Pariisi, kevät 1925
Kevät tuli Pariisiin aikaisin. Krookukset työntyivät esiin kylmästä mullasta ja lehmuksiin puhkesivat pienet, vaaleanvihreät lehdet. Armel oli aina rakastanut Pariisin kevättä, sen huumaavia tuoksuja ja iloista katumusiikkia. Etenkin musiikki oli varma kevään merkki. Kun ensimmäiset lämpimät kevätpäivät koittivat, kaikki nälkäiset taiteilijat ryömivät esiin talvisuojistaan ja alkoivat jälleen riemun- ja juhlantäyteisen boheemielämänsä. Pian kadut olivat täynnä soittajia, laulajia, tanssijoita, sirkustaiteilijoita ja maalareita. Armel oli ollut sellainen itsekin, muutama vuosi sitten. Hän muisti vielä hyvin ilon, riemun ja rakkauden täyteiset kevätpäivät, jolloin hän taiteilijatovereineen oli esiintynyt Pariisin kaduilla ja puistoissa. Illalla auringon laskettua he olivat vetäytyneet sisätiloihin pois Seinestä nousevan, viileän usvan tieltä ja hukuttaneet väsymyksensä halpaan viiniin ja villiin tanssiin. Kevät oli nuorten taiteilijoiden aikaa.
Tänä keväänä Armel ei tuntenut ilon ja rakkauden aaltoa, joka tavallisesti herätti hänet eloon pitkän talven jälkeen. Se ei johtunut siitä, että hän oli vampyyri, sillä hän oli nauttinut edellisvuosien keväästä melkein yhtä paljon kuin ihmisetkin. Hän ei enää soittanut kaduilla päivisin, mutta hän juhli sitäkin enemmän ihmisystäviensä kanssa öisin. Mutta tässä keväässä oli jotain erilaista. Armel oli allapäin. Hän tuijotti sillankaiteen yli allaan pyörteilevää, tummaa vettä ja tunsi viileän usvan kietoutuvan ympärilleen kuin märän viitan. Suurin osa ihmisistä oli jo mennyt sisätiloihin ja kaduilla kulki vain epätoivoisia myyjiä, kerjäläisiä ja poliiseita. Poliiseita oli paljon enemmän kuin tavallisesti, sillä ruhtinas Villon oli määrännyt tehokkaamman vartioinnin kaupunkiin sen jälkeen, kun muutama sabbatilaisten lauma oli villiintynyt kaupungissa marraskuussa. Armel ei pelännyt sabbatia. Hän melkein toivoi, että lauma verenhimoisia hirviöitä kävisi hänen kimppuunsa. Vain siksi, että hän voisi tuntea edes jotain. Hän koki olevansa tyhjä, pelkkä kuori, jolla ei ollut mitään virkaa. Oli hän toki kokenut vastaavia alakulon hetkiä ennenkin, etenkin ihmisenä ollessaan, kun musiikki syystä tai toisesta ei tuntunut sytyttävän häntä. Mutta tämä alakulo oli jollain kummallisella tavalla erilaista.
Armel kuuli lähestyvät korkokengän askeleet ja kääntyi ympäri. Hän toivoi näkevänsä jotain kaunista, jotain parempaa kuin veden tummat pyörteet. Nainen olikin kaunis vaaleassa leningissään ja persikanvärisessä päällysviitassaan. Mutta kun pariisitar näki Armelin, hän päästi kimeän kirkaisun ja lähti kauhuissaan juoksemaan takaisin samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Armel puristi kätensä nyrkkiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tämän kevään aikana, kun vastaavaa tapahtui. Hän ei pystynyt käsittämään mistä se johtui. Hän ei ollut hirviö, mutta jotkut ihmiset käyttäytyivät hänen lähellään kuin olisivat nähneet sellaisen. Armelin ihmisystävätkään eivät enää kutsuneet häntä illanistujaisiin.
Armel päätti lähteä ripeästi toiseen suuntaan, ennen kuin nainen hälyttäisi poliisit paikalle. Ei hän poliiseita varsinaisesti pelännyt, ne olivat Camarillan vallan alla, mutta hän ei silti halunnut joutua niiden kanssa tekemisiin. Muut vampyyrit saattaisivat kuulla siitä, eikä se olisi Armelille edullista. Armel kiirehti pienemmille sivukujille. Hän oli tullut vanhalle käsityöläisalueelle. Nykyisin se oli täynnä pieniä liikkeitä, jotka myivät toinen toistaan eksoottisempia tavaroita. Osa kaupoista myi edelleen pariisilaista käsityötä, mutta joukkoon mahtui niin monta siirtomaatavarakauppaa, ettei Armel pysynyt laskuissa mukana. Muutamia ihmisiä liikkui näilläkin syrjäisillä kaduilla ja he kaikki katsoivat Armelia epäillen. Armel yritti olla herättämättä liikaa huomiota. Äkkiä hänen kiinnostuksensa kohdistui naiseen, joka seisoi lukemassa kadunnimiä risteyksessä. Nainen ei ollut erityisen viehättävä, mutta hänessä oli jotain kiehtovan erikoista. Armel käytti tarkkoja aistejaan ja varmisti epäilynsä. Nainen oli vampyyri, mutta ei Armelille tuttu. Armel kävi varovaiseksi, nainenhan saattoi olla sabbatia. Nyt Armel ei enää tuntenutkaan halua taistella verenhimoisia hirviöitä vastaan. Nainenkin huomasi Armelin ja tarkkaili tätä hetken aikaa yhtä epäillen kuin Armel tarkkaili häntä. Armel oli varma, että naisen silmät olivat hetki sitten hehkuneet punaisina, mutta nyt ne näyttivät tavallisilta. Ehkä nainen oli gangrel, joka oli vasta saapunut kaupunkiin. Sitten nainen tervehti Armelia kädellään. Armel tuli hänen luokseen.
”Iltaa arvon neiti. Oletteko uusi tässä kaupungissa?” Armel kysyi ja suuteli naisen hansikoitua kättä. Hän huomasi, että vaikka nainen oli pukeutunut arvokkaasti ja osasi selvästikin hyvät käytöstavat, hänessä oli silti jotain villiä ja vaarallista. Epäilykset siitä, että nainen oli gangrel, vahvistuivat entisestään.
”En varsinaisesti”, nainen sanoi hiukan ujosti ja epäröiden. ”Mutta en ole liikkunut näillä kulmilla juurikaan. Enkä muutenkaan viihdy muiden… kaltaisten seurassa.”
Armel nyökkäsi ja hymyili ymmärtävästi. Ujo gangrel varmaankin, hän ajatteli tyytyväisenä. Nainen vaikutti jotenkin suloisen viattomalta maalaistytöltä.
”Mikä toi sinut tänne? Etsitkö jotain?” Armel kysyi sitten ja ositti lappua naisen kädessä. Nainen nyökkäsi ja näytti lappua Armelille.
”Olen hakemassa erästä esinettä ystävälleni. Hän on hyvin sairas, eikä jaksa poistua kotoa. Mutta hän arveli esineen auttavan.”
Armel katsoi lappuun kirjoitettua osoitetta ja oli melko varma siitä, että tunnisti sen. Ainakin se sijaitsi tässä kaupunginosassa. Mutta naisen selitys kuulosti kummalliselta.
”Mitä esinettä? Onko sinun ystäväsi… no, tiedäthän, onko hän ihminen?”
Nainen näytti hetken aikaa huvittuneelta, mutta vakavoitui sitten. Hän suoristi hieman hameensa helmaa, jonka pituus oli sopivuussäädösten rajoilla, ja pudisti päätään.
”Ei ole, mutta hän on sairas yhtä kaikki. En tiedä mikä sinun klaanisi on ja miten paljon olet tekemisissä muiden klaanien kanssa, mutta ehkä olet sattunut huomaamaan, että joillain on ollut etenkin tänä keväänä suuria vaikeuksia. Minä en tiedä mistä se johtuu, mutta mitään hyvää se ei tarkoita.”
Armelia kylmäsi. Nainen totesi melko huolimattomasti ääneen asian, joka Armelia oli pelottanut. Armel tiesi, että tässä keväässä oli jotain kummallista, mutta hän ei osannut sanoa mitä se oli. Olivatko kaikki vampyyrit alakuloisia? Olivatko jotkut niin elämänhalunsa menettäneitä, etteivät jaksaneet poistua kotoaan? Ainakin naisen puheet vaikuttivat viittaavan siihen.
”Minä olen toreador”, Armel vastasi. ”Kyllä minä olen elysiumilla nähnyt monia muitakin, jotka eivät ole omaa klaaniani, mutta en ole havainnut kenenkään olevan varsinaisesti sairas. Eikä kukaan ole puhunut mitään sellaista.”
”Sitten sinä olet onnellinen”, nainen vastasi kylmästi. Armel hätkähti huomatessaan naisessa tapahtuneen muutoksen ja tajusi, että naisen oli täytynyt aikaisemmin käyttää kykyjään häneen. Nainen ei ollut ujo, arka eikä viaton. Hän oli kylmäverinen saalistaja ja ilmeisesti pätevä taistelija, sillä vasta nyt Armel huomasi ilkeän näköisen, pitkän veitsen roikkuvan tupessaan naisen lanteilla. Mutta yhtä nopeasti, kuin muutos ujosta tytöstä kylmäveriseksi hirviöksi oli tapahtunut, nainen muuttui jälleen. Vaarantunne kihelmöi Armelin vatsassa, mutta se väistyi hiljalleen kun Armel tajusi, miten viehättävä nainen oikeastaan oli. Hänessä oli yläluokkaista arvokkuutta ja samaan aikaan paheellista, seksuaalista vetovoimaa. Armel koitti pinnistää itsensä ajattelemaan, että nainen vain käytti kykyjään. Armel osasi sellaisia taitoja itsekin. Mutta hän ei jaksanut taistella kauaa naisen voimaa vastaan. Hän halusi antautua naiselle, koska se olisi parasta mitä hänelle pitkään aikaan oli tapahtunut. Nainen tuli hänen lähelleen, melkein kiinni häneen, ja kietoi muutaman Armelin hiussuortuvan sormensa ympärille.
”Kuulehan, camarillan toreador”, nainen kuiskasi. ”Minullakin on ongelmia. Ne koskevat koko minun klaaniani ja ne johtuvat meidän kirotusta antediluvianistamme. Hän on heräämässä, eikä hän ole ainoa. Gehenna on tulossa ja se sinun ja muiden elysiumillasi viihtyvien kainiittien olisi viisainta tiedostaa. Mutta sinä voit auttaa minua minun ongelmieni kanssa ja lupaan sinulle, että tulet pitämään siitä. Ainakin aluksi.”
Sitten nainen upotti pitkät hampaansa Armelin kurkkuun ja alkoi imeä Armelin kylmää verta. Armel tiesi, että se mitä nyt tapahtui, oli hyvin kiellettyä ja mahdollisesti hyvin vaarallista. Mutta hän ei halunnut kuunnella järkeään, sillä nainen sai hänet kokemaan sitä rakkautta ja iloa, jota hän kaipasikin. Alakuloisuus oli poissa ja Armel tunsi täyttyvänsä luovuuden kipinällä samaa tahtia kun veri hänen kehostaan pakeni. Mutta peto Armelin sisällä alkoi hermostua veren kadotessa naisen kehoon. Armel halusi itse purra naista ja viedä tämän veren samalla, kun voisi nauttia rakkauden tunteesta hiukan pidempään. Hänellä oli klaanilleen epätyypillinen kyky yliluonnolliseen voimaan. Tämä näytti yllättävän naisen, sillä kun Armel alkoi repiä naisen kaulaa ja olkapäätä paljaaksi vaatteiden alta, nainen ei päässyt irti Armelin otteesta eikä saanut kättään puukon kahvalle. Armel raateli hampaillaan naisen paitaa ja kaulassa olevaa, paksua samettinauhaa saadakseen esiin sopivan puremiskohdan.
Äkkiä hän tunsi polttavan kivun hartiassaan. Kipu oli niin nopea ja niin yllättävä, että Armel päästi irti naisesta. Nainen perääntyi ja katsoi Armelia murhanhimoisesti. Mutta kumpikin heistä tajusi myös, että nainen ei ollut aiheuttanut Armelin äkillistä kipua. Armelin hartiassa oli kiinni metallinen nuoli. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä Armel etsi katseellaan ampujaa. Olivatko naisen sabbatilaiset ystävät tulleet apuun? Hän huomasi kauempana kadulla kaksi hahmoa ja niiden takana kolmannen, hiukan pidemmän hahmon, joka ilmeisesti oli ampuja. Armel huomasi myös, että nainen oli yhtä hämmästynyt väliintulosta kuin hänkin.
”Kauemmaksi naisesta, hirviö!” Yksi hahmoista huusi. Hänellä oli matala, käskevä ääni.
Armel katsoi kolmikkoa ällistyneenä ja tajusi pisimmän hahmon lataavan jälleen joustaan. Mitä nämä miehet olivat? Ja miksi he uhkailivat vain Armelia? Nainenhan oli käynyt hänen kimppuunsa ja lisäksi kukaan ei voinut olla huomaamatta, millainen verenhimoinen peto nainen oikeasti oli. Nainen näytti arvioivan tilannetta, joka selvästikin oli hänelle yhtä kummallinen kuin Armelillekin. Sitten nainen teki päätöksensä. Hänen hampaansa palasivat lyhyiksi ja hän otti pelästyneen ja viattoman ilmeen kasvoilleen. Armel oli pakahtua raivosta. Nainen siis esitti uhria näille miehille, jotka saisivat olla hänen ritareitaan kiiltävissä haarniskoissa!
”Näyttää siltä, että sinun ongelmasi ovat vasta alkamassa, toreador”, nainen sanoi ja vilautti Armelille julman hymyn. Sitten viaton ja pelästynyt ilme palasi naisen kasvoille, kun hän otti muutaman kompuroivan askeleen kauemmas Armelista. Nainen kääntyi niin, että miehet varmasti näkivät hänen revenneet vaatteensa, ja ampaisi juoksuun.
Samalla hetkellä, kun nainen oli riittävän kaukana Armelista, pisin mies ampui toisen nuolensa. Se osui kipeästi Armelin kylkeen. Armel halusi karata yliluonnollisella nopeudella kauemmaksi ampujista, mutta ei kyennyt. Jokin voima esti häntä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen ja kompuroi omiin jalkoihinsa. Nyt Armel pelästyi toden teolla. Hän kuuli lähestyvät, raskaat askeleet ja tunsi, miten joku laski voimalla jalkansa hänen päälleen ja painoi hänet maata vasten. Armel käänsi päätään nähdäkseen hyökkääjänsä kunnolla. Miehiä he olivat. Miehiä tummissa päällysviitoissa ja punaisissa takeissa. Armel oli kuullut heistä, mutta hän oli luullut tarinoiden olevan vain vanhempien vampyyrien pelotteluja. He olivat kardinaaliruhtinaan miehiä, joiden historia ulottui aikaan, jolloin he olivat suojelleet Ranskan kuningasta ja katolista kirkkoa. Jokainen Pariisin camarillalainen oli kuullut heistä, sillä juuri heidän takiaan ruhtinas Villon vaali niin ankarasti ensimmäistä traditiota. He olivat vampyyrinmetsästäjiä ja Armel oli joutunut ojasta allikkoon. Nyt hän toivoi, että olisi tyytynyt siihen tylsään tyhjyyteen, joka hänen mieltään aiemmin yöllä oli painanut. Hän koitti rimpuilla vapaaksi jalan alta, mutta tunsi, miten joku painoi varsijousen hänen niskaansa vasten. Armel sulki silmänsä ja rukoili hiljaa. Loppujen lopuksi hän ei voinut enää muutakaan.