Edwardian age 1904->

Sabbatpeli viktoriaanisessa Lontoossa.

Edwardian age 1904->

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.05.2016 13:35

Lontoo, Maaliskuu 1904

Longfeather katseli ikkunasta ulos kadulle, jossa keväinen sade huuhteli alas viemäreihin päivän aikana kaduille kerääntynyttä saastaa. Lontoon kadut olivat kammottavassa kunnossa. Ihmisiä ei kaduilla näkynyt. Kaikki olivat menneet koteihinsa, klubeihinsa tai ravintoloihin viettämään iltaa. Sitten hän näki nopeasti etenevän valovanan, joka lähestyi kaukaa Holborn Streetin päästä lähestyen hänen olinpaikkaansa määrätietoisesti. Jos hän olisi mennyt nukkumaan sata vuotta sitten ja herännyt juuri unestaan, hän olisi saattanut kauhistua näkyä. Se oli luonnotonta ja muistutti noituutta. Mutta Longfeather tiesi, ettei se ollut noituutta. Se oli vain ihmisten uusin keksintö, heidän uusin virstanpylväänsä taistelussa pimeyttä vastaan. Hän perääntyi ikkunan luota samalla hetkellä, kun valovana saavutti hänen rakennuksensa. Kirkas, elektroninen katulamppu syttyi loistamaan ikkunan edessä. Lontoon yöt eivät enää koskaan tulisi olemaan pimeitä.

Longfeather käänsi selkänsä katunäkymälle. Elektroninen valo oli liian kirkas hänen herkille silmilleen. Huonetta valaisi sen sijaan seinälampeteista loistava, pehmeä ja lämmin valo. Vaikka lampetit saivat voimansa kaasuputkista, valon tuotti silti edelleen elävä tuli. Lampetit kehystivät vanhaa maalausta, joka oli ottanut vaikutteita idän ikonimaalareilta. Se esitti ensimmäistä vampyyria. Longfeather kumarsi kuvalle kunnioittavasti. Kuvan alla oli matala kirjahylly täynnä vanhoja teoksia. Ja hyllyn päällä oli pronssinen patsas, joka esitti kuusisiipistä enkeliä. Longfeather kosketti patsasta kevyesti, kuten hänellä aina oli tapana tullessaan huoneeseen ja valmistautuessaan iltaan. Sitten hän polvistui ikonin eteen. Tänä iltana, ennen vieraansa saapumista, hän halusi olla hetken rauhassa ja keskittyä kuuntelemaan omaa kehoaan.

Edellisenä iltana hän oli ollut saalistamassa tarjottavaa vieraalleen. Hän ei yleensä saalistanut toisia vampyyreita, koska se ei vielä ollut tarpeellista. Mutta juhlatilaisuus vaati poikkeusjärjestelyt. Kun hän oli havainnut nuoren jota ei tunnistanut, ja joka siis ei ollut hänen näkökulmastaan tarpeellinen, hän oli aliarvioinut vastustajansa. Mitään todellista vaaraa Longfeatherille itselleen ei kohtaamisessa ollut syntynyt, mutta hän oli saanut uhriltaan kivuliaan muiston käsivarteensa. Haava oli jo päivän levon jälkeen parantunut, mutta Longfeather ei ollut tyytyväinen. Hän oli ollut liian hidas ja antanut uhrilleen tilaisuuden puolustautua.

Hän oli tuntenut itsensä poikkeuksellisen väsyneeksi jo muutaman vuoden ajan. Jokainen ilta oli toista vaikeampi ja syvä uni tuntui yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Vielä hän ei ollut antanut sille periksi, sillä hän ei ollut saavuttanut tavoitettaan. Hänen sirensä oli yhä elossa ja se viha sai hänet jaksamaan yöstä toiseen. Mutta hän pelkäsi, ettei voinut taistella väsymystä vastaan loputtomiin. Longfeather päätti olla aktiivisempi. Hänen piti harjoittaa kehoaan ja aistejaan ja pysyä valppaana. Nyt ei ollut oikea aika vetäytyä nukkumaan, nyt oli aika toimia.

Longfeather kuuli, kuinka ovi avautui ja joku astui huoneeseen. Hän nousi ottamaan vieraansa ja vanhan ystävänsä vastaan.

”Foucaud, tervetuloa Lontooseen”, hän sanoi kävellessään vieraan luokse.

Laiha, mustatukkainen mies kumarsi kunnioittavasti:

”Emericus, siitä on pitkä aika.”

Miehet olivat ulkonäöllisesti toistensa täydellisiä vastakohtia. Longfeather oli jäntevä ja hänen ruumiinsa oli ihmiselämän aikana kokenut rankkaa fyysistä harjoitusta. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, ihonsa hyvin kalpea ja silmänsä jäisen siniset. Foucaud oli jopa sairaalloisen laiha, hänen ryhtinsä oli huono ja hänen ihonsa oli tummasävyinen ja silmänsä pienet ja mustat. Mutta kumpikin oli vanha vampyyri ja sen saattoi aistia. He olivat ystäviä satojen vuosien takaa ja tiesivät toisistaan salaisuuksia, joita kukaan muu ei tiennyt ja joista kukaan muu ei enää välittänyt.

Katsottuaan toisiaan hetken he laskivat kumpikin vasemman kätensä toisen rinnalle ja sanoivat yhteen ääneen:

”Kainin veri ja Metatronin veljeys meitä yhdistäköön nyt ja aina.”

Kun muodollisuudet oli hoidettu, tunnelma rentoutui. Foucaud käveli ensimmäistä vampyyria esittävän kuvan eteen ja kumarsi sille ennen kuin kävi istumaan pehmeään nojatuoliin kirjahyllyn viereen. Longfeather istuutui tuoliin häntä vastapäätä ja tarjosi juotavaa kannusta. Foucaud haistoi sitä ja näytti tyytyväiseltä.

”Menikö matkasi hyvin?” Longfeather kysyi.

”Matkustin kuin gangrel, enkä ole siitä ylpeä. Mutta tämä aika, se ei ole turvallinen. Näin oli parempi”, Foucaud vastasi. Longfeather nyökkäsi hyväksyvästi.

”Mutta kerrohan sinä minulle, Emericus, onko se totta, että olet liittynyt Sabbatiin?”

”Se on totta”, Longfeather vastasi.

”Vaikuttaako se meidän suhteeseemme?”

”Ei, ellet anna sen vaikuttaa.”

Foucaudin ilmeestä näki, että hän olisi halunnut kysyä tarkennusta yllättävään puolen vaihtoon. Mutta Longfeather, siis Emericus, ei ollut halukas puhumaan siitä.

”Sinun uudet ystäväsi eivät pitäisi siitä, että olen täällä”, Foucaud sanoi ivallisesti.

”He ovat kaikki hyvin nuoria. Sinä olet vanhempi kuin Camarilla tai Sabbat ja sinulle ovat aina muut asiat tärkeämpiä kuin yön politiikka.”

”Kuten meidän yhteinen tavoitteemme”, Foucaud vastasi ja katsoi pronssista patsasta.

”Henrikin ja Lucianon menetys oli suuri takaisku Lontoon haaralle”, Emericus sanoi.

”Tiedän. Etenkin kun Henrik oli niin lähellä totuutta”, Foucaud vastasi.

”Olet väärässä. Henrik oli harhautunut. Hän oli jo kauan sitten kadottanut todellisen tien ja lähtenyt seuraamaan vääriä johtolankoja. Hän oli Mustan Äidin lumoissa”, Emericus korjasi. Foucaud katsoi ystäväänsä tarkasti, mutta ei sanonut mitään.

”Me tarvitsemme uusia jäseniä”, Emericus jatkoi.

”Onko ketään potentiaalisia ilmaantunut?”

”On yksi, hän ei ole täältä kotoisin, mutta on asunut täällä jo pitkään”, Emericus aloitti, mutta Foucaud keskeytti hänet.

”Onko hän tarpeeksi vanha?” Foucaud kysyi.

”Ei meidän vaatimustemme mukaan”, Emericus vastasi, ”Mutta jos emme muuta vaatimuksiamme ja ota mukaan nuorempia, meitä ei kohta enää ole. Ja onnistuaksemme me tarvitsemme uusia jäseniä.”

”Me emme muuta vaatimuksiamme”, Foucaud vastasi terävästi. Emericus kirosi mielessään. Hän oli arvannut tämän. Hänen oli päästävä puhumaan muille jäsenille asiasta. Foucaud oli kannassaan jyrkkä ja siihen oli syynsä. Mutta muut jäsenet saattoivat olla ymmärtäväisempiä.

”Sitten me vain katoamme. Ja häviämme tämän taistelun”, Emericus vastasi.

”Minä uskon, että sinun uudet ystäväsi pitävät innokkaasti yllä mitä tahansa taistelua”, Foucaud vastasi ivallisesti. Emericus kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut ajatellut puolen vaihtamisen vaikuttavan hänen ja Foucaudin ystävyyteen. Sen ei olisi pitänyt vaikuttaa. Metatron klubi oli vanhempi kuin Camarilla tai Sabbat.

”Sinä siis ehdotat, että siirrän ideologiamme Sabbatille?” Emericus kysyi.

”Jos onnistut”, Foucaud naurahti. ”Minä olen kuullut, että heidän, anteeksi teidän, päänne on täynnä turhaa ideologiaa muutenkin.”

Emericus oli vaiti. Hän tarkkaili Foucaudia herkillä aisteillaan. Foucaud oli muuttunut enemmän kuin hän itse. Emericus alkoi ajatella, että kenties Foucaud oli hukannut heidän ideologiansa. Sitä oli testattava.

”Minun sireni on herännyt”, Emericus sanoi. ”Se tekee hänen tappamisestaan vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Minä selvitän keinoja siihen, mikä olisi paras tapa iskeä.”

”Häntä on yritetty tappaa ennenkin. Hänellä on kolmentuhannen vuoden etu puolellaan”, Foucaud huomautti.

”Tiedän. Mutta hänen lepopaikkansa oli liian hyvin varjeltu. Ainakin nyt hänet voi houkutella esiin.”

”No, sinä tiedät, että me olemme hyökkäyksen kannalla. Voit luottaa minuun ja muihin Metatronin veljiin ja sisariin.”

”Entä Montano?” Emericus kysyi.

”Hänen aikansa tulee”, Foucaud vastasi.

”Hän voisi olla ensimmäinen kohde. Hän ei ole yhtä vanha tai yhtä vaikutusvaltainen kuin Mithras. Meillä on paremmat mahdollisuudet onnistua”, Emericus perusteli ja tarkkaili samalla huolellisesti Foucaudin reaktioita.

”Mithras on tärkeämpi. Hänellä on eniten valtaa ja hän on siis vaarallisin”, Foucaud vastasi.

”Koko neljäs sukupolvi on tuhottava, sinä tiedät sen”, Emericus sanoi. Tunnelma huoneessa alkoi tiivistyä. Emericus oli kiihtynyt, mutta yritti peittää sen. Foucaud näytti pysyvän rauhallisena.

”Vain ne, joilla on liikaa valtaa. Heihin vaikutetaan, ei muihin.”

Emericus ei ollut uskoa korviaan. Hänen ystävänsä, joka aikoinaan oli ollut hyvin kiivaasti hankkeen takana, oli hylännyt heidän suuntansa. Foucaud tiesi, tai oli ainakin ennen tiennyt, että jokainen neljännen sukupolven jäsen oli sirensä vaikutuksen alla. Linkki antediluvianien ja nuorempien vampyyrien välillä oli katkaistava ja jokainen Metatronin veli ja sisar tiesi sen. Mutta Foucaud oli muuttanut mieltään. Joku tai jokin vaikutti häneen. Emericusta puistatti.

”Kaipaatko Sisiliaan?” Emericus kysyi vaihtaen puheenaihetta. Hänen oli oltava tästä lähin tarkempi sanavalinnoissaan. Hän halusi selvittää, kuka Foucaudia hallitsi, mutta se oli tehtävä varoen.

”Olen elänyt maanpaossa jo yli neljäsataa vuotta”, Foucaud vastasi. ”Olisi mukavaa palata kotiin, mutta se on rosvojoukkojen hallussa.”

”Sabbatin”, Emericus korjasi.

”Niinhän minä sanoin”, Foucaud vastasi kylmästi.

Emericus käveli ikkunan luokse ja katsoi kadulle. Hän keskittyi kirkkaaseen katulamppuun hillitäkseen kiukkunsa. Valo kirveli hänen silmiään.

”Tiesit varmaan, että se albiino serkkusi on täällä. Hän esittää Sabbatin inkvisiittoria”, Emericus sanoi.

”Ei hän esitä. Hän on Sabbatin inkvisiittori”, Foucaud vastasi.

”En usko sitä”, Emericus sanoi.

”Sinun on parasta varoa häntä, ystäväni, hän voi vaikka syyttää sinua harhaopista. En usko, että Sabbatissa on sallittua palvoa Metatronia”, Foucaud sanoi ja virnisti ilkeästi.

”Minä en palvo Metatronia”, Emericus vastasi yhteen purtujen hampaiden välistä. Hän alkoi raivostua. Samalla hän tajusi, että se kenties oli Foucaudin tarkoituskin.

”Hassua, luulin että Sabbatissa on meneillään jokin enkelivillitys, ainakin täällä Lontoossa. Vai olenko ihan väärässä?”

”Sinä et tiedä mistä puhut”, Emericus sanoi. ”Minä olen nähnyt sen nuoren lasombran. Hänellä on kultainen aura.”

”Minä olen nähnyt ihmisiä, joilla on kultainen aura. Onko se maailmanlopun merkki? Sinä voit sen sabbatilaisena minulle kertoa.”

”Minun tehtäväni ei ole ennustaa maailmanloppua. Mutta kun se koittaa, minä todella toivon, että sireni ja hänen sirensä on tuhottu”, Emericus vastasi. Hän ei ollut halukas puhumaan asiasta Foucaudin kanssa, mutta tämä oli juuri äsken sanonut jotain hyvin huolestuttavaa. Se, että henkivallat olivat kiinnostuneita fyysisestä maailmasta, ei koskaan ollut hyvä merkki.

”Minä en ole kiinnostunut tästä enkelistä, josta on tullut vampyyri. Tai miten te sen väitättekään menevän. Hän ei ole ensimmäinen laatuaan, jos legendoja on uskominen.”

”Olen kuullut huhuja, että ajanlaskun alussa Lähi-Idässä olisi vaikuttanut sellainen vampyyri”, Emericus sanoi.

”Ja sitten on Metatron”, Foucaud huomautti virnistäen ja osoitti patsasta.

Emericus tuijotti häntä. Järkytys, pettymys ja viha kamppailivat hänen mielessään. Mitä Foucaud oli juuri sanonut? Hän ei ollut ainoastaan unohtanut heidän tavoitettaan. Hän oli myös unohtanut, mistä kaikki oli saanut alkunsa.

”Metatron oli Kainin ensimmäinen jälkeläinen, ensimmäinen tehty vampyyri ja Kainin itsensä valitsema. Jumala otti hänet luokseen ja teki hänestä enkelin syystä, jota emme tiedä. Me emme tiedä sitäkään, miten se vaikutti Kainiin. Emme tiedä, oliko Metatronin syntymä meidän kannaltamme hyvä vai huono asia. Mutta sen me tiedämme, että hän oli ensin vampyyri ja sitten enkeli, ei toisin päin.”

”Amen”, Foucaud vastasi.

Emericus tuijotti vanhaa ystäväänsä tiiviisti. Hän ei voinut sanoa, kuka Foucaudia hallitsi. Mutta hän tiesi olevansa ystäväänsä potentiaalisempi ja pystyisi kenties selvittämään sen. Mutta sellainen olisi hyökkäys Foucaudia vastaan, eikä hän voinut tehdä sitä. Foucaud oli hänen vieraansa.

”Olen pahoillani huomatessani, ettet enää ole tosissasi meidän hankkeemme kanssa”, Emericus sanoi.

”Minä olen pahoillani siitä, että nykyajan politiikka on selvästi sotkenut sinun mieltäsi. Olen kuullut, että niin voi käydä niissä piireissä joissa nykyään liikut.”

”Se siis oli sinun asiasi?” Emericus kysyi kylmästi. ”Tulla kertomaan minulle, ettet enää arvosta mielipiteitäni tai Metatron klubia?”

”Mutta arvostan aina tarjottaviasi”, Foucaud virnisti ja joi lasinsa tyhjäksi. Sitten hän katsoi vielä Emericusta ennen kuin avasi huoneen oven.

”Minulla on pitkä matka edessäni, en ehdi viipyä kauempaa.”

Foucaud löi oven kiinni perässään, ja Emericus jäi yksin hiljaiseen huoneeseen. Hän oli raivoissaan, mutta alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Hänelle tuli epämiellyttävä ja epämääräinen huolen tunne. Hän ajatteli Simonia, jonka johdossa kaupungin Sabbat oli. Simonin oli saatava tietää Foucaudin vierailusta, vaikka se saattaisi asettaa Emericuksen itsensä epäilyttävään valoon. Olihan hän ottanut Foucaudin vastaan vieraanaan. Mutta hän oli luullut, että Foucaud oli yhä edelleen Metatronin veli. Tapaaminen oli järkyttänyt Emericusta, mutta se oli myös muistuttanut häntä siitä, miten vaarallisessa maailmassa he elivät. Joku hallitsi Foucaudia, eikä tämä selvästikään itse tiennyt sitä. Jos Foucaudille saattoi käydä niin, se saattoi käydä kenelle tahansa. Foucaud oli vanha ja taitava mielenhallinnassa. Silti hänkään ei ollut turvassa. Emericus avasi ikkunan. Foucaud ei kenties huomaisi häntä, jos hän olisi tarpeeksi korkealla. Hänen täytyi saada tietää, minne Foucaud oli menossa. Emericus keskittyi hetken. Foucaud oli matkannut lentäen, eikä ollut ollut siitä ylpeä. Mutta joskus toinen muoto oli paras vaihtoehto, jos halusi pysyä huomaamattomissa. Emericus nousi ylös sähkölamppujen kirkkaan valon tavoittamattomiin ja etsi tarkalla katseellaan Foucaudia. Yksinäinen hahmo oli helppo havaita. Hiljaa ja etäisyyttä pitäen hän lähti varjostamaan entistä ystäväänsä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Edwardian age 1904->

ViestiKirjoittaja kardinaali » 15.08.2016 20:16

Viileä yötuuli puhalsi vasten Longfetherin kasvoja. Tai kuonoa, koska hän lensi rauhallisesti vastatuuleen. Tavalliselle lepakolle se olisi tuottanut vaikeuksia, mutta ei hänelle. Hän ei tiennyt, mikä heitä kartanolla odotti, mutta hän oli valmis kohtaamaan sen. Se ei voinut olla mitään yhtä pahaa kuin se, mikä häntä mahdollisesti Lontoossa odotti. Mithras oli lähettänyt joukkonsa Lime Houseen. Se oli huono merkki. Hän käytti ihmisiään vain harvoin ja silloin oli tosi kyseessä. Longfeather oli kohdannut huppupäiset kultistit vain kerran aikaisemmin kauan, kauan sitten. Hän tiesi, että kun ne olivat liikkeellä, Mithras oli raivoissaan eikä säästellyt resurssejaan.

Longfeather pelkäsi, että sire kutsuisi häntä. Sitä kutsua oli vaikea vastustaa. Siksi hän halusi epätoivoisesti (kyllä, hänen oli myönnettävä itselleen, että hän oli epätoivoinen) pois sirensä vaikutusvallasta. Jos oli olemassa yksikään paikka, jonne Mithraksen voima ei yltäisi, Longfeather oli valmis menemään sinne. Oli se sitten vaikka Helvetti maan päällä.

Matka Lontoosta kartanolle taittui lentäen nopeasti. Heidän tarkoituksena oli murtautua kartanolle, mutta ei liian taidokkaasti, sillä he halusivat jäädä kiinni. Longfeather oli ajatuksesta hiukan hermostunut, sillä antautuminen ei sopinut hänelle. Häntä suututti ajatus, että he joutuisivat olemaan ihmisten armoilla. Lähestyessään kartanon metalliaitaa Longfeather huomasi, että jotain oli pielessä. Jokin voima pakotti häntä ottamaan oman muotonsa. Longfeather taisteli voimaa vastaan, mutta tajusi, ettei hänen ystävänsä pystynyt samaan. Vaikka hänen ystävänsäkin oli voimakas, heillä oli silti valtava ero sekä iässä että veren potentiaalisuudessa. Longfeather laskeutui maahan ja otti oman muotonsa.

He olivat rauta-aidan ulkopuolella. Longfeather nuuhkaisi ilmaa tarkoilla aisteillaan. Hän haistoi kartanon mailla liikkuvat ihmiset ja vampyyrit. Lisäksi hän haistoi jotain erikoista. Se oli etäisesti tuttu, mutta Longfeather ei heti keksinyt mitä se oli. Sitten hän tajusi, että haju lähti metalliaidasta. Hän ojensi kättään kohti aitaa. Ilma väreili sen ympärillä uhkaavasti.

”Elektrisiteettia”, Longfeather oivalsi. Se oli kunnioitettavan ovela tempaus. Jos ei ollut varovainen, poltti itsensä aitaan pahasti. He lähtivät kiertämään aitaa, mutta tajusivat, ettei siinä ollut heikkoa kohtaa. Longfeatherin mielestä aidan ylitys oli viisainta kartanon takapihan puolelta lähellä hedelmätarhaa. Hän tarjoutui antamaan ponnistusapua ystävälleen. Tämän ja Longfeatherin yliluonnollisten voimien ansiosta aidan yli hyppäämisen ei pitäisi olla vaarallista. He olivat oikeassa. Tarpeeksi pitkä kiihdytysmatka ja ponnistusapu auttoivat toisen vampyyrin aidan yli. Longfeather ei saanut enää ponnistusapua, joten hänen oli turvallisinta lentää yli.

Heti kun he olivat päässeet aidan sisäpuolelle, kartanon vahva turvajärjestelmä otti alueesta vallan. Longfeather ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut vastaavaa. Kirkkaat elektrisiteettivalot pyyhkäisivät kartanon maiden yli pysähtyen heidän ylleen ja sokaisten heidät. Se oli noituutta, Longfeather tiesi sen. Hän oli odottanut kohtaavansa erityisen ovelia ihmisiä, mutta hän ei ollut tosissaan varautunut siihen, että ihmiset yllättäisivät heidät niin nopeasti. He eivät voineet tehdä mitään, sillä valo oli liian kirkas. Se oli kuin lasombran kyvyt, mutta päinvastainen. Longfeather yritti sokeana haparoida pois valosta, mutta törmäsi kivuliaaseen esteeseen. Hän ärähti ja raotti silmiään. Hän pystyi erottamaan joukon silhuetteja, jotka pitelivät hohtavia keppejä. Longfeather joutui kamppailemaan, ettei joutuisi kauhun valtaan. Hän ei satoihin vuosiin ollut kohdannut noitia, mutta jos nämä eivät olleet sellaisia, niin mitä he sitten olivat? Nopeasti hän kuitenkin tajusi, ettei paniikkiin ollut aihetta. Nämä hahmot eivät halunneet tappaa heitä. He halusivat vain taltuttaa heidät. Hermostuneena Longfeather myönsi, että he olivat saavuttaneet tavoitteensa. Nopeammin kuin hän oli osannut odottaa.

Heidät paimennettiin pois valosta ja sisälle kartanoon. Longfeather arveli, että oli viisainta vastustella hiukan, ettei vaikuttanut liian epäilyttävältä. Hän ei kuitenkaan halunnut saada iskuja hohtavista kepeistä (koska ne todellakin tekivät kipeää), joten hän esitti heikompaa kuin oli. Se oli loistava selviytymisstrategia. Heidät juoksutettiin pitkin kartanon leveää käytävää kohti kellariin vievää ovea. Kellari oli rapattu valkoiseksi ja lattiat oli päällystetty kaakeleilla. Se loi vahvan kontrastin vanhaan Tudor-kartanoon. Kellarissa he kohtasivat kolme hohtavin kepein varustautunutta vartijaa, jotka ohjasivat Longfeatherin oikeanpuoleiseen huoneeseen ja hänen ystävänsä vasemman puoleiseen huoneeseen. Erottaminen oli huono asia, mutta Longfeather luotti ystäväänsä. Hän oli kuitenkin tästä huolissaan. Se oli epämääräinen huolen tunne, joka sekoittui hänen omaan pelkoonsa. Hänen oli pakko myöntää, että hän pelkäsi. Jos nämä ihmiset eivät halunneet pitää häntä hengissä, he voisivat helposti tappaa hänet päivällä.

Huone oli aivan tyhjä lukuun ottamatta metallista verkkoa, joka reunusti sen seiniä. Longfeather odotti hetken, kunnes huoneeseen astui kahden vartijan saattamana vanhahko juutalaismies.
”Mikäs otus se tämä on?” Mies kysyi katsoen Longfeatheria arvioiden. Longfeather ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut ihmisen ylenkatsovia kommentteja.
”Minä olen vampyyri, luulin teidän tietävän sen”, hän vastasi.
”Aivan, mutta mitä sinä teet täällä?” Kysyi juutalainen.
”Tulin vapauttamaan ystäviäni. Täällä on niitä, minä tiedän sen. Haistoin heidät pihalla.”
”Sinä taisit aliarvioida meidät”, juutalaismies totesi. Longfeather kohautti olkiaan.
”Luuletko, että peli on menetetty? Tämä oli vain yksi erä”, Longfeather haastoi.
”Ja sinä tulet näkemään vielä monta erää. Ja monta tappiota, vampyyri”, juutalaismies vastasi. Longfeather hymyili mielessään. Juutalainen oli niellyt syötin. Ainakaan häntä ei heti aiottu tappaa.
”Tämä otus on mielenkiintoinen. Se on voimakkaampi kuin muut vampyyrimme. Sijoittakaa se huoneeseen A11, samaan missä meillä on vampyyri 231a. Minä haluan nähdä miten ne tulevat toimeen. Tämä voimakkaampi voi osoittautua vielä hyödylliseksi kun testaamme enkelilapsia.”

Longfeather ei sanonut mitään. Hän oli tyytyväinen siitä, että pääsi samaan tilaan toisen vampyyrin kanssa. Ainakaan ravinnosta ei tulisi ongelmaa. Se oli ollut hänen suunnitelmansa suurin huoli. Hän ei pitänyt siitä, että häntä aiottiin käyttää ”enkelilapsien” testaamiseen. Se ei kuulostanut hyvältä. Samalla hän mietti, mitä kummaa kartanossa oikein tehtiin.
”Lähdetkö sinä suosiolla vai pitääkö sinua pakottaa?” Toinen vartija kysyi.
”Minne?”
”Peseytymään ja vaihtamaan vaatteet. Sitten viemme sinut selliin”, vartija selitti.
Longfeather oli tyytyväinen siitä, että hänelle selitettiin asiat selkeästi.
”Tietysti lähden. Minulla ei ole mitään tarvetta ottaa enempää iskuja teidän taikasauvoistanne”, hän vastasi.
Vartijat naureskelivat ja Longfeather pudisti päätään.
”Te voitte kutsua sitä miksi haluatte, mutta noituutta te käytätte. Enkä minä siedä noitia, joten meidän on parasta hoitaa tämä nopeasti pois alta, jotta pääsen omieni pariin.”

Sinä yönä Longfeather ei enää nähnyt ystäväänsä. Pesun jälkeen hän vaihtoi ylleen puuvillaiset housut ja takin. Asu muistutti pyjamaa. Kenkiä hän ei saanut laisinkaan. Sitten hänet ohjattiin kellarissa olevaan huoneeseen, jonka yksi seinä oli pelkkää metallikalteria. Longfeather arveli, että siihen pystyi johtamaan elektrisiteettia, aivan kuten pihan aitaankin. Nuori miespuolinen vampyyri, joka huoneessa jo asusti, pakeni peloissaan huoneen takanurkkaan. Mies oli piesty ja lannistettu ja hän näytti pelkäävän, että Longfeather söisi hänet. Aiheellinen pelko, Longfeather totesi mielessään, ja antoi siitä sellitoverilleen kunniaa. Loppuyöstä hänelle selvisi, että miehen nimi oli William ja hän oli nuori Camarillalainen Brujah. William sanoi muistavansa Longfeatherin, mutta ei näyttänyt tietävän tästä paljoa. Siitä Longfeather oli kiitollinen. William sanoi myös, että jos totteli vartijoita ja teki mitä he käskivät, ei ollut mitään vaaraa. Mutta jos kapinoi, saattoi päivän aikana kadota. Sellaista kuulemma tapahtui.

Seuraavana iltana Longfeather heräsi tietäen, että hänelle oli tehty jotain päivän aikana. Se oli epämiellyttävä tunne. Hän ei kuitenkaan ollut vahingoittunut, tai jos olikin, hänen kehonsa oli jo korjannut sen. Hänen vasempaan käsivarteensa oli maalattu numerot 231b. Se oli ilmeisesti hänen uusi nimensä. Hän nousi seisomaan ja tunsi huimausta. Hänen näkönsä oli sumeampi ja muutkin aistinsa turremmat. Hän kirosi mielessään.
”Se menee ohi”, Longfeather kuuli Williamin sanovan.
”Se kummallinen olo. Se kestää vähän aikaa heräämisen jälkeen ja menee sitten ohi. Älä pelkää.”
Longfeather ravisti päätään. Häntä suututti, ei pelottanut.
Sitten sellin kaltereiden toiselle puolelle marssi vartija, joka tarkasteli Longfeatheria.
”Kerrataanpa sinun kanssasi säännöt. Niinä öinä, kun emme tarvitse sinua, saat liikkua kartanossa ja sen mailla tietyin rajoituksin. Sisällä liikkuminen on sallittua vartijoiden kanssa kello kahdeksan ja kello yhden välillä yöllä. Ulkona pääset liikkumaan joka yö vartijoiden ja muiden vankien kanssa kello kahden ja kello kolmen välisen ajan. Siis yhden tunnin. Saat myös jäädä selliisi, ulkoilu ei ole pakollinen. Jos olet kunnolla, sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Onko sinulla kysyttävää?”
”On. Mitä te olette tehneet minulle päivällä? Eikö sääntöihin kuulu, ettei nukkuviin kajota?” Longfeather kysyi ärtyneenä.
Vartija naurahti, mutta ei vastannut. Longfeather tajusi, ettei kysymyksiin täällä saanut mitään vastauksia. Hän ei välittänyt esittää enempää kysymyksiä. Hän istahti vuoteelleen ja sulki silmänsä. Täällä hän oli turvassa sireltään, mutta hän ei ollut lainkaan varma siitä, oliko suunnitelma sittenkään ollut kovin viisas.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Lontoo 1890

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron