Kirjoittaja kardinaali » 15.02.2010 21:48
Keskiviikkoilta pimeni tihkusateisena ja tuulisena. Sorella oli saanut varattua Central Parkin laidalta, sen itäiseltä puolelta, viime vuosisadan lopulla rakennetusta talosta juhlasalin meedioistuntoaan varten. Kaikki hänen kutsumansa vieraat olivat ilmoittaneet saapuvansa paikalle sovittuun aikaan.
Altair oli kertonut Kirinille tapaavansa herra Vickersin henkilökohtaisesti keskiviikkona ja oli sen vuoksi poikkeuksellisesti poissa toimistoltaan. Vickersin oli määrä antaa hänelle tietoja Sperlingistä. Altair oli kuitenkin saanut selville jo jotain Dirk Moharista: mies oli kuollut lähes vuosi sitten, tarkalleen sanoen lokakuun viimeisenä päivänä, lähi-idän ruokia tarjoavaan ravintolaan tehdyn mellakkaiskun yhteydessä.
Lyttoneiden asunto sijaitsi vain reilun kilometrin päässä Sorellan varaamalta talolta, joten tarvittaessa Sorella ja Kirin voisivat vaikka kävellä matkan. Puistoavenuella oleva kerrostalo, jossa Lyttonit asuivat 12. kerroksessa, oli Manhattanin mittapuulla matala. Sorella ja Kirin saattoivat kuitenkin kuvitella, miten upeat näkymät ylempien kerrosten asuntojen terasseilta oli yli Central Parkin. Ulko-ovella oli punaiseen univormuun pukeutunut ovimies, joka halusi kuulla vierailijoiden nimet. Hän kertoi rouva Lyttonin odottavan heitä ja ohjasi Sorellan ja Kirinin hissille, joissa hissipoika ajoi heidät 12. kerrokseen. Koko talo vaikutti enemmänkin hotellilta kuin asuintalolta. Jokaisessa kerroksessa oli kolme asuntoa.
Lyttonien asunto poikkesi kuitenkin täysin aluan tiukasta järjestelmällisyydestä: koko asunto oli täynnä toisiinsa sopimattomia koriste-esineitä ja kuivakukka-asetelmia. Ikkunoissa roikkuivat raskaat, suurikuvioiset verhot ja huoneet oli sisutettu toisiinsa sopimattomilla pehmeillä sohvilla ja tuoleilla. Eteisessä heitä vastaan juoksi kolme pientä, valkoista koiraa, jotka hyppivät innoissaan Kiriniä vasten ja murisivat Sorellalle. Mustaihoinen sisäkkö kumarsi vieraille jäykästi ja näytti, minne he voisivat riisua takkinsa. Rouva Lytton kiirehti eteiseen röyhelöisessä mekossaan ja touhotti lähes yhtä innokkaana kuin koirat esitellen vieraille asuntoaan jo ennen kuin nämä saivat päällysvaatteensa riisuttua.
"Miten ihanaa, että te pääsitte tulemaan! Georgkin on iloinen, valitettavasti hän on nyt työhuoneessaan tekemässä paperitöitä, mutta hän varmasti liittyy seuraan myöhemmin. Minä sanoin heti miehelleni, että meidän pitää tavata ne ihastuttavat nuoret ihmiset, jotka olivat siinä kamalassa paikassa samaan aikaan. Minä olen vieläkin niin järkyttynyt", rouva Lytton painoi käden paksulle rinnalleen ja huokasi "Minun pitää joka ilta ottaa vähän sherryä, että voin nukkua näkemättä painajaisia. On kertakaikkiaan kamalaa, että se ihastuttava nuori mies kuoli niin kamalalla tavalla. Toivon totisesti, että murhaaja saadaan kiinni." Rouva Lytton johdatti Kirinin ja Sorellan olohuoneeseen, jonne sisäkkö oli kattanut teetä englantilaiseen teekannuun, sekä tuonut suuren lautasellisen makeita, eurooppalaisia leivonnaisia.
"Tulkaa, tulkaa ja istukaa toki alas. Haluatteko sherryä? Minä voisin ottaa yhden, Abigail, kaadatteko meille sherryä", rouva Lytton pyysi sisäkköään ja komensi sitten yhtä koiristaan, joka ärisi Sorellalle: "Filip, lopeta! Tuhma poika. Anteeksi neiti, minä en ymmärrä mikä Filipiä vaivaa. Se yleensä pitää kaikista. Se ei juuri koskaan ärise kenellekään , paitsi joskus maalla. Meidän huvilallamme, jonne olemme menossa huomenna, meillä käy siellä paljon vieraita. Filip pitää huvilan pihaa reviirinään ja toisinaan ärhentää Hunterin ystäville", rouva Lytton kaatoi teetä suuriin kuppeihin, otti yhden kermapullan astiasta ja kehotti toisiakin ottamaan ja jatkoi:
"Hunter on aivan ihastuttava nuori mies. Hän on puoliksi intiaani, tiedättehän, ja niillä on niin hämmästyttäviä tapoja. Intiaaneilla siis. Filip rakastaa Hunteria ja minun muut pikku kullannuppuni myös. Ne pitävät myös teistä, nuori mies", rouva Lytton sanoi ja hymyili Kirinille.
"Sanotaan, että koirat tunnistavat hyvän ihmisen. Te olette varmastikin sellainen. Oletteko te puoliksi intiaani? Te muistutatte minua Hunterista. Olette saman oloinen kuin hän, aivan kuin teidän sielunne olisi puoliksi eläimen."
Rouva Lytton naurahti ja näytti sitten vakavoituvan:
"Anteeksi, nuori mies. En tarkoittanut loukata teitä. Minusta teidän olemuksenne on ihastuttava. Ja te, neiti. Te olette todella sievä, mutta te olette aivan liian laiha. Tässä, ottakaa vähän makeaa. Nuoret neidit pitävät makeasta", rouva Lytton työnsi pullalautasen aivan Sorellan eteen.
"Mutta suokaa anteeksi, kumpainenkin. Minä olen niin suulas. Kertokaa toki itsestänne. Ja kertokaa, mitä se vastenmielinen mies, McGrey, teille sanoi. Hän oli niin tunteeton. Hän ei ollenkaan kunnioittanut minun heikkoja hermojani ja esitti aivan kammottavia kysymyksiä. Onneksi me lähdemme maalle rauhoittumaan huomenna, minä en kestä enää kaupunkia. Viime viikonloppunahan me olimme kaupungissa ja se oli virhe. Jos olisimme olleet maalla kuten tavallista, me olisimme välttäneet näkemästä sitä kamalaa murhaa."
keskiviikko 9.10.1949 kello 21:00. Blood pool: Kirin ja Sorella täydet -1 perustuen siihen olettamukseen, että hahmot ovat metsästäneet 'vapaa-ajallaan')