Kirjoittaja kardinaali » 11.02.2019 13:20
Andrea ei saanut mielestään kimallusta, jonka hän oli nähnyt Wallstreetin pörssitalon aukiolla. Mistä se oli tullut ja miksi se oli niin tuttu? Andrean yläpuolelta italialaisen ravintolan keittiöstä kantautui kolinaa, ja ilmastoinnin mukana pieneen kellarihuoneeseen leijui mausteinen ruuan tuoksu. Tuoksu ja keittiön meteli toivat Andrean mieleen muistot lämpöisistä päivistä Palermon kujilla. Siitä oli jo vuosia aikaa, kun Andrea oli viettänyt huoletonta nuoruutta synnyinmaassaan Sisiliassa, eikä hän enää pystynyt kunnolla muistamaan niitä aikoja. Mutta hän tiesi, että erityisen merkittävä oli kesä, jolloin Andrea oli ollut viidentoista.
Andrea ja Leonardo nojailivat pienen kivitalon seinään ja katselivat, miten heidän ikäisensä tytöt nostivat vettä kaivosta. Tytöillä oli päällään vain kevyet mekot, sillä oli poikkeuksellisen kuuma. Andrea saattoi nähdä paidankauluksen alta pilkottavat rinnat, kun yksi tytöistä kumartui nostamaan vesiämpäriä. Tytön nimi oli Jade, ja hänen isänsä omisti leipomon Palermon pohjoislaidalla. Jonain päivänä Andrea veisi tytön vihille, niin hän oli ajatellut.
”Hei, lakatkaa vetelehtimästä, ja menkää kouluun tai töihin!” Huusi mies kivitalon ikkunasta ja heristi nyrkkiään Andrealle ja Leonardolle.
Andrea vastasi miehen huutoon näyttämällä hänelle keskisormea ja Leonardo vastasi muutamalla solvauksella. Mies katosi ikkunasta ja palasi hetken päästä likaämpärin kanssa. Pojille tuli kiire pois ikkunan alta.
”Te olette surkeita vätyksiä, vanhempanne saisivat hävetä!” Mies huusi heittäessään likavedet ikkunasta.
”Lakkaa huutamasta vanhus”, Andrea vastasi. ”Ettei meidän tarvitse tulla sulkemaan sinun suutasi.”
Leonardo veti taittoveitsensä esiin taskustaan ja tehosti Andrean uhkausta heiluttelemalla veistä kasvojensa edessä. Mies ei näyttänyt vaikuttuvan poikien esityksestä, mutta sulki ikkunan kaikesta huolimatta. Kaivolla olleet tytöt naureskelivat näkemälleen.
”Mitäs ajattelitte puuhailla illalla?” Andrea kysyi tytöiltä ja yritti ottaa vesiämpärin Jaden kädestä.
”Päästä irti, kannan sen itse”, Jade vastasi töykeästi, mutta hymyili samalla Andrealle ilkikurisesti.
”Kyllä minä voin, jutellaan samalla”, Andrea intti.
Jade potkaisi Andreaa nilkkaan, jolloin tämän oli pakko irrottaa otteensa ämpäristä. Toiset tytöt alkoivat kikattaa.
”Minun isäni ei pidä sinusta, Andrea Piccolomini. Älä ainakaan tule huutelemaan leipomon eteen illalla, se on tosi rasittavaa”, Jade sano ja tirskahti. Sitten tytöt jatkoivat matkaansa.
”Kuule, minusta tuntuu, ettei Jade ole sinusta kiinnostunut”, Leonardo sanoi mietteliäänä.
”Tottakai on”, Andrea puolusteli. ”Näitkö miten hän hymyili? Hän vain kiusoittelee, tytöt ovat sellaisia.”
”Enpä tiedä…”, Leonardo vastasi.
”Ja kun Jade näkee, mitä olen ostanut hänelle, saan varmasti suukon”, Andrea lisäsi ylpeänä.
”Mitä sinulla muka on?” Leonardo kysyi.
”No, ei vielä mitään”, Andrea myönsi. ”Mutta menen ostamaan tänään sen riipuksen, joka roikkuu siirtomaatavarakaupan ikkunassa. Sen hopeisen, jossa on sinisiä kiviä. Sen, mitä kaikki tytöt ovat ihailleet.”
”Millä rahalla sinä sen aiot ostaa?” Leonardo tiedusteli.
”Mestari Matteo maksaa minulle tänään ensimmäisen palkkani”, Andrea vastasi. ”Ostan riipuksen sillä rahalla.”
”Etkä muka vie mitään äidillesi?” Leonardo ihmetteli.
”Äiti kyllä ymmärtää, vien sitten seuraavasta palkasta.”
Muisto Jadesta sai Andrean tuntemaan itsensä surulliseksi. Kuka olikaan lopulta vienyt tuon kauniin tytön vihille, vai oliko Jade jäänyt vanhempiensa iloksi kotiin? Oliko Jadella lapsia? Oliko hän onnellinen? Jade oli haaveillut elämästä Italiassa tai eteläisessä Ranskassa. Olikohan hänen toiveensa toteutunut, vai elikö hän edelleen Palermossa?
Muisto tuosta kesäpäivästä ei ollut tullut sattumalta Andrean mieleen. Se oli ollut onnellinen päivä täynnä odotusta ja iloa, mutta siihen liittyi myös jotain synkkää. Andrea yritti pinnistellä muistoissaan syvemmälle tuohon lämpöiseen päivään.
Andrea ja Leonardo maleksivat aukiolta kapealle kujalle, joka oli päällystetty mukulakivillä. Palermon kiemurtelevat kadut olivat painajainen kärryillä liikkuville, ja autolla kaupungissa ei kannattanut edes kuvitella ajavansa. Sen vuoksi pojat hämmästyivätkin suuresti nähdessään erään majatalon eteen parkkeeratut autot. Niitä oli kaksi ja ne olivat ulkomaan kilvissä. Joukko pikkupoikia piiritti autoja ihaileva kiilto silmissään.
”Turisteja”, Leonardo sanoi ja nyökkäsi autojen suuntaan. ”Heiltä menee akselit hajalle näillä kaduilla.”
Andrea nyökkäsi vaitonaisena, mutta ei voinut olla tuntematta pienosta kateutta. Tuollaisen auton hänkin haluaisi jonain päivänä. Hän ei aikonut jäädä Palermoon, jos se suinkin oli mahdollista. Siksi hän oli totellut ahkerasti mestari Matteoa ja kuunnellut hänen neuvojaan. Mestari oli tyytyväinen häneen, Andrea tiesi sen.
Pojat suuntasivat kaupungin etelälaidalle alueelle, jossa ei ollut edes katuvaloja. Ne olivat kujia, joita kunnon kansalaiset välttivät parhaansa mukaan. Mutta sellaiset pojat kuin Andrea ja Leonardo, jotka koittivat päästä alamaailman valtaapitävien suosioon, pitivät kujia kotinaan. He olivat vasta viidentoista, mutta olivat tehneet töitä mestari Matteolle jo kahden vuoden ajan. Työt olivat olleet harmittomia pikku näpistyksiä tai vakoilutehtäviä. Pojat eivät olleet saaneet palkkaa, sillä heidän oli ensin todistettava itsensä alamaailman johtajille.
Matteo oli ollut ensimmäinen capo, jolle Andrea oli tehnyt töitä. Matteo oli herättänyt pelkoa ja kunnioitusta miehissään ja Andrea oli ihaillut häntä yli kaiken. Hänessä ruumiillistui kaikki se, mitä Andreakin oli halunnut olla. Andrea nousi seisomaan pienessä huoneessaan ja puristi kätensä hermostuneena nyrkkiin. Kyllä, hän oli halunnut olla sellainen kuin Matteo ja nyt hän oli saavuttanut haluamansa. Mutta sitä hän ei ollut tiennyt tuolloin. Ei sitä, mikä Matteo oli ollut. Andrea alkoi pikkuhiljaa muistaa asioita, jotka hänen mielensä oli painanut jonnekin hyvin syvälle. Ne eivät olleet hyviä muistoja, ne olivat painajaisia.
Andrea ei ollut tuolloin pitänyt ulkomaalaisia autoja merkittävänä asiana, mutta nyt hän tiesi, että se oli ollut varoitusmerkki. Jos Andrea ja Leonardo olisivat jääneet pikkupoikien kanssa ihailemaan autoja, he olisivat kenties nähneet myös niiden omistajat. Ja he olisivat osanneet varoa. Yhtäkkiä Andrea muisti. Hän muisti jotain kamalaa, jotain jonka hän oli unohtanut.
Pojat menivät sisään juottolaan, joka iltapäivällä oli vielä lähes tyhjillään. Baarin pitäjä nyökkäsi ja kaatoi heille lasilliset mietoa viiniä.
”Onko teillä nälkä, pojat?” Mies kysyi.
”Hiukan”, Andrea vastasi välinpitämättömästi, vaikka tunsikin vatsansa kurisevan. Hän ei ollut syönyt mitään kunnollista koko päivänä, ja aurinko oli jo laskemassa.
Mies virnisti ystävällisesti ja laittoi pöytään puolikkaan leivän, oliiviöljyä ja kaksi kulhollista polentaa. Andrea ja Leonardo ottivat tarjottavat kiitollisina vastaan. Täällä heidän ei tarvinnut maksaa ruuasta, se oli palkkio heidän työstään.
Poikien syödessä pubi alkoi hiljalleen täyttyä. Palermon pahamaineinen alamaailma heräsi. Baarin pitäjä väänsi radiota kovemmalle ja juomaan tulleet miehet kerääntyivät kuuntelemaan sieltä kuuluvaa jalkapallo-ottelua. Andrea odotti jännittyneenä, milloin mestari Matteo tulisi paikalle.
Lopulta, kello yhdentoista aikaan, Andrean odotus palkittiin. Koko baari hiljeni, kun tummaan pukuun pukeutunut herrasmies astui sisään. Hän oli niin täydellinen vastakohta muille paikalla olijoille, että hänen läsnäolonsa tuntui virheeltä. Kaikki tuijottivat miestä, jonka hiljainen olemus huokui arvokkuutta ja kunniaa.
Mies nyökkäsi baarin pitäjälle ja antoi samalla äänettömän luvan paikallaolojoille jatkaa puuhiaan. Pian tasainen puheensorina täyttikin jälleen baarin.
”Andrea, tule minun mukaani”, mies sanoi kulkiessaan Andrean ja Leonardon pöydän ohi. Andrean sydän hypähti innostuksesta. Hän lähti mestari Matteon mukana takahuoneeseen, missä Matteon omat, yksityiset tilat sijaitsivat.
Tässä, Andrea ajatteli hermostuneena. Tässä oli jotain, jonka hän oli unohtanut. Koska Andrea oli nyt vampyyri, hän yritti miettiä, oliko Matteo tehnyt hänelle jotain. Se olisi ollut helpoin selitys. Mutta se ei ollut sitä. Andrea muisti, että hän oli vain keskustellut Matteon kanssa. He olivat puhuneet Andrean tulevaisuudesta.
”Käy istumaan”, Matteo kehotti ja Andrea istuutui jännittyneenä nojatuoliin Matteoa vastapäätä.
”Sinä olet tehnyt minuun suuren vaikutuksen, Andrea”, Matteo sanoi. Andrea oli pakahtua ylpeydestä. Mestarin kehut olivat kuin huumetta. Jokainen ylistävä sana oli porras ylemmäs Palermon alamaailman hierarkiassa.
”Jopa siinä määrin, että katson sinun voivan pian yletä minun miesteni joukkoon. Miten vanha sinä nyt olet?”
Andrea puri huultaan. Tässä oli hänen tilaisuutensa. Kahteen vuoteen Andrea ei ollut haaveillut muusta kuin Matteon miesten joukkoon pääsemisestä. Hän saisi aivan uudenlaisia vapauksia, arvostusta ja oikeuden käyttää tuliasetta. Ajatella, mitä Leonardo sanoisi! Hän kuolisi kateudesta, Andrea ajatteli tyytyväisenä.
”Olen viidentoista, sir”, Andrea vastasi.
”Niin nuori”, Matteo vastasi hiljaisella äänellä ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
”Ei kai… ei kai se ole mikään ongelma?” Andrea kysyi yrittäen peittää hätääntyneisyyden äänestään. Miksi hän ei ollut valehdellut ikäänsä?
Matteo katsoi Andreaa ystävällisesti ja hymyili hiukan.
”Sinä olet herättänyt monen tahon mielenkiinnon ja minä haluan pitää sinut joukoissani. Mutta sinun pitää vielä kasvaa, ennen kuin voin ottaa sinut miesteni joukkoon.”
Andrea yritti näyttää urhealta, mutta se oli vaikeaa. Valtava pettymys myllersi hänen sisällään, eikä Andrea tiennyt miten kauan pystyisi pitämään sen aisoissa. Matteo näytti huomaavan sen.
”Andrea”, Matteo sanoi vakavasti. ”Sinä olet omaa luokkaasi, mutta sinä olet vielä lapsi. Sinusta tulee hyvä, kenties paras mies, jota minulla on ollut. Mutta sinun täytyy vielä odottaa.”
Andrea muisti pettymyksen karvaan tunteen edelleen. Tuon oli pitänyt olla se ilta, jolloin hän olisi päässyt mafian jäseneksi. Mutta hän oli ollut liian nuori. Myöhemmin Andrea oli toki päässyt perheeseen, mutta se ei ollut tapahtunut Sisiliassa. Andrea oli lähtenyt Palermosta, koska siellä oli tapahtunut kamalaa.
”Leonardo”, Andrea kuiskasi. Miten hän oli saattanut unohtaa parhaan ystävänsä ja sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Andrea oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun he kuulivat melua baarin puolelta. Huutoja ja ampumista.
”Ratsia!” Matteo ärähti ja nousi seisomaan.
Andrea oli valahtanut aivan kalpeaksi. Hän ei ollut koskaan joutunut tulitaisteluun ja nyt oven toisella puolella kuulosti siltä, kuin siellä olisi käyty sotaa. Ja sitä se tavallaan olikin, Andrea ajatteli kauhuissaan. Poliisien ja alamaailman välillä käytiin taistelua, jossa tuli myös kuolonuhreja.
Matteo käveli ovelle ja tempaisi sen auki. Andrea seisoi hänen takanaan ja näki vilahduksen baarin puolella olevasta kaaoksesta. Hän kuuli laukauksia ja näki verta lattialla ja seinillä. Matteo ryntäsi suoraan keskelle kaaosta. Andrea katsoi häntä ällistyneenä. Matteo ei näyttänyt pelkäävän kuolemaa.
Mutta Andrea pelkäsi. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä tovereidensa avuksi, mutta hän ei halunnut kuolla. Ei nyt, ei tällä tavalla. Mutta sitten hän näki sen: Leonardo juoksi avonaisen oven ohi ja juuri silloin kun hän oli oven kohdalla, vain parin metrin päässä Andreasta, poliisin luoti osui häneen. Andrea näki sen aitiopaikalta.
Andrea avasi silmänsä ja tuijotti eteensä. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Andrea oli nähnyt jonkun kuolevan. Ja se, joka oli kuollut, oli ollut hänen paras ystävänsä Leonardo. Mutta Leonardo ei ollut kuollut heti. Ei, hän oli kuollut Andrean syliin, kun Andrea oli yrittänyt raahata ystäväänsä turvaan. Leonardo oli vuotanut kuiviin. Verinen kyynel vierähti Andrean silmäkulmasta. He olivat olleet vasta viidentoista, huumaantuneita rikollisen elämän loisteesta, mutta täysin tietämättömiä sen vaaroista. Nyt, kun Andrea muisti parhaan ystävänsä, hän ei saanut enää mielestään Leonardon viimeisiä hetkiä.
Andrea lähti huoneestaan jaloittelemaan. Kellarissa oli hiljaista, koska oli jo aamuyö. Rikollistenkin piti joskus nukkua. Oliko Leonardoa ampuneen poliisin aseen piippu kimaltanut lampun valossa? Siksikö kimallus oli tuonut Andrean mieleen juuri tuon kohtalokkaan päivän? Katulampun valo loi heikon kellertävän juovan sisään kellarin katonrajassa olevasta ikkunasta, ja osui seinällä roikkuvaan krusifiksiin. Andrea pysähtyi sen eteen ja teki ristinmerkin. Ajatuksissaan hän luki pienen rukouksen Leonardon muistolle. Metallinen vapahtaja roikkui puisella ristillään kummallisen levollinen ja lempeä ilme katulampun valossa loistavilla kasvoillaan, ja näytti ääneti kuuntelevan Andrean rukousta.
Silloin Andrea muisti kaiken. Hän tuijotti krusifiksia ja tunsi polviensa pettävän. Kimallus ei ollut tullut poliisien aseista. Ei, poliisit olivat paenneet paikalta, sillä Matteo oli ollut liian ylivertainen vastus. Andrea muisti, miten oli kiskonut Leonardoa turvaan pöydän taakse, ja miten kaikkialla oli ollut melua ja verta. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, oli tullut täysin pimeää ja hiljaista. Andrea oli luullut saaneensa osuman. Hän muisti vain pimeyden. Kylmän, tahmean pimeyden, joka oli vienyt Andrealta kaiken toivon. Aika oli menettänyt merkityksensä. Andrea oli vain ollut paikoillaan ja yrittänyt kuunnella tai nähdä jotain. Ja sitten hän oli nähnyt sen: Kirkaan kimalluksen keskellä pimeyttä. Andrea oli ajatellut sen olevan enkeli. Häntä oli tultu noutamaan tuonpuoleiseen. Kimallus oli ollut ainoa asia, jota läpitunkevassa pimeydessä oli saattanut nähdä. Sitten kimalluksen vieressä oli välähtänyt tulenliekki ja äkkiä pimeys oli ollut poissa.
Andrea räpytteli silmiään ja tunnusteli kehoaan saadakseen selville, mihin kohtaan häntä oli ammuttu. Mutta hän tajusi varsin pian olevansa haavoittumaton. Sen sijaan Leonardo makasi hänen vieressään, pää Andrean polvella, kauhistuneet silmät tuijottaen tyhjyyteen. Andrea katsoi ympärilleen ja näki kuolleita ja haavoittuneita. Poliiseja ja rikollisia, kaikki lattialla. Kukaan ei ollut selvinnyt voittajana, paitsi yksi mies. Hän seisoi keskellä huonetta huivi kasvojensa suojana. Andrea näki miehen kädessä aseen, jonka piippu kimalsi hämärässä pubissa. Se oli ollut hänen enkelinsä, Andrea ajatteli. Todellinen kuolemanenkeli.
Andrea näki, miten joku yritti nousta maasta. Se oli Matteo, jota oli ammuttu päähän. Andrea ei pystynyt käsittämään, miten Matteo saattoi vielä olla hengissä. Sitten kuolemanenkeli nosti aseensa ja ampui uudelleen. Matteo ei enää noussut.
Andrea koitti pysytellä hiljaa, ettei häntä huomattaisi. Hän uskoi olevansa ainoa eloonjäänyt. Mutta vaikka hän oli aivan liikkumatta, kuolemanenkeli huomasi hänet silti. Mies katsoi Andreaa tuimasi ja näytti arvioivan, mitä tekisi seuraavaksi.
”Matteo pelasti sinun henkesi tänään, poika. Mutta minä pelastin sinun sielusi”, mies sanoi. Andrea tuijotti miestä uskaltamatta sanoa mitään.
”Jätä tämä elämä taaksesi, ennen kuin pimeys nielee sinut. Se on jo mieltynyt sinuun, älä anna sen tuhota sinun sieluasi”, mies jatkoi.
Andrea nyökkäsi jäykästi ja toivoi, että mies lähtisi. Ja lopulta mies lähti. Ja niin lähti Andreakin, hän lähti Palermosta eikä enää koskaan palannut.
Ja nyt, vuosia myöhemmin, Andrea oli tässä. Pimeys oli todellakin ottanut Andrean, aivan kuten kuolemanenkeli oli varoittanut. Mutta kuka hän oli ollut? Andrea pystyi nyt muistamaan tapahtumat selkeästi ja hän muisti jopa miehen ääneen. Puheessa oli ollut aksentti, joka oli paljastanut, ettei italia ollut miehen kotikieli. Mies oli peittänyt kasvonsa, mutta hänellä oli ollut mustat hiukset. Andreaa kylmäsi. Hän oli halunnut unohtaa kaiken, mikä tuohon kammottavaan päivään oli liittynyt. Mutta nyt hän jälleen muisti. Nyt, kun kuolemanenkeli oli täällä.