"Hyvä on." sanoi Junia. "Me lepäämme nyt ja menemme yöllä syvemmälle metsään." Falus nyökkäsi huojentuneena ja meni kaivolle hakemaan vettä.
He lepäsivät ja söivät ja joivat. Falus tarkasteli lokimerkintöjään ja siirteli tavaroitaan laukusta toiseen. Hän siirsi tärkeimmät yhteen laukkuun ja jätti loput Urhointupaan.
Bergerel pysyi hiljaisena ja sivussa, eikä sanonut mitään heidän matkasuunnitelmiinsa. Kun he lähtivät oli yö rauhallinen ja ilma tyyni. Lyhdyn himmeässä valossa joukko eteni pimeään metsään. Leveä polku mutkitteli kumpareiden välistä. Metsä rasahteli heidän ympärillään toisinaan juurakoista, toisinaan oksistoista. Joitakin pienempiä ja suurempia polkuja erkani pääpolusta molemmille puolille siellä täällä. Ne veivät vanhoille leiripaikoille ja hautausmaille, kertoi Junia.
Pääpolku toi heidät aukion luo. Metsä avautui ja päästi kuunvaloa sisään, ja aukion kitukasvuiset pensaat näyttivät kalpeilta ja elottomilta. Junia näytti toisille puun polun vieressä, aivan aukion laidassa. Sen kyljessä törötti jotakin: ruosteesta punainen tikarinkahva. Tikarin terä oli kokonaan puun sisällä.
"Tämä on Valekäskyn aukio. Sanotaan, että tuolla tikarilla vakoojat kiinnittivät puuhun viholliselle tarkoitetun väärän käskyn, joka tappoi yli neljäsataa sotilasta. Eikä muutkaan tähän paikkaan liittyvät tarinat ole rohkaisevia. Minusta on paras kiertää aukio, mutta polkua ei lähde tästä läheltä. Meidän täytyy joko mennä poluttoman metsään tai palata takaisinpäin. Luulen, edellinen ohittamamme polku vie leiripaikalle, josta varmasti lähtee taas uusi polku kohti itää."
Silloin Falus hätkähti, ja muutkin tunsivat väristyksen selkäytimessään. "Jokin juoksi polun poikki! Jotain tuli metsästä ja säntäsi polun yli. Se oli eläin, susi tai jokin, mutta nopea se oli..." Falus selitti ja osoitti polkua heidän takanaan. Kiirion ja Pilosella molemmat tunsivat, että jokin eläintä suurempi henki oli metsässä läsnä.