Sivu 1/1

Pariisi 1937

ViestiLähetetty: 26.07.2017 14:02
Kirjoittaja kardinaali
Pariisi, kevät 1937

Lambert Fontaine pysäköi autonsa Avenue Montaignen varrelle. Sen lähemmäs hän ei uskonut pääsevänsä näyttelyaluetta. Kuorma-autot tukkivat tien valtaville monumenteille, jotka kohosivat molemmin puolin Marsin kenttää. Lambert huokasi. Ennen talouskriisiä hän oli ollut Le Figaron tähtitoimittaja. Lambertin erityisala oli ollut rikosuutiset. Hän oli myös kirjoittanut rikosaiheista kolumnia Le Figaron kerran kuukaudessa ilmestyvään erikoisnumeroon. Hän oli ollut kuuluisa ja hän oli ollut lehdelleen korvaamaton. Hänen palkkansa oli hiponut pilviä. Juuri se Lambertia nyt suututti. Talouskriisin iskettyä Ranskaan kaikessa voimassaan tammikuussa 1930, Lambert oli äkkiä joutunut luopumaan etuoikeutetusta asemastaan. Parissa viikossa hän oli menettänyt suuripalkkaisen työnsä ja siirtynyt takaisin tavalliseksi rivitoimittajaksi. Tuhlaileva elämäntyyli teetettyine pukuineen, ravintolaillallisineen ja samppanjalaseineen oli taakse jäänyttä elämää. Hän oli joutunut muuttamaan hulppeasta kattohuoneistostaan pieneen vuokrayksiöön keskikaupungin laitamille. Ainoa asia, mikä Lambertia enää lohdutti, oli se, ettei hän ollut talouskriisin ainoa uhri.

Eikä talouskriisi suinkaan ollut ainoa kriisi, jonka Eurooppa oli kohdannut. Puikkelehtiessaan kuorma-autojen lomassa Lambert ei voinut olla miettimättä, miten kauan Eurooppa vielä kestäisi alati kiristyvää ilmapiiriä. Neuvostoliiton ja Saksan maailmannäyttelyä varten pystyttämät valtavat monumentit loivat pitkät varjonsa Pariisin ylle. Se oli enne, Lambert ajatteli. Sotaa Eurooppa viimeiseksi kaipasi, etenkin kuin Euroopan maat yrittivät tehdä yhteistyötä hirviöiden torjunnassa. Se yhteistyö oli tosin kymmenessä vuodessa ehtinyt rakoilla ja muuttua useaan kertaan. Jokainen valtio pyrki hyötymään näistä yliluonnolliselta vaikuttavista otuksista, joille tiedemiehet eivät edelleenkään olleet löytäneet sopivaa määritelmää. Hyötymään sen sijaan, että pyrkisivät tuhoamaan ne. Tavalliset ihmiset kansallisuuteen katsomatta vaativat johtajiltaan, että nämä takaisivat heidän turvallisuutensa ja varustaisivat armeijat hirviöitä vastaan. Otukset olisi tuhottu viimeistä yksilöä myöten jo vuosia sitten, jos valtioiden päämiehet olisivat niin halunneet. Viimeisen vuoden sisällä tilanne oli muuttunut suorastaan järjettömäksi. Iso-Britannia syytti Saksaa siitä, että se pyydysti hirviöitä sotilaallisiin tarkoituksiin, vaikka Neuvostoliitto oli syyttänyt Isoa-Britanniaa samasta asiasta vain muutama kuukausi aikaisemmin. Kukaan ei välittänyt siitä, että tavalliset kansalaiset olivat jääneet vaille turvaa yöllisiltä hyökkääjiltä ja talouskriisin myötä vaille toimeentuloa. Pariisi ei ollut mikään poikkeus, kurjuuden saattoi nähdä kaikkialla.

Lambert pysähtyi suuren kuorma-auton viereen ja havaittuaan, että auto peitti hänen kulkureittinsä, hän nojautui auton konttia vasten ja sytytti tupakan. Autoa ajavat miehet puhuivat kieltä, jota Lambert ei ymmärtänyt. Hän puhalsi ilmaan paksua savua ja yskäisi. Hänen oli kertakaikkiaan lopetettava tupakointi nyt, kun hänellä ei enää ollut varaa laadukkaisiin savukkeisiin.

Äkkiä Lambert keksi maailmannäyttelyä rakentavien työmiesten joukossa kolme hahmoa, jotka eivät näyttäneet kuuluvan rakennusmiesten joukkoon. Jos joku taho tässä hulluksi muuttuneessa Euroopassa vielä välitti tavallisista ihmisistä, niin nämä miehet. Lambertille, kuten kaikille pariisilaisille, oli tullut tutuksi punaiset takit ja mustat viitat. Kardinaaliruhtinaan miehet partioivat Pariisin kaduilla öisin ja pitivät ne suhteellisen turvallisina. Lambert oli tullut tekemään lehteen juttua maailmannäyttelyn rakennustöistä, mutta hän ei malttanut olla menemättä puhumaan kardinaaliruhtinaan miehille. Kenties hän saisi heiltä haastattelun.

”Iltapäivää, herrat”, Lambert sanoi ja tervehti miehiä. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan Lambertia tuima ilme kasvoillaan. Kardinaaliruhtinaan miehet olivat tunnettuja siitä, etteivät he juuri puhuneet kenenkään kanssa. Lambert oli kuitenkin päättänyt yrittää.

”Olen toimittaja Le Figarosta”, Lambert sanoi ja näytti toimittajakorttiaan. ”Olen tekemässä juttua maailmannäyttelystä, mutta olisin kiitollinen, mikäli haluaisitte antaa erityishaastattelun. Näyttely tuo Pariisiin paljon turisteja, jotka varmasti ovat huolissaan turvallisuutensa puolesta.”

Miehet eivät vastanneet. Lambertille tuli tukala olo. Hänestä tuntui siltä, kuin miehet olisivat repineet hänet katseellaan kappaleiksi. Kuin selvittääkseen, mikä hän oli miehiään. Lambert laski katseensa ja jäi tuijottamaan kenkiensä kärkiä. Niissä oli kuraa, Lambert ajatteli. Hänen pitäisi kotiin päästyään puhdistaa kengät huolellisesti. Hän kuuli, miten kardinaaliruhtinaan miehet kääntyivät ja kävelivät pois hänen luotaan. Epäröiden Lambert nosti katseensa. Miehiä ei enää näkynyt. Lambert päästi pitkän huokaisun ja tunsi hien valuvan selkäänsä pitkin. Mitä nämä miehet oikein olivat?

”Evening, sir”, Lambert kuuli jonkun tervehtivän selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki pukuun pukeutuneen herrasmiehen, joka nosti hiukan hattunsa lieriä tervehdykseksi.

”I…. ah, don´t…. speak english”, Lambert änkytti.

Vieras herrasmies hymyili ja nyökkäsi:

”Ymmärrän. Onneksi minä puhun ranskaa. Corwin McLevitt”, mies sanoi ja tarjosi kättään. Lambert tarttui siihen hiukan hölmistyneenä:

”Lambert Fontaine”, Lambert vastasi. ”Olen toimittaja LeFigarosta”, hän lisäsi. Vieras mies hymyili, mutta ei heti vastannut.

”Oletteko te täällä maailmannäyttelyn rakennustöissä?” Lambert tiedusteli.

Britti lakkasi hymyilemästä ja pudisti päätään. Hän vaikutti edelleen ystävälliseltä, mutta myös kiusaantuneelta. Lambert mietti, että tämä taisi olla sitä kuuluisaa brittien pidättäytyneisyyttä.
”Ei, en ole rakennustöissä. Mutta olen tullut töihin maailmannäyttelyn ajaksi.” Britti vastasi sitten ja näytti Lambertille pukunsa rintamuksessa olevaa kultaista rintaneulaa. Lambert kumartui katsomaan sitä tarkemmin. Siinä oli paperikääröä etusorkissaan pitelevä karitsa, jonka takana loisti aurinko. Lambert ei ollut koskaan nähnyt sellaista kuvaa, mutta ymmärsi sen olevan uskonnollinen symboli.

”Koska olet toimittaja”, britti jatkoi, ”Toivoisin, että kirjoittaisit lehteesi meistä. Laita lehteesi iso kuva tästä kristussymbolista ja kerro, että kaikki miehet ja naiset, joiden vaatteissa tämä rintaneula on, ovat täällä ihmisiä varten. Me partioimme kaduilla, hotelleissa, puistoissa ja ravintoloissa. Jos joku näkee hirviöitä, joutuu hyökkäyksen uhriksi tai näkee tai kuulee mitään poikkeavaa, he voivat ilmoittaa meille. Meille saa tulla puhumaan ja me autamme ja kuuntelemme kaikkia.”

”Keitä te olette?” Lambert kysyi samalla, kun kirjoitti pikakirjoituksella lehtiöönsä juuri kuulemaansa.

”Olemme Uusi Kirkkojen Maailmanneuvosto, tai paremminkin neuvoston palkkaamia työntekijöitä. Me olemme Kristuksen sotureita.”

Lambert räpäytti silmiään. Mies ei todellakaan näyttänyt soturilta, mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen. Vaikka mies vaikutti ystävälliseltä, hän saattoi olla aivan yhtä kummallinen kuin kardinaaliruhtinaan miehet.

”Teettekö te yhteistyötä poliisin ja kardinaaliruhtinaan kanssa?” Lambert tiedusteli.

”Poliisin kanssa kyllä, niin paljon kuin se on mahdollista”, mies vastasi. Sitten hänen ilmeensä synkistyi:
”Kardinaaliruhtinaan miesten kanssa emme ole yhteistyössä. He eivät ole valmiita siihen.”

Lambertia puistatti. Hän muisti hyvin äskeisen kohtaamisensa punatakkisten miesten kanssa.

”Kerrohan, herra Fontaine, oletko koskaan tavannut kardinaaliruhtinasta tai nähnyt hänen kuvaansa? Onko hän antanut koskaan mitään lausuntoja?” Britti kysyi.

Lambert mietti hetken ja pudisti sitten päätään:
”E-en, nyt kun kysyt. En.”

Se tuntui Lambertista oudolta. Miksi kukaan ei tiennyt, kuka kardinaaliruhtinas oli? Nyt kun Lambert mietti asiaa, hän tajusi, että se oli typerää. Tottakai heidän pitäisi tietää, millainen mies tämä vaikutusvaltainen kardinaaliruhtinas oikein oli.

”Toimittajana minun varmaan pitäisi ottaa siitä selvää”, Lambert mutisi itsekseen.

”Ota, mutta ole varovainen. Se voi olla vaarallista”, britti sanoi. Sitten hän laittoi käden taskuunsa ja otti sieltä esiin pienen pahvikortin. Siinä oli erään pariisilaisen hotellin yhteysteidot.
”Jos joudut vaikeuksiin tai sinusta alkaa tuntua siltä, ettet ole turvassa, soita tähän hotelliin ja kysy minua. Autan sinua koska vain.”

Sen sanottuaan britti tervehti hyvästiksi ja lähti. Lambert jäi tuijottamaan miehen perään, kunnes tajusi, että hänen oli alettava kirjoittaa juttua lehteen. Lambert ei voinut tietää mitä päätoimittaja pitäisi hänen ajatuksestaan kirjoittaa Uuden Kirkkojen Maailmanneuvoston sotilaista, mutta se oli ainoa aihe, minkä hän tällä retkellä oli saanut. Ja se oli tärkeä aihe, ainakin tavalliset kansalaiset pitäisivät siitä.

Re: Pariisi 1937

ViestiLähetetty: 29.07.2017 12:46
Kirjoittaja kardinaali
Pariisi, kevät 1937

Kenraalin maine oli kiirinyt Pariisista eteläisen Euroopan jokaiseen kaupunkiin. Puhuttiin ventruesta, joka kantoi legendaarista miekkaa. Asetta, joka oli taottu muinaisina aikoina ja jolla pystyi surmaamaan voimakkaimmatkin kainiitit. Se oli kerran ollut itsensä Kainin armeijan komentajan miekka. Toiset uskoivat tarinaan, toiset pitivät sitä täytenä valheena.

Kenraalin lisäksi Pariisissa huhuttiin asuvan lasombran, joka hallitsi enkelten voimia. Tällä lasombralla kerrottiin olevan kultaiset hiukset ja hopeiset silmät ja sanottiin, että hän kykeni kumoamaan tahdonvoimallaan antediluvianinsa kirouksen. Aivan kuten Kenraalinkin kohdalla, toiset uskoivat tätä tarinaa ja toiset nauroivat sille typeränä valheena.

Moses oli brujah. Hän oli viettänyt pari vuotta Turkissa, minne hänen klaaninsa oli perustanut pienen kaupungin. Keskellä kivierämaata, muinaisen Kappadokian alueella, kohosi nyt pieni ihmisten ja vampyyreiden yhteisö, jonka jäsenet kaivoivat purppurasta kalkkikivestä esiin muinaisia tekstejä ja talojen raunioita. Arkeologiset kaivaukset olivat herättäneet kansainvälistä huomiota ja yhteisö sai paljon rahoitusta eri puolilta maailmaa. Arkeologien, geologien ja kulttuurintutkijoiden muodostama yhteisö oli luonut eriskummallisen turvapaikan usealle Euroopan brujahille, joista valtaosa ei ollut edes lukutaitoisia. Se, miksi nämä kainiitit olivat kymmenen vuotta sitten vaeltaneet Turkkiin, oli edelleen arvoitus. Moni brujah oli jäänyt asumaan yhteisöön ja osallistui kykyjensä ja tietämyksensä mukaan kaivauksiin ja muinaisesineiden analysointiin. Monet olivat vuoden tai parin jälkeen lähteneet. Moses oli yksi lähteneistä, vaikka päätös ei ollutkaan ollut helppo. Hän koki halua asua klaaninsa muodostamassa yhteisössä, mutta samalla huhut Pariisin ihmeistä vetivät häntä puoleensa.

Useimmat Kappadokian yhteisössä asuvat brujahit nauroivat Pariisin kainiiteille, jotka luulivat löytäneensä joukostaan vapahtajia. Lasombra ja ilmeisesti antitribuksi kääntynyt ventrue olivat onnistuneet sekottamaan monen vainoja pelkäävän kainiitin pään, brujahit sanoivat. Moses ei tiennyt, mitä ajatella. Siksi hän oli matkustanut junalla Euroopan halki kohti Pariisia, josta pian tulisi maailmannäyttelyn areena. Pariisi täyttyisi turisteista. Se voisi tarkoittaa hyviä aikoja Pariisin kainiiteille, mutta toisaalta se saattaisi lisätä jännitteitä. Mikä Pariisin kainiittien tilanne olikin, varmaa oli se, että kymmenen vuotta sitten vallasta syöstyn nosferaturuhtinaan klaanilaiset uskollisine liittolaisineen vainosivat edelleen Pariisin kainiittien herkkää rauhaa.

Niin kutsutut alaklaanit, nosferatut etunenässä, olivat kymmenen vuotta sitten nousseet muita klaaneja vastaan ja taistelivat edelleen verisesti valta-asemansa puolesta. Heidän halunsa muuttaa kainiittiyhteisöä oli innostanut monia nuoria klaaniin katsomatta. Moses tiesi, että lukuisat nuoret ventruet ja toreadorit olivat liittyneet ”alaklaaneihin” voidakseen käydä entisiä hallitsijoitaan vastaan. Kerrottiin, että nämä ”puolen vaihtajat” kävivät läpi initiaatiorituaalin, jossa heidät symbolisesti riisuttiin klaaninsa arvosta ja alennettiin ”alaklaanien” alapuolelle. Moses ei ollut koskaan tavannut yhtään tällaista alennettua kainiittia, mutta hän oli asiasta huolissaan. Historialla oli tapana toistaa itseään ja nyt elettiin vaarallisia aikoja. Koska tahansa ”alaklaanit” voisivat nousta maailmanlaajuiseen kapinaan useat ”yläklaanien” neoniitit riveissään. Silloin todellakin olisi gehenna lähellä, Moses ajatteli.

Juna viheli saapuessaan Pariisin päärautatieasemalle. Moses katsoi ikkunasta ulos. Laiturilla partioi poliiseita. Koska Moses oli brujah, hän ei ollut erityisen huolissaan ihmisistä. Vaikka ihmiset olivatkin tietoisia keskuudessaan liikkuvista hirviöistä, heillä ei vielä ollut kykyä vastustaa tiettyjä kainiittien voimia. Poliisien huomio oli kiinnittynyt nosferatuihin, gangreleihin ja satunnaisiin tzimicheihin, jotka eivät osanneet tai halunneet näyttää ihmisiltä. Samalla väkijoukkoon sopeutuvat kainiitit saivat olla kohtalaisen turvassa. Moses nousi junasta terve puna poskillaan ja hengitti rauhallisesti. Hän ei poikennut tavallisesta turistista.

Asemalaituri kuhisi matkalaisia. Moses nautti matkustajien hälinästä. Se oli mukavalla tavalla levotonta. Hän seurasi erästä puheesta päätellen italialaista perhettä sisälle asemarakennukseen tarkoituksenaan jatkaa siitä kaupungille. Sisällä rakennuksessa Moses koki kuitenkin yllätyksen. Siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi käynyt Pariisissa. Mutta hän kyllä muisti hyvin, miltä rautatieasema näytti. Nyt asema oli kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Vanhat marmoripylväät ja tumma, kiiltävä kivilattia olivat saaneet rinnalleen moderneita metalliportteja. Kukaan matkalainen ei päässyt asemalaiturialueelta kaupunkiin kulkematta porttien läpi. Jokaisella portilla vartioi sotilaita. Moses hermostui. Hän tarkisti, että passi oli tallella takin oikeanpuoleisessa taskussa. Se ei tietenkään ollut aito, mutta Moses oli onnistunut matkustamaan sillä menestyksekkäästi Euroopan halki. Moses käveli portille ja ojensi passin sotilaalle. Sotilas otti sen hansikoituun käteensä ja tutki sitä tarkasti. Jos Moseksen sydän vielä olisi lyönyt, se olisi nyt hakannut kuin sähkövasara. Sotilas tuntui tutkivan passia ikuisuuden. Sitten hän näytti antavan jonkin merkin toiselle sotilaalle, joka seisoi hiukan kauempana. Yhdessä miehet tutkivat passia ja kuiskivat jotain. Moses tunsi, miten matkustajat jonossa hänen takanaan alkoivat hermostua.

”Voisitteko tulla mukaani, herra”, sotilas sanoi sitten ja laittoi Moseksen passin taskuunsa. Moses tuijotti miestä järkyttyneenä. Olivatko sotilaat huomanneet, että passi oli väärennetty? Moses mietti hetken vaihtoehtojaan, mutta miesten aseet olivat selvä merkki siitä, ettei kannattanut väittää vastaan. He epäilevät minua vain passin väärentämisestä, Moses muistutti itselleen. He eivät tiedä, että olen vampyyri. Moses nyökkäsi sotilaalle, ja antoi tämän johdattaa itsensä asemahallin laidalla olevaan toimistoon.

Toimistossa oli lisää sotilaita. Mosesta kehotettiin istumaan. Metallinen tuoli oli keskellä huonetta ja sitä vastapäätä seisoi mahonkinen kirjoituspöytä. Pöydän takana istui ruskeaan pukuun pukeutunut kalju mies, joka ei näyttänyt sotilaalta. Hermostuneena Moses istui tuoliin.

”Puhutteko ranskaa?” Ruskeapukuinen mies kysyi. Moses nyökkäsi.

Sotilas ojensi Moseksen passin ruskeapukuiselle miehelle. Mies selasi sitä, ja katsoi sitten Mosesta tuimasti:
”Te olette matkustaneet paljon Välimeren alueella, herra Swarzmann”, mies sanoi.

”Kyllä, pidän matkustamisesta”, Moses vastasi ja koitti kuulostaa välinpitämättömältä.

”Ja olette asuneet kaksi vuotta Turkissa”, mies jatkoi.

”Onko siinä jotain väärää?” Moses kysyi kiukkuisempana kuin oli tarkoittanut.

Ruskeapukuinen mies kohotti kulmiaan, ja Moses laski katseensa nopeasti. Hän ei saisi hermostua.
”Siinä ei sinänsä ole mitään väärää”, ruskeapukuinen mies sanoi. ”Mutta tämä passi on väärä.”

Moseksen rintaa puristi. Passi oli paljastunut väärennökseksi, aivan kuten hän oli pelännyt.

”Mikä mies te oikein olette, herra Swarzmann?” Ruskeapukuinen mies kysyi.

”Olen Moses Swarzmann, enkä ymmärrä mitä tarkoitatte, kun sanotte, että passini on väärä”, Moses sanoi ja käytti voimiaan. Hän halusi vaikuttaa miellyttävältä. Se tuntui toimivan. Ruskeapukuisen miehen tuima katse lientyi.

”Anteeksi, herra Swarzmann, mutta meidän on oltava erityisen tarkkoja”, ruskeapukuinen mies sanoi. Hän nousi ja käveli pöydän ympäri.

”Olen pahoillani tästä väärinkäsityksestä”, hän jatkoi ja tarjosi Mosekselle kättään. Helpottuneena Moses nousi seisomaan ja tarttui miehen käteen.

Siinä samassa huoneessa olevat sotilaat kävivät Moseksen kimppuun. Kaksi heistä kiersi salamannopeasti metallisen vaijerin Moseksen ympärille ja kaksi heistä ampui Mosesta käsiaseillaan. Myös Moses oli nopea. Vaikka ihmiset olivat saaneet yllätyksen edun, he eivät mitenkään voineet voittaa Mosesta nopeudessa. Moses oli sekä nopea että voimakas. Ja hänellä oli vielä kolmaskin valtti hihassaan. Moses ärähti ihmisille ja sai heidät perääntymään kauhuissaan. Sitten hän kääntyi ja säntäsi ovelle. Moses ei välittänyt siitä, että asemahallissa olevat ihmiset näkivät hänen yliluonnolliset voimansa. Hän raivasi tiensä raa’alla voimalla läpi väkijoukon ja juoksi yliluonnollisella nopeudella ulos asemahallista. Ulkona Moses pysähtyi. Hän oli edelleen hermostunut, mutta tunsi myös ylemmyyttä. Ihmisistä ei ollut hänelle mitään vastusta. Vasta liian myöhään Moses huomasi metallivaijerin, joka oli kiedottu hänen ympärilleen. Äkkiä voimakas sähkövirta kävi Moseksen läpi. Hän kaatui ärjyen maahan. Vaijeri oli kuin polttava kahle Moseksen ympärillä. Hän ei saanut vapautettua itseään. Paikalle ajoi kaksi poliisiautoa, joiden kirkkaat valot häikäisivät Moseksen silmiä. Hetki sitten Moseksen vallannut ylemmyyden tunne haihtui nopeasti. Pariisin ihmiset olivat päihittäneet hänet.