Detroit 2018

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 29.10.2023 17:31

MItä hän oli tehnyt? Tyhmä, typerä Benjamine. Miten hän oli voinut vaarantaa kaikki herra Kronin tärkeät suunnitelmat niin tökerösti? Eikö hän osannut edes ottaa puhelua vastaan? Tai ajaa autoa? Kuvitteliko hän voivansa olla herra Kronin luotettu, tai suojelija, tai kihlattu? Eihän hän kyennyt hoitamaan edes yksinkertaisimpia sihteerin tehtäviä. Benjamine hautasi kasvonsa tyynyyn, mutta se ei tuntunut enää riittävältä, koska hän ei tuntenut tukehtuvansa. Siispä hän irrotti otteensa tyynystä, työnsi sormet suuhunsa ja puri niitä, saamatta ihoa rikki. Pelkkää kipua, ei verenmakua palkinnoksi. Sen hän koki ansainneensa.

Maattuaan tovin sängyllä kokoon käpertyneenä, hän pyyhki veriset kyyneleensä ylisuuren, flanellisen yöpaidan hihaan ja näki taas kuvan joka hohti kännykän ruudulla tyynyn vierellä. Siinä oli herra Kron, vakavana, koska sodanjulistus Tremereitä vastaan oli kuolemanvakava asia. Ja vieressä oli Benjamine, älytön virne naamallaan, ihan kuin koko juttu olisi pelkkää leikkiä. Oli ihme ettei herra Kron ollut heittänyt häntä heti silloin takaisin kadulle, äiteineen päivineen.

Se ajatus tuntui hirveältä. Ajatus kuolemansairaasta äidistä asumassa kadulla. Benjamine ei ollut toivonut eikä odottanut äitinsä palaavan hänen elämäänsä. Mutta nyt kun se oli tapahtunut, hän oli aivan huomaamattaan jo tottunut asiantilaan. Hänen oli jo vaikea kuvitella elämäänsä ilman äitiä. Äiti oli oma hankala itsensä, mutta ei yhtä surullinen tai motkottava kuin ennen. Tuntui että nyt vihdoinkin äiti näki näki hänessä hyvää, oli jopa tietyllä tapaa ylpeä Benjaminesta. Se juuri tuntui hyvältä. Benjamine muisti miten oli tahtonut eroon äidistään, eikä kokenut samoin nyt, kun pystyi olemaan äidilleen jotain muuta kuin pettymys.

Se kaikki oli tietysti yksin herra Kronin ansiota. Upea kartano, jossa äiti nyt asui, kuului herra Kronille. Golf-kerhon jäsenyys, jolla äiti ylpeili, oli tietysti Kronin lahjoittama. Benjaminen kihlaus, jolla äiti kerskui, oli Aksel Kroniin solmittu, vaikkei ollutkaan täysin totta. Benjaminea ei harmittanut, että äitiin teki vaikutuksen vain hänen yhteytensä Kroniin. Hän tiesi itsekin olevansa Akselia vähäisempi, ja kaikkein eniten tahtoi tulla hänelle mieluisammaksi. Siksi hän oli muuttanut ulkomuotonsakin Kronia varten. Hän oli halunnut kuulua Kronille jo ennen kuin äiti oli ilmestynyt mukaan, ja nyt, koska se teki äidin tyytyväiseksi, hän halusi sitä vieläkin enemmän. Myös Benjamine toivoi kihlauksen olevan pian totta, mutta nyt kaikki näytti niin synkeältä ja epätoivoiselta.

Benjamine katsoi Kronin kuvaa puhelimen ruudulta, sekä yöpöydältä ja seiniltä, minne hän oli kuvia laittanut. Miksi herra Kron ei ollut heittänyt Benjaminea talosta ulos? Miksi hän ei ollut päästänyt Benjaminea sisään huoneeseensa? Benjamine toivoi että Kron olisi suuttunut ja huutanut hänelle, niin kuin silloin kun Benjamine oli vienyt liikaa hänen vertaan. Se olisi ollut Benjaminen helpompaa käsittää, mutta se ei ollut herra Kronin tyyliä. Oli niin vaikea tietää miten pettynyt herra Kron todella oli. Ensin, kun Kron halusi pitää hänet päivän kartanossa, eikä lähettää pois korjaamaan virheitään, Benjamine luuli saaneensa anteeksi. Siksi hän tahtoi tylsistyttää hampaansa, jotta voisi siitä kiitokseksi antaa itsensä turvallisesti hänen nautittavakseen. Kenties puhua jopa kihlauksen virallistamisesta. Nyt, kun niin ei käynyt, Benjamine toivoi että olisi sen sijaan purrut herra Kronia niin, että tämä olisi häätänyt hänet pois luotaan, eikä Benjaminen tarvitsisi enää pohtia mitä herra Kron hänestä ajattelee. Mutta toisaalta, jos Kron olisi ajanut hänet pois luotaan pysyvästi, häntä pelotti ajatella mitä hän olisi itselleen silloin tehnyt.

Benjamine nosti puhelimen aivan kasvojensa eteen ja otti esiin herra Kronin kuvan jälleen kerran. Hän liikutti kuvaa kevyesti sormellaan ja kuvitteli koskettavansa herra Kronia. Hän päätti silti, että näin oli kuitenkin parempi. Hänellä oli vielä tilaisuus. Heti huomenna hänen täytyi paikata virheensä ja hakea tuoreet vampyyrit turvaan Tremereiltä. Sitten hänen täytyi ottaa sodanjulistus vakavasti ja tarttua toimeen, kenties murhaamalla joku Kingeistä. Ja siitä eteenpäin hänen täytyisi olla täydellinen sihteeri, henkivartija, seuralainen ja rakastaja. Hän korjaisi vikansa kuten parhaiten osasi. Hän noudattaisi Kronin esimerkkiä ja pukeutuisi tästä lähtien punaiseen, ja muistaisi siten aina tehtävänsä.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 05.11.2023 18:07

Springside, syyskuun alku 2018

Abrahamista tuntui, että varjotkin seurasivat hänen toimiaan tuossa kammottavassa kartanossa. Springsiden chantry oli kuin demoninen irvikuva niistä tiedon ja älyllisen kehityksen tyyssijoista, joihin Abraham oli eläessään tottunut. Ja niinhän se tietysti olikin, Abraham muistutti itselleen. Tremere, tuo kammottava ja häpeällinen salaisuus, oli osoittautunut juuri niin vastenmieliseksi kuin hänelle oli kerrottukin.
Abraham ei halunnut olla osa sitä maailmaa, mutta hänelle ei oltu jätetty vaihtoehtoja. Hän saattoi vain taistella tremereä vastaan niiden rinnalla, joiden uskoi olevan parempi vaihtoehto hänen uudessa elämässään. Tremereä hänestä ei itsestään koskaan tulisi, sen hän oli päättänyt. Kun Springside alkoi ahdistaa häntä liikaa, hän sulki silmänsä ja ajatteli uutta perhettään. He eivät olleet miellyttäviä katsella edes mielikuvissa, mutta Abrahamin sisälle syttyi aina lämmin tuli, kun hän ajatteli heitä.

Jokainen ilta Springsidessa alkoi kokoontumisella chantryn suuressa oleskeluhuoneessa. Paikalla olivat kaikki muut, paitsi heidän syvästi kunnioitettu johtajansa Zaccheus Manifold. Klaaniin initioidut tremeret Holman Peytonin johdolla menivät ensimmäisiksi kultaisen maljan luokse ja täyttivät käärmekoristeiset pikarinsa siihen vuodatetulla verellä. Heitä seurasivat muiden klaanien jäsenet, joita ei yleensä ollut pakalla kuin Camilla, ja viimeisenä ne vampyyrit, jotka ilmeisesti olivat chantryn tremereiden jälkeläisiä, mutta eivät olleet saaneet initiaatiota. Abraham oli poikkeus. Hän ei ollut saanut initiaatiota, mutta häntä kohdeltiin kuin täysivaltaista tremereä. Hän tiesi sen suututtavan muita.

Veri, minkä he pikareistaan joivat, oli pääasiassa ihmisen verta. Mutta siihen oli sekoitettu pieni määrä vampyyrin verta, joka antoi heille uusia ja ihmeellisiä voimia aina yhdeksi yöksi kerrallaan. Abraham ei pitänyt siitä rituaalista lainkaan. Kun hän joi veren pikarista, hän tunsi voimakkaan pahanolon ja kärsimyksen aallon käyvän lävitseen. Kuin kärsivä ja kidutettu sielu olisi huuhtoutunut hänen kehonsa läpi. Sen jälkiaallossa Abraham koki uuden voiman, joka säilyi yhden yön hänen kehossaan. Toisinaan hänestä tuli salamannopea, toisinaan hän pystyi puhumaan eläimille tai hallitsemaan varjoja. Ne olivat varastettuja voimia, jotka eivät kuuluneet hänelle. Juuri siksi hän inhosi ja kammoksui tuota rituaalia. Hänen koko kehonsa tunsi, että rituaali teki vääryyttä niille, joiden voimat sen kautta varastettiin.

Mutta Abrahamin piti esittää, että hän piti siitä. Hänen oli jatkuvasti varottava paljastamasta, ettei hän tuntenut yhteyttä näihin vampyyrien ja velhojen irvikuviin. Sillä hänelle oli selvinnyt, että veren juomisen käärmepikareista olisi pitänyt vahvistaa hänen ja muiden rituaaliin osallistuvien vampyyrien yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hänen olisi pitänyt kokea heidät veljikseen ja sisarikseen ja tuntea, että Zaccheus Manifold oli heille miltei jumalankaltainen suojelija. Mutta koska Abraham oli ennen Springsideen tuloaan tehnyt yhteisen rituaalin Shaddain lauman kanssa, hän ei enää kyennyt muodostamaan sidettä Springsiden tremereihin. Jos he olisivat saaneet sen selville, he mitä todennäköisimmin olisivat tappaneet hänet.

”Abraham, tänä yönä on uusi kuu. Tiedät varmaan, mitä se merkitsee?” Sanoi Avery Craftman, keski-ikäinen mies, jonka Abraham oli kauan sitten tuntenut yliopistolla. Avery oli ollut erinomainen yhteiskuntatieteilijä ja saanut vakituisen tohtorinviran kolmekymmenvuotiaana. Mutta eräänä yönä viisitoista vuotta sitten hän oli kadonnut jäljettömiin. Abraham oli ollut yllättynyt kohdatessaan hänet Springsidessa, mutta arveli Averyn tieteellisten saavutusten tehneen vaikutuksen jopa epäkuolleisiin.

”En ole aivan varma, mitä sinä tarkoitat”, Abraham vastasi yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. Toki Abraham tiesi uudenkuun olevan joillekin hermeettisen magian haaroille tärkeä aika, mutta hän ei voinut tietää, miten tremeret sitä hyödynsivät.

”Itse Zhacceus Manifold johtaa rituaalin tänä yönä. Ja sinä ja se toinen uusi, joka tuli eilen, saatte initiaatiorituaalinne”, Avery selitti.

”Vaikka en voikaan käsittää, miten te voitte saada sen niin nopeasti. Useimmat opiskelevat magian teoriaa vuositolkulla ennen rituaaliaan”, hän lisäsi yrittämättä edes peitellä katkeruutta äänessään.

Abraham olisi halunnut huomauttaa, että hän oli jo opiskellut magian teoriaa vuositolkulla, mutta ajatukset kiisivät hänen päässään liian nopeasti. Uusi vampyyri, joka tuli eilen. Sen oli pakko olla Detroitista, mikä tarkoitti sitä, että hänen varoituksensa ei ollut tavoittanut Detroitin vampyyreita ajoissa. Ja oliko hän itse valmis kohtaamaan Zaccheus Manifoldin? Vaikka hän pystyikin esittämään muille olevansa osa heidän epäpyhää perhettään, Manifoldia hän tuskin pystyisi huijaamaan. Ja Manifold saisi totuuden irti hänestä yhdellä tiukalla katsella.

”Sepä…hienoa”, Abraham vastasi vaimeasti. ”Kuule, minun pitää nyt mennä”, hän lisäsi ja kiirehti ulos oleskeluhuoneesta niin nopeasti kuin kehtasi. Päästyään Springsiden chantryn kellarikerroksen kiviseen käytävään hän pisti juoksuksi. Abraham tiesi, että hänen oli paettava sinä yönä. Ja hänen oli saatava uusi vampyyri mukaansa ennen initiaatiorituaalia.

Abraham syöksyi chantryn suureen kirjastoon ja havaittuaan siellä olevan liikaa vampyyreita, hän juoksi pois. Pienemmässä kirjastossa kolme kerrosta maanpinnan yläpuolella ei sen sijaan ollut ketään muita kuin kaksi pelokasta ihmistä. Abraham kahmi hyllyistä kirjoja, välittämättä vähääkään häntä tuijottavista ihmisistä. Hän laittoi kirjat puusäleistä valmistettuun laatikkoon, jolla chantryn ihmiset kantoivat kirjoja ja tavaroita työhuoneisiin ja laboratorioihin. Nämä chantrylla palkatta työskentelevät kurjat sielut oli valjastettu vampyyrien palvelukseen tyhjillä lupauksilla salatieteistä ja ikuisesta elämästä. Tuskin kukaan chantrylla palvelevista ihmisistä tuli koskaan liitetyksi klaaniin. Mutta Abrahamilla ei ollut aikaa tuntea sääliä heitä kohtaan. Kirjastosta hän palasi takaisin maanalaiseen kellarien verkostoon. Hänen oli löydettävä laboratorio, missä säilytettiin vanhan Hymish Blaun kättä. Hän oli nähnyt sen ja hän tiesi sen olevan jossain chantryn lukuisista salaisista työhuoneista.

Laboratoriokäytävällä oli hiljaista, sillä kaikki vampyyrit tuntuivat odottavan uudenkuun yön rituaalia. Se oli Abrahamin etu. Hän avasi varovasti laboratorion oven toisensa jälkeen, kunnes näki erään varastomaisen huoneen seinustalla hyllyn, jolla nököttävät lasipurkit sisälsivät eläinten ja ihmisten säilöttyjä ruumiinosia. Huone kammoksutti Abrahamia. Hän astui sisään formaliinintuoksuiseen hämärään. Käyttäen herkkiä aistejaan apunaan Abraham suunnisti hyllyltä toisen luokse. Lopulta hän huomasi huoneen perällä olevan puisen työpöydän päällä purkin, jonka sisällä kellui nesteessä vanhan ihmisen kurttuinen käsi. Abraham tiesi heti löytäneensä etsimänsä. Koska kädessä ei näkynyt leikkausjälkiä, hän arveli myös mikrosirun yhä olevan sen sisässä.

Nyt Abrahamin oli enää löydettävä uusi vampyyri ja sitten hän olisi valmis pakenemaan.
”Abraham! Tule, sinua odotetaan!” Abraham kuuli naisäänen huutavan jostain kellarikäytävän päästä.

Abraham siristi silmiään pimeydessä ja näki Gwenda Whiten tulevan häntä vastaan. Nainen oli pukeutunut tummansiniseen kaapuun, jonka hihojen suita korisivat kirjaillut kultakäärmeet. Gwenda ei välittänyt Abrahamin kainalossa olevasta puulaatikosta, joka oli täynnä kirjoja, joiden joukossa oli myös lasipurkki ja käsi. Hän katsoi Abrahamia suoraan silmiin ja hänen katseensa kertoi, että Abrahamin oli seurattava häntä. He kävelivät yhdessä kiviset kierreportaat ylös maan pinnalle.

Abraham laski puulaatikon aulan kiviselle lattialle seinän viereen. Vaikka Gwenda ei ollut välittänyt laatikosta, Abraham tiesi olevansa pulassa, mikäli hänen sirensä Holman Peyton näkisi sen. Holman Peyton ei luottanut täysin jälkeläiseensä. Tänä yönä Holman Peyton uskoi saavansa jälkeläisensä vihdoin täysivaltaiseksi tremeren klaanin jäseneksi. Silloin Abrahamin olisi pakko ryhtyä klaanille uskolliseksi.

Gwenda johdatti Abrahamin suureen saliin, jossa Abraham ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Hän näki paikalle kokoontuneet vampyyrit, joita ei ollut kuin kourallinen, mutta jotka loivat tilaan painostavan tunnelman. Keskellä salia oli kiviseen lattiaan piirretty taikakehä, jonka sisällä seisoi itse Zaccheus Manifold syvänvihreässä kaavussaan. Kädessään hän piteli suurta, kultaista pikaria. Salin seinustoilla palavat kynttilälampetit loivat lattiaan, kattoon ja paikalle kokoontuneiden vampyyrien kasvoille tummia varjoja. Abraham ei ollut koskaan tuntenut olevansa yhtä peloissaan. Selviäisikö hän tästä hengissä?

Vampyyrien joukosta Abrahamin viereen astui Holman Peyton. Hän piteli toisella kädellään ranteesta miestä, jonka musta puku oli repeillyt ja likainen ja jonka kalpeat kasvot ja pelokkaat silmät tarkkailivat kaikkia salissa olijoita. Mies oli kokenut kovia, sen Abraham pystyi heti sanomaan, mutta hän ei selvästikään ollut vielä täysin tiedostanut nykyistä olotilaansa. Vielä eläessään he olisivat olleet vihollisia, mutta nyt he olivat samassa tilanteessa, kumpikin Holman Peytonin uhreina.

”Mikä sinun nimesi on?” Abraham kuiskasi miehelle kävellessään hänen ja sirensä luokse

”Jo-joseph Raskin”, mies kähisi.

”Joseph, kun minä annan merkin, juokse ovelle ja pyri ulos tästä kirotusta paikasta. Meillä on todennäköisesti vain yksi mahdollisuus yrittää karkuun”, Abraham kuiskasi niin hiljaa kuin kykeni.

Sitten hän kiinnitti huomionsa Zaccheus Manifoldiin.
”Sire, minä olen vanhempi, anna minun ottaa rituaali vastaan ensin”, Abraham pyysi Holman Peytonilta.

Zaccheus Manifold ojensi kättään kohti Abrahamia. Vastentahtoisesti Abraham käveli salin keskellä olevan kehän sisään. Hän huomasi inhokseen tunnistavansa kehän ja arveli tunnistavansa myös rituaalin.
Manifold aloitti messunsa. Koko sali kuunteli hiljaa latinankielistä rituaalia, josta Abraham arveli paikalla olijoiden tunnistavan vain murto-osan. Abraham mietti kuumeisesti sopivaa hetkeä paeta. Joseph seisoi aivan hänen takanaan kehän ulkopuolella.

Manifold ojensi kultaista maljaa Abrahamille. Abraham huomasi ajattelevansa, että oli kummallista, ettei initioitavia oltu puettu kaapuihin. Ilmeisesti rituaalin oli tarkoitus symbolisesti riisua heidät vanhasta elämästään ja pukea tremeren kaapuun vasta sen jälkeen.

Abraham nosti maljan huulilleen. Se haisi vereltä, mutta ei miltään sellaiselta vereltä, jota hän chantrylla oli juonut. Se oli puhtaasti vampyyrin verta. Salissa oli odottava ilmapiiri. Tuskin Abrahamin huulet ehtivät koskettaa verta, kun hän tunsi räjähtävän kivun päässään ja kuuli Zaccheus Manifoldin yllättyneen huudahduksen. Abraham ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän tajusi tilaisuutensa koittaneen. Hän viskasi veripikarin päin yllättynyttä Manifoldia ja juoksi ulos taikakehästä. Salissa olevat tremeret huusivat ja tuijottivat Abrahamia tietämättä, mitä tehdä. Kyse oli vain minuuteista, kenties sekunneista, joiden aikana Abraham ja Joseph voisivat paeta. Veri valui Abrahamin päästä hänen silmiinsä, mutta hän näki riittävästi voidakseen juosta salin suurelle ovelle. Joseph oli jo kampeamassa puista ovea auki.

”Nopeasti, nopeasti! Ota puulaatikko!” Abraham huusi Josephille, kun he syöksyivät aulaan.

He juoksivat aulan läpi chantryn ulko-oville ja Abraham kuuli takaansa askeleita ja huutoa. Heidän peräänsä oli jo lähdetty. Hän oli häpäissyt pyhän rituaalin ja vienyt toisen initioitavan mukanaan. Hänellä ei enää ollut paluuta. Vaihtoehdot olivat joko paeta laumansa luokse tai kuolla tremereiden käsissä. Juostessaan Abraham arveli, että vaihtoehtojen todennäköisyydet olivat suunnilleen yhtä suuret.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 24.11.2023 12:27

Tänään kartano tuntui liian suurelta, hiljaiselta, ja samalla jotenkin ahtaalta. Äiti oli siellä, eikä Benjamine ollut puhunut hänelle tänään. Hänen omatuntonsa soimasi häntä siitä. Nyt oli jo myöhäistä, sillä äiti oli jo nukkumassa. Benjamine voisi kertoa uutisensa äidille vasta huomenna. Sen sijaan että tuo olisi helpottanut hänen oloaan, se hermostutti häntä lisää. Mitä äiti sanoisi isän vierailusta? Tulisiko hän tapaamaan isää? Mitä äiti haluaisi sanoa isälle? Mitä äiti haluaisi Benjaminen sanovan isälle?

Päästyään rauhaan omaan kellarihuoneeseensa Benjamine laittoi oven kiinni (hiljaa, jottei häiritsisi herra Kronia), kietoi peiton ympärilleen ja käpertyi istumaan sängyn reunalle. Hän istui hiljaa ja koitti edelleen saada otetta rauhattomista ajatuksistaan. Se oli vaikeaa, koska hänen tuoreita haavojaan särki. Vaatteiden vaihtaminen rentoihin pyjamiin olisi helpottanut hänen oloaan, mutta nyt hän ei halunnut riisua yhtään mitään. Hän tahtoi vain kietoa lisää kerroksia ylleen. Juuri kun hän oli parantunut edellisistä vammoistaan, häntä odotti taas tuskallisen hidas toipuminen. Sen Benjamine oli ansainnut omalla typeryydellään. Hän ei ollut ottanut herra Kronin sotaa vakavasti, eikä hän ollut hoitanut tehtäviään, vaikka ne eivät olleet monimutkaisia. Benjamine tahtoi itse kantaa valintojensa seuraamukset, niin haavat kuin myös herra Kronin kustantamat vaatteet, joilla Benjamine oli päättänyt osoittaa uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa herra Kronin sotahankkeelle. Olisipa hänellä vain ollut aikaa hankkia punaisia vaatteita.

Benjamine yritti kaivella muistojaan isästään. Hänen oli helppo muistaa mitä äiti oli isästä kertonut. Miten isä oli se joka oli ottanut yhteyttä tohtori Goldbergiin, joka oli suositellut Benjaminen sukupuolen uudelleenmäärittelyä, ja syöttänyt hänelle hormoneita. Mutta jo kauan ennen hormonihoitoja isä oli ottanut avioeron ja häipynyt, jättäen vaimonsa ja lapsensa. Isä, tai se ettei hän enää ollut läsnä, oli se syy jonka takia äiti joutui paiskimaan töitä ja oli väsynyt iltaisin, ja varsinkin aamuisin. Isä oli syy siihen että äiti joi liikaa, silloin kun äiti oli juonut niin paljon että saattoi puhua juomisestaan. Isä oli syy siihen ettei äiti voinut luottaa kehenkään, ja oli aina yksinäinen ilman omaa tyttöään. Mutta mitä suoria muistoja Benjaminella oli isästään?

Benjamine pinnisti muistaakseen. Oli jotakin nauravaa ja karkeaa, kuin rabbin parta. Oliko se muisto hänen isästään, vai tosiaankin vain jostakin rabbista? Hän yritti löytää jonkin muiston jonka tiesi olevan isästä, mutta jota äidin katkeruus ei värittänyt. Sellaista ei löytynyt. Sen sijaan hän löysi itsensä muistelemasta sireään.

Mestari Harman oli pelottava ja hyvin vaarallinen. Hän oli kaapannut ja vanginnut Benjaminen. Sitten hän oli nälkiinnyttänyt ja palelluttanut Benjaminesta ulos jokaikisen salaisuuden, niin hänen omansa kuin Tremereidenkin. Hän oli tuntenut Tremereiden salaisuuksia enemmän kuin oli tajunnutkaan, mutta vähemmän kuin mestari Harmanin mielestä hänen olisi pitänyt. Myös madame Gwendasta. Gwendaa Benjamine yritti suojella vielä sittenkin kun oli jo menettänyt toivon omalta osaltaan, mutta Harmania oli turha vastustaa.

Mestari Harman oli ankara ja julma, mutta oikeudenmukainen ja rehellinen. Kun kaikki salaisuudet oli vuodatettu kuiviin eikä Benjaminella enää ollut mitään toivoa, alkoi testaaminen. Benjamine oli pettänyt Gwendan, ja nyt hänen ainoat vaihtoehtonsa olivat joko antautua mestari Harmanille tai kuolla hänen käsissään. Mutta vaikka Harman vaati paljon, hän ei vaatinut mahdottomia, ja hän myös palkitsi pitämällä lupauksensa. Vähä vähältä Benjaminen kuuliaisuus salli mestari Harmanin luottamuksen Benjaminea kohtaan kasvaa, ja Harman saattoi sallia hänelle yhä vaativampia kokeita uskollisuutensa todistamiseen. Se oli vaihe jossa Benjamine alkoi arvostaa mestari Harmania, jopa rakastaa häntä. Mestari Harman koetteli häntä, koska tahtoi tietää oliko Benjaminesta Assamiitiksi. Hän muokkasi ja valmisti Benjaminea suurta ja kunniakasta asemaa varten, ja Benjaminen piti osoittaa olevansa sen arvoinen joka suhteessa. Harman näki hänessä potentiaalia, ja Benjamine halusi epätoivoisesti täyttää kaikki hänen odotuksensa. Silloin, enemmän kuin koskaan, hän koki olevansa Pygmalionin taitavissa käsissä. Ainoa mikä puuttui oli rakkaus.

Mestari Harman oli aina kylmä ja etäinen, ellei suorastaan julma. Benjamine ymmärsi että se kuului asiaan silloin, kun Harman vasta testasi hänen kelvollisuuttaan. Mutta kun Benjamine viimein oli valmis ja Harman teki hänestä kaltaisensa, Benjaminelle oli shokki että heidän välinsä eivät lainkaan lämmenneet. Päinvastoin, Harman vetäytyi entistä etäisemmäksi. Harmanin kallisarvoinen veri, joka oli siihen asti ollut hyväksynnän merkeistä suurin, oli siitä eteenpäin Benjaminelta täysin kielletty. Yhtä lailla Benjaminen oma pyhä Assamiitti-veri oli kielletty Harmanilta itseltään. Kaikki muukin verenjuontiin liittyvä oli nyt Benjaminen omalla vastuulla, sekä hänen että mestari Harmanin piti hankkia oma ravintonsa yksin ja omin neuvoin. Ja nopeasti sitä myötä Harmanilla oli aina vain vähemmän aikaa Benjaminelle, ja enemmän tehtäviä hänelle. Benjamine ei enää edes yllättynyt kun Harman määräsi hänet pois luotaan, liittymään Sabbatin riveihin, missä hänen olisi pitkiin aikoihin lähes mahdotonta ottaa yhteyttä sireensä, ja saattaisi hyvin kuolla.

Ja se oli Benjaminen kokemus ainoasta isähahmostaan, jonka hän tiesi muistavansa oikein. No, melkein ainoa. Oli myös professori Hughes, mies jota hän oli ihaillut etäältä. Hughesilla oli perhe, hän oli isä, ja hänestä Benjaminella oli pelkästään hyviä muistoja. Herra Hughes oli viisas, rauhallinen, empaattinen, lempeä ja kärsivällinen. Työyhteisön yhteisten sääntöjen kautta Benjaminella oli ollut mahdollisuus olla lähellä herra Hughesia pilaamatta kaikkea poikkeavuuksillaan. Ehkä juuri se, että Hughesilla oli perhe, olisi voinut tehdä Benjaminen elämästä hänen kanssaan onnelista. Toki Benjamine oli haaveillut monet kerrat siitä, että saisi herra Hughesin kokonaan itselleen, mutta oli aina ajatellut ettei oikeasti olisi voinut tehdä mitään niin sopimatonta. Aika tutkimusinstituutissa oli ollut kaikkein tasaisinta aikaa hänen elämässään, vertasipa sitä aikaan sitä ennen tai sen jälkeen. Hänen elämänsä siellä olisi voinut olla hyvää, jos hän ei olisi pilannut sitä kaikkea ihastumalla päättömästi Gwenda Whiteen.

Haavoja vihlaisi kun Benjamine liikahti epämukavasti ajatuksissaan, ja se havahdutti hänet. Kello oli paljon, aamu oli tulossa. Hän riisui peiton yltään ja nousi, välttäen katsomasta peiliin, mutta jäi vielä viivyttelemään vaatteiden riisumista. Hän toivoi että hänen oikea isänsä olisi enemmän herra Hughes kuin mestari Harman, mutta tiesi ettei hän voinut olla. Jos hän olisi, äiti ei olisi puhunut hänestä niin kuin oli. Jos hän olisi, hän ei olisi hylännyt perhettään.

Nyt hänen olisi pakko vaihtaa pyjamat ylleen jos hän aikoi. Pyjamat olivat flanelliset, paksut, ja paljon mukavammat kuin hänen vaatteensa, mutta hän ei halunnut ajatella omaa mukavuuttaan. Hänen kuului ajatella herra Kronin sotaa, eikä itseään tai omaa perhettään. Sitten hän tajusi, että pyjamat olivat punaruudulliset. Eivät kokonaan punaiset, mutta oli niissä vähintään yhtä paljon punaista kuin hänen verentahrimissa vaatteissaan. Ja sitten hän salli itselleen pyjamien mukavuuden. Olihan hänen tultava kuntoon, jotta voisi olla hyödyksi herra Kronille. Herra Kron oli kuitenkin tärkein. Isästään hän ei tiennyt, mutta hän tunsi että pystyi miellyttämään ainakin äitiään omistautumalla herra Kronille. Herra Kron oli viisas, rauhallinen, oikeudenmukainen ja kärsivällinen, eikä hän koskaan kääntäisi selkäänsä Benjaminelle, jos Benjamine vain pystyisi todistamaan uskollisuutensa hänelle.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 26.11.2023 18:17

Detroit, syyskuun alku 2018

Kaupungin tilanne alkoi muuttua todella vaaralliseksi. Aksel tiesi, että yhteenotot tremereiden kätyrien kanssa olivat vain alkusoittoa sille, mitä oli luvassa. He eivät olleet vielä kokeneet merkittäviä menetyksiä, mutta oli vain ajan kysymys, milloin sota vaatisi ensimmäiset kuolonuhrinsa. Akselin velvollisuus oli pitää moraali korkealla silloinkin, kun kaupungin tilanne näytti erityisen pahalta. Sellainen oli hänelle uutta. Hän ei koskaan ollut ottanut johtajan asemaa, eikä varsinaisesti koskaan ollut halunnut sitä.

Zaccheus Manifoldin tremereitä suuremman uhan muodostivat osavaltion camarillakaupunkien johtajat. Aksel oli tiennyt, että hänen sotakutsullaan tulisi olemaan vakavat seuraukset, mutta hän ei ollut halunnut huolestuttaa kaupungin muita vampyyreita kertomalla siitä. Nyt hän ymmärsi, että se oli ollut virhe. Hänen oli korjattava virheensä viipymättä ja tehtävä se, mikä oli oikein. Hänen oli tultava esille valheineen ja salaisuuksineen ja tehtävä selväksi, ettei hän enää kuulunut Camarillaan.

Vain siten Detroit voisi välttää sisäisen tutkinnan. Jos Camarilla päättäisi lähettää kaupunkiin sisäisen tutkinnan vampyyreita, Aksel liittolaisineen joutuisi suureen vaaraan. Siksi Aksel odotti ensimmäistä tiedustelijaa, jolle hän voisi selväsi ilmoittaa, ettei enää ollut Camarillan jäsen. Se tekisi hänestä entisten ystäviensä ja liittolaistensa ja myös sukulaistensa vihollisen ja se toisi suurta häpeää hänen sirelleen. Mutta se pelastaisi hänet ja hänen liittolaisensa. Detroit saattoi olla Michiganin suurin kaupunki, mutta Camarilla oli menettänyt sen Sabbatille 1990-luvulla. Todennäköisesti jossain vaiheessa Camarilla saattaisi lähettää sotapartioita ottamaan kaupunkia uudelleen haltuunsa, mutta siihen menisi aikaa vuosia, ellei vuosikymmeniä. Sinä aikana Aksel ja kaupungin muut vampyyrit voisivat vahvistaa asemiaan.

Aksel oli ehtinyt harkita pyytävänsä apua sotaansa Sabbatilta. Mutta se ei ollut tuntunut oikealta. Hänen liittolaistensa keskuudessa eli syvä viha ja katkeruus Sabbatia kohtaan, sillä Sabbat johtajineen oli hylännyt Detroitin ja sen vampyyrit. He olivat olleet Sabbatin johtajille vain roskaväkeä, joiden tarpeita tai mielipiteitä tai edes olemassaoloa ei tarvinnut ottaa vakavasti. Aksel tunsi sen ajatusmallin hyvin, olihan hänellä ollut suhde Kaiseriin.

Aksel ja Detroitin vampyyrit eivät olleet Camarillaa, mutta he eivät olleet myöskään Sabbatia. He eivät kuuluneet mihinkään, paitsi Detroitiin. Ainoa asia, mikä heitä yhdisti, oli halu tehdä kotikaupungistaan siedettävä paikka elää. Ja juuri tästä tarpeesta käsin Aksel lähti etsimään liittolaisia itselleen.

Michiganin klaanittomat vampyyrit ja hylätyt jälkeläiset olivat luonnollisia liittolaisia. Heille Aksel oli osoittanut kirjeensä. Muutama rohkea oli jo saapunut kaupunkiin, heidän joukossaan jopa Kaiserin sukulainen. Mutta se ei riittänyt, sillä tremereillä oli hallussaan paitsi yliluonnollisia voimia, myös suuri joukko kuolevaisia.

Juuri siksi tämän yön tapaaminen oli tärkeä. Aksel oli päättänyt lähestyä avoimesti tahoa, josta toivoi saavansa voimakkaan liittolaisen sotaansa. Hän ei ollut kertonut tapaamisesta kenellekään, sillä ei halunnut paikalle muita vampyyreita. Kun Benjamine oli jättänyt hänet yksityissairaalan ovelle, hän odotti tovin, jotta auto katoaisi kokonaan näköpiiristä. Sitten hän astui sisään hämärään aulaan.

Aksel kiipesi portaat ylös toiseen kerrokseen. Liiketunnistimella varustetut valot syttyivät palamaan hänen edetessään hiljaisessa rakennuksessa. Toisessa kerroksessa ei ollut potilashuoneita, vain hallinnon tiloja. Aksel odotti ja kuunteli. Herkillä aisteillaan hän kuuli, miten ulko-ovi avattiin ja aulavirkailija tervehti tulijoita. Hissi tilattiin aulaan. Ihmiset eivät halunneet käyttää portaita, Aksel mietti odottaessaan. Lopulta hissin kello kilahti ja ovet aukesivat toiseen kerrokseen. Kolme mustiin pukuihin ja aurinkolaseihin pukeutunutta miestä astui aulaan. Heistä vanhin, noin viisissäkymmenissä oleva mies, käveli Akselin luokse ja tarjosi kättään.

”Herra Aksel Koron, oletan. Minä olen Eugene Wray”, mies sanoi. Aksel tarttui hänen käteensä. Puristus oli reipas, mutta ei liian voimakas.

”Olen iloinen, että suostuitte tapaamiseen, herra Wray”, Aksel vastasi.

Akselin käsi oli lämmin, sillä hän halusi olla kohtelias tapaamisessa, joka oli hänelle hyvin tärkeä. Eugene Wrayn peililasien pinnasta Aksel näki kuitenkin omien kalpeiden kasvojensa heijastuksen ja tiesi, ettei näyttänyt niin terveeltä kuin oli toivonut.

”Tule, mennään neuvotteluhuoneeseen”, Eugene Wray kehotti.

He astuivat sisään pieneen tilaan, joka oli tarkoitettu noin kymmenelle kokoontujalle. Etupäässä huonetta käyttivät varmaankin lääkärit ja kirurgit, jotka neuvottelivat potilaiden hoitosuunnitelmista. Eugene Wray sulki oven heidän jälkeensä. Kaksi muuta miestä jäivät odottamaan ulkopuolelle. Aksel kävi istumaan pöydän ääreen, nojasi tuolilla taaksepäin ja nosti jalan toisen päälle.

”Minun on todettava, että tämä on hyvin poikkeavaa, herra Kron”, Eugene sanoi istuutuessaan hänkin tuolille. Eugene nosti pöydälle salkun, josta kaivoi esiin harmaan pahvikansion. Se näytti hyvin vanhalta.

”Olen tehnyt kanssanne yhteistyötä ennenkin”, Aksel huomautti.

”Kyllä, olen tutustunut aineistoon. Kerrassaan mielenkiintoista, etenkin vuoden 1941 koodinmurtaminen. Minun on todettava, herra Kron, että olette olleet siinä ilmiömäinen”, Eugene sanoi avaten kansion ja ottaen sieltä esille papereita.

”No, se oli puhtaasti matematiikkaa”, Aksel hymähti tyytyväisenä. ”Ja matematiikka on minulle helppoa.”

”Saanko tiedustella, miksi halusitte tuolloin osallistua kansallisen turvallisuuden operaatioon?”

”Koin sen velvollisuudekseni”, Aksel sanoi melko hiljaa, kuin olisi puhunut vain itselleen. ”En tehnyt mitään ensimmäisen maailmansodan aikaan. Mutta koin suurta häpeää vuonna 1938, kun Saksa hyökkäsi Puolaan, enkä voinut seurata sivusta Euroopan tapahtumia.”

”Ymmärrän”, Eugene vastasi pienen tauon jälkeen.

”Haluaisin tietää, herra Kron, missä agentti Raskin tällä hetkellä on ja mikä on hänen tilansa”, Eugene sanoi seuraavaksi.

”Hän on turvassa”, Aksel vastasi. ”Minun liittolaiseni auttoivat hänet pakoon ja pitävät hänestä huolta. Hän on kokenut kovia, herra Wray, eikä hän vielä ymmärrä omaa, muuttunutta tilaansa. Sen vuoksi en ottanut häntä mukaan tänään. Hän ei vielä ole valmis kohtaamaan teitä. Toivon, että ymmärrätte tämän.”

Eugene risti kätensä yhteen ja tuijotti Akselia mietteliäänä. Kenties hän pyrki selvittämään, puhuiko Aksel totta.

”Agentti Raskin on nyt tremere, herra Wray. Minä en pystynyt suojelemaan häntä siltä kohtalolta, mutta minä toivon, että olisin kyennyt siihen. Mutta minä voin suojella häntä nyt ja minä lupaan teille, että teen sen. Hän voi olla tremere, mutta hän ei ajattele kuten tremere. Hän tulee kasvamaan Detroitin arvojen mukaan, ei klaaninsa”, Aksel sanoi sen kaiken rauhallisesti ja hitaasti. Samalla hän tarkkaili Eugenen reaktioita, mutta ne eivät paljastaneet mitään.

”Minä ymmärrän, herra Kron. Ymmärrän tilanteen vakavuuden. Ja ymmärrän myös, että te osaatte käydä tätä sotaa meitä paremmin. Mutta mikä on teidän tavoitteenne? Mihin te pyritte?” Eugene kysyi.

”Minä haluan ainoastaan, että kotikaupunkini pysyy turvallisena sen asukkaille. Kaikille sen asukkaille. Haluan palauttaa Detroitiin sen vaurauden, joka sille joskus kuului. Haluan suojella lapsia sellaisilta tahoilta kuin King Pharma ja haluan taata kaupungissa syntyville ja kasvaville hyvän koulutuksen, turvallisen ympäristön ja terveydenhuollon”, Aksel vastasi.

”Entä miten sinä ja liittolaisesi sovitte tähän yhtälöön?” Eugene kysyi.

Aksel liikahti harmistuneena. Hän oli osannut odottaa tätä, mutta se loukkasi häntä joka tapauksessa.

”Minä olen asunut tässä kaupungissa hyvin kauan. Olen nähnyt sen vaurauden ja olen nähnyt sen rappion. Minun kaltaiselleni on etu, että kaupungissa asuvat ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Pystyn toimimaan huomaamattomasti, kun kotikaupunkini ihmisten elämä on turvallista ja suhteellisen ennalta-arvattavaa, eivätkä he pelkää yliluonnollista”, Aksel sanoi.

Eugene hymähti, mutta hymyili sitten.

”Minä näen, että meidän tavoitteemme ovat samoja. Ja tämä tremere, se luo uhkan paitsi kaupungille, myös kansalliselle turvallisuudelle laajemmin.” Eugene sanoi kootessaan paperit takaisin harmaaseen kansioon.

”Voinko siis odottaa, että teemme kaupungissa yhteistyötä?” Aksel kysyi varautuneesti.

”Kyllä, herra Kron. Tämä on hyvin poikkeavaa, mutta kyllä, me olemme valmiita solmimaan yhteistyösopimuksen teidän kanssanne”, Eugene vastasi.

Miehet nousivat ja kättelivät uudelleen. Nyt kädenpuristus tarkoitti liittolaissopimuksen solmimista. Aksel ei voinut täysin uskoa onnistuneensa. Hetki oli historiallinen.

”Kiitos, herra Wray, tämä merkitsee minulle ja koko Detroitille paljon”, Aksel sanoi. Hän oli helpottunut ja iloinen asioiden uudesta tilasta. Nyt he voisivat käydä tremeren kimppuun kahdella rintamalla, myös päivällä.

”Minä lähetän kenttäagentin teidän luoksenne huomenna. Voitte sopia hänen kanssaan tarkemmin strategioista”, Eugene sanoi.

Aksel nyökkäsi ja kumarsi. Hän oli onnistunut.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 03.01.2024 17:42

Kellarihuoneen hiljaisessa hämärässä Benjamine tutki kännykkänsä kalenterista herra Kronin tulevien viikkojen aikatauluja. Hän makoili flanellipyjamissaan sängyllä vatsallaan, koska istuminen tuntui hiukan oudolta ja epämukavalta. Huomenna hän jo tottuisi uuteen, naisellisempaan takapuoleensa, ja ostaisi kenties hameen tai housut joissa uusi muoto tulisi enemmän edukseen esiin. Ehkä hän saisi herra Kronilta hyväksyvän hymyn, tai jopa kehun. Ja jos ei, Benjamine tiesi jo mistä hänen kehonosastaan se silloin johtuisi. Hänen kehossaan oli aina jokin aivan vääränlainen ja vastenmielinen kohta, joka veti huomion vääjäämättä pois mistään hyvästä. Tuona kohtana olivat pitkään olleet täysin epänaiselliset pakarat. Nyt ne olivatkin jo reidet. Ja sitten ehkä lonkat.

Aina pakaroiden uudelleenmuovaamiseen asti hänen kehonsa oli ollut tänään koko yön terve ja kivuton, mitä se ei ollut ollut sitä ennen ehkä viikkoon. Benjamine tunsi siksi jaksavansa tänään paljon enemmän, ja suunnitteli jo tulevia viikkoja. Hän oli energinen ja hieman levoton, eikä malttanut levätä. Hän halusi laittaa energisyytensä heti käyttöön herra Kronin hankkeen eteen, eikä miettiä mistä puhti mahdollisesti johtui. Tekemistä oli tiedossa paljon, ja Benjamine halusi saada asiat järjestettyä kalenteriin jollakin tapaa ennen aamua, siten ettei herra Kronin aiemmin sovittuja aikatauluja tai suunnitelmia tarvitsisi muuttaa millään tavoin. Hänen velvollisuutensa sihteerinä oli varmistaa että kaikki tärkeät tehtävät tulisivat suoritetuiksi mahdollisimman ripeästi ja sujuvasti, samalla kun hän huolehti siitä että herra Kronilla oli aikaa omille rutiineilleen ja tarpeilleen.

Asiat oli jäsennettävä tänään jotta ne voisivat toteutua huomenna. Benjamine laati listan tehtävistään ja kirjasi sitten jokaisesta tehtävästään lyhyen toimintaohjeen. Listasta tuli pitkä, ja se sisälsi enemmän ja vähemmän kiireellisiä asioita. Kaikkea ei voinut toteuttaa samanaikaisesti, joten tehtävät oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Tässä kohtaa Benjamine koitti ottaa ryhdikkäämmän asennon. Hänen oli arvioitava asioita herra Kronin näkökulmasta. Benjamine koitti istua sängyn laidalle, mutta nousi siitä pian ylös ja meni seinälle kiinnitettyjen kuvien luokse. Ne esittivät herra Kronia. Osa oli Baltimoren ottamia, mutta Benjamine piti enemmän itse ottamistaan kuvista. Tietysti yksinkertaisinta olisi että herra Kron itse määräisi asioiden tärkeysjärjestyksen, mutta sihteerin tehtävä ei ollut kuluttaa esimiehensä aikaa, vaan säästää sitä. Sihteerin tehtävä oli tuntea esimiehensä ja järjestää asiat kuten hän olisi ne itse järjestänyt, ilman että hänen tarvitsee itse tehdä sitä.

Benjamine valitsi yöpöydältä kehystetyn kuvan, jossa herra Kron näytti harkitsevalta ja määrätietoiselta, ja heittäytyi sen kanssa sängylle selälleen. Hän kosketti kuvaa sormenpäillään, sitten suuteli sitä, ja sitten hän poimi kännykkänsä toiseen käteen ja alkoi laittaa listaansa tärkeysjärjestykseen. Hän kuvitteli mitä herra Kron kustakin tehtävästä sanoisi, ja sitten laittoi ne järjestykseen kiireisimmästä vähiten kiireiseen. Kun lista oli valmis, hän alkoi täyttää sillä kalenteria. Kiireisimmät asiat ensin, ja vähemmän kiireiset myöhemmin. Benjamine täytti kalenterin itselleen, jättäen vapaaksi herra Kronin ennestään varatut tapaamiset, joissa Kron saattoi tarvita sihteeriään. Hän tietysti jätti heille yhteistä aikaa myös iltaisin ja aamuisin. Pitihän Benjaminen raportoida tehtävistään herra Kronille, ja kuulla hänen ohjeitaan.

Kun hän oli valmis, kalenteri oli täynnä moneksi viikoksi eteenpäin. Benjamine oli tyytyväinen, muttei malttanut odottaa. Hän halusi heti huomenna tarjota työjärjestyksensä herra Kronin hyväksyttäväksi. Täysi kalenteri tarkoitti että hän saisi viettää suurimman osan ajastaan herra Kronin asioita edistäen, ja loput paistatellen hänen hyväksynnässään. Näiden tehtävien joukosta jokin olisi varmasti se, joka tekisi hänestä herra Kronille korvaamattoman.

Benjaminen lista:
Äiti ja Boysen King
Äiti tapailee yhä Boysen Kingiä ja on jo Tremereiden noituuden vallassa, samalla kun asuu Kronin omassa kartanossa. Tähän on tehtävä loppu heti, jotteivät Kronin kartano ja herra Kron itse vaarantuisi, ja sen pystyy valitettavasti tekemään vain herra Kron itse. Herra Kronia pitää pyytää tekemään tämä ensi tilassa, jonka jälkeen äitiä voi lohduttaa yhteisellä ostosreissulla.
Varustautuminen Camillaa vastaan
Camilla on aina ilmestynyt arvaamatta, joten seuraavaan kohtaamiseen pitää olla jatkuvasti varautunut. Aina kaupungilla liikkuessa täytyy pitää mukana pistoolia, veistä, pippurisumutetta sekä useita myrkytettyjä aseita. Hanki esim. linkkuveitsiä, kutimia, vaarnoja ja myrkytä ne.
Veren varastointi
Verta täytyy varastoida ja kätkeä kartanoon, sillä koskaan ei tiedä milloin sitä tarvitaan. Veri pitää kätkeä useaan paikkaan, mutta herra Kronille täytyy neuvoa mistä verta löytyy hätätilanteen varalta.
Tapaa Gustavia
Gustav on linkki herra Kronin hankkimiin hyödyllisiin liittolaisiin. Sovi toistuva tapaaminen ja jaa tietoa Tremereistä. Sovi herra Kronin kanssa mitkä tiedot jaetaan ja raportoi hänelle kaikki uutiset.
Halloween Palmer Woodsissa
Kartanon maineen takia halloween-järjestelyt on syytä tehdä huolella ja ajoissa. Äiti voi auttaa järjestelyissä, mutta herra Kronin pitää hyväksyä suunnitelma ja budjetti.
Demonilapsen henkilöllisyys
Kerro Nosferatuille lapsen epäilty nimi “Noah”, ja näytä kuva mahdollisesta äidistä. Raportoi herra Kronille selvisikö lapsen henkilöllisyys niiden avulla.
Haimishin tiedot Tremereistä
Pyydä Abrahamilta ja Josephilta selvitys sirusta saaduista tiedoista ja jaa tieto herra Kronin kanssa, ja sen jälkeen Gustavin kanssa.
Ohjataan babtistit Tremereitä vastaan
Babtistiseurakunta on vaarallinen ja heitä kannattaa vältellä. Mutta hyödyllisintä olisi että babtistit hyökkäisivät Tremereitä vastaan, koska se sitoisi molempia vihollisiamme ja samalla antaisi herra Kronin hankkeille tilaa. Obfuscate voisi ajaa babtistit Tremereiden kimppuun, tai päinvastoin. Babtistit myös tuskin pitävät Kingien lapsikokeista. Mahdollisesti delegoitavissa, neuvottele herra Kronin kanssa.
Shasi Grillin joukkokanne
Selvitä mitä syytteitä kanne sisältää ja mikä syyteprosessin tilanne on. Selvitä ketkä ovat kanteessa asianajajina, puolesta sekä vastaan. Tämän voi delegoida eteenpäin, Joy voi mahdollisesti auttaa.
Ihmissusi ja demonilapsi
Motellissa tapaamani ihmissusi halusi pelastaa demonilapsen, ja kaikki muutkin lapset. Ihmissusi haluaa varmasti nähdä lapsen vapaana, joten keskustellaan asiasta ensin herra Kronin ja Nosferatujen kesken. Jos ihmissusi saa nähdä lapsen, se saattaa auttaa meitä höykkääyksissä Kingejä ja/tai Tremereitä vastaan.
Selvitä kuka on Ferdinand
Ferdinand on linkki Gwenda Whiten ja tohtori Goldbergin välillä. Kirje oli lähetetty yliopiston kemian laitokselle vuonna 2001, hanki lista vanhoista työntekijöistä ja/tai julkaisuista.
Tremereiden kirjat
Abrahamilla on Tremereiltä vietyjä kirjoja. Pyydä selonteko kirjojen mahdollisesta käyttämisestä Tremereitä vastaan, niiden mahdollisuuksista ja vaaroista. Raportoi herra Kronille.
Selvitä miksi King Pharma levittäisi virusta koulussa
Paras johtolanka tällä hetkellä on itse virus, josta eniten tietää Joseph/Tamara/Gustav. Pyydä heitä ottamaan asiasta selvää ja kertomaan kun jotain valkenee. Tämän voi kenties delegoida Nosferatuille.
Haruton katoaminen
Kenelläkään ei tunnu olevan johtolankoja asian suhteen, paitsi ehkä Barakilla, joka voi olla syypää Haruton katoamiseen. Keskustele herra Kronin kanssa yksityisesti siitä, mitä kannattaa tehdä, jos mitään. Tätä ei voi delegoida kenellekään, koska kenellä tahansa voi olla syytä ohjata tutkintaa omien etujensa suuntaan.
Sevenin rikosten todisteet
Selvitetään mitä todisteita Sevenin rikoksista on maatalolla jäljellä, ja mitä niille voi tehdä. Mathilde pystyy auttamaan viranomaispuolelta. Ei voi delegoida ilman herra Kronin lupaa.
Uudet lukot kartanoon
Milloin kartanon lukot on asennettu? Lukkojen vaihtaminen voisi parantaa turvallisuutta, kunhan urakoitsija on varmasti luotettava. Keskustele herra Kronin kanssa.
Häävalmistelut
Kysy äidiltä miten häävalmistelut ovat edenneet, ja kerro tilanne ja aikataulu herra Kronille.
Poista luodit kehosta
Kehossa saattaa olla vanhoja luoteja, jotka herra Kron kehotti poistamaan. Pyydä herra Kronilta metallinpaljastinta lainaan.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 14.01.2024 16:27

Nyt äiti oli mennyt liian pitkälle. Benjamine muisti taas miksi oli jättänyt hänet ja koko New Yorkin taakseen. Ei äidin kanssa voinut edes riidellä, siitä ei tullut mitään koska äiti vain loukkaantui, eikä suostunut kuuntelemaan ketään tai mitään. Benjamine oli puolustanut äitiään, toistellut sitä ettei syy ollut äidin. Benjamine halusi edelleen uskoa, että se oli alkoholi tai tremere-kirous joka laittoi äidin tekemään typeryyksiä. Mutta ei se ollut. Herra Kron sanoi, ettei äitiä kirous vaivannut. Ja Benjamine uskoi sen. Oli paljon todennäköisempää että vika oli Benjaminessa itsessään. Hän oli palvellut Tremereä vuosia, ja hän oli juonut kirottua verta. Mutta se tarkoitti myös sitä ettei äidin käytökselle ollut enää olemassa mitään hyvää tekosyytä.



Ajatus kaappauksen lavastamisesta hirvitti Benjaminea, häntä hermostutti. Tämä ei ollut sama asia kuin tavallinen ravinnon hankkiminen. Hän istui herra Kronin kalliissa autossa, jonka hän oli täyttänyt laittomilla aseilla, mutta nyt häntä hermostutti yhden heikon ihmisen kaappaaminen. Hän oli varustautunut ja varautunut vaarallisen ja arvaamattoman voimakkaan vampyyrin yllätyshyökkäykseen, kääntämään tilanteen hyökkääjää vastaan ja ottamaan hänet kiinni. Vampyyrit hän tunsi, mutta ei tätä.

Benjamine yritti kuvitella miten nuori nainen säikytetään puolikuoliaaksi. Hänen ajatuksensa harhailivat vauhkoina, kaikki skenaariot hänen päässään päätyivät painajaismaisiksi täysin väärillä tavoilla. Hänen uhrinsahan nauraisi hänelle. Ei Benjamine pystynyt raiskaamaan ketään. Hän oli koko Detroitin vanhin ja säälittävin neitsyt, ja pysyisi sellaisena kuolemaansa asti. Hänen olisi pakko kohdata tavallinen, heikko kuolevainen, eikä hän tiennyt selviytyisikö hän siitä. Ja sitten Olivia näkisi sen ja kertoisi sen kaikille, eikä Benjamine voisi kohdata enää edes herra Kronia. Benjamine voisi menettää kaiken.



Tämä oli helppoa, kaikki tapahtui nyt melkein kuin itsestään. Sen jälkeen kun Benjamine sai naisen jotenkuten lähtemään mukaansa, jokainen askel eteenpäin tuntui edellistä helpommalta. Mäen huippu oli ylitetty ja vastavoima kääntyikin myötäiseksi. Nyt nainen jo niiskutti hiljaa ja odotti vain seuraavaa käskyä. Benjaminen tuskin edes tarvitsi käyttää mielenhallintavoimia, tai harkita seuraavaa liikettään. Ihan kuin jokin syvältä kumpuava olisi ottanut ohjat käsiinsä. Benjaminen tarvitsi vain seurata tilannetta sivusta, ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Benjamine muisti sirensä, joka oli ottanut hänet vangikseen. Harman oli näyttänyt hänelle miten se tehdään, ja Benjamine muisti elävästi sen kaiken. Benjmaine tunsi voivansa lukea naisen ajatuksia, hän tunnisti ne kaikki. Hän tiesi täsmälleen mitä hänen pieninkin silmänliikkeensä tai kireä hengähdyksensä merkitsi. Benjamine koki olonsa harvinaisen selkeäksi ja rauhalliseksi. Mitään pahaa ei tapahtuisi, sillä tilanne oli nyt täysin hänen hallinnassaan.



Olivia oli ottanut keikan raskaammin kuin Benjamine oli odottanut. Benjaminella oli toki myötätuntoa Oliviaa kohtaan, ja hän muisti hyvin miten hermostunut oli itse ollut etukäteen. Sabbatissa sellaisen näyttäminen olisi osoittanut heikkoutta, varsinkin jälkikäteen, ja siksi Benjamine oli yllättynyt Olivian suhtautumisesta. Benjamine ei osannut odottaa sitä kainiitilta, eikä varsinkaan Nosferatulta. Tietysti Olivia oli oikeassa. Sekä kaapattu nainen että kaappaajaksi lavastettu mies olivat olleet viattomia uhreja. Se seikka kieltämättä oli hiipinyt Benjaminen mieleen monia kertoja vielä senkin jälkeen kun hän oli jo kyydinnyt Olivian kotiinsa. Mutta vaakalaudalla tässä oli herra Kronin kartano, suku sekä maine. Ja kun Aksel Kron yön tapahtumista kuultuaan myhäili hyväksyvästi, Benjamine tiesi toimineensa täysin oikein. Hän oli onnistunut, hänellä oli syy sekä oikeus olla toimiinsa tänään täysin tyytyväinen. Kaikki oli nyt hyvin. Paitsi äidin käytös.

Äiti oli lähennellyt herra Kronia, yrittänyt viedä Benjaminelta kaikkein tärkeimmän asian maailmassa. Samalla kun äiti puhui Benjaminen avioliitosta kaikille jotka vain suostuivat kuuntelemaan, hän oli ilmeisesti myös kateellinen asiasta, ja halusi omia Benjaminen onnen itselleen. Äiti yritti sabotoida Benjaminen ja Akselin suhdetta. Siihen Benjamine ei suostuisi. Hän muisti miten oli joutunut jättämään äitinsä voidakseen tulla onnelliseksi, miten kivuliasta se oli. Tällä kertaa Benjamine ei lähtisi minnekään. Benjamine kuului Kronille, eikä äiti tulisi heidän väliinsä. Tällä kertaa Benjamine olisi valmis riitelemään äitinsä kanssa, tietäen hyvin että jälki olisi rumaa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 28.01.2024 14:53

Kartano oli tyhjä, kolkko, ontto. Vai oliko se Benjamine itse? Kronin puuttuessa hänen oli vaikea sanoa mikä oli pielessä. Hän tiesi vain että hän kaipasi Kronia, ja tunsi hitaasti kasvavaa epävarmuutta. Epäilys siitä, että hän olikin tehnyt jotain väärin kasvoi vartti vartilta, kun hän liikehti levottomasti ja pohti minne herra Kron oli mennyt.

Auringonnousu lähestyi hitaasti. Benjamine ei kyennyt laskemaan puhelinta kädestään, vaan tuijotti Kronille lähettämäänsä viestiä, toivoen siihen mitä tahansa vastausta. Mitään ei kuulunut. Se kalvoi hänen sisintään, laittaen villit ajatukset laukkaamaan.

Herra Kron ei ollut vaarassa, hän pystyi selviämään päivän missä vain. Benjamine toivoi että olisi lähtenyt hänen peräänsä, vaikka se olisikin voinut olla vaarallista. Kron oli kieltänyt Benjaminea seuraamasta, mutta oliko Benjamine toiminut uskollisen seuraajan tavoin? Oliko se ollut koe? Oliko Benjamine epäonnistunut?

Tilanne tuntui rangaistukselta. Herra Kron ei halunnut kertoa minne oli mennyt, ja varmasti arvasi että se säikytti Benjaminea. Kronin käytös muuttui hänen nähtyään Gustavin lähettämän kuvan Sevenistä, mutta Benjamine ei voinut uskoa sen johtuvan siitä että Kron uskoisi löytävänsä sen avulla Sevenin. Kron oli halunnut päästä eroon Kaiserista, ja Kaiser puolestaan oli auttanut Kronia pääsemään irti Sevenistä. Herra Kron oli jättänyt menneisyyden taakseen. Ja vaikka Kron olisi sännännyt Seveniä etsimään, kai hän olisi sentään ottanut avun vastaan? Benjaminen oli täytynyt tehdä jotain väärin, jos hän ei ollut tervetullut mukaan.

Herra Kronin vastausta ei kuulunut, ja aamunkoitto lähestyi. Benjamine tuijotti vaiti pysyvää viestiketjua kännykässä, ja oli varma että oli tuottanut herra Kronille pettymyksen tänään. Sen täytyi liittyä yön tapaamiseen, Barakiin. Benjamine ei ollut yrittänyt määrätä Barakia puhumaan totta, koska Barak oli vaikuttanut niin itsevarmalta, ja myös vaaralliselta, kuten Lasombrien oli tapana. Benjamine oli epäillyt Barakilla olevan ansa viritettynä, ja pelkäsi tulevansa nolatuksi kaikkien edessä. Se oli ollut Benjaminen virhe. Hänen olisi pitänyt haastaa Barak ja selvittää tasan miten pitkälle hän oli valmis menemään. Hänen olisi pitänyt tehdä se, jottei herra Kronin tarvitsisi. Mitä sitten jos hän olisi nolannut itsensä, kunhan herra Kron säästyisi nolaamiselta. Herra Kron halusi tietää miten voimakas Barakista oli tullut, ja Benjamine laittoi hänet tekemään työn itse. Benjaminen olisi pitänyt ottaa Barakin aikeista ja voimista selvää Kronin puolesta, ja luottaa siihen että Kron laittaa kaiken järjestykseen sillä välin kun Barakilla on muuta ajateltavaa. Tietysti, siksi herra Kron oli pettynyt häneen.

Benjamine pelkäsi, että herra Kron suuttuisi lisää jos Benjamine ei jättäisi häntä rauhaan. Mutta hänen oli pakko yrittää vielä tätä. Ennen auringonnousua Benjamine lähetti herra Kronille vielä yhden viestin. Siinä hän pyysi anteeksi sitä, ettei ollut tehnyt kaikkeaan ottaakseen Barakista selvää, ja lupasi tästä lähin aina luottaa Kronin suunnitelmaan, jos hän tulisi takaisin kotiin. Sitten hän sammutti kännykän ruudun, ja jäi pimeyteen odottamaan vastausta tai aamunkoittoa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 28.01.2024 15:40

Detroit, syyskuun loppu 2018

Aksel Kron seisoi pienen, villiintyneen puiston nurmella ja odotti aamua. Hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja äärettömän yksinäiseksi. Vuosikymmenien ajan hän oli uskonut, ettei tarvinnut ketään. Hän ei ollut koskaan ollut sosiaalinen, eikä hän varsinaisesti ymmärtänyt ihmisiä tai vampyyreita. Hän oli aina ollut erikoinen, omanlaisensa, ja useimmiten sitä oli pidetty huonona ominaisuutena.

Mutta nyt musertava yksinäisyys ja vuosien olemassaolon taakka tuntuivat painavan häntä väkisin kohti pehmeää nurmea ja sen alla olevaa multaa. Tältä siis tuntui elää pidempään kuin ystävänsä. Tämä tunne oli kuolemattomuuden todellinen kirous, jonka jokainen vanhaksi elävä vampyyri joutui kohtaamaan. Siksi he siis osallistuivat sotiin ja poliittisiin juonitteluihin, Aksel mietti. Jotta he eivät joutuisi kohtaamaan sitä valtavan suurta tyhjyyttä, jonka irrallisuus ympäröivästä yhteiskunnasta väkisinkin toi tullessaan.

Seven oli Akselin vanhin ystävä. Vaikka Kaiser oli tuhonnut Akselin ja Sevenin rakkauden, hän ei ollut koskaan kyennyt tuhoamaan heidän syvää ystävyyttään. Toki Kaiser oli yrittänyt. Juuri siksi kuluneen yön tapahtumat olivat olleet Akselille niin raskaita. Barack oli halveksinut Harutoa, kuten Kaiser oli halveksinut Seveniä. Ja nähdessään Rivieran tuskan Aksel tiesi tarkalleen, miltä se tuntui. Hän olisi ollut aikoinaan valmis menemään itse Luciferin luokse pelastaakseen Sevenin. Seven oli ainoa vampyyri, jonka kanssa Aksel olisi vielä tänäkin yönä voinut muistella menneitä aikoja ja jonka seurassa Aksel ei olisi tuntenut itseään niin vanhaksi.

Toki kaupungissa oli häntä vanhempikin vampyyri, nimittäin Zaccheus Manifold. Mutta Manifold oli Akselin vihollinen, jota vastaan hänen olisi käytävä sotaan. Aksel tiesi, ettei hän voinut vaipua syvään uneen ja antaa maailman kulkea eteenpäin ilman häntä. Hän oli lähettänyt kutsun sotaan Michiganin vampyyreille. Hän oli luvannut heille tasa-arvoisen kaupungin, jossa he voisivat elää ja jota he voisivat jälleenrakentaa yhdessä. Oli Akselin velvollisuus johtaa vampyyrit sotaan tremereitä vastaan ja valaa heihin uskoa voitosta.

Aksel kuuli autojen pysähtyvän puiston laitaan ja pian sen jälkeen useiden askelten kahinaa ruohikossa. Hän odotti kärsivällisesti tietäen, että noin kuusi rynnäkköaseen piippua oli suunnattu häneen.
”Aksel Kron. Sinulla on muutama minuutti aikaa kertoa, missä etsimäni mies on”, kuului hyvin hauras, vanhan miehen ääni Akselin takaa. Miehellä oli tuskin havaittava aksentti puheessaan, mikä paljasti kuulijalle, ettei englanti ollut hänen äidinkielensä.

”Tuhlaat aikaasi, herra Ponjenko. Seven on kuollut”, Aksel vastasi.

”Minun saamani tiedot osoittavat muuta”, vanha mies sanoi.

”En halua kuulla niistä. Minulle hän on kuollut”, Aksel sanoi.

Vanha mies tuhahti turhautuneesti. Aksel kuuli hänen nostavan kättään merkiksi pyssymiehille. Oli aika toimia. Aksel kääntyi kohtaamaan Pavel Ponjenkon, joka oli neljässäkymmenessä vuodessa vanhentunut huomattavasti. Miehellä ei olisi enää montaa vuotta, ennen kuin hän saisi jättää tämän maailman. Aksel tunsi hiukan kadehtivansa häntä. Samaan aikaan, kun Ponjenko antoi miehilleen merkin, Aksel päästi Kaiserilta saamansa pimeyden vapaaksi.

Pimeydessä ihmiset olivat avuttomia. Siitä huolimatta neljä luotia osui Akseliin. Ne eivät juuri sattuneet, joten Aksel pystyi hallitsemaan pimeyttään. Hän käveli rauhallisesti piirityksen ulkopuolelle ihmisten näkymättömiin, laski pimeyden ja katosi maan alle.

******
Gustavista oli jännittävää löytää Y2K-virus. Hän oli kuullut siitä paljon, mutta ei ollut koskaan kohdannut sellaista. Hän oli melko nuori, eikä virus ollut kiertänyt tietoverkoissa kovinkaan pitkään. Siitä oli monia versioita, joista Gustav oli nyt löytänyt klassisen vakoiluohjelman. Hän ihmetteli, miten Detroitin kokoisen kaupungin poliisivoimissa ei oltu huomattu ohjelmaa, joka oli niin vanha ja rikkinäinen.

Y2K oli hyvin erikoinen luomus. Joskus kaksikymmentä vuotta sitten ihmiset olivat pelänneet, että se voisi tuhota koko maailman. Miten hassua, Gustav ajatteli. Mutta se johtuikin vain siitä, että useimmat ihmiset eivät ymmärtäneet tietokoneohjelmia. Vaikka Gustavin keho juuri sillä hetkellä istui Detroitin poliisiaseman murhayksikön siivessä tutkimassa tietokoneen ruutua, Gustav itse seikkaili hänelle luonnollisessa ympäristössä. Keho oli hänen kotinsa, mutta se ei varsinaisesti ollut hän.

Poliisin sisäinen verkko oli huonosti suojattu. Se oli täynnä bittijätettä, sekalaisia tiedostoja ja tietoturva-aukkoja. Gustav ei muistanut kovinkaan usein seikkailleensa niin huonossa ympäristössä. Se sai hänet huolestumaan entistä enemmän. Poliisin sisäinen verkko oli kuin bittiversio todellisesta Detroitista. Rapistunut, köyhä ja täynnä menneiden hyvien aikojen muistoja.

Juuri kun Gustav oli selvittämässä Sevenin valokuvan lähettänyttä osoitetta, hän huomasi Y2K:n hyökkäävän. Sellainen käytös ei ollut tyypillistä vakoiluohjelmalle, joten Y2K onnistui yllättämään Gustavin. Se yritti tunkeutua häneen. Gustav taisteli vastaan tietäen, ettei Y2K:lla ollut mahdollisuuksia häntä vastaan. Se oli liian vanha, viallinen ja rikkinäinen. Mutta liian myöhään Gustav tajusi, ettei Y2K aikonut vahingoittaa häntä. Se lähetti hänelle näkyjä. Kammottavia näkyjä. Gustavin oli päästävä pois nopeasti. Hän haparoi kohti porttia, josta oli saapunut. Hänen oli saatava yhteys kehoonsa.

Gustav yritti juosta, sitten kävellä ja lopuksi ryömiä, mutta kammottavat näyt täyttivät hänen mielensä. Miten kukaan oli voinut luoda jotain niin kammottavaa? Ihminen tulisi hulluksi nähdessään ne. Lopulta Gustav saavutti portin. Hän valmistautui palaamaan kehoonsa.

Gustavin keho avasi silmänsä ja Gustav huomasi tuijottavansa tietokoneen ruutua. Hän oli päässyt pakoon. Hän oli turvassa. Pahat näyt olivat jääneet verkkoon, ne eivät voineet vahingoittaa häntä enää. Hän veti muutaman kerran henkeä ja rauhoitti tärisevät kätensä. Hän ei ollut vielä valmis menemään levolle. Se äskeisen kokemuksen jälkeen. Hän tarvitsi nollausta ihmisten tapaan. Se tarkoitti humaltumista. Onneksi oli perjantai yö. Gustav nousi ja lähti hitaasti pois, ulos kadulle ja baariin.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 12.02.2024 15:51

Detroit, kesäkuu 1985

Aksel oli väsynyt juhlimaan. Hän ei viihtynyt suurissa ihmismassoissa, eikä hän oikeastaan edes ymmärtänyt juhlien tarkoitusta. Niissä kuului pitää hauskaa, mutta Aksel piti hauskaa eri tavalla. Hänelle hauskanpito oli vetäytymistä omiin oloihinsa ja puuhastelua tekniikan tai matemaattisten haasteiden parissa.

Mutta ilta toisensa jälkeen Akselin kartano Palmer Woodsissa täyttyi iloisista juhlijoista, musiikista, hyvästä ruuasta ja alkoholista. Kartano oli kuin pienoismaailma 1980-luvun nousukiitoisesta elämästä. Ja kaiken sen tuhlailevan juhlinnan keskellä Aksel koki olevansa vieras omassa kodissaan.

Juhlien todellinen isäntä oli Seven. Aksel ei ollut lainkaan varma siitä, nauttiko Seven olostaan ihmisten keskellä. Toki hän piti huomiosta, mutta Seven ei ollut enää vuosiin osannut todella olla onnellinen. Hänen kokemansa kidutus oli rikkonut hänet pysyvästi. Aksel toivoi ajan lopulta korjaavan Sevenin, mutta vuosi vuodelta hänen toivonsa pikkuhiljaa hiipui. Mitä vanhemmaksi Seven tuli, sitä epäinhimillisemmäksi hän kävi. Ja sitä kauemmaksi hän ajautui siitä miehestä, jonka Aksel kerran oli tuntenut. Oli kuin kaikki se elämänilo ja rakkaus, jota Seven joskus oli tuntunut, olisi käännetty sadistisuudeksi, vihaksi ja katkeruudeksi. Aksel kuvitteli, miten tremereiden käsissä Seven oli nyljetty ja puettu uudelleen nurinpäin käännettyyn nahkaan, joka vääristi kaiken sen, mitä hän aikanaan oli ollut.

Juhlien musiikki ja metelöinti kuului vain vaimeasti kartanon vanhimpiin osiin. Aksel kiipesi massiivisen portaikon ylös vanhan kartanon toiseen kerrokseen. Hän ei enää jaksanut katsella Seveniä, joka valikoi itselleen yön uhria pahaa-aavistamattomien nuorten naisten joukosta. Miten mielellään Aksel olisi varoittanut kaikkia juhlissa olevia ihmisiä ja käskenyt heitä pysymään kaukana Sevensitä. Yksikään heistä ei ansainnut kärsiä ja kuolla Sevenin hampaissa. Mutta jälleen kerran Aksel oli valinnut poistua paikalta sen sijaan, että olisi tehnyt oikein. Niin vahva ote Sevenillä oli hänestä.

”Aksel, joko sinä lähdit juhlista?” Aksel kuuli heleän naisäänen kysyvän häneltä pimeydestä.

Aksel kääntyi äänen suuntaan ja näki Kaiserin, joka oli ilmeisesti seurannut häntä. Kaiser oli mitättömän näköinen nuori nainen, mutta kenties juuri siitä syystä hän oli pakkomielteinen omasta ulkonäöstään. Ja koska hän ei enää koskaan voinut nähdä omaa kuvajaistaan, hän joutui luottamaan ihmisseuralaistensa apuun meikin ja hiusten suhteen. Se teki Kaiserista paitsi erikoisen näköisen, myös epäluuloisen kaikkia niitä kohtaan, jotka katsoivat häntä liian pitkään.

”Minä en pidä juhlista”, Aksel vastasi lyhyesti.

”Minä teidän sen. En minäkään viihtynyt siellä tänään”, Kaiser sanoi. Hän tuli aivan Akselin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulalleen.

Kaiser äänsi miellyttävän pehmeästi heidän yhteistä kotikieltänsä saksaa. Se paljasti, ettei Kaiser ollut paikallisia, vaan kotoisin katolilaisen Etelä-Saksan maaseudulta. Kaiserin seurassa Akselia ei hermostuttanut, sillä Kaiser huomioi aina myös hänen tarpeensa, toisin kuin Seven. Kaiser painoi puuterilta tuoksuvat kasvonsa vasten Akselin rintaa ja kietoi kätensä tiukemmin hänen kaulalleen. Aksel halusi purra Kaiseria ja oli melko varma siitä, että Kaiser halusi samaa.

Suuri, valkoisilla huonekaluilla ja hempeällä ruusukuvioisella tapetilla sisustettu vierashuone oli Akselin ja Kaiserin oma salainen huone. Siellä he saattoivat kenenkään häiritsemättä nauttia toistensa seurasta ja unohtaa hetkeksi kaiken muun.

”Minä olen sinun salaisuutesi”, Kaiser sanoi pehmeästi ja suuteli Akselia.

”Olet hyvä salaisuus”, Aksel vastasi.

”Mutta etkö sinä ole lainkaan huolissasi? Mitä, jos minä olenkin vakooja?” Kaiser kysyi.

”Sitten sinä olet väärän vampyyrin kanssa. Minä en tiedä mitään Camarillan politiikasta”, Aksel vastasi. Hän silitti Kaiserin maantienväristä tukkaa, joka roikkui velttona naisen kasvoja vasten.

Kaiser naurahti ja hymyili. Hän upotti hampaansa Akselin kaulaan.


Aamuyö oli jo pitkällä. Aksel ja Kaiser makasivat paksun peitteen alla lähekkäin ja yhtä kylminä kuin huoneilma heidän ympärillään. He eivät saaneet toistensa seurassa nauttia siitä lämmöstä, josta ihmisen kanssa sai nauttia, mutta he tiesivät toistensa seuran silti olevan parempaa kuin ihmisen seura.

”Aksel, ajatteletko sinä Seveniä silloinkin, kun olet minun kanssani?” Kaiser kysyi.

Aksel ei vastannut mitään, sillä hän arveli Kaiserin kyllä tietävän vastauksen. Enemmän kuin mitään muuta, Aksel toivoi voivansa joskus unohtaa Sevenin.

”Seven kohtelee sinua julmasti”, Kaiser sanoi lopulta.

”Seven kohtelee kaikkia julmasti”, Aksel vastasi.

”Meidän pitäisi olla samaa perhettä, sinun ja minun, Aksel Kron”, Kaiser sanoi ja nousi istumaan. Hän näytti hyvin päättäväiseltä ja ovelalta, mutta toisaalta sellaiselta Kaiser yleensäkin näytti.

Akselkin nousi istumaan ja seurasi katseellaan Kaiseria, joka meni hakemaan jotain laukustaan. Se oli mustaan samettiin kääritty mytty. Kaiser nosti mytyn sängylle ja avasi sen paljastaen sen sisälle käärityn kultaisen maljan ja kultavartisen tikarin. Aksel otti maljan käteensä ja tarkasteli sitä. Siinä oli kauniita kohokuvioita, jotka esittivät kruunupäistä lintua. Hän kurtisti kulmiaan. Aksel tunsi hyvin eurooppalaisen heraldiikan niin ihmisten kuin vampyyrienkin perinteessä ja tiesi maljan kuuluvan Kaiserin klaanille.

”Tee minun kanssani rituaali, Aksel Kron, ja me kuulumme sen jälkeen samaan perheeseen”, Kaiser sanoi.

”Minä en ole lasombra”, Aksel vastasi varautuneesti.

”Ei rituaali tee sinusta lasombraa”, Kaiser nauroi. ”Se vain liittää meidät yhteen samaksi perheeksi.”

”Niin kuin avioliitto?” Aksel kysyi.

”Hmmm… hiukan niin kuin avioliitto. Mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö me voisi olla muiden kanssa”, Kaiser selitti.

Aksel mietti. Avioliitto oli vakava asia, mutta sellaista ei harrastettu vampyyrien keskuudessa. Lisäksi Kaiser ei vaikuttanut vampyyrilta, joka haluaisi ehdotonta sitoutumista. Kyse oli ilmeisesti ennemminkin jonkinlaisesta luottamuksen osoituksesta. Akselilla ei ollut mitään syytä kieltäytyä, sillä se tarkoittaisi sitä, että hän voisi luottaa Kaiseriin entistä voimakkaammin.

Kaiser hymyili ja painoi kultakahvaisen tikarin rintaansa vasten. Hän viilsi syvän haavan, josta alkoi valua tummaa verta. Aksel värähti hiukan. Kaiser valutti veren haavasta kultaiseen pikariin.

”Suutele minua”, hän kuiskasi.

Aksel kumartui suutelemaan Kaiserin haavaa. Hän ei voinut sulkea sitä, mutta hän saattoi tyrehdyttää verenvuodon. Sitten Kaiser ojensi tikarin Akselille. Aksel epäröi hetken, mutta viilsi sitten omaa rintaansa. Tikarin viilto koski hiukan ja Aksel joutui pakottamaan verensä vuotamaan haavasta Kaiserin pitelemään pikariin. Kaiser kumartui puolestaan suutelemaan ja hyväilemään Akselin rintaa.

Sitten Kaiser nosti pikarin kasvojensa tasalle, sulki silmänsä ja kuiskasi jotain hyvin hiljaa. Hän avasi silmänsä ja otti pikarista pitkän siemauksen. Aksel odotti ja otti vastaan pikarin, jossa vielä oli puolet jäljellä heidän yhteen sekoittuneesta verestään. Hän joi pikarin tyhjäksi.

Kaiser suuteli ja halasi Akselia. Aksel kietoi kätensä Kaiserin ympärille ja tunsi hetken ajan olevansa hyvin onnellinen hänen kanssaan. Jotain syvällä Akselin sisällä tuntui hajonneen, puristava tunne hänen rinnassaan hellitti ja hän upotti hampaansa Kaiserin paljaaseen olkapäähän. Ensimmäistä kertaa hän tunsi nauttivansa nimenomaan Kaiserin seurasta ja Kaiserin verestä. Ajatukset ja kuvat Sevenistä eivät hiipineet hänen mieleensä, eivätkä tulleet pilaamaan hänen täydellistä hetkeään.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 08.03.2024 21:46

Grand Rapids, 2000

Douglas Gleason nautti hyvin ansaittua cosmopolitaniaan baaritiskillä. Hän oli erinomaisella tuulella saatunaan ylimääräisen bonuksen hyvin hoidetuista yrityskaupoista. Koska oli torstai, Douglas epäili, että muut eivät vielä olleet riittävästi juhlatuulella. Siitä huolimatta hän silmäili baarin asiakkaita yhden illan suhteen toivossa.

Tilattuaan kolmannen cosmopolitanin ja luovuttuaan jo melkein toivosta, Douglas huomasi erityisen komean nuoren miehen saapuvan baariin. Miehellä oli valloittavat vaaleat ja kiharat hiukset ja takapuoli, josta Douglas ei kyennyt saamaan silmiään irti. Douglas toivoi, että mies katsoisi hänen suuntaansa. Hän tarjoaisi miehelle oitis drinkin. Mies käveli baaritiskille silmäilemään drinkkilistaa. Douglas rykäisi saadakseen miehen huomion. Lopulta tämä katsoi häneen. Miten lumoavat tummansiniset silmät, Douglas ajatteli. Mies tuijotti häntä pitkään ja vaikutti jotenkin hämmentyneeltä. Douglasin tuli hetkeksi kummallinen ja epämukava olo.

”Tuota, saanko tarjota teille drinkin?” Douglas kysyi.

”Kiitos, kyllä”, mies vastasi pehmeällä äänellä.

”Pidätkö cosmopolitaneista?” Douglas kysyi seuraavaksi ja kohotti omaa lasiaan.

Mies nyökkäsi ja istuutui baarituolille Douglasin viereen.

”Kaksi cosmopolitania”, Douglas huikkasi baarimikolle.

”Anteeksi, mutta minun on pakko kysyä…tuota, miksi te katsoitte minua niin pitkään?” Douglas kysyi baarimikon sekoitellessa heidän juomiaan.

”Luulin hetken aikaa, että olitte eräs toinen henkilö. Muistutatte häntä hyvin paljon”, mies vastasi.

”Niinkö?” Douglas kysyi ja päätti sitten heittää vitsin: ”Joidenkin mielestä näytän Noah Wyleltä.”

Vaaleatukkainen mies hymähti, eikä selvästikään tajunnut vitsiä. Douglas nolostui.

”Minä ikäinen te olette?” Vaalea mies kysyi.

”Kahdenkymmenen kahdeksan, mutta olen hyvin menestynyt”, Douglas sanoi ylpeänä. Hän olisi voinut kehuskella, ettei kovin moni hänen ikäisensä ollut niin varakas, mutta päätti vielä odottaa sen asian kanssa.

”Voisitte hyvin olla hän, jos aika olisi toinen”, mies sanoi hiljaa.

Douglasia harmitti. Vaikutti siltä, että hän muistutti miestä jostain tämän ex-poikaystävästä. Sellainen ei koskaan luvannut hyvää.

Baarimikko ojensi heille drinkit ja Douglas vilautti luottokorttiaan lukijalle. Sitten hän kohotti lasiaan:
”Menestykselle”, hän sanoi.

Vaalea mies kohotti myös lasiaan ja hymyili valloittavasti. Kenties illasta tulisi sittenkin hyvä, Douglas ajatteli.

”Mikä sinun nimesi on? Minä olen Douglas Gleason, mutta voit sanoa vain Doug”, Douglas sanoi ja tarjosi kättään.

”Seven”, mies vastasi. Hänen kätensä oli miellyttävän pehmeä ja puristuksensa vahva.

”Jos se ei ole liian tungettelevaa, saanko kysyä, ketä minä mielestäsi muistutan?” Douglas kysyi.

”Hänen nimensä on Aksel Kron. En ole tavannut häntä vuosiin”, Seven vastasi.

Joku teini-iän ihastus varmaankin, Douglas ajatteli.

”Onko sinulla vielä tunteita häntä kohtaan?” Douglas kysyi varovasti.

Seven naurahti kolkosti. Douglasia kylmäsi, vaikka hän ei aivan täysin ymmärtänytkään, miksi.

”Ei, käsititte väärin. En ajattele häntä enää. Hän hylkäsi minut naisen vuoksi”, Seven vastasi.

”Olen pahoillani”, Douglas sanoi. Ilmiö oli hänelle tuttu. Monet nuoret miehet kokeilivat, josko kuitenkin voisivat elää naisen kanssa. Se oli yhteiskunnallisesti niin paljon hyväksyttävämpää.

”Aksel ja se nainen, he puhuivat usein keskenään saksaa. Se oli heidän äidinkielensä. Tunsin itseni usein ulkopuoliseksi”, Seven kertoi hyvin hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.

Douglas siemaili drinkkiään hajamielisesti. Hän oli huolissaan huomatessaan, ettei Seven koskenutkaan omaansa. Kenties drinkki oli kuitenkin ollut väärä?

”Minun on varmaankin aika lähteä kotiin”, Douglas sanoi pettyneenä juotuaan drinkkinsä.

”Nytkö jo? Etkö olisi halunnut lähteä kanssani vielä jonnekin toisaalle?” Seven kysyi.

Douglas hymyili leveästi ehdotukselle ja nyökkäsi.

3 kuukautta myöhemmin


Douglas oli heikko. Hän jaksoi tuskin nostaa päätään, mutta raahautui silti juomaan kylmää energiajuomaa, joka odotti häntä ruokatarjottimella. Koko Douglasin kehoa särki lukuisten ruhjeiden ja mustelmien vuoksi. Sitä hän ei tiennyt, miksi hän oli jatkuvasti niin heikko ja janoinen. Kun Douglas nosti päätään juodakseen, hänen korvissaan vinkui ja näkönsä sumeni. Douglasin oli pakko asettua takaisin makuulle.

Hän itki heikosti. Seven oli pitänyt häntä vankina tuossa samaisessa makuuhuoneessa siitä asti, kun he olivat lähteneet yhdessä baarista Sevenin asunnolle. Sen oli pitänyt olla vain yhden illan suhde. Heidän oli ollut tarkoitus pitää hauskaa. Mutta nyt Douglas oli menettänyt vaatteensa, rahansa ja puhelimensa, eikä hän voinut paeta Sevenin makuuhuoneesta. Ovi oli lukossa ja Douglas oli liian heikko yrittääkseen rikkoa sitä.

Päivisin Douglas makasi sängyllä ja söi ja joi sitä, mitä ruokatarjottimella kulloinkin oli tarjolla. Seven piti hänestä huolta tarjoamalla hedelmiä ja pihviä, riisiä ja perunoita. Toisinaan Douglas sai viiniä tai olutta, toisinaan tuoremehuja ja virvoitusjuomaa. Iltaisin Seven ryömi sänkyyn hänen viereensä ja tyydytti halujaan Douglasilla. Hän kutsui Douglasia nimellä Aksel. Se oli karmivaa. Douglas ei merkinnyt Sevenille mitään, hän oli vain väline miehen sairaissa fantasioissa.

Douglas olisi antanut mitä vain saadakseen takaisin sen illan, jolloin oli lähtenyt Sevenin matkaan. Miten hän katuikaan sitä nyt. Häntä oli varoitettu homovihaajista, jotka kaappasivat hänen kaltaisiaan miehiä pahoinpidelläkseen heidät, mutta Seven ei ollut sellainen. Seven oli yksinkertaisesti hirviö.

Makuuhuoneen ovi avautui. Seven oli tulossa. Douglas kohottautui istumaan, vaikka häntä huimasikin valtavasti. Hän aikoi vielä kerran pyytää, että Seven päästäisi hänet vapaaksi. Hän lupaisi olla kertomatta Sevenistä kenellekään.

Seven ei tullut yksin. Hän raahasi mukanaan keski-ikäistä miestä, joka Douglasin kauhuksi vaikutti kuolleelta. Hänen epäilyksensä saivat vahvistuksen, kun Seven heitti miehen makuuhuoneen lattialle. Mies oli lävistetty harjanvarrella. Douglas tuijotti groteskia näkyä kauhuissaan. Hänen oli päästävä pakoon, ennen kuin Seven surmaisi hänetkin. Douglas äännähti ja loi katseen kohti avointa ovea.

”Rauhoitu, rakkaani. Hän auttaa sinua. Kyllä, kun hän on käsitellyt sinut, me voimme olla yhdessä ikuisesti”, Seven sanoi ja painoi Douglasin takaisin makuulle sängyn päälle.

”Seven, minä pyydän, ole kiltti…”, Douglas itki ja aneli, mutta Seven ei kuunnellut häntä.

Seven meni puhumaan lattialla makaavalle raadolle:
”Olen pahoillani, Marc, että minun piti kaapata sinut. Mutta sinä olet oikea, sinun pitää tehdä se”, puhuessaan Seven meni makaamaan kuolleen miehen päälle ja hyväili tämän kasvoja ja kaulaa.

”Sinä olet oikeaa klaania. Etkä pelkästään klaania, sinä olet samaa sukua. Sinä olet ruhtinaan jälkeläisiä, minä haistan sen”, Seven puhui naama kiinni kuolleen miehen kaulassa.

Douglas nousi varovasti istumaan ja yritti hivuttautua hitaasti kohti ovea. Seven ei koskaan jättänyt ovea auki. Nyt oli Douglasin tilaisuus paeta. Douglas keräsi voimia ja nousi seisomaan. Seven makasi edelleen ruumiin päällä. Douglas hiipi kohti ovea. Hän oli miltei oviaukolla.

Yhtäkkiä Seven seisoi hänen edessään. Miten se oli mahdollista? Douglas tuijotti Seveniä tajuamatta, mitä oli tapahtunut. Häntä pyörrytti ja oksetti.

”Rakkaani, älä lähde minnekään, ei vielä. Minä jätän teidät pian kahden ja Marc saa ottaa sinut. Hän tietää, mitä pitää tehdä. Minä odotan sinua, rakkaani. Ja sitten sinä olet ikuisesti minun”, Seven sanoi ja työnsi Douglasin takaisin sängylle.

”Ei… ole kiltti, älä tee tätä”, Douglas pyysi. Hän oli liian heikko, hänen oli pakko istua sängylle. Douglasista tuntui, että kaikki toivo pakenemisesta oli menetetty.

Seven käveli takaisin kuolleen miehen luokse ja kiskaisi harjanvarren irti ruumiista. Samassa Douglasin kauhuksi kuollut mies nousi istumaan ja tuijotti raivoissaan Seveniä.

”Senkin sairas toreador, helvetin homo!” Mies huusi ja nousi nopeasti seisomaan. Hän ei vaikuttanut enää lainkaan kuolleelta.

Ennen kuin Douglas edes ehti tajuta, Seven oli kadonnut huoneesta ja ovi läimähti kiinni. Douglas kuuli, miten salpa ja munalukko naksahtivat kiinni oven toisella puolella. Kuollut mies, joka ei enää ollut kuollut, juoksi ovelle kiskomaan sitä auki ja takomaan sitä.

”Tämä on sinun viimeinen temppusi, saatanan hinttari! Minä revin sinut kappaleiksi, kuuletko?!” Mies raivosi.

Douglas istui sängyllä kauhusta jäykkänä. Hän pelkäsi, että mies muistaisi hänen läsnäolonsa ja päättäisi purkaa raivonsa häneen. Mutta taottuaan hetken ovea, mies lopulta rauhoittui. Hän nojasi oveen ja siveli rintaansa, jossa edelleen oli suuri haava. Mies tuijotti Douglasia, mutta ei näyttänyt enää aggressiiviselta.

”Kuka sinä olet? Joku Sevenin hoito?” Mies kysyi.

”Minä… minä haluan vain kotiin”, Douglas vastasi heikosti.

Mies tuhahti ja pudisti päätään.
”Kauanko hän on pitänyt sinua täällä?” mies kysyi.

”En tiedä. Ikuisuuden”, Douglas vastasi.

Mies ei hetkeen sanonut mitään. Douglasista tuntui, että mies ymmärsi häntä. Ehkä mies voisi auttaa hänet pakoon?

”Seven on hullu, mutta sen sinä varmaan olet jo oivaltanut. Ongelma vain on se, että hän on hemmetin vanha ja voimakas”, mies selitti.

”Hän haluaa, että minä tapan sinut”, mies sanoi lopulta.

Douglas katsoi miestä kauhuissaan, mutta mies nosti kätensä rauhoittelevasti ylös:
”Minä en aio tappaa sinua. Sinä et kiinnosta minua millään tasolla, joten siitä ei olisi minulle mitään iloa.”

”Kiitos… kai”, Douglas vastasi.

Mies käveli ikkunan luokse ja katsoi alas.

”Me olemme melko korkealla, mutta minua se ei huoleta. Minä en jää tänne odottamaan aamua, minä aion häipyä”, hän sanoi ja alkoi kammeta ikkunaa auki.

Douglas seurasi, miten mies repi ja kampesi suura ikkunaa, kunnes lopulta sai sen auki. Viileä yötuuli tulvahti huoneeseen. Douglas tajusi, että mies aikoi hypätä. Hän lähtisi ja jättäisi Douglasin pulaan.

”Odota! Älä jätä minua tänne!” Douglas huusi.

”Mitä sinun kohtalosi minua kiinnostaa?” Mies kysyi.

”Ole niin kiltti, minä pyydän”, Douglas aneli.

Jokin miehen ilmeessä muuttui. Oliko se sääliä? Hän tuli Douglasin luokse ja katsoi tätä arvioiden. Douglas oli pahoinpidelty, nääntynyt ja alasti. Mies kumartui ja nosti Douglasin olkapäilleen. Sitten mies käveli ikkunalle. Douglas tajusi, että he olivat kolmannessa tai neljännessä kerroksessa. Hän ei ehtinyt kuin älähtää, kun mies jo hyppäsi.

Douglas ei tajunnut, miten mies selvisi pudotuksesta vahingoittumattomana. Douglas tärähti rajusti, mutta ei loukannut itseään, sillä miehen hartiat suojasivat häntä. Mies lähti juoksemaan Douglas olkapäillään. Douglas menetti tajuntansa.

Myöhemmin, kun Douglas tuli tajuihinsa, hän oli sairaalassa. Hän halusi kertoa poliisille kaiken. Sevenistä, tämän sairaista fantasioista ja miehestä, joka oli pelastanut hänen henkensä.


Grand Rapids, syyskyy 2018

Douglas nautti hiljaisesta aamuhetkestä ennen Hudsonin heräämistä. Heidän pitkäturkkinen kissansa tuli kiehnäämään Douglasin jalkaa vasten. Douglas huokasi tyytyväisenä, rapsutti kissaa ja nuuhkaisi kuumaa latteaan. Elämä oli suloista. Hän ja Hudson viettäisivät pian viidettä hääpäiväänsä ja he olivat jo ostaneet liput Honoluluun suuren juhlan kunniaksi. Heillä oli kummallakin hyväpalkkainen työ ja he asuivat upeassa asunnossa, josta avautui näkymä järvelle. Mikään ei voisi pilata hänen onneaan.

Ovikello soi. Douglas hämmentyi ja kietaisi aamutakin vyön tiukemmalle. Kuka kumma tuli kylään siihen aikaan? Hän kiiruhti avaamaan oven ennen kuin vieraat herättäisivät Hudsonin. Hudson oli aamu-uninen ja liian aikainen herätys teki hänestä kärttyisän.

Douglas avasi oven ja säikähti. Ovella oli kaksi poliisia.

”Onko jotain kauheaa tapahtunut?” Douglas kysyi säikähtäneenä.

”Oletteko te herra Douglas Gleason?” toinen poliisi kysyi.

”Kyllä, kyllä, olen minä. Mistä on kyse?” Douglas oli hermostunut. Oliko joku hänen sukulaisensa joutunut onnettomuuteen?

”Mitään pahaa ei ole tapahtunut, voitte olla huoleti. Haluaisimme puhua eräästä vanhasta tapauksesta kanssanne”, poliisi sanoi rauhoittelevasti.

”Tietysti, tulkaa sisään”, Douglas sanoi huojentuneena.

Hudson oli herännyt. Hän kiiruhti Douglasia vastaan huolestuneen näköisenä.

”Ei mitään hätää, Hud. He haluavat vain puhua jostain vanhasta asiasta”, Douglas rauhoitteli.

Vasta kun poliisit olivat istuutuneet alas ja kaivaneet esiin vanhoja papereita, Douglas tajusi, mistä asiasta he halusivat puhua. Hänen sydämensä alkoi hakata villisti. Douglas oli yrittänyt tehdä parhaansa unohtaakseen sen kammottavan kokemuksen. Hudson tiesi asiasta ja jännittyi.

”Onko Dougin pakko käydä tämä läpi uudelleen? Se on hänelle hyvin raskas kokemus”, Hudson sanoi.

”Se ei haittaa, Hud. Minä käyn sen läpi uudelleen, jos siitä on jotain apua. Sitä miestä ei ole saatu kiinni”, Douglas sanoi. Sitten hän kääntyi poliisien puoleen:
”Tämä koskee sitä, eikö niin? Teillä on epäilys siitä, kuka se Seveniksi itseään kutsunut mies voisi olla?”

Douglas oli aikanaan tehnyt vankeudestaan rikosilmoituksen. Vapaudenriisto oli syytenimike, joka oli jo vanhentunut. Mutta raiskaus ei.

”Uskotteko, että te voisitte tunnistaa hänet rivistä kaikkien näiden vuosien jälkeen?” Toinen poliisi kysyi.

Douglas mietti.
”Siitä on melkein kaksikymmentä vuotta. Hän on varmaan vanhentunut paljon, mutta kyllä, uskoisin tunnistavani hänet.”

”Muistatteko vielä, millä nimellä hän kutsui teitä vankeuden aikana?” Toinen poliisi kysyi.

Hudson laski kätensä Douglasin harteille tukeakseen häntä. Mutta Douglas tunsi itsensä vahvaksi ja rauhalliseksi.

”Kyllä, muistan sen hyvin. Hän sanoi minua Akseliksi”, Douglas sanoi. Hän vihasi sitä nimeä.

”Se oli joku hänen entisen poikakaverinsa nimi. Aksel Kron.”

Poliisit kirjasivat jotain papereihinsa ja näyttivät tyytyväisiltä. Douglasia alkoi epäilyttää. Aksel Kron oli tuttu nimi jostain muustakin yhteydestä, mutta hän ei millään keksinyt, mistä. Se liittyi hänen töihinsä, mutta millä tavoin?

”Aksel Kron, Kron Industries yrityksen Kron?” Hudoson puuttui puheeseen.

”Ei se voi olla hän, Hud. Siitä on kaksikymmentä vuotta aikaa ja Detroitin Aksel Kron on tuskin kolmeakymmentä”, Douglas huomautti.

Poliisit kirjasivat jälleen jotain ylös.

”Voimmeko olla teihin yhteydessä, kun tarvitsemme todistajalausuntoanne?” Poliisi kysyi.

Douglas nyökkäsi, tuntui hyvältä ajatella, että Seven viimeinkin jäisi kiinni.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

EdellinenSeuraava

Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron