Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

[Kronus]

Taikinaa. Vanessalla ei ollut taikinaa jolla kietoa kääryleitä, ei vaikka hän tarkasti pakastimen vielä neljännen kerran. Beckworth saisi hankkia sitä heti huomenna. Miten hän voisi oppia tekemään kääryleitä ilman taikinaa? Ei hänellä ollut porsastakaan, pelkkiä vihanneksia, mutta eniten Vanessaa ärsytti taikinan puuttuminen. Taikina piti koko jutun kasassa.

Kello oli jo muutenkin liikaa. Fang nukkui. Vanessan ei olisi pitänyt enää olla laittamassa ruokaa. Eikä siitä edes tullut mitään. Hän oli aivan liian hermostunut. Hän ei saanut mielestään sitä elotonta ruumista joka katosi velttona alas viemäriaukkoon. Mutta hän yritti. Se ei ollut hänen vikansa. Hän ei tehnyt sellaista. Hänen kimppuunsa oli hyökätty. Se ei ollut hänen vikansa. Se mies oli vähällä tappaa hänet, ja olisikin tappanut ellei Fang - kultainen Fang - olisi tullut apuun. Se mies oli syypää siihen ettei Vanessa pystynyt hallitsemaan itseään, nälkäänsä.

Vanessa otti veitsen ja alkoi suikaloida porkkanaa. Nopeammin ja nopeammin. Hän pystyi ajattelemaan vain kun hänen kätensä tekivät jotain. Huomenna hänellä olisi tärkeää tekemistä. Ruumiista piti päästä eroon heti, ennen kuin siitä koituisi vielä enemmän ongelmia. Vanessan oli löydettävä joku gangsteri joka osasi hävittää sen. Fangille hän ei halunnut puhua ruumista mitään. Ei voinut. Ei kumpikaan. Ei kukaan. Fang ei ollut uskonut ettei Vanessa ikinä tehnyt sellaista. Fang ei uskoisi ettei hän ollut tehnyt sitä. Ei vaikka tiesi, mitä Montgomery hänelle teki.

Se oli alhaista. Sitä se oli. Hän oli huomannut sen. Joku oli vaikuttanut häneen, aivan kuten herra Montgomery oli aiemmin tehnyt hänelle. Se hirveä mies joka hyökkäsi hänen kimppuunsa ei onnistunut tappamaan häntä, mutta onnistui viemään hänen voimansa. Yleensä - siis Fangin veren turvin - hän oli tarpeeksi vahva vastustamaan Montgomeryn vaikutusta, mutta heti kun hänestä tuli heikko, Montgomery iski. Ja sen täytyi olla Montgomery. Se oli paras selitys. Vanessa huomasi ettei hänellä ollut enää porkkanaa, pelkkää silppua vain. Hän otti uuden.

Vanessaa pelotti. Montgomery ei hyväksynyt hänen suhdettaan Fangiin, mutta tämä ei silti ollut normaalia. Vanessa tunsi Montgomeryn, tai oli ainakin tuntenut. Oli muita tapoja joilla Montgomery voisi kieltää suhteen. Järkevämpiä tapoja. Montgomery käyttäytyi kuin hullu, todellakin hullu. Aivan kuten ruhtinas - siis entinen ruhtinas. Vanessa pelkäsi olevansa itse seuraava. Seuraava joka tulisi hulluksi.

Olisipa jokin konsti jolla Montgomerya voisi auttaa. Hän teki hirveitä asioita, mutta ei Vanessa häntä silti vihannut. Jokin - ja sen täytyi liittyä niihin kirottuihin sormuksiin - teki Montgomerysta hullun. Vanessa tahtoi voida auttaa Montgomerya. Hän toivoi että joku pystyisi auttamaan häntä jos hän itse tulisi yhtä hulluksi.

Ei. Niin ei kävisi. Hän olisi vahvempi. Hän olisi varovaisempi. Nälkä ei enää yllättäisi häntä. Hän löytäisi lisää "luovuttajia" ja ruokailisi vaikka joka ikinen ilta. Hän ei tulisi enää yllätetyksi. Ja hän löytäisi sormukset ja toimittaisi ne kaus pois. Joku kyllä auttaisi häntä siinä. Sitten laatikko oli tyhjä. Mitä hän olikaan etsimässä? Vihanneksia kai, koska hän tuijotti vihanneslaatikkoon. Mutta vihanneslaatikko ammotti tyhjyyttään. Vanessa sulki jääkaapin ja tajusi käyttäneensä jo kaikki vihannekset. Pöydällä oli ylitse pursuava kulhollinen salaattia. Siinä oli porkkanaa, kaalia, salaattia, sipulia, valkosipulia, kurkkua, paprikaa ja tomaattia. Ja leipää. Ja pähkinöitä. Ja kastiketta. Oliko hän itse tehnyt kastiketta?

Vanessan päätä kivisti. Aurinko oli nousemassa. Hän peitti salaatin tuorekelmulla ja laittoi sen jääkaappiin. Hän oli liian väsynyt ja halusi vain nukkua. Beckworth voisi huolehtia muusta sotkusta. Vanessa meni kiireesti pimeään huoneeseensa. Stressiä se vain oli, tietysti. Häät olivat tulossa, uran vaihto, ja niin paljon muuta. Huomenna olisi taas paljon tehtävää. Mutta Vanessa tiesi ettei stressi häntä pysäyttäisi. Oli sattunut vahinko, ja se piti korjata pikimmiten. Mutta se ei ollut hänen vikansa. Ja kohta se olisi hoidettu ja unohdettu, mennyttä. Eikä hänen tarvitsisi murehtia mistään vastaavasta enää ikinä.

[kardinaali]

New York, 31.10.1988

Halloweenyö, Andrea mietti kiukkuisena. Hänellä oli ollut suunnitelmia tälle yölle, mutta nyt hän joutui ajamaan Bronxiin etsimään Camarillan sheriffiä, tai paremminkin tulevaa sellaista, joka ei ollut toimistollaan hoitamassa tehtäviään. Andrea tajusi, ettei ollut ensinkään hauskaa, että hänen sukulaisestaan oli tullut ruhtinas. Aikaisemmin Andrea oli ollut vapaa mies, joka oli saanut hoitaa omia bisneksiään kaikessa rauhassa. Nyt hän oli joutunut ruhtinaan juoksupojaksi vain sen vuoksi, että oli perheensä hierarkiassa alimmalla portaalla. Tietenkin asema oli Andrealle tuttu, olihan hän teini-ikäisestä asti kuulunut mafiaan. Mutta hän oli siinä perheessä jo osoittanut kyvykkyytensä ja ansainnut asemansa arvostettujen miesten joukossa. Camarilla sen sijaan oli ”mafia”, jossa aseman ansaitseminen oli huomattavasti hankalampaa.

Andrea kaasutti valtatietä 87 pohjoiseen kohti itä-Bronxia, jossa Dakotan autotallibileet kutsun mukaan olivat. Hän ohitteli muita autoja ja painoi torvea edessään ajaville. Muut kuljettajat vastasivat hänelle heristäen nyrkkiään, mutta Andrea ei välittänyt heistä. Hän kaarsi oikealle rampille ja ohitti hitaan, keltaisen auton, jota näytti ajavan vanha mies. Vanhukset, Andrea ajatteli. Heitä ei saisi päästää rattiin ollenkaan.

Andrea saapui Bronxin kapeille kaduille, joita reunustivat kiviset kerrostalot. Hän hidasti hiukan vauhtiaan, sillä oli alkanut tihkuttaa vettä ja kadut olivat täynnä naamioituneita lapsia. Andrea vilkaisi kojelautaan kiinnittämäänsä paperilappua. Dakotan osoite oli aivan lähellä. Hän nosti katseensa takaisin tiehen – ja löi jarrut pohjaan.

Andrea pisti silmänsä kiinni ja odotti tömähdystä, mutta sitä ei hänen helpotuksekseen tullut. Turvavyö pureutui kipeästi Andrean rintaan. Hän oli tyytyväinen, että oli kerrankin kiinnittänyt vyönsä. Yleensä Andrea ajeli ilman sitä. Andrea avasi silmänsä ja näki aivan autonsa edessä kaksi pientä poikaa, jotka katsoivat häntä peloissaan. Toinen lapsista oli maalannut pääkallokuvion kasvoihinsa ja piti kädessään muovista viikatetta. Toinen oli jonkin sortin supersankari, mutta Andrea ei tunnistanut hahmoa. Lapset olivat liian peloissaan liikkumaan ja jalkakäytävälle alkoi kerääntyä uteliaita pieniä silmäpareja seuraamaan tilannetta. Andrea koki olonsa vaivaantuneeksi.

Hän avasi sivuikkunan ja työnsi päänsä ulos.
”Olettehan te kunnossa?” Andrea kysyi pojilta.

Pojat nyökkäsivät yhä järkyttyneinä.
”Muistakaa aina katsoa tarkasti, ennen kuin ylitätte tien”, Andrea sanoi ja tajusi kuulostavansa tökeröltä. Hän oli ajanut liian kovaa, eikä ollut katsonut tielle. Jos lapset olisivat jääneet auton alle, se olisi ollut kokonaan Andrean vika.

Lopulta pojat näyttivät tajuavan, että heidän jalkansa toimivat. He ryntäsivät kadulta jalkakäytävälle, missä muutama heidän kaverinsa odotti. Andrea jatkoi matkaansa. Jos hän olisi osannut punastua, hän olisi nyt muistuttanut paloautoa. Pojilla oli ollut onni myötä, ja niin oli ollut Andreallakin. Hän ei todellakaan kaivannut kohua siitä, että oli tappanut kaksi lasta ajamalla heidän ylitseen Haloweenina.

Viimein Andrea saapui viininpunaisen kerrostalon eteen. Rappukäytävän ovelle vievät betoniset portaat ja niiden metallinen kaide oli koristeltu poliisiteipillä. Joka portaalle oli asetettu irvistävä kurpitsalyhty ja betoniin oli pirskoteltu tekoverta. Pahvinen kyltti ohjasi vieraat ”rikospaikalle” kerrostalon pitkälle sivulle, mistä kantautuikin kadulle kova meteli. Andrea parkkeerasi autonsa talon eteen ja käveli avoinna olevan autotallin luokse. Kaiuttimia oli kannettu autotallista ulos kadulle, minne oli myös katettu juomapöytä. Enemmän ja vähemmän päihtyneitä nuoria aikuisia toikkaroi musiikin tahdissa kertakäyttömukit kädessään. Juhlien pukukoodi oli ilmeisesti jätesäkeistä itse askarrellut asut, sillä Andrea näki juhlijoiden yllä toinen toistaan nolompia tekeleitä, jotka eivät paljon jättäneet varaa mielikuvitukselle.

Hän meni sisään autotalliin ja tunsi hetki hetkeltä olevansa kauempana kotoa. Autotallissa oli vanhoja sohvia, joilla istuskeli umpihumalaisia juhlijoita sipsikulhot sylissään. Koko autotalli kumisi liian lujalla olevan musiikin takia ja pimeä tila oli koristeltu poliisiteipeillä, kettingeillä ja tekoverellä. Ilmeisesti autotalli esitti jonkun kaamean rikoksen näyttämöä. Andrea, joka oli nähnyt väkivaltarikoksia aivan riittävästi, koki teeman mauttomaksi. Joku nuori nainen jätesäkkiminihame yllään viittoili Andreaa tulemaan vierelleen sohvalle, mutta Andrea katsoi muualle. Hän oli etsimässä Dakotaa, ei illanviettoseuraa.

Lopulta Andrea näki etsimänsä. Hän hieraisi silmiään tietäen, ettei saisi näkyä aivan heti mielestään. Dakota istuskeli yhdellä autotallin perällä olevalla sohvalla sylissään nainen, joka suuteli häntä villisti. Kaksikko oli verhoutunut jätesäkkiin ja Andrea oli melko varma siitä, ettei heillä muuta ollutkaan yllään.

”Dakota”, Andrea sanoi kävellessään kaksikon luokse. Hän käytti hiukan kykyjään saadakseen Dakotan huomion.

”Andrea?” Dakota kysyi hämmentyneenä kasvot yhä naisen villiin permanenttiin hautautuneena.

”En muista kutsuneeni sinua, mutta ei se mitään, tervetuloa vaan.”

”Minä en tullut juhlimaan”, Andrea vastasi. ”Tulin puhumaan sinulle.”

”Tule huomenna, minä juhlin tänään”, Dakota vastasi ilmaisten samalla käsieleellä, että keskustelu oli ohi.

Andrea purisi kätensä nyrkkiin. Hän alkoi hermostua. Tällainen heittiökö oli ehdolla Camarillan uudeksi sheriffiksi? Andrealla oli ollut parempi kuva Dakotasta vielä silloin kun Hill oli hallinnut sheriffin titteliä.

”Minä olen ruhtinas Farnesen asialla”, Andrea sanoi hiljaa.

Se näytti toimivan, sillä Dakota jätti viimein naisen rauhaan ja alkoi jätesäkin alla haalia vaatetta päälleen. Lopulta tuleva sheriffi kaivautui naisen ja jätesäkin alta yllään vain harmaat kalsarit. Andrean silmiä särki. Kalsarit olivat kuluneet ja reikäiset.

”Mistä nyt tuulee?” Dakota murahti.

”Tänään on Halloweenyö ja sinun pitäisi tietää, että Sabbat on silloin liikkeellä”, Andrea vastasi matalalla äänellä.

”Tässä kaupungissa ei ole ollut Sabbatin hyökkäystä vuosikausiin, ellei vuosi kymmeniin”, Dakota vastasi tylsistyneesti.

”Entä ne väkivallanteot vain muutama yö sitten?” Andrea tivasi.

”Ei niiden uhreina ollut vampyyreita”, Dakota vastasi.

”En voi uskoa mitä kuulen!” Andrea sähähti. ”Ihan sama kuka on uhri, mutta Camarillan sheriffinä sinun pitäisi suojella meidän ensimmäistä traditiotamme ja meidän ruhtinastamme.”

Andrean kädet tärisivät kiukusta, mutta Dakota ei näyttänyt välittävän. Kai se oli hyvä asia, Andrea tuumi, sillä hänestä ei olisi ollut vastusta Dakotalle käsirysyssä.
Vanhoissa kalsareissaan ja silmät sumeina ties mistä aineista, joita Dakota oli juonut vieraidensa veren mukana, tuleva sheriffi näytti vähintäänkin epäpätevältä.

”Sinun sopii toivoa, että tänä yönä kukaan meikäläinen ei loukkaannu”, Andrea sanoi hiljaa ja lähti pois.

Dakota huusi jotain hänen peräänsä, mutta Andrea antoi sen hukkua musiikin pauhuun.

Matkalla autolleen kaksi Dakotan juhlissa ollutta naista tuli piirittämään häntä jätesäkkimekoissaan.
”Hei komistus, oletko sinä tänään gangsteri?” Toinen naisista sanoi ja alkoi sormeilla Andrean puvun kaulusta.

”Mehän voisimme keksiä jotain tuhmaa yhdessä”, hänen toverinsa jatkoi ja hiveli Andrean käsivartta.

Andrea oli ollut kiukkuinen Dakotan käytöksen vuoksi, mutta päästyään pois autotallista hän oli rauhoittunut hieman. Hän ei ollut ajatellut näyttävänsä gangsterilta mustassa, italialaisessa puvussaan ja lierihatussaan. Mutta kai hän sitten sellaiselta näytti, koska naiset selvästi luulivat hänen pukeutuneen juhlapäivän mukaisesti.

Hän antoi naisten hivellä rintaansa ja takapuoltaan tarkastellen samalla herkistetyillä aisteillaan, oliko kumpikaan naisista hänelle kelpaava. Andrea sulki silmänsä. Hän haistoi naisten halvan hajuveden, jätesäkin alla hikoilleen ihon ja alkoholin heidän hengityksestään. Hän kuuli naisten pehmeät äänet. Andrea raotti silmiään ja näki edessään olevan naisen vetyperoksidilla vaalennetun permanentin ja tummanvihreät silmät, joiden ympärillä oli punaiset renkaat juhlimisen jäljiltä. Hänen mielialansa alkoi laskea. Näistä naisista ei olisi Andrealle iloa.

Mutta sitten, juuri kun Andrea oli aikeissa lähteä autolleen, hän näki vastapäisen talon nurkalla jotain erikoista. Se oli nuori, vaalea nainen, joka ei näyttänyt lainkaan sopivan Bronxin katukuvaan. Naisella oli yllään kallis turkistakki ja pitkät, punaiset nahkasaappaat. Hänen tukkaansa ei oltu käsitelty halvalla vetyperoksidilla ja permanentattu hattaraharsoksi, vaan naisen luonnostaan vaaleat kiharat laskeutuivat pehmeästi hänen selkäänsä. Hänen vahva mutta elegantti meikkinsä näytti olevan peräisin toiselta vuosikymmeneltä. Kaiken kaikkiaan nainen oli lumoava. Myös Andrean seurassa oleva kaksikko näytti huomaavan hahmon, koska he lopettivat Andrean hipelöinnin ja alkoivat kilvan haukkua näkemäänsä.

Andrea unohti seurassaan olevat naiset ja lähti kuin lumottuna tuota erikoista ilmestystä kohti. Nuori nainen näytti huomaavan hänet ja hymyili vienosti. Sitten nainen äkkiä kääntyi ja katosi nurkan taakse. Andrea kiihdytti askeliaan. Hän ei halunnut päästää naista silmistään. Hän tuli kadulle, jonne nainen oli kääntynyt ja näki tämän jonkin matkan päässä edessään. Andrea hymyili. Nainen oli kaunis jopa takaapäin. Mitä lujempaa Andrea kulki, sitä nopeammaksi kävivät myös naisen askeleet. Lopulta Andrea juoksi naisen perässä. Nainen kääntyi jälleen nurkan taakse jollekin sivukadulle. Andrea juoksi hänen peräänsä. Ja sitten – Andrea putosi.

Hänellä kesti hetken tajuta mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti joku oli poistanut viemärin kannen sivukujalla olevan aukon suulta, ja Andrea oli naisen lumoissa juossut suoraan aukkoon. Hän totesi olevansa kunnossa, ainoastaan hänen housunsa olivat revenneet ja hänen jalkansa olivat nilkkoja myöten likavedessä.

”Hitto!” Andrea kirosi. Hän katsoi ylös ja näki vain katulampun haalean valon, joka lankesi aukkoon jostain kauempaa pääkadulta.

Aukko, johon Andrea oli pudonnut, oli ehkä kaksi ja puoli metriä syvä ja sen seinät olivat niljaiset. Andrea yritti kiivetä ylös, mutta tajusi varsin pian, ettei se onnistuisi. Hänen olisi edettävä viemärissä sivusuunnassa jollekin sellaiselle aukolle, josta löytyisi tikkaat. Andrea tunnusteli aukon seiniä selvittääkseen, mihin suuntaan viemäri kulki. Hän ei tuntenut mitään, ainoastaan niljaista tiiltä ympärillään. Nyt Andrea alkoi toden teolla hermostua. Hän herkisti aistinsa ja tarkkaili seiniä lähemmin. Joku oli muurannut ne umpeen.

”Hemmetti…”, Andrea mietti. Nosferatuja? Miksi ne tekisivät tällaisen ansan toiselle vampyyrille? Olisiko se kaunis nainen, jota Andrea oli seurannut, voinut olla nosferatu? Ei, Andrea ajatteli, kukaan nosferatu ei voisi tehdä itsestään niin kaunista. Vaikka kieltämättä tällainen jekku Halloweenina voisi hyvinkin olla nosferatujen kieroutunut käsitys karkista, josta tulikin kepponen.

”Heh heh, hyvä vitsi”, Andrea sanoi pimeyteen. ”Minä olen pulassa”, hän totesi sitten hiljaa itselleen. Sitten hän alkoi huutaa apua. Kadulla kulkisi varmasti joku, joka kuulisi hänen huutonsa.
Andrea huusi ja huusi, mutta kukaan ei tullut aukolle. Hän yritti kiivetä, mutta seinät olivat liian liukkaat. Hän yritti rikkoa seiniä – tuloksetta. Lopulta Andrea luovutti ja istahti likaveteen levähtämään. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? Ja jos nosferatut olivat järjestäneet ansan, miksi ne eivät olleet jo tulleet ilkkumaan hänelle?

Tunnit kuluivat ja Andrea alkoi tuntea väsymystä jäsenissään. Silloin aivan uudenlainen pelko hiipi hänen mieleensä. Aamu oli koittamassa. Aamu, jota turvaan Andera ei loukustaan pääsisi. Nyt jekku ei enää tuntunut laisinkaan hauskalta. Se saattaisi viedä Andrean hengen. Hän koitti vielä kerran kiivetä ylös, mutta totesi sen olevan mahdotonta. Paniikki alkoi ottaa Andrean valtaansa. Hän potki seiniä epätoivoisesti ja koitti keinolla millä hyvänsä päästä suojaan yläpuolellaan ammottavan aukon luota. Kallis kello Andrean ranteessa kertoi hänelle, ettei aamunkoittoon ollut enää tuntiakaan. Aurinko ei aivan heti heittäisi säteitään viemäriaukosta sisään, mutta ennen pitkää se kipuaisi sellaiseen kohtaan, ettei Andrea siitä enää selviäisi. Hän ei voisi kuin odottaa kuolemaansa.

Silloin Andrea kuuli rapinaa jostain umpeen muuratun seinän toiselta puolelta. Andrea kuunteli, miten ääni voimistui ja samalla toivo heräsi hänen mielessään. Joku tai jokin kaivoi seinää sen toisella puolella! Andrea alkoi hakata seinää ilmaistakseen, että hän oli kuullut auttajan äänen. Lopulta Andrea näki, miten yltä päältä verinen käsi puhkaisi aukon tiiliseinään. Hän perääntyi kapean vankilansa toiselle seinälle tehdäkseen kaivajalle tilaa. Pian esiin ilmestyi toinenkin verinen käsi ja Andrea näki, miten kummankin käden sormien iho ja liha olivat kuluneet luuhun asti. Mutta vielä kammottavampi oli näky, joka käsiä seurasi. Nosferatu, jolle kädet kuuluivat, kaivoi tiiliseinää kuin riivattuna. Sen kammottavilla kasvoilla oli tuskainen ilme ja sen silmät tuijottivat rävähtämättä eteensä. Kun nosferatu lopulta oli saanut kaivettua seinään vampyyrin mentävän aukon, se rojahti lattialle.

Andrea odotti hetken peläten, että nosferatu syöksyisi hänen kimppuunsa. Mutta se ei liikahtanutkaan. Varovasti Andrea ryömi ruumiin yli turvaan pimeään tunneliin. Hän oli huojentunut päästessään suojaan auringolta, mutta nosferatun kohtalo järkytti häntä. Andrea itse ei pystynyt käskemään edes ihmistä tappamaan itseään, mutta jokin oli saanut nosferatun kaivamaan kiviseinää henkensä kaupalla. Ilmeisesti se oli vahvistanut itseään verellä saadakseen seinän rikottua ja lopulta käyttänyt loppuun kaikki voimansa. Andrea ei sinänsä tuntenut sääliä otusta kohtaan, olisihan Andrea itse päässyt hengestään, ellei nosferatu olisi uhrannut omaa epäelämäänsä hänen puolestaan. Mutta Andrea tiesi myös, ettei se koskaan olisi tehnyt sellaista asiaa vapaaehtoisesti. Millainen olento sitä oikein oli käskenyt? Ja miksi? Andreaa puistatti, mutta nouseva aurinko teki hänen olonsa niin raukeaksi, ettei hän jaksanut ajatella asiaa kauaa. Mikä ikinä nosferatua olikin käskenyt, oli halunnut pelastaa Andrean. Hänellä ei siis pitäisi olla mitään hätää päivän aikana.

[Kronus]

He makasivat lusikassa. Oli pimeää ja hiljaista, jo aamuyö. Fang oli kietonut lämpimät käsivartensa Vanessan ympäri ja painautunut kuumana Vanessan selkää vasten. Fangin veri lämmitti Vanessaa myös sisäpuolelta. Vanessa tunsi olonsa turvalliseksi, mutta levottomaksi. Liikkumatta Vanessa kuunteli Fangin hengitystä ja tunsi miten pulssi hidastui hänen suonissaan. Fang oli nukahtamassa. Hän tarvitsi enemmän unta.

Nyt Fang oli unessa. Vanessa himoitsi edelleen lisää hänen vertaan. Hän himoitsi sitä aina. Se oli varmasti hienointa verta jota hän oli ikinä maistanut. Fangin suonissa virtasi todella harvinainen ja hienostunut herkku. Kuin maailman paras shampanja-vuosikerta. Ja Fang tarjosi sitä hänelle niin auliisti. Se pelotti Vanessaa. Nytkin hän voisi tuosta vain tyydyttää janonsa sillä. Hänen tarvitsisi vain kääntää hieman päätään ja puraista Fangin käsivartta. Fang tuskin edes heräisi, saati vastustelisi. Ja sitten hän saattaisi olla jo kuollut, poissa ikuisesti. Ja kaikki olisi mennyttä. Aivan kaikki.

Niin oli jo melkein käynyt. Liian monta kertaa. Fang oli joutunut ongelmiin ja jopa sairaalaan. Vanessa tuskin uskalsi ajatella mitä tulevaisuus vielä heidän eteensä toisi.

Vanessa makasi paikallaan ja kuunteli Fangin hengitystä. Hän ei halunnut herättää Fangia, koska tiesi että Fang tarvitsi unta. Fang valvoi ihan liikaa, yleensä hänen takiaan. Mutta Vanessa tiesi että Fang tarvitsi myös ravintoa toipuakseen verensä menettämisestä, ja Vanessa oli siihen itse syypää. Hänellä olisi vielä aikaa ennen auringonnousua laittaa valmiiksi jotain mikä auttaisi Fangia toipumaan.

Vanessa oli kuullut, ettei kukaan hänenkaltaisensa voisi rakastaa ketään, ei aidosti. Mitä tahansa se oli, mitä hän tunsi Fangia kohtaan, oli vahvempaa kuin hänen verenhimonsa. Hän halusi suojella Fangia, kuten Fang suojeli häntä, ja oli valmis näkemään nälkää Fangin takia. Vanessa oli myös kuullut ettei hänenkaltaistensa pitäisi rakastaa ketään, ja hän ymmärsi hyvin miksi. Mutta tässä hän oli ja pelkäsi omia tunteitaan Fangia kohtaan enemmän kuin kuolemaa, eikä vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta.

Vanessa päätti nousta Fangin lämpimästä sylistä laittamaan hänelle jotakin ravitsevaa, tai teetä jos sitä olisi. Hän nosti varovasti Fangin kättä, koitti välttää herättämästä häntä. Mutta Fang päästi syvän, tyytyväisen murahduksen ja alkoi verkkaisesti silittää käsillään Vanessan vatsaa ja rintoja. Kädet vaelsivat Vanessan keholla mukavan lämpöisinä, ja löysivät sieltä Fangin suosikkikohdat. Vanessa tunsi miten Fang alkoi nopeasti kiihtyä ja tiesi mihin tämä oli johtamassa. Nyt ei ollut oikea aika. Fangin piti levätä ja kerätä voimia.

Vanessa riistäytyi irti Fangin syleilystä ja ylös lämpimästä sängystä. Fang oli liian poikki noustakseen, mutta hymyili Vanessalle silmät puoliummessa. Vanessa veti peiton paremmin Fangin päälle ja suuteli tätä otsalle. Hän jätti Fangin lepäämään ja meni keittiöön tekemään tuoretta mehua hedelmistä. Näin oli parasta. Jos ei shampanjaa voi siemaistakaan, ei pulloa kannata poksauttaa. Sillekin tulisi kyllä aikansa pian, lomalla, kaukana näistä vaarallisista ympyröistä.

[kardinaali]

Kirottu viulu, Walcott ajatteli avatessaan varovasti mustan viulukotelon kannen. Hän oli saanut erikoisen esineen tutkittavakseen, mutta vielä erikoisempi oli ollut tapa, jolla Vanessa oli sen saanut haltuunsa. Olivatko henget todella tuoneet viulun Vanessalle? Walcott nosti vanhan soittimen varovasti kotelosta ja tarkasteli sitä. Se oli todellinen, siitä ei ollut epäilystäkään. Herra Price oli sanonut viulua väärennökseksi, sillä aito oli hukkunut meren aaltoihin jo kolmesataa vuotta sitten. Vai oliko sittenkään? Se Walcottin piti selvittää.

Herra Price oli tuntenut viulun tarinan ja Walcott oli soittanut muutaman puhelun Eurooppaan selvittääkseen sen paikkansapitävyyden. Sitä todellakin pidettiin kirottuna esineenä ja herra Pricen tarina kovaonnisesta viulistista vaikutti olevan totta.

Lyra Framboise, joka nimestään huolimatta oli ollut nuori mies, oli menehtynyt matkallaan Lontooseen vuonna 1766, ollessaan vain 22 vuotias. Häntä oli pidetty Pariisissa suuressa arvossa ainutkertaisten soittotaitojensa ansiosta. Kiistattoman lahjakkuutensa lisäksi Lyra oli kuulemma ollut erittäin viehättävä katsella, mistä syystä Walcott epäili, että joku Pariisin toreador varmaankin oli iskenyt silmänsä häneen. Herra Pricen mukaan kyseessä olisi ollut itse ruhtinas, mutta siitä Walcott ei ollut saanut vahvistusta. Joka tapauksessa Lyra oli saanut kutsun tulla esittelemään taitojaan Lontooseen, ja tällä epäonnisella matkalla kanaalin yli hän oli uponnut yhdessä laivan ja 14:n muun ihmisen mukana. Ilmeisesti ranskalaiset toreadorit syyttivät ventrueita tapahtuneesta, sillä Lyran oli Lontooseen kutsunut itse Lontoon käskynhaltijaruhtinas. Ventruet eivät kuitenkaan hallinneet säitä, Walcott ajatteli, joten syytteet olivat täysin keksittyjä.

Lyran karmea kohtalo oli lisännyt viulun ympärille liittyvää mystiikkaa. Huhuttiin, että laiva oli uponnut juuri siksi, että viulu oli ollut matkalla mukana. Walcott ei tiennyt, kuka viulun oli omistanut ennen Lyraa, tai mistä nuori viulisti oli sen saanut haltuunsa. Olivatko viulun aikaisemmatkin omistajat kuolleet tapaturmaisesti? Vai oliko Lyra ollut viulun ensimmäinen ja viimeinen omistaja? Se vaikutti epätodennäköiseltä, sillä viulun valmistumisen ja Lyran kuoleman välillä oli kulunut aikaa sata vuotta. Lyra oli ollut kuollessaan niin nuori, ettei ollut voinut soittaa aikuisen viulua vielä montaakaan vuotta. Olivatko Walcottin kaltaiset vaikuttaneet siihen, että viulu oli päätynyt Lyralle?

Cumulus 1660, luki viulun kopassa. Vaikka Walcott ei tuntenutkaan soittimia, tämän viulun tekijän tarina oli hänelle tuttu. Cumulus-viuluja oli 1600-luvulla rakentanut pienessä Pohjois-Italialaisessa kylässä mies, jota oli pidetty noitana. Hänen viulunsa olivat olleet ensiluokkaisia ja suuressa arvossa pidettyjä, mutta kyläläiset pelkäsivät miestä ja epäilivät, että hänen viulunsa olivat kirottuja. Cumulus 1660 oli jäänyt miehen viimeiseksi taidonnäytteeksi ennen hänen väkivaltaista kuolemaansa. Kyläläiset olivat lopulta ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja hankkiutuneet noidasta eroon. Sitä Walcottin tuntema tarina ei kertonut, mitä Cumulus 1660:lle oli tapahtunut. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan oltu hävitetty. Kenties rahanahneet ihmiset olivat myyneet viulun surmattuaan ensin sen tekijän. Halpamaista, Walcott ajatteli.

Walcottilla oli monta kysymystä, joihin hän halusi vastauksen. Ensinnäkin, miten viulu oli päätynyt Italiasta pariisilaisen soittajan haltuun? Mitä oli tapahtunut sen sadan vuoden aikana, jolloin viulu oli odottanut päätymistään Lyralle? Ja oliko viulu todellakin hukkunut Englannin kanaaliin vuonna 1766? Ja jos se oli, miten se sitten oli päätynyt Vanessalle? Eikö viulun olisi pitänyt vettyä ja hajota meressä?

Walcott tarkasteli viulua varovaisesti. Hän kokeili sen kieliä. Viulu soi kauniisti, mutta sillä oli surumielinen sävy. Hän oli suunnitellut suorittavansa viululle joukon rituaaleja selvittääkseen, oliko siinä taikaa tai oliko siihen vangittu henki. Hän asetti viulun varovaisesti pöydälle ja valmistautui rituaaliin. Dieter ja Wilbur olivat toisessa huoneessa, Walcott saattoi kuulla heidän puheensa. Se oli hyvä, he eivät saisi tulla häiritsemään häntä. Walcott meni vielä varmuuden vuoksi lukitsemaan huoneensa oven.

Räsähdys pöydän suunnalta yllätti Walcottin. Hän käveli takaisin pöydän luokse ja huomasi, että rituaaliin tarvittava öljypullo oli pudonnut lattialle ja hajonnut.
”Vai sillä lailla”, Walcott sanoi ja vihelsi hiljaa.

”Sinä et taida pitää siitä, mitä minä olen aikeissa tehdä?” Walcott sanoi viululle.

Viulu ei hievahtanutkaan. Walcott tarttui kuivattuun salviaan. Hän tunsi nipistyksen sormessaan ja pudotti salvianipun. Pieni, lähes huomaamaton piikki oli piilossa nipun keskellä ja se oli pistänyt ikävästi Walcottin sormeen.

”Minä olen opiskellut muinaista verimagiaa, henki”, Walcott ärähti. ”Älä yritä seistä minun tielläni, koska sinä et voi voittaa. Mutta sinä voit paljastaa itsesi ja säästää minut vaivalta.”

Walcott odotti. Hän tärisi kauttaaltaan, sillä hän saattoi tuntea, miten voimakas mieli yritti vaikuttaa häneen. Walcott pinnisteli ja puristi kätensä nyrkkiin. Ja sitten lopulta hän näki sen, jonka hän tunsi olevan huoneessa.

Se oli nuori mies, jolla oli kauniit herkät kasvot ja pitkät hiukset. Mies olisi varmasti ollut komea, ellei se olisi näyttänyt niin kammottavan kuolleelta. Se näytti siltä, kuin olisi viettänyt aikaa suossa tai syvällä veden alla. Sen vaatteet olivat vain vettyneet riekaleet miehen luisen vartalon peittona ja pitkät hiukset valuivat olematonta vettä. Walcott tuijotti miestä räpäyttämättä silmiään. Tämän täytyi olla Lyra, hän ajatteli. Traagisen kuoleman kokenut nuori viulisti. Walcott oli aikeissa puhutella henkeä, kun hän äkkiä huomasi jotain, mikä tuntui jäädyttävän hänen verensä. Mies oli alkanut hymyillä kammottavaa, aavemaista hymyä. Ja Walcott näki hänen pitkät kulmahampaansa.

”Sinä et lähtenyt Lontooseen ihmisenä”, Walcott henkäisi. ”Sinä olit jo kuollut.”

Aave nyökkäsi ja vaikutti helpottuneelta. Se ei enää ollut vihamielinen Walcottia kohtaan. Se alkoi haihtua, aivan kuten hengillä oli tapana, kun ne olivat välittäneet viestinsä. Sen Lyra oli siis halunnut kertoa, Walcott tajusi. Se oli halunnut kertoa, että se oli hukkuessaan jo ollut vampyyri. Silloin se ei ollut välttämättä menehtynyt onnettomuudessa. Mutta miksi se oli halunnut kertoa asian? Miksi se oli tärkeää? Ja miten viulu oli päätynyt New Yorkiin? Näihin kysymyksiin henki ei ollut vastannut.

[Kronus]

Kassit rapisivat hiljaisessa käytävässä ja kolisivat ovea vasten, kun Fang koitti avata sitä. Kello oli jo vaikka mitä. Vanessa, kädet täynnä kasseja ja takki kainalossa, koitti hyssyttää Fangia olemaan hiljempaa, muttei voinut katsoa häntä silmiin purskahtamatta nauruun. Kassit putoilivat Fangilta yksitellen, ja yksi niistä kilahti pahasti koska he eivät olleet tajunneet pakata kuohuviinipulloja eri kasseihin, mutta lopulta Fang sai oven auki. He keräsivät levinneet tavarat hihitellen lattialta oven sisäpuolelle ja lopulta ovi kolahti kiinni.

Vanessa potkaisi kimmeltävät siniset korkokengät jaloistaan sviitin nurkkaan ja kaatui selälleen parivuoteelle. Fang riisui aivan ensiksi Vanessan kenkiin sointuvan topatun takkinsa ja samanvärisen rusettinsa ja liittyi sitten Vanessan seuraan sängylle. Vanessa katsoi Fangia hymyillen mutta kulmat kurtussa. “Voi, mutta näytit niin suloiselta se päälläsi. Sukulaisesi ihastuvat siihen varmasti kunhan näkevät kuvat” hän sanoi ja silitti Fangin poskea. “Sinäkin riisuit nuo kenkäsi” Fang puolustautui. “Kuvaukset ovat ohi jo.” Fang kumartui antamaan Vanessalle pitkän suudelman, ja Vanessa siveli Fangin hiuksia ja niskaa. Sitten Fang nousi, riisui kenkänsä, poimi lattialta kalliiden vaatteiden joukosta salakuljetetun kuohuviinipullon ja vaihtoi sen jääkaappiin siellä olleen kylmän pullon tilalle. He eivät salakuljettaneet alkoholia hotelliin siksi että se oli halvempaa, vaan siksi että se oli seikkailu. Kielletty hedelmä oli heistä mehukkaampi.

Fang otti viinilasit, kantoi ne yöpöydälle ja pamautti pullon auki niin että korkki kimposi katosta. Hän kaatoi molemmille, vaikkei Vanessa koskaan juonutkaan. Vanessa kääntyi kyljelleen Fangia kohti ja oikaisi mekkonsa kultakirjailtua helmaa. Fang ojensi hänelle lasin ja laski käden Vanessan reidelle, ja he kilistivät tyytyväisinä kuvausten lopulle. Yhtäkkiä Vanessa kysyi “Muistithan laittaa lapun oveen?” Vanessa halusi aina varmistaa ettei huoneeseen tullut siivoojia keskellä päivää, tai yötä.

Sillä välin kun Fang kävi ripustamassa “Ei siivousta, kiitos” lapun oven ulkopuolelle ja varmistamassa turvalukon, Vanessa muisti toisen siivoukseen liittyvän asian. Ovelta palatessaan Fang ihmetteli miksi Vanessa makasi lattialla puoliksi sängyn alla, vieläpä kallissa sinisessä ja kultaisessa tuhkimo-mekossaan. Mutta Vanessa löysi etsimänsä ja näytti sen Fangille. Se oli eilen sängyn alle vierinyt tyhjä valkoviinipullo. Vanessa hymyili Fangille, täytti hänen lasinsa kuohuviinipullosta ja ojensi lasin Fangille. Sitten hän otti molemmat pullot, vei Fangin kanssaan keskelle paljasta lattiaa, keräsi mekonhelmat ylös ja istui lattialle. Hän kehotti Fangia istumaan kanssaan, asetti kuohuviinipullon lattialle Fangin viereen, ja valkoviinipullon kyljelleen heidän väliinsä. “Pelataanko Hong Kongissa pullonpyöritystä?” hän kysyi Fangilta. “Tiestysti” Fang vastasi.

He pelasivat, ja he aloittivat totuuksista. He kyselivät toisiltaan suosikkibändejä ja ensi-ihastuksia, lempileluja lapsena, suosikkinappuloita Monopolyssa, lempimuseoita, noloimpia koulukokemuksia, mitä kieliä haluaisivat joskus oppia, mitä nähtävyyksiä haluaisivat nähdä. Kun he siirtyivät tehtäviin, Fang paljasti että hänkin oli hankkinut Vanessalle erään asun, ja Vanessan oli nyt vuorostaan puettava se ylleen. Siitä ei kylläkään voinut näyttää kuvaa sukulaisille. Vanessalle myös paljastui, että Fang oli vastahakoinen mutta varsin etevä tanssija. Tennistä he eivät pystyneet sviitissä kokeilemaan, mutta he löivät vedon joka heidän pitäisi ratkaista joskus myöhemmin tenniskentällä. Jos Fang haviäisi, hän lähtisi Vanessan kanssa salsa-tanssitunneille. Myös Fangilla oli ehtonsa, mutta Vanessa oli nyt jo aika varma voitostaan. Tosin niin oli Fangkin.

Kun yö alkoi kääntyä aamuun, Vanessa makasi sängyssä Fangin lämpimässä kainalossa, katseli hänen tatuointejaan ja kuunteli hänen nukkumistaan. Hän uskoi että heillä olisi ikuisuus edessään, mutta silti hän harmitteli että oli antanut näin paljon aikaa kulua ennen kuin tutustui Fangiin tällä tavoin. Hän oli usein kiireinen, ja niin oli Fangkin. Vaikka aikaa olisi loputtomasti, jotain tärkeitä asioita kannatti silti kiirehtiä. Vanessa pohti voisiko hänkin ottaa tatuoinnin. Hän halusi jotenkin varmistaa että muistaisi vielä New Yorkissa sen mitä oli Fangista, ja itsestään, oppinut täällä Las Vegasissa.

[kardinaali]

Las Vegas, marraskuu 1988

Fang oli vuokrannut auton päiväksi käyttöönsä. Hän ei ollut kelpuuttanut mitä tahansa tavallista menopeliä, vaan oli hankkinut auton liikkeestä, joka vuokrasi vanhoja malleja. Nyt hän kiisi autiomaan halki turkoosissa vuoden 1959 avomallisessa Cadillacissa. Aurinko paistoi kuumasti ja viileä tuuli pöllytti Fangin tukkaa hänen ajaessaan yhä kauemmaksi kaupungista.

Fang olisi mielellään jakanut hetken Vanessan kanssa. Heillä oli ollut tähän asti aivan täydellinen loma, mutta oli valitettavasti joitain asioita, joita he eivät koskaan voisi tehdä yhdessä. Yksi niistä oli tämä, ajaminen avoautossa autiomaan halki kirkkaassa auringonpaisteessa. Fang olisi myös mielellään istunut keskipäivän lämmöstä nauttien uima-altaalla Vanessan kanssa ja siemaillut drinkkejä. Toki hän oli tehnyt sitä yksinkin, mutta se ei ollut sama asia. Fang piti myös hyvästä ruuasta, mutta syöminen yksin ei tuottanut samaa nautintoa kuin seurassa. Lisäksi yksinäinen, rikkaan oloinen mies herätti onnenonkijoiden mielenkiinnon. Fang oli loputtoman kyllästynyt nuoriin naisiin ja heidän lähentely-yrityksiinsä. Siksi hän oli päättänyt lähteä autiomaahan. Hänen oli joka tapauksessa tehtävä matka yksin, joten keskipäivä oli siihen erinomainen aika.

Kun Fang oli ajanut mielestään riittävän pitkälle kaupungista, hän kaarsi auton tien sivuun. Edessä, takana ja sivuilla näkyi vain loputonta aavikkoa. Se oli erinomainen paikka tutustua omiin kykyihinsä. Fang huomasi jonkin matkan päässä tien oikealla puolella kalliorykelmän, jonka keskipäivän aurinko sai hehkumaan punaisena. Sen taakse hän voisi piiloutua tiellä ajavilta autoilta. Hän otti autosta mukaansa kaksi pulloa vettä ja täytetyn patongin. Niiden voimalla hän aikoi selvitä iltaan asti. Sitten hän lähti patikoimaan kohti kallioita.

Vanessan nokturnaalinen rytmi muistutti Fangia aina siitä, ettei heidän elämänsä ollut normaalia. Hän joutui harvemmin miettimään asiaa omalta kohdaltaan, koska hän piti itseään ihmisenä. Hän ei mielellään tutustunut toiseen puoleensa ja halusi useimmiten unohtaa sen kokonaan. Mutta hän ei voinut. Se oli joka tapauksessa osa häntä.

Kalliot olivat hiukan kauempana tiestä kuin miltä oli näyttänyt. Fang pyyhki hikeä otsaltaan päästyään viimein perille. Hän kiersi kallioiden taakse, missä oli varjoista, ja joi pitkän siemauksen pullostaan. Sitten hän riisui vaatteensa ja viikkasi ne siistiksi pinoksi kiven päälle. Fang ei varsinaisesti tiennyt miten monta erilaista muotoa hänellä oli. Hän oli huomannut, että saattoi tarvittaessa kasvattaa pitkät kynnet ja hännän, ilman että hän muuten muuttui. Mutta hän oli myös tajunnut, että voidakseen käyttää kaikkia voimiaan, hänen oli muututtava kokonaan. Siksi Fang antoi kehonsa kasvaa ja pidentyä. Kultainen karva kasvoi pitkän vartalon peitoksi ja suuri harjas nousi hänen selkäänsä. Fangin kädet ja jalat muuttuivat pitkäkyntisiksi liskon raajoiksi ja hänen päänsä venyi suureksi kuonoksi täynnä teräviä hampaita. Fang tunsi kehonsa valtavan painon ja tiesi, että hänen olisi kuntoiltava enemmän. Hänellä täytyi olla riittävästi voimaa kannattelemaan pitkää vartaloaan. Hän oli tajunnut olevansa hyvin kömpelö lohikäärme, minkä Shih Lai oli arvellut johtuvan siitä, että Fang oli kokenut ensimmäisen muutoksensa verrattain myöhään. Mutta kuntoilemalla hän kyllä saisi riittävästi voimaa kehonsa hallintaan.

Fang kohottautui takaraajojensa varaan niin pitkäksi kuin vain kykeni menettämättä tasapainoaan ja varmisti, ettei yksikään tiellä ajava auto ollut pysähtynyt hänen autonsa viereen. Kaikkialla näytti kuitenkin hiljaiselta. Sitten Fang alkoi kiertää ympyrää ja viuhtoa piikikkäällä hännällään pensaita ja kaktuksia. Hän halusi raivata itselleen alueen, jossa ei ollut mitään palavaa. Samalla hän murahteli ilmoittaakseen linnuille ja muille pikkueläimille, että ne väistyisivät kauemmaksi. Fangin aistit olivat hyvin herkät ja hän saattoi kuulla hiirten rapistelun kuivien heinien joukossa ja haistaa linnut, jotka piileskelivät pensaissa. Helpotuksekseen hän havaitsi, että turkki suojeli häntä polttavalta auringolta. Hänen olonsa ei ollut ollenkaan tukala, päinvastoin.

Raivattuaan itselleen riittävän tilan Fang kellahti hetkeksi kyljelleen nauttimaan lämmöstä. Hän murisi tyytyväisenä haroessaan kynsillään kuumaa hiekkaa. Lohikäärmehahmossaan Fang unohti ajantajun ja muut huolet, jotka ihmisiä yleensä painoivat. Hän heittäytyi aistiensa varaan ja nautti suloisesta joutilaisuudesta. Juuri tätä eläimellisyyttä Fang tavallisesti pelkäsi ja inhosi, mutta juuri nyt hän päätti nauttia siitä. Olihan hän joka tapauksessa lomalla. Ja ehkä hän teki vain sitä, mitä hänen esi-isänsä Kiinassa olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Suuren kehon käyttäminen vaati paljon energiaa, joten tuskin lohikäärmeet koskaan olivat olleet kovin aktiivisia.

Lopulta Fang nousi takaisin jaloilleen ja ravisteli hiekanjyvät turkistaan. Muutama utelias rastas oli tullut seuraamaan Fangin touhuja kivien päälle. Fang hätyytti ne matkoihinsa heilauttamalla häntäänsä. Ja sitten, Fang mietti, sitten hänen olisi keksittävä miten hän saisi aikaan tulta. Hän oli tehnyt sen kerran aikaisemmin, mutta silloin Kyon oli ollut paikalla. Fang yritti pinnistellä muistiaan, mutta se tuntui vaikealta. Miten hän voisi tehdä jotain, johon hän ei varsinaisesti edes tiennyt pystyvänsä? Fang huokasi. Jos taruihin oli uskominen, hänen pitäisi pystyä vaikka millaisiin ihmetekoihin.

Epävarmuudestaan huolimatta Fang tiesi pystyneensä tekemään tulta aikaisemmin, ja siis pystyisi siihen nytkin. Hän yritti vetää ilmaa sisäänsä ja puhaltaa sitä ulos, mutta se oli vain tavallista työläämpää hengittämistä. Fang ei saanut aikaan edes kipinää. Pettyneenä hän lysähti hiekalle pohtimaan, mitä yrittäisi seuraavaksi. Yhtäkkiä Fangin tarkat korvat tavoittivat ikävän ääneen. Se oli ampiaisen pörinää. Hän huomasi, että muutama innokas hyönteinen kiehnäsi hänen patonkiaan. Oli ollut ajattelematonta jättää patonki aurinkoon, sillä majoneesi oli ilmeisesti alkanut pilaantua. Se puolestaan houkutteli paikalle ei-toivottuja ruokavieraita. Fang ärähti ampiaisille ja heilautti häntäänsä, mutta ne eivät piitanneet hänestä. Fang yritti huitaista ampiaisia eturaajallaan, mutta menetti silloin tasapainonsa ja kellahti suoraan patonkiin. Kolme vihaista ampiaista syöksyi puolustamaan ateriaansa ja pisti Fangia kipeästi herkkään kuonoon.

Fang päästi kovan parahduksen ja alkoi vimmatusti hakata hännällään. Järki tuntui sumentuvan jonnekin Fangin nuollessa kaksihaaraisella kielellään kipeää kuonoaan. Ja sitten jostain raivonsa keskeltä Fang tunsi, miten hänen sisällään syttyi voimakas tuli, joka pyrki päästä ulos. Fang kohotti päänsä kohti taivasta ja avasi kitansa. Hän veti syvään henkeä. Rikinkatkuinen savu tulvi ulos Fangin sieraimista ja sitten hän puhalsi.

Valtava tulipilari syöksyi ulos Fangin avonaisesta kidasta peittäen alleen kaiken edessään olevan. Fangin olo helpottui välittömästi ja hän tunsi rauhoittuvansa. Koska Fang oli raivannut itselleen turvallisen tilan, tuli ei riehunut kauaa. Se lähetti joitain kipinöitä kaukana oleviin pensaisiin, mutta Fang riensi nopeasti polkemaan kytevät palonalut sammuksiin. Rauhoituttuaan hän katsoi tuhonsa jälkiä. Hiekka oli mustunut laajalta alueelta ja kalliot olivat tummuneet. Fang tunsi ensin hienoista ylpeyttä itsestään. Vaikka hän nyt olikin rauhoittunut, hän saattoi tuntea sen pienen poltteen sisällään, jonka hän nyt tiesi voivansa vapauttaa halutessaan. Mutta sitten Fang katsoi hiekkaa tarkemmin. Niiltä alueilta, jotka olivat olleet tulipilarin kanssa välittömässä kosketuksessa, hiekka oli muuttunut kimaltavaksi ja menettänyt kidemäisen rakenteensa.

Niin valtava kuumuus, että se sulatti kiveä, Fang tajusi kauhuissaan. Miten hän voisi koskaan elää turvallisesti suuressa kaupungissa? Pystyisikö hän hallitsemaan itseään, jos hän suuttuisi? Fang tajusi, ettei voisi kertoa asiasta Vanessalle. Hän otti ihmismuotonsa ja käveli kallioiden luokse. Onneksi Fang ei ollut polttanut vaatteitaan eikä vesipulloja. Hän joi toisen pullon tyhjäksi ja katseli kimaltavaa hiekkaa.

”En minä tätä halunnut”, Fang sanoi hiljaa itsekseen.

Ei, hän ei halunnut mitään tällaista. Hän ei halunnut muuttua valtavaksi hirviöksi, joka pystyi polttamaan kaiken eteensä tulevan. Hän ei pitänyt siitä, miten aistit peittivät järjen hänen ollessaan eläinhahmossaan. Tatuoinnit olivat estäneet häntä muuttumasta ja vaikka ne ilmeisesti oli hakattu häneen pahoissa aikeissa, ne olivat tehneet hänestä joka tapauksessa turvallisemman. Entä Kiinan kansantasavallan agentit? Etsivätkö ne häntä juuri siksi, että hän oli niin vaarallinen? Entä jos kaikki ne, joita Fang oli pitänyt vihollisinaan, olivatkin loppujen lopuksi ajatelleet hänen ja kaikkien muiden parasta?

Fang käveli vaatepinonsa luokse ja katsoi rannekelloaan. Iltapäivä oli jo pitkällä ja Fangilla oli nälkä. Hän muisti hauskan näköisen tienvarsiravintolan Las Vegasin rampin vieressä ja päätti pistäytyä sinne päivälliselle. Hän ei halunnut pilata lomaansa murehtimalla, mutta kotiin päästyään hänen olisi tehtävä jotain. Jotain, millä hän voisi varmistaa, ettei vahingossakaan vahingoittaisi niitä, joita hän rakasti.

[kardinaali]

New York, joulukuu 1988

FBIn New Yorkin toimipiste seisoi hiljaisen kadun varrella Lower Manhattanilla huomaamattomana ja vaatimattomana. Punatiilinen rakennus poikkesi räikeästi New Yorkin poliisin päämajasta, joka kohosi Manhattanilla kuin muinainen temppeli pylväskäytävineen ja päätykolmioineen. Fang ei antanut vaatimattoman ulkonäön hämätä itseään. Tuon rakennuksen suojissa pidettiin tutkintavankeja odottamassa siirtoa eteenpäin. Heidän vuokseen Fang oli tullut, heidät piti vapauttaa ennen kuin kukaan heistä ehtisi kertoa eteenpäin tietoja, jotka voisivat olla Fangille tai hänen liittolaisilleen vahingollisia.

Erityisen huolissaan Fang oli korealaisen nuudeliravintolan pitäjästä. Mies oli tehnyt Fangille töitä hyvää palkkaa vastaan, mutta hän ei kuulunut perheeseen. Häneltä puuttui lojaalius Fangia kohtaan. Pelastaakseen oman nahkansa mies olisi varmasti valmis kertomaan tutkijoille tietoja, jota veisivät Fangin miehineen telkien taakse useiksi vuosiksi. Tai pahempaa, heitä uhkaisi karkotus. Fang nielaisi ja tunsi kylmän hien kihoavan selkäänsä. Hän ei halunnut ajatella, millainen kohtalo häntä Kiinassa odottaisi.

Rauhoittuakseen hiukan hän avasi cola-tölkin, joka oli pysynyt mukavan viileänä auton hansikaslokerossa styroksisen kuoren sisällä. Vanessa ei ollut halunnut hänen tulevan paikalle. Mutta hänen oli ollut pakko tulla. Hyökkäys ei saisi näyttää suunnitellulta tai siltä, että tutkintavankeja oltaisiin tarkoituksellisesti vapauttamassa. Sen piti näyttää täysin asiaan liittymättömältä. Siksi Fang oli tullut yksin. Juotuaan colan hän ajoi autonsa parin korttelin päähän. Oli Fangin onni, että alue oli niin rauhallinen. Illalla kadulla liikkui vain satunnaisia kulkijoita, koska merkittäviä liikkeitä tai yökerhoja alueella ei ollut.

Fang riisui collegetakkinsa ja nousi autosta pelkissä löysissä verryttelyhousuissa. Hän kiersi punatiilisen kerrostalon sisäpihalle. Talo oli aivan tavallinen asuinrakennus, mutta se muistutti arkkitehtuuriltaan FBIn toimipistettä. Fangin oli oltava tarkkana, ettei hän erehtyisi rakennuksesta, kun oli aika mennä sisälle. Hän hyppäsi ja kiskaisi palotikkaat alas. Sitten Fang alkoi nousta ruosteisia ja osin lahonneita rappusia ylös kuusikerroksisen talon katolle. Kiivetessään hän mietti, miten näinkin varakkaalla alueella ihmiset eivät välittäneet pitää huolta pelastusteistä. Jos talossa sattuisi tulipalo, monet perheet saattaisivat jäädä loukkuun asuntoihinsa. Päästyään viimein katolle Fang etsi katseellaan rakennuksen, johon hän oli pyrkimässä. Hänen oli kuljettava vain yhden välissä olevan katon yli päästäkseen FBIn toimipisteeseen. Se oli tehtävän helppo osuus.

Talot olivat melko lähellä toisiaan, mutta Fang arveli lohikäärmeen voimista olevan hänelle hyötyä hypyissä. Siksi Fang kasvatti jalkansa ja kätensä pitkiksi ja suuriksi. Pitkä häntä puski ulos Fangin verryttelyhousuista rikkoen sen saumat. Fangia nolotti, vaikka kukaan ei ollutkaan näkemässä. Hän ei hallinnut muodonmuutostaan ja se hävetti häntä suuresti. Hän tajusi kasvavansa suuremmaksi, hänen selkäänsä kasvoi harjas ja hänen kasvonsa venyivät kuonoksi. Ei, Fang ajatteli kiukkuisesti. Hän ei halunnut olla nyt lohikäärme, hän halusi vain hiukan etua lohikäärmeen voimista. Fang keskittyi kehoonsa ja sai muodonmuutoksen pysähtymään. Hän tajusi olevansa paljon kookkaampi kuin normaalisti. Hännän paino pakotti hänet tukeutumaan käsiinsä liikkuessaan. Mutta hän ei ollut lohikäärmemuodossaan. No niin, Fang ajatteli. Ainakaan kukaan ei tunnistaisi häntä. Muoto oli Fangille vieras ja hiukan pelottava, mutta hän tiesi voivansa palautua ihmismuotoonsa koska vain. Fang huomasi, että hänen ihonsa oli muuttunut kovaksi ja siinä oli kultainen hohde, mutta hänelle ei ollut kasvanut turkkia. Hän tunnusteli päätään. Siellä olivat sarvet, mutta ei paksua harjaa. Tämä muoto miellytti Fangia. Hän koki olevansa ketterämpi kuin lohikäärme ja voimakkaampi kuin ihminen. Ja nyt, Fang ajatteli, nyt oli aika mennä vapauttamaan tutkintavangit.

Fang juoksi nelinkontin katon reunalle ja loikkasi. Hän kiisi ilman halki vaivatta ja tömähti seuraavan talon katolle. Levähtämättä Fang jatkoi matkaansa FBIn toimipisteen katolle, missä näytti olevan helikopterin laskeutumisalusta. Fang laskeutui ketterästi suoraan sille. Jokin pieni ilkiö nosti päätään Fangin sisällä ja hän huitaisi kynsillään alustaa. Punaiseen H-kirjaimeen ilmestyi neljä syvää repeämää. Fang virnisti. Olihan se lapsellista käytöstä, mutta silloin tällöin (ja kun ketään ei ollut näkemässä) sellaistakin saattoi tehdä.

Fang jatkoi matkaansa katolla olevalle metalliovelle. Se oli lukossa ja sen vieressä oli numeropaneeli. Fang huitaisi paneelia ja oven kahvaa kynsillään. Ne upposivat metalliin kuin veitsi voihin. Samalla äänekäs hälytys alkoi soida. Fang kirosi, aikaa ei ollut paljon. Hän repi lukon hajalle ja astui sisään pimeään porraskäytävään. Fangin tarkat aistit kertoivat hänelle, että ihmisiä oli lähestymässä. Hälytys oli saanut tutkijat liikkeelle. Eivät ihmiset alkaisi ampua häntä sisätiloissa, mutta he voisivat muuten aiheuttaa hänelle ongelmia. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Fang jatkoi rivakasti matkaansa portaita alas toivoen, että hän löytäisi vankisellit helposti. Vasta kohdatessaan ensimmäiset ihmiset, Fang tajusi suunnitelmansa heikkouden.

Ihmiset pelkäsivät häntä. He eivät käyttäytyneet normaalisti, eivätkä selvästikään noudattaneet koulutuksessa oppimiaan ohjeita. Suurin osa ihmisistä lamaantui kauhusta nähdessään Fangin tunkeutuvan kapeista oviaukoista käytäville. Osa pakeni ikkunoista paloportaisiin kauhun vallassa. Jotkut harvat yrittivät estää hänen kulkuaan sulkemalla ovia tai heittämällä häntä toimistotuolilla. Kukaan ei käyttäytynyt kuin ankaran koulutuksen läpi käynyt FBI agentti. Se hämmensi Fangia, joskin se teki hänen liikkumisestaan helpompaa. Mutta Fang mietti, miten kammottavalta hän oikein mahtoikaan näyttää? Kai hän kesken jääneessä muodonmuutoksessaan muistutti enemmän painajaismaista demonia, kuin kansansaduista tuttua lohikäärmettä, joka sinänsä oli hyväntahtoinen?

Päästyään vaatimattomaan aulaan Fang löysi viimein rakennuksen kartan, seinään pultatun ohuen metallitaulun. Hän tutki sitä nopeasti ja huomasi, että tutkintavankien sellit olivat katutason kerroksessa. Nopeasti Fang syöksyi käytävään, joka johdatti hänet rakennuksen B-siipeen, siis sinne, mistä hän löytäisi etsimänsä. Vasta B-siivessä Fang törmäsi ensimmäisiin kunnollisiin turvajärjestelyihin. Paksu kalteriovi eristi osan käytävää toisesta, ja ovessa oli modernin näköinen kortinlukulaite, sekä numeropaneeli. Fang epäili lukulaitetta. Siinä näytti olevan sähkövirta, joka saattaisi osoittautua voimakkaaksi. Oli turvallisempaa rikkoa kalterit, jotka olivat vain metallia. Hän tarttui käsillään kaltereihin ja alkoi vääntää ja kynsiä niitä. Se vei aikaa. Fang luovutti lopulta tajutessaan, miten valtavan aukon hän joutuisi tekemään oveen päästäkseen siitä läpi. Hän huokasi ja kynsäisi lukulaitetta, joka ilmeisesti aktivoi sähkölukon.

Voimakas sähköisku napsahti Fangin kynsiin. Hän tunsi sydämensä ottavan muutaman villin lisälyönnin ja kummallisen lämmön kulkevan kehonsa läpi. Mutta sitten kaikki oli ohi. Sähköisku ei ollutkaan osoittautunut vaaralliseksi. Hän liu’utti rikkinäisen oven syrjään ja löysi sellien ovista lisää sähkölukkoja. Fang juoksi ovelta toiselle ja huitoi kynsillään. Osa paneeleista iski valokaaren hajotessaan, osa napsahti kivuliaasti Fangin kynsille. Mutta hetkessä kaikki kuusi ovea oli avattu ja Fang saattoi nähdä hämmentyneitä ja kauhistuneita ihmisiä niiden takana. Ihmiset eivät uskaltaneet liikkua. Fang kirosi mielessään. Hän voisi vain juosta pois ja toivoa, että vangit pakenisivat hänen lähdettyään. Mutta hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että korealainen jäisikin peloissaan selliin ja koko vaarallinen operaatio olikin ollut turha.

Fang laskeutui lattialle istumaan polviensa päälle. Sitten hän kumartui kuin harjoitussalissa ja painoi kuononsa lattiaa vasten. Hän odotti hiljaa. Jostain ylemmistä kerroksista kantautui ihmisten epäuskoisia ja pelokkaita huutoja. Fang kuuli rapinaa, kun rohkein tutkintavanki kurkisti ulos sellistä. Mies oli italialainen ja Fang oli melko varma, että oli nähnyt hänet aikaisemminkin. Kenties Vanessan ja Fangin järjestämissä juhlissa. Mies katseli Fangia hetken epäröiden ja peloissaan, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei peto ollut hyökkäämässä. Nopeasti mies livahti toiseen selliin ja raahasi sieltä ulos vähemmän rohkean toverinsa. Sitten mies kääntyi Fangiin päin ja kumarsi kiitokseksi. Kaksikko pakeni sen jälkeen nopeasti portaikkoon.

Fang odotti, mutta selvästikään muut vangit eivät uskaltaneet liikkua. Hän huokasi. Vankeja oli jäljellä vielä neljä. Heistä kolmea Fang ei tuntenut. He näyttivät enemmän amerikkalaisilta talousrikollisilta, kuin Fangin liittolaisilta. Mutta neljännen vangin Fang tunsi hyvin. Hänen vuokseen Fang oli tullut.

Korealainen nuudelikokki näytti pieneltä ja surkealta sellinsä nurkassa. Mies höpötti jotain itsekseen omalla äidinkielellään. Fang tuijotti häntä ja tajusi, ettei mies ollut lähdössä minnekään.
Fang oli tehnyt paljon asioita, joista hän ei ollut ylpeä. Hän oli pitänyt savuavaa asetta kädessään ja tuntenut sen kuuman kahvan kämmentään vasten. Hän oli tehnyt sellaisia pahoja tekoja, joista hän ei koskaan voisi kertoa Vanessalle. Mutta ne teot olivat tapahtuneet kaukana Kiinassa Fangin palvellessa kammottavaa Jadekeisaria. Hänen oli ollut pakko tehdä ne teot, sillä muutoin hän olisi kuollut itse. Mutta Fang ei koskaan, ei edes Kiinassa ollessaan, ollut vahingoittanut puolustuskyvytöntä. Hän tiesi, ettei voisi jättää miestä selliin, mutta hän ei pystynyt iskemään miestä hengiltä. Siksi Fang teki jotain itsensä kannalta typerää. Hän otti ihmismuotonsa.

”Häivy täältä!” Fang komensi miestä kiinaksi. Mies avasi silmänsä ja näytti pelästyvän melkein yhtä paljon kuin jos Fang olisi ollut hirviö.

Mies tuijotti Fangia epäuskoisesti ja änkytti jotain herrasta ja kiitoksesta. Fang kuuli FBI agenttien järjestäytyvän ja tiesi, ettei aikaa ollut hukattavaksi.

”Häivy ennen kuin sinut ammutaan!” Fang komensi ja tarttui miestä takinkauluksesta. Hän nosti miehen kovakouraisesti ylös maasta ja alkoi raahata kohti uloskäyntiä.

He pääsivät aulaan asti, ennen kuin agentit rynnivät paikalle. Fang tyrkkäsi korealaismiehen kohti ulko-ovea. Operaatio ei saisi mennä pieleen näin lähellä onnistumistaan.

”Kädet ylös tai ammumme!” Huusi yksi agenteista. Fang näki, että he olivat tosissaan, sillä puolentusinaa aseenpiippua oli suunnattu häntä ja korealaista kohti.

Sillä hetkellä korealaismies näytti saavan jostain rohkeutta ja säntäsi ovea kohti. Agentit olivat ilmeisesti vielä sekaisin hirviöhyökkäyksen jäljiltä, sillä Fang kuuli kahden aseen laukeavan. Hän sulki silmänsä, mutta kuuli korealaismiehen huudon ja haistoi veren. Ainakaan mies ei enää puhuisi ohi suunsa.

”Sinä, pidä kädet näkyvillä ja pysy liikkumatta!” Yksi agentti komensi Fangia. Hänen äänensä värisi hermostuksesta. Fang nosti kätensä hitaasti ylös ja tuijotti vuoroin kuollutta korealaista, vuoroin agentteja. Hermostuneet ihmiset tuskin osaisivat yhdistää löysissä verryttelyhousuissa kuljeskelevaa miestä hirviöön, mutta Fang tiesi, että hänen ihmishahmonsa paljastuminen oli joka tapauksessa huono asia. Hänen tuntomerkkinsä olivat FBIn tiedossa ja tatuoinnit suorastaan loistivat hänen hikiseltä vartaloltaan. Agentit tajuaisivat varsin pian, kuka heidän edessään seisoi.

Fang taivutti vaivihkaa vasenta rannettaan ja sai peukalonsa ja etusormensa väliin puisen helmen rannekorusta, jonka hän oli saanut Vanessalta. Hän tarvitsi apua.

Fang ei tiennyt, mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan sitä mikä tapahtui. Sen sijaan, että hän olisi saanut apua odottamattomalta taholta, hän tunsi, miten joku tai jokin imi hänet yhtäkkiä kapeaan tunneliin. Hän tunsi kuumat, mutta pehmeät kourat hartioissaan ja näki valtavat kultaiset kynnet, jotka kietoutuivat varoen hänen rintansa päälle. Fangin oli vaikea hengittää siinä omituisessa, sumuisessa tunnelissa, missä hän oli. Agentit ja FBIn toimipiste olivat jääneet jonnekin tunnelin toiseen päähän. Fang haukkoi henkeään ja luuli jo tukehtuvansa, kun hän viimein tömähti kostealle nurmelle.

Hän oli puistossa, suurten puiden ja pensaiden suojassa. Sade vihmoi hänen ympärillään ja joulukuinen yötaivas näkyi pilvisenä jossain korkeuksissa. Hän oli jälleen Chinatownissa ja hänen vieressään märällä ruoholla istui suuri, punainen lohikäärme, jolla oli kultainen harja ja kultaiset sarvet. Se oli kietonut pitkän vartalonsa kerälle kuin käärme. Sitten se tarttui Fangiin eturaajoillaan ja nosti hänet kerän keskelle varoen vahingoittamasta Fangia suurilla kynsillään. Lohikäärme oli lämmin, miltei kuuma, ja sen turkki oli karkea. Fang painoi päänsä tulenpunaisia karvoja vasten. Hän tunsi lohikäärmeen tasaisen hengityksen ja haistoi sen tuoksun. Fangille tuli omituinen tunne siitä, että hän oli kokenut saman joskus ennenkin. Hyvin kauan aikaa sitten. Se oli kaukainen ja hyvä muisto ajasta, jolloin maailma oli ollut Fangille uusi.

”Äiti”, Fang sanoi hiljaa.

Lohikäärme laski päänsä Fangin vierelle ja päästeli matalia murahduksia. Fang tajusi, että hän ymmärsi niitä. Hän ymmärsi lohikäärmeen puhetta.

”Minun poikani, minun kaunis lapseni. Miten komea mies sinusta on tullut”, lohikäärme sanoi.

Fang koki tilanteen absurdiksi. Hän oli aina halunnut tavata oikean äitinsä ja kysyä tältä, miksi hän oli antanut lapsensa pois. Fang oli arvellut syyn olevan Kiinan ankarassa yhden lapsen politiikassa, mutta hän oli halunnut saada siihen varmistuksen. Mutta nyt koko kysymys tuntui merkityksettömältä. Sen sijaan Fang töksäytti:

”Miten sinä tänne tulit?”

”Sinä kutsuit minua”, lohikäärme vastasi. ”Minä olin vielä New Yorkissa, mutta minä lähden pian takaisin Kiinaan. Se on hyvä. He jättävät sinut rauhaan.”

”Etkö sinä…”, Fang epäröi hetken. ”Etkö sinä osaa ottaa ihmismuotoa?”

Lohikäärmeen silmiin tuli surullinen katse ja se nuolaisi kielellään kuonoaan. Fang näki paksut, kultaiset tapit lohikäärmeen sieraimissa. Fang ei kysynyt asiasta enää.

”Äiti, kerro minulle sinusta ja isästä”, Fang pyysi.

”Meillä ei ole paljon aikaa”, lohikäärme vastasi, ”Mutta sen voin sanoa, että olet aivan yhtä komea kuin isäsi. Minä rakastuin hänen ulkonäköönsä. Tietenkin hän on nyt jo vanha, ihmiset vanhenevat niin nopeasti.”

”Oliko isä ihminen? Ihan tavallinen ihminen siis?” Fang kysyi. Hän ilahtui ajatuksesta, sillä se tarkoitti sitä, että hän oli itsekin ihminen ainakin puoliksi.

”Hän oli sotilas, eikä kotoisin meidän laaksostamme. Kyllä, hän oli ihan tavallinen ihminen. Useimmat meistä menevät naimisiin ihmisten kanssa. Jotkut monta kertaa, koska me elämme niin paljon kauemmin.” Lohikäärme puhui asiasta kuin se olisi ollut maailman tavallisin keskustelun aihe.

”Minä olin hyvin nuori, kun tapasin hänet”, lohikäärme jatkoi. ”Olin vasta 17 ja kapinoin vanhempiani vastaan. Minä karkasin kotoa ja rakastuin sotilaaseen. Sitten sain sinut. Se oli elämäni paras päivä.”

Fang veti syvään henkeä. Hän oli ollut teiniäidin ja sotilaan esikoinen. Miksi hänet oli annettu pois?

”Miksi…”, Fang aloitti, mutta ei saanut kysyttyä asiaa. Hän tunsi palan kurkussaan.

”Miksi minä annoin sinut pois, sitäkö sinä halusit kysyä?” Lohikäärme vastasi. Fang nyökkäsi.

”En minä halunnut luopua sinusta, sinä olit minun suurin aarteeni”, lohikäärme vastasi. Se suuresta, kultaisesta silmästä vierähti kyynel. ”Mutta minun oli annettava sinut pois, koska muuten olisit joutunut kasvamaan vankeudessa. Se oli elämäni vaikein päätös.”

Fang oli hiljaa. Hän tunsi epämiellyttävän kirvelyn silmissään, mutta hän ei osannut itkeä. Hänet oli kasvatettu siihen, että itku oli heikkouden merkki.

”Sano minulle, Fang, oliko sinulla hyvä lapsuus?” Lohikäärme kysyi.

Fang oli hetken hiljaa. Hän muisti kasvattivanhempiensa ja kasvattiveljensä kodin ankarana paikkana. Mutta vanhemmat olivat ankaruudellaan vain kannustaneet häntä ja hänen veljeään menestykseen. Ja he olivat kohdelleet heitä tasa-arvoisesti, vaikka Fang ei ollutkaan heidän oikea lapsensa.

”Oli”, Fang vastasi.

Lohikäärme painoi päänsä Fangia vasten ja Fang silitti sen pehmeää kuonoa. Hän mietti äitinsä valintaa tietämättä, oliko se lopulta ollut oikea. Olisiko ollut parempi kasvaa oikean äidin kanssa vankeudessa, kuin kasvattivanhempien luona tietämättä, kuka oikein oli? Ainakin Fang oli lopulta saanut vastauksen kysymykseen, joka häntä oli vuosikaudet vaivannut.

[Kronus]

Joulu 1988

Vanessan keittokirjat oli nyt avattu. Jouluna hänellä oli vihdoin aikaa harjoitella kokkaamista. Vanessa oli päättänyt tulla hyväksi kokiksi, kaikista haasteista huolimatta. Sellaisista haasteista kuten että hän ei pystynyt enää syömään tekemiään ruokia. Keskinkertaisuus ei silti ollut hänelle mikään vaihtoehto. Jos jokin asia oli tekemisen arvoinen, niin se kannatti tehdä myös täydellisesti. Vanessa tiesi että hänen piti harjoitella ahkerasti.

Halusi Vanessa viettää aikaa myöskin Fangin kanssa, ja siitä tässä juuri olikin kysymys. Vasta Fangin kanssa Vanessa oli aidosti kiinnostunut ruuanlaitosta. Ensimmäisenä he olivat viettäneet ihanan illan hyvin tunnelmallisella joulutorilla. Joulu merkitsi perinteitä, ja Vanessa oli selvittänyt kaikki Fangin lempijouluruuat, ja samalla pistänyt hänet maistelemaan kaikkea mitä torilta löytyi. He olivat ostaneet kaikkea hyvää sekä mielenkiintoista, ja sitten Vanessa oli listannut kirjoistaan pari tusinaa perinteisiä sekä uusia herkkuja joita aineksista saattoi tehdä, ja joille Fang oli antanut hyväksyntänsä. Beckworth oli suureksi avuksi, vaikka joutuikin jäämään hyvin myöhään Vanessaa auttamaan (mutta siitähän hänelle maksettiin). Loppujen ruokalajien kanssa sai Fang auttaa maistelemalla.

Kuului heidän jouluunsa muutakin kuin ruokaa. Vanessa oli ostanut Fangille lahjaksi nuottikirjan, sillä hän halusi kannustaa Fangia soittamaan pianoaan useammin. Vanessa piti Fangin soitosta varsin paljon ja olisi mieluusti kuullut sitä useammin. Hän ei osannut kuvailla sitä sen paremmin kuin että se oli kiihottavaa, mikä oli hieman noloa sanoa Fangille ääneen. Fangin veri oli parasta kaikista, ja parhaimmillaan silloin kun hän soitti. Vanessa osti Fangille myös sarjalippuja teatteriin ja konsertteihin, sekä krominkiiltoisen moottoripyörän. Fangin auto oli viimeisen päälle hieno, joten Vanessa oli päätellyt että Fang pitäisi myös hienosta moottoripyörästä. Useimmat miehethän pitivät moottoripyöristä.

Sitä Vanessa ei sanonut ääneen, mutta kokkaaminen oli tietyllä tavalla hänen tärkein lahjansa Fangille. Vanessa oli lukenut sisiliskoista. Siitä miten ne saattoivat menettää häntänsä ja kasvattaa sen takaisin. Fang oli ollut murheellisempi häntänsä takia kuin hän tahtoi myöntää. Sisiliskoille häntä oli paikka varastoida vararavintoa. Vanessa ei tiennyt oliko sisiliskoilla ja lohikäärmeillä mitään yhteistä, mutta hän ajatteli, ettei hyvä ja runsas ravinto ainakaan haittaisi hännän palautumista. Vanessa halusi ruokkia Fangin terveeksi ja kokonaiseksi. Hänen oma verensäkin voisi auttaa, mutta Fang oli reagoinut siihen huonosti aiemmin, eikä Vanessa missään nimessä halunnut pilata tätä joulua sellaisella.

Se oli saanut Vanessan kokatessaan pohtimaan omaa tilaansa. Hänelle oikea ravinto oli kaikki kaikessa. Hän itse pystyi aina korjaamaan suurimmatkin vammat kunhan vain sai riittävästi oikeanlaista verta. Ja se oli seurausta päätöksestä, jonka herra Vanderbilt oli hänen puolestaan tehnyt. Vai oliko sittenkään? Herra Vanderbilt oli tehnyt Vanessasta Ventruen, ja saanut Vanessan uskomaan että se oli paras asia mitä hänelle ikinä oli tapahtunut, tai mitä kenellekään ikinä oli tapahtunut. Mutta oliko herra Vanderbilt tehnyt sen päätöksen itse, vai oliko joku muu tehnyt sen hänenkin puolestaan? Oliko herra Vanderbiltin takana tosiaan joku muu, joka tiesi myös Jadekeisarin aikeista?

Ja oliko se todella ollut niin hieno asia? Vanessa oli menettänyt lupaavan uransa lakimiehenä kertaheitolla. Kaikki se opiskelu, vaiva ja mukavuuksista kieltäytyminen, sekä saavutukset joihin monet muut Harvardissa eivät edes kyenneet. Vanessa oli tyytyväisenä viskannut sen kaiken sivuun vain koska herra Vanderbilt oli sanonut että tämä on suurempaa.

Ei Vanessa varsinaisesti surrut muuttumistaan kuolemattomaksi Ventrueksi. Ensinnäkin ilman sitä hän ei varmaan ikinä olisi tutustunut Fangiin. He olisivat tietysti tavanneet, ainakin kerran, mutta Vanessa tuskin olisi kiinnostunut rikollisesta. Pelkästään Fangin tunteminen olisi ollut iso riski hänen lupaavalle uralleen esimerkillisenä juristina. Luultavammin hän olisi päätynyt yhteen jonkun hyvämaineisen valkoihoisen kanssa, kenties jonkun lakimieskollegan. He olisivat kilpailleet siitä kumpi on urallaan tehnyt merkittävämpiä asioita, paitsi jos Vanessa olisi joutunut jättämään uransa kesken lasten tähden…

Miksi hän sitten nyt halusi jättää kiinalaiskorttelin johtamisen enimmäkseen Fangille ja tukea häntä ja laittaa kotona ruokaa, jopa toteuttaa hänen lapsihaaveensa? Siksi kai, että vasta epäkuolleena hän pystyi samaistumaan Fangin ja kiinalaisvähemmistön ongelmiin. Tätä vähemmistöä hän edusti itsekin, vaikka se oli ollut helppo unohtaa kiinalaiskorttelin ulkopuolella. Vanessa tiesi ettei aikonut olla kuten äitinsä. Vanessa ei aikonut elää porvarillisen sovinnaista elämää ja rakastaa sen onttoutta. Menestyjät kaipasivat vain enemmän menestystä, lisää rahaa ja voittoja. Vanessa oli nähnyt että kiinalaiskortteli kaipasi jotain paljon suuremmoisempaa. Täältä Vanessa oli löytänyt aidomman tarkoituksen olemassaololleen kuin mistään muualta. Köyhät perheet ja lapset kaipasivat puolustajaa, ihmiset kaipasivat mahdollisuuksia. Lohikäärmeet kaipasivat ymmärrystä ja rakkautta. Samoin kuin vampyyritkin.

[kardinaali]

Tammikuu 1989, Chinatown, New York

Räntäsade piiskasi New Yorkin katuja armottomalla, vaakasuoralla pyryllä. Kadut normaalisti täyttävä ihmisvilinä oli laantunut, mutta vain hiukan. Kiireinen metropoli ei ennättänyt levätä edes pahimmassa talvisäässä.

Chinatown ei ollut muuta kaupunkia paremmassa suojassa sateelta. Muutama utelias turisti uhmasi säätä kierrellen kaduilla ja valokuvaten Chinatownin eksoottisia pikkukauppoja, ja kiireiset paikalliset säntäilivät kaduilla suojaten itseään sateelta. Shih Lai istui jalkojensa päällä suuren puun suojassa ja kirjoitti. Viima ja räntäsade eivät häirinneet häntä. Hän oli poikkeuksellisesti pukeutunut paksuun huppariin ja vetänyt hupun päänsä suojaksi. Huppari suojasi häntä yhtä paljon sateelta kuin uteliailta katseiltakin. Vaikka hän oli täysin keskittynyt työhönsä, hän oli silti tietoinen ympärillään liikkuvista ihmisistä. Hän tiesi, että hätääntynyt turistipariskunta tutki Manhattanin karttaa bussikatoksessa puiston vieressä. Hän tiesi myös, että vanha nainen oli viemässä korillista mandariineja alttarille. Shih Lai tiesi myös tarkalleen, missä kolme ärtynyttä nuorta miestä seisoi odottamassa huumediileriä. Niin paljon ihmisiä, hän ajatteli, jokainen omien murheidensa vankina.

Yhtäkkiä Shih Lai tunsi jotain odottamatonta. Hänen tuli kylmä. Hän tunsi märän maan jalkojensa alla ja kylmän viiman niskassaan, jota huppukaan ei riittävästi suojannut. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut, eikä se ollut tavallista. Shih Lai tiesi myös syyn siihen. Hänen ajatuksena harhailivat tämän tästä Liaoon ja vauvaan. Vielä hetki sitten hänen elämänsä oli ollut tuttua ja omalla tavallaan turvallista, mutta nyt se oli kulkemassa kohti uutta tuntematonta. Muutos oli positiivinen, mutta Shih Lain oli opittava hallitsemaan näitä uuden elämäntilanteen mukanaan tuomia ajatuksia. Hän tunsi kylmän sormenpäissään ja tajusi, ettei voisi enää kauaa pitää kynää kädessään. Sen sijaan, että olisi pakottanut itsensä voimiensa äärirajoille, Shih Lai päätti lopettaa työn siltä päivältä. Hän sulloi kirjoitusvälineensä laukkuun ja lähti ripeästi kävelemään saadakseen jäseniinsä tuntoa. Ehkä joku ystävällinen henkilö tarjoaisi hänelle kuuman juotavan?

Nuoret näyttivät lopultakin tapaavan diilerinsä, vanhus polvistui äänettömään rukoukseen alttarin luona ja turistipariskunta jatkoi epätoivoisesti läpimärän karttansa tutkimista. Shih Lai ohitti heidät ja odotti hetken, kysyisivätkö he häneltä neuvoa. Ilmeisesti pariskunta päätti kuitenkin selvitä ilman apua. Shih Lai meni sisään pieneen baariin, jonka tiesi olevan tongien suosiossa. Tälläkin kertaa neljä miestä istui erään ikkunan vieressä olevan pöydän ääressä juomassa olutta ja tutkimassa jotain Broadway-musikaalin esitettä. Shih Lai nyökkäsi heille tervehdykseksi.

”Mitä saisi olla?” Kysyi baarin omistaja tiskinsä takaa Shih Lailta.

”Jotain lämmintä”, Shih Lai vastasi.

Mies nyökkäsi ja sekoitti hänelle lämpimän rommitotin. Shih Lai otti lasin kiitollisena käsiensä väliin ja tunsi lämmön nipistelevän sormiaan.

”Sinä sairastut vielä, jos kuljet noin vähissä vaatteissa ulkona”, mies sanoi katsellessaan arvioiden Shih Laita.

”En minä sairastu ikinä”, Shih Lai vastasi.

”Ja vaikka se sairastuisikin”, huikkasi yksi ikkunan luona istuvista miehistä, ”Niin onhan sillä nykyään nainen, joka osaa tehdä, vaikka millaisia lääkkeitä.”

Miehen toverit naureskelivat ja baarin pitäjä hymyili.

”On se vaan aika hieno nainen, se Liao”, hän sanoi. ”Nättikin. Olisi se kelvannut monelle muullekin.”

Shih Lai oli vaiti ja joi rommitotiaan. Miehet eivät tarkoittaneet pahaa, mutta Shih Lai ei silti pitänyt siitä, että hänen yksityiselämästään puhuttiin sillä tavalla julkisesti. Jos hänellä olisi jokin normaali työ, josta hän saisi normaalia kuukausipalkkaa, hän ei joutuisi olemaan tekemisissä niin monien ihmisten kanssa ja asettamaan itseään alttiiksi julkiselle arvostelulle. Liaon vauvauutisten jälkeen Shih Lai oli alkanut vakavasti miettiä, voisiko hän sopeutua normaaliin tehdastyöhön? Sillä hän voisi elättää kasvavan perheensä. Nämä ajatukset pyörivät jatkuvasti hänen päässään ja ne kasvoivat pelkistä ajatuksista yhä suuremmiksi mahdollisuuksiksi.

Baarin oveen kiinnitetty kello kilahti jälleen ja ikkunan luona istuva miesnelikko ryhdistäytyi nopeasti. Baarin omistajakin vakavoitui ja yritti näyttää tärkeältä. Shih Lai tiesi miesten reaktioista, että Fang oli tullut paikalle. Fang toi mukanaan valtavan energian, jota ihmiset eivät voineen aistia, mutta joka sai heidät vaistomaisesti tottelemaan ja kunnioittamaan Fangia. Tietysti hänen korkea asemansa Chinatownissa vaikutti asiaan, mutta se ei ollut koko totuus. Fang nyökkäsi miehilleen ja tuli sitten baaritiskille Shih Lain viereen.

”Täälläkö sinäkin olet?” Fang kysyi ja kuulosti ilahtuneelta. Mutta Shih Lai näki, että hänen ihonsa oli kalpea ja silmänsä sameat. Se johtui siitä, että Fang nukkui niin vähän. Ei varmasti ollut helppoa, kun saattoi nähdä puolisoaan vain öisin. Lisäksi Fang oli haavoittunut, mutta sitä hänestä ei voinut nähdä päällepäin. Ei ainakaan hänen ihmismuodossaan.

”Jaksatko treenata tänään?” Fang kysyi ja tilasi sitten itselleenkin rommitotin. Hetken mietittyään hän tilasi juomat koko baarille.

”Jaksan”, Shih Lai vastasi. ”Mutta en usko, että sinä jaksat”, hän lisäsi sitten hiljaisemmalla äänellä. Baarin omistaja kuuli sen kuitenkin ja näytti kalpenevan kauhusta. Mies ei koskaan itse olisi uskaltanut sanoa sellaista Fangille.

”Jaksan minä, mennään vaikka heti näiden juomien jälkeen”, Fang sanoi uhmakkaasti. Shih Lai ei vastannut. Joskus Fang oli kuin pikkupoika, joka kiukutteli kuin hänelle kerrottiin, että hän oli liian väsynyt leikkimään.

He joivat rommitotinsa nopeasti ja lähtivät takaisin räntäsateeseen. Fang oli löytänyt heille uuden harjoittelupaikan hylätyn tehtaan kellarista. Hylätyt kiinteistöt Manhattanilla olivat harvinaisia, eikä juuri kukaan ollut edes tajunnut tehtaan olevan autio. Se oli yksi Baon jälkeensä jättämistä arvoituksista, joihin Fang hänen seuraajanaan joutui tämän tästä törmäämään.

Kellari oli kylmä, pimeä ja ränsistynyt. Mutta se oli oiva paikka harjoittelulle, sillä siellä Fang saattoi treenata myös aistejaan. Shih Lai laski laukkunsa halkeilleelle betonilattialle ja riisui hupparinsa. Hän huvittui huomatessaan Fangin järkytyksen, kun tämä tajusi, ettei Shih Lailla ollut paitaa hupparinsa alla.

”En minä palele”, Shih Lai vastasi Fangin katseeseen.

Myös Fang riisui takkinsa, paitansa ja housujensa vyön. Sitten hän alkoi kasvaa kokoa, mutta vain vähän. Shih Lai odotti, mutta Fangin muodonmuutos näytti jäävän pahasti puolitiehen.

”Onko jokin vialla? Vai haluatko sinä taistella näin?” Shih Lai kysyi. ”Tiedät itsekin, ettet ole parhaissa asemissa, jos lähdet taisteluun tuollaisena.”

Fang ravisteli päätään ja yritti selvästi kertoa jotain. Shih Lai ei edes yrittänyt lähteä mukaan arvausleikkiin, vaan istahti maahan odottamaan ja katsomaan, aikoiko Fang puhua vai hyökätä. Lopulta Fang kyllästyi ja otti ihmismuotonsa.

”Minä olen haavoittunut”, Fang sanoi ärtyneenä.

”Sattuuko muodonmuutos sinuun?” Shih Lai kysyi hiukan yllättyneenä.

”Ei”, Fang vastasi. ”Mutta minulla ei ole häntää.”

”Minä tiedän sen”, Shih Lai sanoi.

”En…. en halua nähdä sitä. Sitä, että se puuttuu”, Fang vastasi. Hän oli selvästi ärsyyntynyt, minkä Shih Lai uskoi johtuvan enemmänkin väsymyksestä. Vaikutti kuitenkin siltä, että Fang kaipasi apua ja lohdutusta.

”Ensinnäkin”, Shih Lai aloitti. Hän ei ollut hyvä tällaisessa. ”Sinä et koskaan ole käyttänyt häntääsi taistelussa kovin hyvin. Se ei ole sinun vahvin aseesi.” Fangin ilmeestä päätellen toteamus ei näyttänyt lohduttavan häntä.

”Toisekseen”, Shih Lai jatkoi, ”Se kasvaa kyllä takaisin. Sinun pitää vain hoitaa itsesi kuntoon.”

”Miten?!” Fang huusi. Asia oli ilmeisesti vaivannut häntä. ”Sinä sanoit aikaisemminkin, että häntä kasvaa takaisin. Mutta miten se voisi? Miten minä voin kasvattaa takaisin jotain, jonka olen menettänyt?!”

”Haavatkin paranevat”, Shih Lai vastasi rauhallisesti.

”Mutta nyt ei ole kyse haavasta! Minä olen menettänyt raajan.” Fang sanoi.

”Jokaisessa elävässä olennossa, sinussa ja minussa myös, virtaa energiaa”, Shih Lai selitti. ”Sinun kehosi pystyy ihmeellisiin asioihin, kunhan vain kanavoit energiasi oikein.”

Fang katsoi häntä ärtyneenä, eikä näyttänyt kuuntelevan. Shih Lai turhautui.
”Kai sinä olet jotain taistelulajeja harrastanut? Kaikissa niissä opetetaan voiman tunnistamista ja hallintaa”, Shih Lai sanoi.

”No kyllä”, Fang vastasi, ”Mutta minä puhun nyt eri asiasta. Ei kukaan pysty kasvattamaan takaisin puuttuvaa raajaa.”

”Sinä et usko pystyväsi”, Shih Lai sanoi, ”Joten sitten et pysty. Sitten saat elää ilman häntää, ja sinun pitää vain hyväksyä se.”

Fang raivostui. Shih Lai näki, miten hänen silmänsä kapenivat ja lihaksensa jännittyivät. Siinä sitä arvokasta energiaa kului aivan vääriin tarkoituksiin, Shih Lai ajatteli. Fangilla oli paljon opittavaa itsestään. Shih Lai teki nopeasti arvion Fangin seuraavista liikkeistä ja kohotti kätensä. Fang hyökkäsi.

”Minä pidin sinua ystävänäni!” Fang huusi. Hän yritti tarttua Shih Lain kohotettuun käteen, mutta tämä kierähti sivuun niin nopeasti, ettei Fang ehtinyt edes tajuta. Fang rojahti lattialle. Shih Lai tuli nopeasti hänen päälleen ja kampesi Fangin käden kipeästi selkää vasten.

”Ei tästä tule tänään mitään”, Shih Lai sanoi. ”Sinun pitää mennä kotiin ja nukkua univelkasi pois. Et voi jatkaa näin. Sinä tarvitset unta, että voit ajatella selkeästi, kuten johtajan kuuluu. Ja tarvitset unta myös parantaaksesi kehosi, joka on haavoittunut. Paras tapa kuolla on taistella väsyneenä ja vihaisena.” Sitten hän päästi Fangin vapaaksi ja lisäsi vielä: ”Ja muista, että minä olen sinun ystäväsi.”

Fang rauhoittui ja vaikutti katuvalta.
”Anteeksi”, hän sanoi ja nousi istumaan. Fangin käsivartta kivisti. ”Ehkä minä tosiaan olen liian väsynyt. Mutta minä uskon sinua… tai minä tahdon uskoa sinua. Sen hännän takaisin kasvattamisen suhteen.”

”Kyllä se kasvaa takaisin”, Shih Lai vakuutti. ”Jos minä pysytyn korjaamaan murtuneita luita ja vaurioituneita sisäelimiä, niin kyllä sinä pystyt kasvattamaan puuttuvan häntäsi takaisin.”

”Pystytkö sinä parantamaan murtuneita luita?” Fang kysyi hämmästyneenä.

”Fang, minut on koulutettu taistelemaan”, Shih Lai vastasi huvittuneena. ”Ja minä olen mies, jolla ei ole varaa käydä lääkärissä. Joten kyllä, minun on pysyttävä itse parantamaan haavani, jos aion elää.”

Fang nousi seisomaan ja pyyhki betonipölyä housuistaan.
”Tiedäthän, ettei se ole ihan normaalia?” Fang kysyi.

”Minun koulutukseni alkoi kuusivuotiaana”, Shih Lai muistutti, ”Kun sinä opiskelit pianonsoittoa ja matematiikkaa ja liiketaloutta, niin minä opettelin tuntemaan kehoni ja siinä virtaavan energian ja käyttämään sitä sekä aseenani, kilpenäni että parantavana voimanani.”

Fang oli hetken hiljaa ja meni pukemaan paidan ylleen. Häntä palelsi.
”Sano mitä sanot”, Fang totesi lopulta, ”Mutta se ei silti ole normaalia. Eivät ihmiset pysty parantamaan murtuneita luita ilman lääketieteen apua.”

”Pystyisivät, jos heidän olisi pakko”, Shih Lai vastasi, ”Useimmilla ei tosin ole riittävästi keskittymiskykyä tai päättäväisyyttä sellaisen kurinalaisuuteen, jolla voi oppia tuntemaan kehonsa kuten minä tunnen.”

Ne sanat osuivat kipeästi Fangiin. Hän muisti hyvin lapsuuskotinsa, jossa hänen äitinsä oli usein raivonnut Fangille juuri samasta asiasta. Fangilta puuttui päättäväisyyttä ja kurinalaisuutta, jota hänen veljeltään löytyi. Siksi Fang ei koskaan voisi pärjätä. Ikävä, puristava tunne nousi rinnasta kurkkuun. Fangin kämmenet hikosivat. Shih Lai, jolta ei koskaan jäänyt mitään huomaamatta, tajusi satuttaneensa Fangia.

”Anteeksi”, Shih Lai sanoi nyt vuorostaan. Hän tuli Fangin luokse ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

”En minä tarkoittanut, että sinulta puuttuu kurinalaisuutta. Ja kyllä minä uskon, että saat kasvatettua häntäsi takaisin, eikä se lopulta ole sinulle edes vaikeaa. Siihen menee vain aikaa.”

”Kiitos”, Fang vastasi.

Sitten molemmat miehet pukeutuivat ja valmistautuivat lähtemään jälleen omille teilleen. Shih Lai otti laukkunsa ja muisti samalla, että hänen piti kertoa suureista päätöksestään Fangille.
”Ai niin”, hän sanoi, ”Minä menen töihin. Loeng on jo alustavasti luvannut ottaa minut säilykepurkkitehtaalle. Ei minulla ole mitään koulutusta, mutta hän sanoi, että linjastolla ei sellaista tarvita.”

Fangilta kesti liian pitkään tajuta mitä Shih Lai oli sanonut. Toinen oli ehtinyt jo lähteä kellarista, kun Fang pinkaisi hänen peräänsä räntäsateeseen. Mitä ihmettä Shih Lai oikein oli tarkoittanut? Pitikö hänen aiheuttaa Fangille vielä päänsärkyä tempauksillaan? Fang haravoi katseellaan katuja, mutta Shih Lai oli jo kadonnut jonnekin räntäsateen ja ihmisvilinän sekaan.

[kardinaali]

Hell’s Kitchen, New York, tammikuu 1989

Murrettu ovi, rikotut näyteikkunat ja lattialla makaavat ruumiit. Se oli näky, joka Dengia ja hänen ryhmäänsä odotti, kun he saapuivat vanhan antiikkikaupan luokse. Deng valpastui. Olivatko murtovarkaat ja murhaajat yhä paikalla? Hän antoi äänettömän merkin Xielle, joka haravoi katseellaan kauppaa ja sen edustaa. Lopulta Xie pudisti päätään. Hänen mustat silmänsä katsoivat jonnekin todellisuuden tuolle puolen, mutta ilmeisesti lähettyvillä (ei fyysisessä eikä henkien maailmassa), ollut enää mitään vaarallista.

”Mennään sisään”, Deng komensi ryhmäänsä. Koska hän oli johtaja, hän astui kauppaan ensimmäisenä. Heti hänen jälkeensä tuli Jia, heidän äkkipikainen ja uhkarohkea soturinsa. Viimeisenä tulivat Xie, joka edelleen oli toisissa maailmoissa, sekä Rotta. Deng ei ollut mielissään siitä, että Rotta oli määrätty hänen ryhmäänsä. Se ei ollut samanlainen kuin he. Rotta oli elävä muodonmuuttaja, eikä Deng mielellään ollut tekemisissä sellaisen otuksen kanssa. Mutta käsky oli käsky, eikä Deng uskaltanut uhmata sitä. Ja olihan Rotasta hyötyä. Dengin oli pakko myöntää, että se oli voimakas soturi. Kenties parempi kuin Jia. Ja se pystyi liikkumaan päivällä. Rotalla oli myös oikea nimi, Kyon. Mutta Deng ei käyttänyt nimeä niin kauan, kun Rotta itse kieltäytyi käyttämästä Dengistä etunimeä. Deng tiesi, että Rotta inhosi häntä aivan yhtä paljon kuin hän inhosi Rottaa.

Ruumiit lattialla makasivat kammottavissa asennoissa. Ne oli runneltu hengiltä. Xie polvistui toisen ruumiin, nuoren naisen, viereen ja tutki sitä.

”Hänet on tapettu käyttäen suurta voimaa”, Xie sanoi. ”Sellaista voimaa ei ole ihmisellä.”

Deng huolestui. Mitä kaupassa oli tapahtunut? Kauppa oli annettu tehtäväksi heille, mutta joku muu oli ehtinyt sinne ensin. Deng saattoi vain toivoa, etteivät hyökkääjät olleet samojen esineiden perässä kuin he.

”Luuletko, että täällä on käynyt Chinatownin väkeä?” Deng kysyi.

”En usko”, Xie vastasi. ”Tätä ei ole tehnyt kuei-jin.”

Deng pyyhkäisi hiukset silmiltään. Kuka sitten oli murtautunut kauppaan? Ja miksi juuri sinä samana yönä, jona heidät oli määrätty sinne?

”Ehkä täällä on käynyt länsimaisia”, Jia ehdotti ihaillessaan samalla valtavaa viidakkoveistä, joka roikkui myyntitiskin takana seinällä. ”Tiedättehän, syksyllä yhteen antiikkikauppaan oli murtauduttu ja silloin jäljet johtivat länsimaisiin. He etsivät jotain koruja.”

”Paikallisiin, Jia, he ovat paikallisia”, Deng korjasi soturinsa puheita. ”Me olemme kaukana kotoa.”

Sitten hän kääntyi Rotan puoleen, joka oli parhaillaan sullomassa arvoesineitä taskuihinsa.
”Rotta, mitä sinä tiedät syksyllä sattuneesta antiikkikaupan ryöstöstä?”

Pieni korealaismies mulkaisi Dengiä paheksuvasti, työnsi helmikaulaketjun farkkujensa taskuun ja suoristi takkinsa kauluksia:
”Nuori tyttö, rikkaan perheen vesa, oli varastanut ilmeisesti jostain sukuhaudasta sinettisormuksen ja myynyt sen antiikkiliikkeeseen. Sormus osoittautuikin jotenkin tärkeäksi kuolleille, ja ne lähtivät hakemaan sitä”, Rotta selitti.

Deng ei voinut olla varma siitä, miten luotettavia Rotan tiedot olivat. Mutta jos paikalliset vampyyrit olivat joidenkin sukusormusten perässä, saattoi olla vain sattumaa, että he olivat nyt tulleet samaan kauppaan kuin Deng ja hänen ryhmänsä. Deng tajusi, että rikotut ikkunat herättäisivät ihmisten epäilykset ja he saattaisivat hälyttää poliisit paikalle.

”Toimitaan nopeasti”, Deng komensi toisia, ”Me etsimme pahvilaatikkoa, jonne on pakattu seitsemän maakilpikonnan kuorta. Ne ovat vanhoja ja niiden sisäpintaan on kirjoitettu tekstiä.”

Jia ryntäsi auki murrettuun takahuoneeseen penkomaan laatikoita. Viidakkoveitsi oli siirtynyt seinältä hänen käteensä. Rotta tutki kaupan puolta, samoin kuin Deng itse. Seitsemän kilpikonnan kuorta luulisi olevan helppo löytää. He etsivät ja etsivät, mutta tuloksetta. Kuoria ei ollut missään. Deng alkoi hermostua toden teolla. Eivät kai paikalliset sentään olleet kuorien perässä? Eiväthän ne voineet mitenkään tietää, miten tärkeitä kuoret olivat. Deng puri huultaan. Mestari raivostuisi, mikäli he palaisivat takaisin ilman niitä.

”Xie”, Deng kysyi varovaisesti, ”Sinä sanoit, ettei kuei-jin ole tehnyt näitä veritekoja. Mutta voisiko kyseessä olla kuitenkin joku muu kuin paikallinen vampyyri?”

Kammottava ajatus oli hiipinyt Dengin mieleen. Mitä jos kuoret olivat päätyneet juuri niihin käsiin, jotka missään tapauksessa eivät saisi edes tietää kuorien olevan New Yorkissa?

”Tässä on käytetty suurta voimaa, kuten jo aikaisemmin sanoin”, Xie selosti, ”Ja minä aistin vihaa ja halveksuntaa. Nämä ihmiset on teurastettu. En tiedä kuka tämän on tehnyt, mutta ei ainakaan kukaan sellainen, joka pitää elämää arvossa.”

”Voisivatko ihmiset kuitenkin olla tämän teon takana? Minä en näe, että näiden vammojen aiheuttamiseen tarvittaisiin yli-inhimillistä voimaa.” Deng jatkoi tiedusteluaan. Tämä länsimainen metropoli oli täynnä ihmisiä, jotka halveksivat elämää ja toisiaan.

”Voihan se olla mahdollista”, Xie vastasi tympeällä äänellä.

Deng oli vaikean päätöksen edessä. Hän tiesi, ettei heillä ollut paluuta mestarin eteen ilman kuoria. Heidän olisi etsittävä ne, vaikka sitten maailman ääristä. Mestari ei suvainnut epäonnistumista.
”Xie ja Rotta”, Deng sanoi tehtyään päätöksensä. ”Etsikää jälkiä. Selvittäkää kaikki mahdollinen tästä hyökkäyksestä. Ja Jia, mene kadulle vartioimaan, etteivät ihmiset hälytä tänne poliiseita.”

Toiset toimivat nopeasti. Xie tutki ruumiita ja Rotta nuuhki hyökkääjien jälkeensä jättämiä, rikottuja esineitä. Deng tiesi, että he voisivat päästä tekijöiden jäljille, mikäli olisivat nopeita. Jia seisoskeli kadulla laiskan oloisena, mutta kuitenkin niin ylimaallisen uhkaavana, että Deng tiesi ihmisten kiertävän hänet kaukaa.

Deng oli kuitenkin kiusallisen tietoinen siitä, että joukko aasialaisia pisti pahasti silmään siinä osassa Manhattania. Edes lähellä oleva Saigon-niminen hotelli ei riittänyt selittämään heidän ryhmäänsä. Deng tiesi, etteivät Sagonin työntekijät liikkuneet kaduilla. Ja vaikka ihmiset eivät heti soittaisikaan poliiseita paikalle, he varmasti muistaisivat kaupalla olleen nimenomaan aasialaisia. Poliisi lähtisi varmaankin jäljittämään heitä Chinatowniin, koska siellä tiedettiin olevan aasialaisia rikollisia. Ja Deng pelkäsi pahoin, että heidänkin olisi mentävä sinne jossain vaiheessa.