Kendallin tarina
Lähetetty: 24.03.2025 17:59Äiti kutsui häntä pikku kerubikseen. Kendall oppi hyvin varhain, että hän oli suloinen. Äidin oma pieni lemmikki. Äiti puki hänet kauniisiin mekkoihin ja sitoi silkkinauhoja hänen vaaleisiin enkelikiharoihinsa. Kendall kulki äidin mukana kaikkialle ja kaikkien äidin ystävättärien mielestä hän oli ihastuttava lapsi. Kendallista oli mukavaa olla äidin ja äidin ystävättärien kanssa. He istuivat kuumina päivinä viileissä kahviloissa, joissa pikku Kendall kiersi sylistä syliin aikuisten ihasteltavana.
Mutta ajan kulua ei voi pysäyttää, eikä lasten kasvua isommiksi. Kun Kendall oli viisivuotias, hänen tuli aika aloittaa koulu. Silloin hänelle selvisi, ettei hän ollutkaan pikkuinen tyttö vaan poika, samanlainen kuin hänen isoveljensä Ryan ja Ronald. Kendall puettiin kauluspaitaan ja polvihousuihin ja hänen vaaleat enkelikiharansa leikattiin lyhyeksi siilitukaksi. Aika äidin pikku kerubina oli ohi. Kendall oli nyt koulupoika.
Äiti, joka aina oli ollut Kendallille hyvin tärkeä, menetti kiinnostuksensa lapseen. Eihän koulupoika ollut erityinen eikä suloinen. Äidillä oli kaksi sellaista jo ennestäänkin. Äidille Kendallin pikkulapsivaihe oli ollut hauskaa leikkiä, mutta Kendallille se oli ollut koko totuus hänestä itsestään. Nyt Kendall ei enää tiennyt, kuka hän oli. Äiti hankki uuden ihastuksen kohteen, pörröisen pienen koiran. Kendall oli koiralle kateellinen. Se ei koskaan kasvaisi isoksi, eikä joutuisi kouluun. Se pysyisi aina pienenä ja suloisena.
Kendall ei ollut sellainen, kuin pojan olisi kuulunut olla. Hän oli herkkä ja itki helposti. Hän järkyttyi riehakkuudesta ja nahistelusta. Hän ei halunnut urheilla ja hän tahtoi pitää vaatteensa siisteinä. Hän meni pois tolaltaan saadessaan mustelman tai nirhauman ja pyörtyi nähdessään ensimmäisen kerran avohaavan omassa polvessaan.
Pojat haukkuivat häntä. Pojat hakkasivat häntä. Tytöt kikattivat hänelle, eivätkä ottaneet häntä mukaan leikkeihinsä. Pojat jahtasivat häntä pyörillään, kaatoivat asfalttiin ja potkivat häntä. Kendall vihasi koulua, mutta ennen kaikkea hän vihasi itseään. Jos hän vain voisi vielä olla täydellinen ja ihailtu, ehkä sitten hänet hyväksyttäisiin mukaan.
Näiden synkkien ajatusten kanssa Kendall kasvoi lapsesta teini-ikäiseksi. Häntä kauhistutti kehonsa muutokset, jotka erottivat hänet lopullisesti tytöistä. Kehosta tuli hänelle pakkomielle. Jos hänen oli oltava miehen kehossa, hän halusi sen olevan täydellinen. Perusluonteeltaan teini-ikäinen Kendall oli perfektionisti, mutta sen sijaan, että olisi käyttänyt täydellisyydentavoittelunsa koulumenestykseen, hän keskitti sen kehoonsa. Ankara treeni ja kehonmuokkaus muodostuivat hänelle pakkomielteiksi. Mutta yksikään muutos, yksikään ihon alta erottuva lihas, ei kyennyt poistamaan hänen pahaa oloaan. Ja koska paha olo ei poistunut, Kendall muutti kehoaan entistä enemmän.
Maailmansodan kynnyksellä nuoren Kendallin mieli oli jo niin rikki, että häntä tuskin olisi hyväksytty sotaväkeen, vaikka hänen ikänsä olisikin riittänyt. Katastrofit ja inhimillinen kärsimys, jota sota-aika väistämättä toi tullessaan, järkyttivät Kendallin herkkää mieltä. Hän tuli hyvin vakuuttuneeksi siitä, että ihmiset olivat pohjimmiltaan pahoja. Sen toteaminen auttoi Kendallia hyväksymään itsensä ja kun vuosikymmenet kuluivat, Kendall huomasi, ettei hän ollut ongelmineen yksin. Hänen kaltaisiaan, omaan kehoonsa tyytymättömiä, oli enemmänkin. Heidän seurassaan Kendall oppi rentoutumaan ja tuomaan esiin näkyvää puoltaan, joskin hän teki sen Vicky Toryn hahmossa. Tuosta pelottomasta ja itsevarmasta naisesta tuli Kendallin suojakilpi maailmaa vastaan. Ja pikkuhiljaa hän oppi itsekin luottamaan itseensä ja tuomaan esille osan Vickyn itseluottamuksesta myös Kendallina.
Mutta ajan kulua ei voi pysäyttää, eikä lasten kasvua isommiksi. Kun Kendall oli viisivuotias, hänen tuli aika aloittaa koulu. Silloin hänelle selvisi, ettei hän ollutkaan pikkuinen tyttö vaan poika, samanlainen kuin hänen isoveljensä Ryan ja Ronald. Kendall puettiin kauluspaitaan ja polvihousuihin ja hänen vaaleat enkelikiharansa leikattiin lyhyeksi siilitukaksi. Aika äidin pikku kerubina oli ohi. Kendall oli nyt koulupoika.
Äiti, joka aina oli ollut Kendallille hyvin tärkeä, menetti kiinnostuksensa lapseen. Eihän koulupoika ollut erityinen eikä suloinen. Äidillä oli kaksi sellaista jo ennestäänkin. Äidille Kendallin pikkulapsivaihe oli ollut hauskaa leikkiä, mutta Kendallille se oli ollut koko totuus hänestä itsestään. Nyt Kendall ei enää tiennyt, kuka hän oli. Äiti hankki uuden ihastuksen kohteen, pörröisen pienen koiran. Kendall oli koiralle kateellinen. Se ei koskaan kasvaisi isoksi, eikä joutuisi kouluun. Se pysyisi aina pienenä ja suloisena.
Kendall ei ollut sellainen, kuin pojan olisi kuulunut olla. Hän oli herkkä ja itki helposti. Hän järkyttyi riehakkuudesta ja nahistelusta. Hän ei halunnut urheilla ja hän tahtoi pitää vaatteensa siisteinä. Hän meni pois tolaltaan saadessaan mustelman tai nirhauman ja pyörtyi nähdessään ensimmäisen kerran avohaavan omassa polvessaan.
Pojat haukkuivat häntä. Pojat hakkasivat häntä. Tytöt kikattivat hänelle, eivätkä ottaneet häntä mukaan leikkeihinsä. Pojat jahtasivat häntä pyörillään, kaatoivat asfalttiin ja potkivat häntä. Kendall vihasi koulua, mutta ennen kaikkea hän vihasi itseään. Jos hän vain voisi vielä olla täydellinen ja ihailtu, ehkä sitten hänet hyväksyttäisiin mukaan.
Näiden synkkien ajatusten kanssa Kendall kasvoi lapsesta teini-ikäiseksi. Häntä kauhistutti kehonsa muutokset, jotka erottivat hänet lopullisesti tytöistä. Kehosta tuli hänelle pakkomielle. Jos hänen oli oltava miehen kehossa, hän halusi sen olevan täydellinen. Perusluonteeltaan teini-ikäinen Kendall oli perfektionisti, mutta sen sijaan, että olisi käyttänyt täydellisyydentavoittelunsa koulumenestykseen, hän keskitti sen kehoonsa. Ankara treeni ja kehonmuokkaus muodostuivat hänelle pakkomielteiksi. Mutta yksikään muutos, yksikään ihon alta erottuva lihas, ei kyennyt poistamaan hänen pahaa oloaan. Ja koska paha olo ei poistunut, Kendall muutti kehoaan entistä enemmän.
Maailmansodan kynnyksellä nuoren Kendallin mieli oli jo niin rikki, että häntä tuskin olisi hyväksytty sotaväkeen, vaikka hänen ikänsä olisikin riittänyt. Katastrofit ja inhimillinen kärsimys, jota sota-aika väistämättä toi tullessaan, järkyttivät Kendallin herkkää mieltä. Hän tuli hyvin vakuuttuneeksi siitä, että ihmiset olivat pohjimmiltaan pahoja. Sen toteaminen auttoi Kendallia hyväksymään itsensä ja kun vuosikymmenet kuluivat, Kendall huomasi, ettei hän ollut ongelmineen yksin. Hänen kaltaisiaan, omaan kehoonsa tyytymättömiä, oli enemmänkin. Heidän seurassaan Kendall oppi rentoutumaan ja tuomaan esiin näkyvää puoltaan, joskin hän teki sen Vicky Toryn hahmossa. Tuosta pelottomasta ja itsevarmasta naisesta tuli Kendallin suojakilpi maailmaa vastaan. Ja pikkuhiljaa hän oppi itsekin luottamaan itseensä ja tuomaan esille osan Vickyn itseluottamuksesta myös Kendallina.