Kirjoittaja kardinaali » 02.03.2020 14:37
New York, joulukuu 1988
FBIn New Yorkin toimipiste seisoi hiljaisen kadun varrella Lower Manhattanilla huomaamattomana ja vaatimattomana. Punatiilinen rakennus poikkesi räikeästi New Yorkin poliisin päämajasta, joka kohosi Manhattanilla kuin muinainen temppeli pylväskäytävineen ja päätykolmioineen. Fang ei antanut vaatimattoman ulkonäön hämätä itseään. Tuon rakennuksen suojissa pidettiin tutkintavankeja odottamassa siirtoa eteenpäin. Heidän vuokseen Fang oli tullut, heidät piti vapauttaa ennen kuin kukaan heistä ehtisi kertoa eteenpäin tietoja, jotka voisivat olla Fangille tai hänen liittolaisilleen vahingollisia.
Erityisen huolissaan Fang oli korealaisen nuudeliravintolan pitäjästä. Mies oli tehnyt Fangille töitä hyvää palkkaa vastaan, mutta hän ei kuulunut perheeseen. Häneltä puuttui lojaalius Fangia kohtaan. Pelastaakseen oman nahkansa mies olisi varmasti valmis kertomaan tutkijoille tietoja, jota veisivät Fangin miehineen telkien taakse useiksi vuosiksi. Tai pahempaa, heitä uhkaisi karkotus. Fang nielaisi ja tunsi kylmän hien kihoavan selkäänsä. Hän ei halunnut ajatella, millainen kohtalo häntä Kiinassa odottaisi.
Rauhoittuakseen hiukan hän avasi cola-tölkin, joka oli pysynyt mukavan viileänä auton hansikaslokerossa styroksisen kuoren sisällä. Vanessa ei ollut halunnut hänen tulevan paikalle. Mutta hänen oli ollut pakko tulla. Hyökkäys ei saisi näyttää suunnitellulta tai siltä, että tutkintavankeja oltaisiin tarkoituksellisesti vapauttamassa. Sen piti näyttää täysin asiaan liittymättömältä. Siksi Fang oli tullut yksin. Juotuaan colan hän ajoi autonsa parin korttelin päähän. Oli Fangin onni, että alue oli niin rauhallinen. Illalla kadulla liikkui vain satunnaisia kulkijoita, koska merkittäviä liikkeitä tai yökerhoja alueella ei ollut.
Fang riisui collegetakkinsa ja nousi autosta pelkissä löysissä verryttelyhousuissa. Hän kiersi punatiilisen kerrostalon sisäpihalle. Talo oli aivan tavallinen asuinrakennus, mutta se muistutti arkkitehtuuriltaan FBIn toimipistettä. Fangin oli oltava tarkkana, ettei hän erehtyisi rakennuksesta, kun oli aika mennä sisälle. Hän hyppäsi ja kiskaisi palotikkaat alas. Sitten Fang alkoi nousta ruosteisia ja osin lahonneita rappusia ylös kuusikerroksisen talon katolle. Kiivetessään hän mietti, miten näinkin varakkaalla alueella ihmiset eivät välittäneet pitää huolta pelastusteistä. Jos talossa sattuisi tulipalo, monet perheet saattaisivat jäädä loukkuun asuntoihinsa. Päästyään viimein katolle Fang etsi katseellaan rakennuksen, johon hän oli pyrkimässä. Hänen oli kuljettava vain yhden välissä olevan katon yli päästäkseen FBIn toimipisteeseen. Se oli tehtävän helppo osuus.
Talot olivat melko lähellä toisiaan, mutta Fang arveli lohikäärmeen voimista olevan hänelle hyötyä hypyissä. Siksi Fang kasvatti jalkansa ja kätensä pitkiksi ja suuriksi. Pitkä häntä puski ulos Fangin verryttelyhousuista rikkoen sen saumat. Fangia nolotti, vaikka kukaan ei ollutkaan näkemässä. Hän ei hallinnut muodonmuutostaan ja se hävetti häntä suuresti. Hän tajusi kasvavansa suuremmaksi, hänen selkäänsä kasvoi harjas ja hänen kasvonsa venyivät kuonoksi. Ei, Fang ajatteli kiukkuisesti. Hän ei halunnut olla nyt lohikäärme, hän halusi vain hiukan etua lohikäärmeen voimista. Fang keskittyi kehoonsa ja sai muodonmuutoksen pysähtymään. Hän tajusi olevansa paljon kookkaampi kuin normaalisti. Hännän paino pakotti hänet tukeutumaan käsiinsä liikkuessaan. Mutta hän ei ollut lohikäärmemuodossaan. No niin, Fang ajatteli. Ainakaan kukaan ei tunnistaisi häntä. Muoto oli Fangille vieras ja hiukan pelottava, mutta hän tiesi voivansa palautua ihmismuotoonsa koska vain. Fang huomasi, että hänen ihonsa oli muuttunut kovaksi ja siinä oli kultainen hohde, mutta hänelle ei ollut kasvanut turkkia. Hän tunnusteli päätään. Siellä olivat sarvet, mutta ei paksua harjaa. Tämä muoto miellytti Fangia. Hän koki olevansa ketterämpi kuin lohikäärme ja voimakkaampi kuin ihminen. Ja nyt, Fang ajatteli, nyt oli aika mennä vapauttamaan tutkintavangit.
Fang juoksi nelinkontin katon reunalle ja loikkasi. Hän kiisi ilman halki vaivatta ja tömähti seuraavan talon katolle. Levähtämättä Fang jatkoi matkaansa FBIn toimipisteen katolle, missä näytti olevan helikopterin laskeutumisalusta. Fang laskeutui ketterästi suoraan sille. Jokin pieni ilkiö nosti päätään Fangin sisällä ja hän huitaisi kynsillään alustaa. Punaiseen H-kirjaimeen ilmestyi neljä syvää repeämää. Fang virnisti. Olihan se lapsellista käytöstä, mutta silloin tällöin (ja kun ketään ei ollut näkemässä) sellaistakin saattoi tehdä.
Fang jatkoi matkaansa katolla olevalle metalliovelle. Se oli lukossa ja sen vieressä oli numeropaneeli. Fang huitaisi paneelia ja oven kahvaa kynsillään. Ne upposivat metalliin kuin veitsi voihin. Samalla äänekäs hälytys alkoi soida. Fang kirosi, aikaa ei ollut paljon. Hän repi lukon hajalle ja astui sisään pimeään porraskäytävään. Fangin tarkat aistit kertoivat hänelle, että ihmisiä oli lähestymässä. Hälytys oli saanut tutkijat liikkeelle. Eivät ihmiset alkaisi ampua häntä sisätiloissa, mutta he voisivat muuten aiheuttaa hänelle ongelmia. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Fang jatkoi rivakasti matkaansa portaita alas toivoen, että hän löytäisi vankisellit helposti. Vasta kohdatessaan ensimmäiset ihmiset, Fang tajusi suunnitelmansa heikkouden.
Ihmiset pelkäsivät häntä. He eivät käyttäytyneet normaalisti, eivätkä selvästikään noudattaneet koulutuksessa oppimiaan ohjeita. Suurin osa ihmisistä lamaantui kauhusta nähdessään Fangin tunkeutuvan kapeista oviaukoista käytäville. Osa pakeni ikkunoista paloportaisiin kauhun vallassa. Jotkut harvat yrittivät estää hänen kulkuaan sulkemalla ovia tai heittämällä häntä toimistotuolilla. Kukaan ei käyttäytynyt kuin ankaran koulutuksen läpi käynyt FBI agentti. Se hämmensi Fangia, joskin se teki hänen liikkumisestaan helpompaa. Mutta Fang mietti, miten kammottavalta hän oikein mahtoikaan näyttää? Kai hän kesken jääneessä muodonmuutoksessaan muistutti enemmän painajaismaista demonia, kuin kansansaduista tuttua lohikäärmettä, joka sinänsä oli hyväntahtoinen?
Päästyään vaatimattomaan aulaan Fang löysi viimein rakennuksen kartan, seinään pultatun ohuen metallitaulun. Hän tutki sitä nopeasti ja huomasi, että tutkintavankien sellit olivat katutason kerroksessa. Nopeasti Fang syöksyi käytävään, joka johdatti hänet rakennuksen B-siipeen, siis sinne, mistä hän löytäisi etsimänsä. Vasta B-siivessä Fang törmäsi ensimmäisiin kunnollisiin turvajärjestelyihin. Paksu kalteriovi eristi osan käytävää toisesta, ja ovessa oli modernin näköinen kortinlukulaite, sekä numeropaneeli. Fang epäili lukulaitetta. Siinä näytti olevan sähkövirta, joka saattaisi osoittautua voimakkaaksi. Oli turvallisempaa rikkoa kalterit, jotka olivat vain metallia. Hän tarttui käsillään kaltereihin ja alkoi vääntää ja kynsiä niitä. Se vei aikaa. Fang luovutti lopulta tajutessaan, miten valtavan aukon hän joutuisi tekemään oveen päästäkseen siitä läpi. Hän huokasi ja kynsäisi lukulaitetta, joka ilmeisesti aktivoi sähkölukon.
Voimakas sähköisku napsahti Fangin kynsiin. Hän tunsi sydämensä ottavan muutaman villin lisälyönnin ja kummallisen lämmön kulkevan kehonsa läpi. Mutta sitten kaikki oli ohi. Sähköisku ei ollutkaan osoittautunut vaaralliseksi. Hän liu’utti rikkinäisen oven syrjään ja löysi sellien ovista lisää sähkölukkoja. Fang juoksi ovelta toiselle ja huitoi kynsillään. Osa paneeleista iski valokaaren hajotessaan, osa napsahti kivuliaasti Fangin kynsille. Mutta hetkessä kaikki kuusi ovea oli avattu ja Fang saattoi nähdä hämmentyneitä ja kauhistuneita ihmisiä niiden takana. Ihmiset eivät uskaltaneet liikkua. Fang kirosi mielessään. Hän voisi vain juosta pois ja toivoa, että vangit pakenisivat hänen lähdettyään. Mutta hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että korealainen jäisikin peloissaan selliin ja koko vaarallinen operaatio olikin ollut turha.
Fang laskeutui lattialle istumaan polviensa päälle. Sitten hän kumartui kuin harjoitussalissa ja painoi kuononsa lattiaa vasten. Hän odotti hiljaa. Jostain ylemmistä kerroksista kantautui ihmisten epäuskoisia ja pelokkaita huutoja. Fang kuuli rapinaa, kun rohkein tutkintavanki kurkisti ulos sellistä. Mies oli italialainen ja Fang oli melko varma, että oli nähnyt hänet aikaisemminkin. Kenties Vanessan ja Fangin järjestämissä juhlissa. Mies katseli Fangia hetken epäröiden ja peloissaan, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei peto ollut hyökkäämässä. Nopeasti mies livahti toiseen selliin ja raahasi sieltä ulos vähemmän rohkean toverinsa. Sitten mies kääntyi Fangiin päin ja kumarsi kiitokseksi. Kaksikko pakeni sen jälkeen nopeasti portaikkoon.
Fang odotti, mutta selvästikään muut vangit eivät uskaltaneet liikkua. Hän huokasi. Vankeja oli jäljellä vielä neljä. Heistä kolmea Fang ei tuntenut. He näyttivät enemmän amerikkalaisilta talousrikollisilta, kuin Fangin liittolaisilta. Mutta neljännen vangin Fang tunsi hyvin. Hänen vuokseen Fang oli tullut.
Korealainen nuudelikokki näytti pieneltä ja surkealta sellinsä nurkassa. Mies höpötti jotain itsekseen omalla äidinkielellään. Fang tuijotti häntä ja tajusi, ettei mies ollut lähdössä minnekään.
Fang oli tehnyt paljon asioita, joista hän ei ollut ylpeä. Hän oli pitänyt savuavaa asetta kädessään ja tuntenut sen kuuman kahvan kämmentään vasten. Hän oli tehnyt sellaisia pahoja tekoja, joista hän ei koskaan voisi kertoa Vanessalle. Mutta ne teot olivat tapahtuneet kaukana Kiinassa Fangin palvellessa kammottavaa Jadekeisaria. Hänen oli ollut pakko tehdä ne teot, sillä muutoin hän olisi kuollut itse. Mutta Fang ei koskaan, ei edes Kiinassa ollessaan, ollut vahingoittanut puolustuskyvytöntä. Hän tiesi, ettei voisi jättää miestä selliin, mutta hän ei pystynyt iskemään miestä hengiltä. Siksi Fang teki jotain itsensä kannalta typerää. Hän otti ihmismuotonsa.
”Häivy täältä!” Fang komensi miestä kiinaksi. Mies avasi silmänsä ja näytti pelästyvän melkein yhtä paljon kuin jos Fang olisi ollut hirviö.
Mies tuijotti Fangia epäuskoisesti ja änkytti jotain herrasta ja kiitoksesta. Fang kuuli FBI agenttien järjestäytyvän ja tiesi, ettei aikaa ollut hukattavaksi.
”Häivy ennen kuin sinut ammutaan!” Fang komensi ja tarttui miestä takinkauluksesta. Hän nosti miehen kovakouraisesti ylös maasta ja alkoi raahata kohti uloskäyntiä.
He pääsivät aulaan asti, ennen kuin agentit rynnivät paikalle. Fang tyrkkäsi korealaismiehen kohti ulko-ovea. Operaatio ei saisi mennä pieleen näin lähellä onnistumistaan.
”Kädet ylös tai ammumme!” Huusi yksi agenteista. Fang näki, että he olivat tosissaan, sillä puolentusinaa aseenpiippua oli suunnattu häntä ja korealaista kohti.
Sillä hetkellä korealaismies näytti saavan jostain rohkeutta ja säntäsi ovea kohti. Agentit olivat ilmeisesti vielä sekaisin hirviöhyökkäyksen jäljiltä, sillä Fang kuuli kahden aseen laukeavan. Hän sulki silmänsä, mutta kuuli korealaismiehen huudon ja haistoi veren. Ainakaan mies ei enää puhuisi ohi suunsa.
”Sinä, pidä kädet näkyvillä ja pysy liikkumatta!” Yksi agentti komensi Fangia. Hänen äänensä värisi hermostuksesta. Fang nosti kätensä hitaasti ylös ja tuijotti vuoroin kuollutta korealaista, vuoroin agentteja. Hermostuneet ihmiset tuskin osaisivat yhdistää löysissä verryttelyhousuissa kuljeskelevaa miestä hirviöön, mutta Fang tiesi, että hänen ihmishahmonsa paljastuminen oli joka tapauksessa huono asia. Hänen tuntomerkkinsä olivat FBIn tiedossa ja tatuoinnit suorastaan loistivat hänen hikiseltä vartaloltaan. Agentit tajuaisivat varsin pian, kuka heidän edessään seisoi.
Fang taivutti vaivihkaa vasenta rannettaan ja sai peukalonsa ja etusormensa väliin puisen helmen rannekorusta, jonka hän oli saanut Vanessalta. Hän tarvitsi apua.
Fang ei tiennyt, mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan sitä mikä tapahtui. Sen sijaan, että hän olisi saanut apua odottamattomalta taholta, hän tunsi, miten joku tai jokin imi hänet yhtäkkiä kapeaan tunneliin. Hän tunsi kuumat, mutta pehmeät kourat hartioissaan ja näki valtavat kultaiset kynnet, jotka kietoutuivat varoen hänen rintansa päälle. Fangin oli vaikea hengittää siinä omituisessa, sumuisessa tunnelissa, missä hän oli. Agentit ja FBIn toimipiste olivat jääneet jonnekin tunnelin toiseen päähän. Fang haukkoi henkeään ja luuli jo tukehtuvansa, kun hän viimein tömähti kostealle nurmelle.
Hän oli puistossa, suurten puiden ja pensaiden suojassa. Sade vihmoi hänen ympärillään ja joulukuinen yötaivas näkyi pilvisenä jossain korkeuksissa. Hän oli jälleen Chinatownissa ja hänen vieressään märällä ruoholla istui suuri, punainen lohikäärme, jolla oli kultainen harja ja kultaiset sarvet. Se oli kietonut pitkän vartalonsa kerälle kuin käärme. Sitten se tarttui Fangiin eturaajoillaan ja nosti hänet kerän keskelle varoen vahingoittamasta Fangia suurilla kynsillään. Lohikäärme oli lämmin, miltei kuuma, ja sen turkki oli karkea. Fang painoi päänsä tulenpunaisia karvoja vasten. Hän tunsi lohikäärmeen tasaisen hengityksen ja haistoi sen tuoksun. Fangille tuli omituinen tunne siitä, että hän oli kokenut saman joskus ennenkin. Hyvin kauan aikaa sitten. Se oli kaukainen ja hyvä muisto ajasta, jolloin maailma oli ollut Fangille uusi.
”Äiti”, Fang sanoi hiljaa.
Lohikäärme laski päänsä Fangin vierelle ja päästeli matalia murahduksia. Fang tajusi, että hän ymmärsi niitä. Hän ymmärsi lohikäärmeen puhetta.
”Minun poikani, minun kaunis lapseni. Miten komea mies sinusta on tullut”, lohikäärme sanoi.
Fang koki tilanteen absurdiksi. Hän oli aina halunnut tavata oikean äitinsä ja kysyä tältä, miksi hän oli antanut lapsensa pois. Fang oli arvellut syyn olevan Kiinan ankarassa yhden lapsen politiikassa, mutta hän oli halunnut saada siihen varmistuksen. Mutta nyt koko kysymys tuntui merkityksettömältä. Sen sijaan Fang töksäytti:
”Miten sinä tänne tulit?”
”Sinä kutsuit minua”, lohikäärme vastasi. ”Minä olin vielä New Yorkissa, mutta minä lähden pian takaisin Kiinaan. Se on hyvä. He jättävät sinut rauhaan.”
”Etkö sinä…”, Fang epäröi hetken. ”Etkö sinä osaa ottaa ihmismuotoa?”
Lohikäärmeen silmiin tuli surullinen katse ja se nuolaisi kielellään kuonoaan. Fang näki paksut, kultaiset tapit lohikäärmeen sieraimissa. Fang ei kysynyt asiasta enää.
”Äiti, kerro minulle sinusta ja isästä”, Fang pyysi.
”Meillä ei ole paljon aikaa”, lohikäärme vastasi, ”Mutta sen voin sanoa, että olet aivan yhtä komea kuin isäsi. Minä rakastuin hänen ulkonäköönsä. Tietenkin hän on nyt jo vanha, ihmiset vanhenevat niin nopeasti.”
”Oliko isä ihminen? Ihan tavallinen ihminen siis?” Fang kysyi. Hän ilahtui ajatuksesta, sillä se tarkoitti sitä, että hän oli itsekin ihminen ainakin puoliksi.
”Hän oli sotilas, eikä kotoisin meidän laaksostamme. Kyllä, hän oli ihan tavallinen ihminen. Useimmat meistä menevät naimisiin ihmisten kanssa. Jotkut monta kertaa, koska me elämme niin paljon kauemmin.” Lohikäärme puhui asiasta kuin se olisi ollut maailman tavallisin keskustelun aihe.
”Minä olin hyvin nuori, kun tapasin hänet”, lohikäärme jatkoi. ”Olin vasta 17 ja kapinoin vanhempiani vastaan. Minä karkasin kotoa ja rakastuin sotilaaseen. Sitten sain sinut. Se oli elämäni paras päivä.”
Fang veti syvään henkeä. Hän oli ollut teiniäidin ja sotilaan esikoinen. Miksi hänet oli annettu pois?
”Miksi…”, Fang aloitti, mutta ei saanut kysyttyä asiaa. Hän tunsi palan kurkussaan.
”Miksi minä annoin sinut pois, sitäkö sinä halusit kysyä?” Lohikäärme vastasi. Fang nyökkäsi.
”En minä halunnut luopua sinusta, sinä olit minun suurin aarteeni”, lohikäärme vastasi. Se suuresta, kultaisesta silmästä vierähti kyynel. ”Mutta minun oli annettava sinut pois, koska muuten olisit joutunut kasvamaan vankeudessa. Se oli elämäni vaikein päätös.”
Fang oli hiljaa. Hän tunsi epämiellyttävän kirvelyn silmissään, mutta hän ei osannut itkeä. Hänet oli kasvatettu siihen, että itku oli heikkouden merkki.
”Sano minulle, Fang, oliko sinulla hyvä lapsuus?” Lohikäärme kysyi.
Fang oli hetken hiljaa. Hän muisti kasvattivanhempiensa ja kasvattiveljensä kodin ankarana paikkana. Mutta vanhemmat olivat ankaruudellaan vain kannustaneet häntä ja hänen veljeään menestykseen. Ja he olivat kohdelleet heitä tasa-arvoisesti, vaikka Fang ei ollutkaan heidän oikea lapsensa.
”Oli”, Fang vastasi.
Lohikäärme painoi päänsä Fangia vasten ja Fang silitti sen pehmeää kuonoa. Hän mietti äitinsä valintaa tietämättä, oliko se lopulta ollut oikea. Olisiko ollut parempi kasvaa oikean äidin kanssa vankeudessa, kuin kasvattivanhempien luona tietämättä, kuka oikein oli? Ainakin Fang oli lopulta saanut vastauksen kysymykseen, joka häntä oli vuosikaudet vaivannut.
