Detroit 2018

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 02.08.2024 10:46

Detroit 5.11.2018

Kylmä nesteytysjuoma maistui esanssiselle kirsikalle. Steve Hillary irvisti, mutta joi silti pullon tyhjäksi. Hän piti yleensä kirsikan mausta, mutta juotuaan jo monta litraa nesteytysjuomia, hän alkoi kyllästyä sen makuun. Steve päätti mielessään, että pyytäisi sairaanhoitajalta seuraavaksi sitruunan makuista juomaa.

Hän oli lähtenyt pienelle kävelylenkille sairaalan puistoon, mutta tunsi itsensä uupuneeksi jo muutaman sadan metrin jälkeen. Valkoinen puupenkki oli vapaana ja Steve istahti sille hetkeksi lepäämään. Puisto oli pieni ja sitä ympäröivät sairaalan valkoiset rakennukset joka sivulta. Keskellä puistoa oli suuri suihkulähde, jota reunustivat rhodorendron-pensaat ja köynnösruusut. Hieman kauempana puiston reunoilla kasvoi riippupajuja ja ikivihreitä pinjoja. Puisto oli varmasti kesällä kaunis, Steve ajatteli. Mutta marraskuussa se vaikutti varsin ankealta. Suihkulähde oli suojattu pressulla talven varalta ja puista irronneet lehdet pyörteilivät hiekkakäytävien päällä kylmässä syystuulessa. Ilmassa oli kostea tuoksu, johon sekoittui vieno mädän haju. Steve huomasi sen tulevan penkin vieressä levittäytyvästä, mustasta massasta, joka oli muutama viikko sitten ollut joukko sieniä.

Puistossa ei ollut muita, joten Steve sai nauttia harvinaisesta rauhasta ja hiljaisuudesta. Hänellä oli kahden viikon sairasloma töistä. Se oli ansaittu. Jatkosta hänellä ei vielä ollut tietoa, sillä Dagmar King varmasi pyrkisi keksimään jotain hänen päänsä menoksi. Kirottu mies, Steve ajatteli katkerasti. Dagmar oli avannut tulen parkkipaikalla, mutta koska Steve oli ollut tiedoton, oli Dagmar sepittänyt poliisipäällikölle oman tarinansa tapahtumien kulusta. Eikä Steven aiempi huono käytös väkivaltarikosyksikössä ollut omiaan tukemaan Steven versiota. Pahimmassa tapauksessa Steven ura oli mennyttä. Mitä hän sitten tekisi? Miten hän maksaisi vuokransa?

”Anteeksi, oletteko te Steve Hillary?”

Steve kohotti katseensa juomapullostaan ja näki vanhan miehen pitkässä, mustassa villakangastakissa ja lierihatussa katselevan häntä. Miehellä oli pyöreät silmälasit, joiden takana tuikkivien vihreiden silmien katse oli terävä.

”Öh, kyllä olen. Kuka kysyy?” Steve vastasi. Hän ei halunnut kuulostaa töykeältä, mutta häntä harmitti, että mies oli tullut häiritsemään hänen itsesäälin täyttämiä mietteitään.

”Olen isä Ciar Brendan”, vanhus sanoi ja tarjosi hansikoitua kättään. Steve nousi hiukan penkiltä ja kätteli miestä.

”Istukaa alas”, Steve kehotti, sillä hän ei itse jaksanut juuri sillä hetkellä seistä. Vanhus istuutui hänen viereensä vaiti.

”Kuule, kuka sinut lähetti? Miten löysit minut? En tiedä, mistä tässä nyt on kyse, mutta minä en ole käynyt kirkossa sitten lapsuuteni. Enkä aio puhua kanssasi mistään, ei millään pahalla”, Steve sanoi lopulta, kun hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta. Steve oli varma, että hänen äitinsä oli lähettänyt papin puhumaan pojalleen. Äiti oli vanhoilla päivillään tullut yhä hupsummaksi. Hän kävi joka sunnuntai kirkossa ja samalla ripittäytymässä.

”Sinun maineesi toi minut tänne”, pappi vastasi rauhallisesti. ”Tunsin hyvin herra Pavel Ponjenkon.”

”Sitten olet varmaan kuullut, että Pavel on poissa”, Steve sanoi.

”Ikävä kyllä. Hän oli hieno mies”, pappi vastasi. Hän teki ristinmerkin. Steve tunsi itsensä vaivaantuneeksi.

He istuivat jälleen vaiti. Steveä alkoi ärsyttää ja hän mietti kuumeisesti, miten pääsisi papista eroon.

”Minä kävin juttelemassa poliisipäällikön kanssa. Ikävä juttu”, pappi sanoi viimein. Steve tuijotti häntä ällistyneenä.

”Mistä sinä oikein puhut?” Steve kysyi.

”Sinun tilanteestasi. Ilmeisesti tämä Dagmar King haluaa, että sinut erotetaan. Ja joukko väkivaltarikosyksikön tutkijoita tukee häntä. En usko, että sille asialle voi tehdä enää yhtään mitään”, pappi kertoi.

Steven mieli mustui entisestään. Siinä sitä oltiin. Potkut. Hänellä oli ollut varsin nousujohteinen ura, mutta nyt se oli kolahtanut melkoisella rytinällä seinään.

”Maksaakohan työpaikka edes tätä sairaalareissua?” Steve mutisi puoliääneen. Ei hänellä työttömänä olisi varaa maksaa tuhansien, ellei jopa kymmenien tuhansien dollarien sairaalamaksua.

”Älä siitä huolehdi. Minä varmistan kyllä, ettei sinulle tule maksettavaa. Ja koska tilanne on nyt tämä, otin vapauden kertoa sinusta toiselle taholle”, pappi jatkoi. Puhuessaan hän kaivoi villakangastakkinsa povitaskusta esiin huolellisesti taitellut paperinipun.

”Mitä sanot?” Hän kysyi ja ojensi nipun Stevelle.

Steve avasi paperit kummissaan. Hän tunnisti oitis paperien ylälaidassa olevan kotkavaakunan ja alkoi kiireesti lukea tekstiä. Steven ihmetys kasvoi sitä mukaa, kun hän luki.

”Sinä olet ollut rikostutkija. He tarvitsevat nimenomaan tutkijaa, joka on työskennellyt Detroitissa ja tuntee kaupungin hyvin”, pappi sanoi.

”Oooh”, Steve huokasi ja luki palkkaehdotuksen kolme kertaa, ennen kuin uskoi sitä. Jokainen poliisikoulun kokelas haaveili siitä, että jonain päivänä he saisivat tällaiset työtarjouksen. Ja nyt tämä onnenpotku oli tullut Stevelle.

Hän laski paperit alas ja koetti selvittää ajatuksiaan. Pappi puhui jotain, mutta Steve ei kuunnellut. Yhtäkkiä häntä alkoi kuitenkin epäilyttää. Miksi tiedon oli tuonut joku seurakunnan työntekijä? Eihän Stevellä ollut enää mitään tekemistä kirkon kanssa.

”Miksi nämä paperit ovat sinulla? Eihän siinä ole järkeä”, Steve töksäytti ja katsoi pappia.

Vanha mies alkoi äkkiä hymyillä niin, että hänen terävien silmiensä katse muuttui lempeäksi ja tuikkivaksi, aivan kuin ystävällisellä isoisällä.
”Koska minä olen katsonut sinun perääsi siitä asti, kun Pavel kertoi minulle sinusta. Olet nuori ja vahva, sinussa on paljon potentiaalia. Ja Detroit tarvitsee sinua.”

”Oletko sinä täältä Detroitista? Lähettikö minun äitini sinut?” Steve kysyi. Hän uskoi edelleen, että äidillä täytyi olla näppinsä pelissä.

”En, minä tulen Bostonista. Mutta tulin nyt jäädäkseni, sillä minusta tuntuu, että täällä tarvitaan minuakin. En tunne äitiäsi, mutta opin varmasti tuntemaan. Pidän messun tänä sunnuntaina ja tutustun samalla seurakuntalaisiin. Olisin hyvin iloinen, mikäli näkisin sinut kirkossa”, pappi vastasi.

Steve olisi halunnut sanoa, ettei häntä kiinnostanut kirkko vähääkään, mutta ei kehdannut. Pappi oli ollut häntä kohtaan äärettömän ystävällinen ja pelastanut hänet juuri köyhyydeltä.

”Mitä sanoisit, jos menisimme sisälle? Täällä on hiukan koleaa. Näin tullessani aulassa sairaalan kahvilan, joka ei vaikuttanut lainkaan hullummalta”, pappi sanoi viimein ja nousi seisomaan.

Stevellä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän työnsi arvokkaan paperinivaskan taskuunsa ja päätti lukea sen vielä kertaalleen omassa sairaalasängyssään. Matkalla sisälle Stevelle tuli äkkiä eräs ajatus mieleen:
”Sinä olet katolilainen, eikö niin?” Hän kysyi.

”Tietysti”, pappi vastasi

”Onko sinulla mitään tekemistä niiden baptistien kanssa, jotka täällä riehuvat? He ovat pitäneet mielenosoitusta poliisiaseman edessä jo viikon ajan ja yrittäneet käydä useamman poliisin ja minunkin kimppuuni”, Steve kertoi. Hän halusi tietää, oliko pappi samassa juonessa fanaattisten baptistien kanssa. Steve ei luottanut heihin.

Pappi katsoi häntä hetken ihmeissään. Ensimmäisen kerran heidän tapaamisensa aikana Stevestä tuntui siltä, että hän tiesi jotain enemmän kuin vanhus.

”Amelie Bankolen seurakunta”, Steve selvensi. Hän arveli papin lukeneen paikallisuutisia sen verran, että mama Amelien nimi olisi tuttu.

”Aivan, hän.” pappi vastasi nyökäten. ”Ei, minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan. Bankolen maine on toki tunnettu muuallakin kuin Detroitissa, mutta en tiedä heistä sen enempää kuin mitä huhut kertovat.”

Steve huokasi tyytyväisenä mielessään. Hän oli ollut vähällä niputtaa kaikki seurakunnan työntekijät samaan ryhmään, mutta onneksi hänen oma katolinen kirkkonsa sentään vaikutti edelleen järkevältä. Ehkä hän sittenkin menisi messuun sunnuntaina. Äiti ainakin ilahtuisi.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 14.08.2024 14:57

Talo oli pimeä Olivian huonetta lukuun ottamatta. Nyt Benjamine näki Olivian valoketjujen värikkäissä valoissa, että seinissä oli kapeita, syviä rakoja. Benjaminesta tuntui että lattia vietti, että koko talo notkotti. Hän haistoi homeen kun tuulenvire ulkona yltyi. Seinissä ja lattian alla rapisi jatkuvasti hiljaa. Hän muisti kuinka oli joutunut kadulla asuessaan vaihtamaan aika ajoin nukkumapaikkaansa, koska rotat löysivät hänen makuupussinsa päivällä, kun hän makasi siinä elottomana, ja alkoivat pyrkiä sen sisälle. Kerran hän oli herännyt siihen että rotta repäisi irti hänen alahuulensa, koska ei ollut välittänyt pyyhkiä uhrinsa verta pois suupielestään. Siihen aikaan hän ei koskaan näyttäytynyt kenellekään, eikä välittänyt ajatella miltä näytti, mutta hän välitti silti siitä söivätkö rotat hänet päivällä. Olivia vain tuijotti jähmettyneenä valokuvaa hiekkarannasta, kuin olisi jähmettynyt paikalleen. Benjamine pohti välittivätkö tämän talon asukkaat.

Benjamine pystyisi tähän. Hän otti kännykkänsä taas esiin ja laittoi Akselille vielä yhden viestin, vaikka akun varaus hupeni tasaisesti. Talossa oli sähköt, ja täytyihän sieltä löytyä myös sopiva laturi. Hän kertoi kaipaavansa Akselin luo, toivoi ettei äidistä olisi vaivaa, ja lupasi hoitaa Akselin antaman tehtävän kunnialla. Benjamine pystyisi asumaan tässä talossa päivän tai pari, kunhan tietäisi ettei Aksel aikonut hylätä häntä tänne pysyvästi.

Benjamine empi hetken, ja sitten hän laittoi vielä viestin myös Noreenille. Hän halusi tietää oliko Camilla kertonut visiitistään samoin Noreenille kuin hänelle. Benjamine piti Camillasta, ja kukapa ei pitäisi, mutta pystyikö hän luottamaan Camillaan? Luottiko hän Camillaan kaksin Akselin seurassa? Ei luottanut Noreenkaan. Hänen olisi saatava Aksel kiinni nyt, tai sitten heti illalla, ennen kylpyä. Hän lähetti Akselille vielä yhden viestin, jossa toivoi ettei Camilla alkaisi ahdistelemaan Akselia, ja toivotti Akselille kauniita unia.

Benjamine sietäisi taloa kaksi tai vaikka kolmekin viikkoa ja palaisi sitten Akselin rinnalle, kunhan se vain oli Akselin tahto. Mutta Shaddaita hän ei aikonut sietää niin pitkään. Shaddai sai hänen ihonsa nousemaan kananlihalle ja selkäpiinsä värisemään, niin kuin hänen kehonsa vaistomaisesti pakenisi sitä julkeaa ja halveksuvaa ylimielisyyttä. Koko olemuksellaan Shaddai nosti Benjaminen mieleen lapsuuden kivuliaita muistoja erilaisuudesta, vääränlaisuudesta. Koulutoverit jotka kutsuivat toisia mukaan leikkiin, mutta sulkivat Benjaminen ulos. Lääkärit jotka osoittelivat vikoja hänen kehossaan ja käytöksessään, ja korjailivat niitä määräämällä piikkejä ja pillereitä. Rabbit jotka väittivät tietävänsä mitä Jumala kenestäkin tahtoi, miten ja millainen kenenkin kuului olla. Shaddai oli kaiken sen rujo ruumiillistuma, keho jota Benjamine inhosi jopa enemmän kuin omaansa. Eniten siksi, että Shaddai esitti rabbia, teki itse itsestään Jumalan tahdon vastaansanomattoman suukappaleen maan päällä.

Ei uskonnollisuus varsinaisesti Benjaminea hiertänyt. Itse asiassa hänellä ei ollut epäilystäkään Jumalan ja luomisopin todellisuudesta, vaikkakin hän suhtautui varauksella Genesiksen kirjoituksiin siten kuin seurakunta oli niitä hänelle opettanut. Hän uskoi, tahtoi ehdottomasti uskoa, että hänkin oli Jumalan rakkaudesta ja Jumalan kuvaksi luotu. Se kaikki mitä ihmiset, ja vampyyritkin, uskonnon nimissä harjoittivat, kaikki dogmit, kiellot ja rituaalit, tuntuivat Benjaminesta useimmiten tärkeileviltä ja turhilta. Ei Jumala, sen enempää kuin Cainekaan niihin vastannut. Jos rituaalit jotakin yliluonnollista aikaan saivatkin, magia tai taumaturgia selitti sen paremmin kuin itse Jumalan läsnäolo. Pahimmillaan niitä käytettiin korottamaan yksiä muka Jumalan nimessä, ja alistamaan muita, niin kuin Shaddai teki. Benjamine pystyi myöntämään olevansa viallinen ja huonompi ihmisenä. Hänen elämänsä ihmisenä ei ollut mitään menestymistä. Mutta joskus aivan alussa, aikana ennen ensimmäisiä muistojaan, ennen kuin hän oli kohdannut ensimmäisen Rabbin, hän oli ollut eheä ja tärkeä, sellainen joksi Jumala oli hänet tarkoittanut. Benjamine koki, että Shaddai, samoin kuin muutkin rabbit, halusi viedä häneltä pois tuonkin häilyvän armon, asettumalla hänen ja Jumalan väliin, Jumalan sijaiseksi.

Lahoavaa taloa Benjamine sietäisi, ja Nosferatujakin, joiden kieltämättä kurjaan kohtaloon hän pystyi samaistumaan. Mutta Shaddaita hän ei aikonut sietää yhtään sen pidempään kuin oli pakko. Hän osasi tarvittaessa esittää että pystyi sietämään Shaddaita, Benjamine oli kyennyt jopa lypsämään hänen märkiviä paiseitaan. Hän oli myös tanssinut Shaddain kanssa, eikä tiennyt kumpi oli ollut kamalampaa. Benjamine teki sen Akselin vuoksi, koska hän edusti Akselia, ja teki mitä vain Akselin puolesta. Ja pian hän saisi tilaisuutensa tappaa Shaddain, myöskin Akselin vuoksi. Benjamine tahtoi silpoa Shaddain, pyyhkiä omahyväisen hymyn hänen kasvoiltaan ja rutistaa veret hänen murskatusta ruhostaan. Yllättävänkin herkullisen veren. Hän todella tahtoi tappaa Shaddain, ja latkia hänen verensä viimeiseen pisaraan. Täällä kertaa Benjamine ei antaisi kenenkään tulla itsensä ja Jumalan väliin. Tai sen enempää itsensä ja Akselinkaan väliin.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 22.08.2024 12:14

Francisville Louisiana, 1968

Harmaanvihreä Greyhound pysähtyi matalan linja-autoaseman eteen. Aurinko oli laskemassa ja sen luomassa oranssissa kajossa vanha, keltaiseksi rapattu rakennus näytti teini-ikäisen Amelien mielestä viehättävältä. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään yksin matkalla ja ensimmäistä kertaa Michiganin ulkopuolella.

Amelien oli ollut pakko lähteä pitkälle matkalleen Yhdysvaltojen halki. Hän etsi vastauksia ja hänen kasvatti-isänsä oli sanonut, että ne löytyisivät hänen kotikaupungistaan.

Kotikaupunki. Amelielle se oli Springside, pieni kylä lähellä Detroitia. Toki hän oli aina tiennyt, ettei varsinaisesti ollut kotoisin sieltä, mutta Amelien varhaisimmat muistikuvat yltivät vain siihen asti, kun hän oli ollut viisivuotias. Silloin hän oli jo elänyt kasvattiäitinsä ja isänsä kanssa Springsidessa.

Amelien lapsuus oli ollut kaikin puolin onnellinen, vaikka Springside oli köyhä kylä, jonka asukkaista suurin osa oli alkuperäisamerikkalaisia. Se sijaitsi reservaatin reuna-alueella ja siellä asui myös muuta köyhää väkeä, joilla ei ollut varaa asua Detroitissa. Springsiden asukkaat olivat aina pitäneet huolta toisistaan ja etenkin kylän lapsista. Se oli ollut turvallinen paikka kasvaa.

Kaikki oli kuitenkin muuttunut sinä syksyisenä päivänä, jolloin vieraita tiedemiehiä oli tullut Springsideen. He olivat tarjonneet ilmaista terveydenhuoltoa kylän lapsille ja ilmaista lounasta lasten vanhemmille joka tiistai, jolloin lapset tultiin rokottamaan. Se oli kuulostanut hyvältä, mutta olikin osoittautunut painajaiseksi. Lapset sairastuivat, osa lievästi, osa vakavasti. Sitten Amelien naapurissa asuva viisivuotias poika oli kuollut. Hän oli ensimmäinen, mutta jo viikon sisään uhreja oli tullut kolme lisää. Amelie ei kuulunut terveydenhoito-ohjelmaan, sillä hän oli tuolloin, yksitoistavuotiaana, ollut jo liian vanha. Esipuberteettiin ehtineet lapset eivät kelvanneet ohjelman piiriin. Amelie tosin muisti vieläkin hyvin tiedemiesten sanat, kun he olivat nähneet hänet. ”Täällä on yksi neekeri”, he olivat ihmetelleet. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Amelie oli kuullut olevansa erilainen.

Tiedemiesten kylvämän surun ja kauhun keskellä Springsiden asukkaat kääntyivät kaikkia ulkopuolisia vastaan. Vaikka kukaan ei ollutkaan sanonut sitä ääneen, Amelie oli tuolloin kokenut olevansa yksi ”ulkopuolisista”. Hän ei ollut syntynyt Springsidessa ja nyt hän tiesi, että se näkyi hänen naamastaan. Yhtäkkiä hän oli ollut naapureilleenkin vain ”yksi neekeri”. Niinpä Amelie oli kääntynyt kasvatti-isänsä puoleen ja kysynyt häneltä neuvoa. Kasvatti-isä oli shamaani, viisas mies, joka osasi puhua luonnonhengille. Juuri hengiltä kasvatti-isä oli kuullut Amelien varhaisen elämän kaksi tärkeää nimeä: Francisville ja Temperance Bankole. Niinpä Amelie oli kasvattivanhempiensa rohkaisemana ja varustamana lähtenyt pitkälle matkalleen Francisvilleen etsimään Temperance Bankolea.

Ja siellä hän nyt oli, pienessä louisianalaiskaupungissa ihmettelemässä ilta-auringon värjäämää linja-autoasemaa. Amelie tunsi ihmisten katseet selässään, kun hän kulki pääkatua pitkin. Kaikki tietenkin näkivät heti, että hän oli ulkopuolinen. Amelie tunsi ikävän solmun vatsassaan. Oliko tämä muka hänen kotikaupunkinsa? Miksi hän sitten ei kokenut oloaan kotoisaksi? Ainoa lohduttava asia olivat häntä epäluuloisesti katsovien ihmisten piirteet. He olivat samanlaisia kuin Amelie. Heidän ihonsa oli yhtä tumma kuin hänen, heidän hiuksensa olivat kähärät kuin hänen ja heidän nenänsä oli leveä, kuten Amelien nenä. Lopulta, käveltyään yli tunnin ympäri kaupunkia, Ameliesta alkoi tuntua, että hän ehkä sittenkin kuului tähän kaupunkiin.

Illan pimentyessä yöksi Amelie haki suojaa valkoisesta puukirkosta. Hän tiesi, että kirkkojen ovet olivat aina auki. Kirkko oli sisältä karumpi kuin ne kirkot, joihin Amelie oli tottunut Detroitissa. Ikkunoissa ei ollut lasimaalauksia, alttarin yllä ei ollut hienoa alttaritaulua, eikä neitsytäiti katsonut tulijoita armollisesti oven pielessä. Alttarin luona ei ollut edes kivistä kastemaljaa. Vain yksinkertainen metalliristi koristi kirkkosalia ja sen edessä Amelie teki totutusti ristinmerkin, vaikka kärsivä vapahtaja ei roikkunutkaan sillä. Sitten Amelie asetti reppunsa tyynyksi puiselle penkille ja nukahti.

Unessaan Amelie näki ihmeellisiä asioita. Hän näki pienen mustan tytön yksin pimeydessä, yksin jossain huoneessa, missä oli lääketieteellisiä instrumentteja. Tyttö itki ja Amelie tunsi valtavan kivun koko kehossaan. Hän muisti kammottavia asioita ja ymmärsi, että tuo pieni tyttö oli hän itse. Hän näki kauniin, nuoren naisen makaavan likaisella kujalla ja työntävän piikillä kirkasta nestettä käsivarteensa. Ja silloin hän näki naisen vierellä enkelin, joka kertoi Amelielle, että nainen oli hänen äitinsä Temperance. Rahoilla, jotka nainen oli saanut pienen tyttärensä myymisestä, hän oli ostanut ainetta, jota piikittämällä hän uskoi pääsevänsä paratiisiin. Mutta enkeli näytti Amelielle, ettei nainen päässyt ikuiseen onneen vaan ikuiseen kadotukseen.

Hiestä märkänä ja huohottavana Amelie heräsi aamuauringon valaisemassa kirkossa. Hänen vierellään seisoi pappi, iholtaan yhtä musta kuin hänkin, ja tiedusteli mistä hän oli tullut. Hätääntyneenä Amelie kertoi papille unestaan. Pappi kuunteli kasvavan ihmetyksen vallassa ja kertoi Amelielle, että viisitoista vuotta sitten Francisvillessa oli todellakin kuollut nuori nainen nimeltä Temperance Bankole. Naisella tiedettiin olleen pieni tyttö, mutta lasta ei koskaan löydetty. Pappi toivotti Amelien avosylin vastaan kirkkoonsa, jonka hän kertoi olleen Amelien äidin kotiseurakunnan kokoontumispaikka.

Amelie oli yhtä aikaa onnellinen siitä, että oli löytänyt kotiin, ja kauhuissaan siitä, että hänen äitinsä oli kuollut jossain likaisella kujalla huumeiden yliannostukseen. Ameliesta tuntui, että hän oli ypöyksin maailmassa. Toki hän voisi palata kasvattivanhempiensa luokse, vaikka he eivät olleetkaan hänen oikea perheensä.

Aamun edetessä pappi valmistautui toimittamaan sunnuntaiaamun messua. Hän pyysi Amelien jäämään jumalanpalvelukseen. Jännittyneenä Amelie seurasi paikalle saapuvaa kirkkokansaa. Kaikki olivat mustia kuten hänkin. Ja kaikki he halusivat tietää, kuka Amelie oli. Kukaan heistä ei tuntunut muistavan Temperance Bankolea, mutta Amelie oli varma siitä, että pappi oli puhunut hänelle totta hänen näkemästään unesta.
Messu alkoi, eikä se ollut lainkaan sellainen messu, johon Amelie oli tottunut. Ihmiset lauloivat, tanssivat ja huusivat. Koko kirkkosali oli täynnä riemua ja ylistystä. Tunnelma kirkossa oli huumaava.

Silloin Ameliesta tuntui, että henki valtasi hänet. Eikä se ollut mikä tahansa henki, sellainen joita hänen kasvatti-isänsä oli kutsunut Springisessa. Se oli Pyhä Henki. Pappi oli juuri saarnassaan puhunut Sodomasta ja Gomorrasta ja nyt Amelie näki, miten Jumala pyyhki tulisateellaan syntiset maan päältä. Huorintekijät, varkaat ja murhamiehet. Maailma oli täynnä syntisiä ja Amelien äiti oli ollut yksi heistä. Pyhä Henki täytti Amelien ja silloin hän tiesi, mikä oli hänen tehtävänsä. Hän tiesi, mitä Jumala häneltä halusi.

Amelie kohotti kätensä ylös kohti kirkon puista kattoa ja yhtyi seurakuntalaisten kanssa villiin ylistykseen.

Ei mennyt kauaa, ennen kuin Ameliesta tuli kuuluisa. Ihmiset tulivat kaukaa päästäkseen osalliseksi hänen parantavasta kosketuksestaan. Amelie oli täynnä Jumalan armoa ja hän jakoi rakkautta kaikille uskoville. Mutta vaikka Amelie nautti saamastaan huomiosta, hän tiesi, ettei uskovien koskettaminen ja heidän hurskaan uskonsa vahvistaminen ollut hänen kutsumuksensa. Hänen tehtävänsä oli vapauttaa Jumalan luomakunta kaikista niistä syntisistä, jotka tekivät siitä uutta Sodomaa ja Gomorraa. Maailma oli täynnä harhaan johdatettuja syntisiä ihmisiä ja vielä pahempia otuksia, jotka toimivat Saatanan kätyreinä pahaa-aavistamattomien ihmisten keskellä. Ameliella oli paljon työtä, mutta hän oli päättäväinen tehtävässään. Hän tiesi, että Jumalan voima saattoi vapauttaa ihmiset Saatanan otteesta. Hän oli tuntenut voiman, jota kanavoi lävitseen ja tiesi voivansa käyttää sitä hyvään.

Muutaman vuoden jälkeen Amelie koki, ettei Lousiana voinut enää tarjota hänelle mitään. Hän oli tehnyt siellä työtään ja koonnut ympärilleen tiiviin uskovien ryhmän. Unet olivat jo pitkään vaivanneet häntä ja saaneet hänet ajattelemaan Springsidea ja niitä pahoja asioita, joita hänelle oli tehty ennen kuin hän oli muuttanut kasvattivanhempiensa luokse. Amelie tiesi, että hänen oli palattava pohjoiseen. Hänen oli kohdattava ne demonit, jotka pitivät hänelle rakasta aluetta otteessaan. Detroit oli täynnä syntiä, sen Amelie oli nähnyt unissaan. Mutta hän oli nähnyt myös, että tuota syntiä vastaan pystyi taistelemaan. Tarvittiin vain joku, joka kokoaisi uskovaiset miehet ja naiset yhteen ja näyttäisi heille oikean tien.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 12.09.2024 12:38

Detroit, marraskuu 2018

Dagmar King tunsi pettymystä herätessään vaatteet päällä vuoteestaan ja huomatessaan, että päivä oli jo pitkällä. Se tarkoitti sitä, että Benjaminekin oli kadonnut yön mukana. Dagmar oli toivonut voivansa pitää hänet luonaan ja lähellään koko päivän. Hän syytti itseään heikkoudestaan. Hänen ei olisi pitänyt nukahtaa.

Lopulta Dagmarin oli pakko nousta sängystä, sillä hänen vaatteensa haisivat oksennukselle ja jollekin selittämättömän kammottavalle, kuin kuolleelle eläimelle ja mädille sienille. Hän riisui vaatteensa likapyykkikoriin ja meni suihkuun. Oliko Benjamine käyttänyt suihkua vain muutamia tunteja aiemmin? Dagmar kuvitteli Benjaminen kanssaan suihkuun. Naisen kylmän ruumiin itseään vasten ja kuuman veden, joka kasteli heidät kumpaisenkin lämmittäen samalla Benjaminea.

Suihkun jälkeen Dagmar kietoi paksun kylpytakin ylleen ja meni katsomaan tietokonettaan. Yön aikana hänen isosetänsä Boysen oli yrittänyt soittaa videopuhelua. Mikä onni, että hän oli nukkunut, Dagmar ajatteli. Boysenia Dagmar ei juuri nyt välittänyt kohdata. Hän tiesi varsin hyvin, että hänen rakkautensa Benjamineen oli kielletty. Jos Boysen saisi tietää siitä, seuraukset voisivat olla katastrofaaliset niin Dagmarille kuin Benjaminellekin. Laiskasti Dagmar kuittasi vastaamattoman puhelun pois ruudulta ja huomasi, että isosetä oli jättänyt chattiin viestin.

”Soita minulle tänään, asia on kiireellinen. Menet illalla tapaamaan Zaccheus Manifoldia.”

Dagmar lysähti sängylleen ja alkoi kuivata tukkaansa vimmatusti pyyhkeeseen. Hän vihasi herra Manifoldia. Joskus hän oli tuntenut tätä kohtaan kunnioitusta ja kiintymystä, mutta tutustuttuaan Benjamineen, ajatukset Manifoldista olivat häipyneet jonnekin Dagmarin mielen perukoille. Hän olisi paljon mieluummin jäänyt Detroitiin ja viettänyt yön Benjaminen kanssa, kuin lähtenyt Springsideen tapaamaan tuota vastenmielistä ukkoa. Mutta isosetää oli pakko totella. Kaikkien oli. Kristian-setä oli varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtui, jos ei totellut Boysenia.

Dagmar kuuli, että hänen työpuhelimensa soi keittiössä. Kello oli jo kymmenen yli kaksitoista, joten ei ihmekään, että häntä kaipailtiin. Hän ei pitänyt kiirettä mennessään keittiöön ja vastatessaan puhelimeensa.

”Dagmar? Missä hemmetissä sinä olet? Onko kaikki kunnossa? Sinun olisi pitänyt olla täällä jo monta tuntia sitten!” Huusi puhelimen toisessa päässä Dagmarin kollega, jonka nimeä hän ei juuri nyt saanut päähänsä.

”Minulla oli raportteja. Jäin kirjoittamaan niitä etänä”, Dagmar vastasi kyllästyneesti. Hän ei juuri välittänyt työnteosta.

”Ei nyt ole aika kirjoitella raportteja. NSA on pitänyt täällä aamun työnjaon ja Steve Hillary, se kaveri murharyhmästä, joka sai siirron NSA:n, sai melkein raivarit, kun et ollut tällä. Hän meni tekemään sinusta kantelun pomolle”, kollega selitti.

Dagmar hermostui. Mikä oikeus NSA:lla oli edes sanella heille työnjakoa? He olivat Detroitin paikallispoliisi. Vaikka Amelie Bankolen tapaus olikin saanut median ja eritoten sosiaalisen median huomion, ei se silti tarkoittanut sitä, että liittovaltion agentit saivat määräillä paikallispoliisia miten tahtoivat.

”Pidä kiirettä ja tule tänne, okei?” Kollega sanoi.

”Hyvä on. Olen siellä puolessa tunnissa”, Dagmar vastasi ja sulki puhelimen.

Vaikka Dagmar oli halunnut kuulostaa tyyneltä kollegalleen puhuessaan, todellisuudessa hän oli haljeta raivosta. Sellainen viha ei ollut Dagmarille tyypillistä, sillä tavallisesti hän oli varsin tyyni ja pragmaattinen mies. Mutta nyt hän oli raivoissaan, ja mitä enemmän hän ajatteli Steve Hillarya ja tämän uutta työtä NSA:ssa, sitä enemmän Dagmar raivostui. Miten paljon hän vihasikaan sitä miestä! Dagmar paiskasi työpuhelimensa huoneen poikki. Se osui seinään ja hajosi pirstaleiksi. Heikkoa tekoa, Dagmar ajatteli.

Hän löi nyrkillään marmoriseen keittiön työtasoon. Kunpa se olisi typerän Steven typerä pää. Dagmar takoi työtasoa uudelleen ja uudelleen. Hän ei tuntenut kipua, vain kasvavaa raivoa. Hän halusi tappaa Steven. Eikä pelkästään tappaa. Hän halusi hakata Steven murskaksi ja valuttaa tämän veret päälleen. Miten hän nauttisikaan siitä. Dagmar haki keittiön laatikosta terävän fileointiveitsen. Hän viilsi sillä kämmeneensä ja näki tyydytyksekseen, miten punainen veri pulppusi haavasta hänen vaalealle kädelleen. Veripisarat putoilivat kämmenestä valkoiselle marmorille. Steve nuoli kämmenensä kuivaksi. Lopulta hän lysähti keittiön lattialle polvilleen ja alkoi pikkuhiljaa tuntea särkyä kädessään. Pulssi rauhoittui. Dagmarin kiukku oli poissa. Hän katsoi turvonnutta ja veristä kättään ja tunsi kivun lisäksi hiukan häpeää. Onneksi kukaan muu ei jakanut asuntoa hänen kanssaan.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 13.09.2024 18:56

Ohi lipuvat katujen valot olivat pyyhkineet autoa, ja kapeina kaistaleina myös sen hiljaista, hämärää sisätilaa. Ulkona oli puhaltanut yön kylmä tuuli ja pauhannut liikenteen melu. Auton sisällä oli haissut mätä veri, ja Benjaminen vierellä Dagmar oli kamppaillut heikotusta vastaan. Matka oli tuntunut epätodellisen pitkältä, kuin aika ja avaruus olisivat venyneet. Auton sisäpuoli oli tuntunut erilliseltä koko muusta maailmasta, tai sitten se oli Benjamine itse, joka oli irtautunut maailmasta. Hänen vaattensa olivat tuntuneet joko märiltä, likaisilta, tahmeilta tai koppuraisilta hänen ihoaan vasten, joka kerta kun hän oli joutunut liikahtamaan, rattia kääntääkseen tai muuten. Auton ratissa Benjamine oli vältellyt liikkumista, ja ollessaan liikkumatta hän oli tuntenut miltei leijuvansa. Kaiken lian ja löyhkän alla Benjamine oli tuntenut itsensä ennen kaikkea vapautetuksi. Shaddai oli poissa, eikä Benjamine joutuisi enää koskaan tervehtimään hänen irvokkaita kasvojaan pakotettuna hymyilemään valheellista hymyä. Benjamine ei joutuisi enää koskaan tottelemaan häntä ja alistumaan hänen koekaniinikseen.

Benjamine ei muistanut milloin olisi nauttinut suihkusta yhtä paljon kuin nyt. Yleensä hän vältteli suihkussa käymistä, koska se tarkoitti täydellistä alastomuutta. Eihän hän edes hikoillut, joten kunnon suihkaus hajuvettä tai puhtaisiin vaatteisiin vaihtaminen riitti yleensä mainiosti. Nyt hän vain seisoi suihkun alla ja antoi kuuman veden huuhtoa pois ikävät muistot Shaddain käyristä kynsistä, puhkeavista mätäpaiseista, vetoisesta ja homeisesta talosta, pistoksista, rabbeista ja lääkäreistä, ja heidän tunkeilevista kysymyksistään ja määräilevistä mielipiteistään. Kukaan ei ollut nyt kertomassa miten tai millainen hänen pitäisi olla. Sen hetken hän vain oli, huoletta ja alasti, huomaamatta alastomuuttaan, kuin Edenin puutarhassa.

Suihkun oli silti päätyttävä, ja kiireet ja huolet palasivat taas Benjaminen mieleen. Niitä oli useita. Hän oli vienyt Olivian ja Gustavin ja muut vaaraan ja jättänyt heidät sitten oman onnensa nojaan. Hänen oli äkkiä keksittävä miten palaisi heidän luokseen, miten selittäisi poissaolonsa ja miten vakuuttaisi heidät siitä ettei tiedä mitään Shaddain kohtalosta. Kuivattuaan itsensä Dagmarin pyyhkeeseen Benjamine veti ylleen Dagmarin puhtaat treenivaatteet. Se auttoi häntä säilymään tyynenä. Hän halusi soittaa Akselille. Oikeastaan hän halusi heti mennä takaisin kotiin Akselin luo, mutta tiesi ettei voisi ennen kuin kaikki yön repaleiset velvollisuudet oli jotenkin parsittu kasaan. Hän olisi jättänyt kaiken sikseen ja juossut Akselin luokse, paitsi että kaikki mihin hän oli ryhtynyt oli Akselia varten. Ei hän voinut jättää asioita kesken. Mutta ensimmäisenä hän palasi takaisin Dagmarin luo.

Dagmar ei ollut jaksanut odottaa vuoroaan suihkussa vaan nukahtanut, eikä Benjamine ihmetellyt sitä. Hänellä oli aavistus siitä, millaisiin asioihin Dagmar oli tottunut Tremeren kätyrinä. Se oli kokemus jonka Benjamine jakoi, ja taistelu Shaddain kaltaisen Nosferatun kanssa olisi ollut hänelle silloin aivan liikaa. Mutta Dagmar oli auttanut häntä, henkensä uhalla. Kaikki mitä Dagmar teki ja sanoi sai Benjaminen kokemaan itsensä tärkeäksi. Rakastetuksi.

Benjamine soitti Akselille, ja yhdessä Akselin kanssa hän selvitti suunnitelmansa. Akselin äänen kuullessaan Benjamine tiesi taas mitä oli tekemässä ja miksi. Akselilla oli suunnitelma koko kaupungin varalle, ja Benjaminella oli siinä tärkeä osuutensa, tarkoitus olemiselleen. Sitten Benjamine otti vastaan upean korun, jonka Dagmar oli hänelle jättänyt, ja jätti hänelle vastalahjan jota Dagmar tarvitsisi aamulla. Hän toivotti Dagmarille kauniita unia ennen kuin lähti parsimaan loppuyötä kasaan.
Ovea sulkiessaan hän pohti millaiseen suhteeseen oli oikein lähtenyt. Hänen oli myönnettävä, että Dagmarin kiihkeä kiintymys tuntui uskomattoman hyvältä. Hän epäili silti voisiko tehdä Dagmaria onnelliseksi. Millaisen parisuhteen hän pystyisi Dagmarin kanssa muodostamaan? Millaisia rajoja hän olisi valmis ylittämään Dagmarin ehdotonta omistautumista vastaan? Häntä myös kauhistutti mitä Aksel asiasta ajattelisi, vaikka Aksel olikin itse ehdottanut Benjaminelle suhteen aloittamista. Hän oli kihloissa Akselin kanssa, ja myös omistautunut Akselille ja Akselin kaupungille koko sydämellään. Hän oli kertonut sen myös Dagmarille, eikä se tuntunut Dagmaria arveluttavan. Miksi Benjaminen piti aina tuottaa hyvistä asioista ongelmia?
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 22.09.2024 19:19

Detroit, marraskuu 2018

Dagmar pudotti kolme sokeripalaa kahvimukiinsa. Hänen päätään särki kovemmin kuin koskaan ennen. Aivan kuin hänellä olisi ollut vuosisadan krapula ja migreeni yhtä aikaa. Töihin oli ollut silti pakko tulla, sillä hän oli saanut varoituksen myöhästymisestä hiukan aiemmin. Dagmar mietti, mahtoiko hänellä olla aivoveritulppa? Siltä särky ainakin tuntui.

Hän siemaisi kahvia, mutta se ei maistunut hyvältä. Dagmarin tuli huono olo. Hän juoksi vessaan ja yritti oksentaa, mutta mitään ei tullut. Aivan kuten aamullakin. Dagmar oli herännyt pahoinvointiin, mutta ei ollut kyennyt oksentamaan. Hän oli tehnyt hedelmäsmoothien aamupalaksi ja onnistunut juomaankin sen, mutta ellotus oli smoothien jälkeen ollut kahta kovempi.

Ehkä se oli vain ylirasitusta, Dagmar ajatteli. Hän kompuroi käsienpesualtaan luokse ja heitti kylmää vettä kasvoilleen. Se auttoi vähän. Peilistä Dagmaria katsoivat takaisin väsyneet, kalpeat kasvot. Hänen silmiensä alla oli tummat pussit ja vasemmasta silmästä oli katkennut verisuoni. Se oli punainen ja valonarka.

Mitä hänelle oikein oli tapahtumassa? Hänen olonsa oli kurja, mutta hänestä tuntui, että kaikki olisi paremmin, jos vain Benjamine olisi hänen luonaan. Rakkaus ja kaipaus Benjaminen luokse olivat pahempia särkyjä kuin mikään migreeni koskaan voisi olla. Dagmaria alkoi itkettää. Miksi Benjamine ei halunnut muuttaa hänen luokseen? Mitä hän teki väärin? Miten hän voisi vakuuttaa Benjaminelle, että muuttaminen yhteen Dagmarin kanssa oli paras päätös, minkä tämä koskaan voisi tehdä?

Vessan ovi aukesi ja Wolf, Dagmarin työtoveri väkivaltarikosyksiköstä tuli sisään. Hän kauhistui nähdessään Dagmarin kalpeat ja kivusta tuskaiset kasvot.

”Hitto Dagmar, oletko sinä ihan kunnossa?” Wolf kysyi huolestuneena.

”Olen… minua… minulla on vain ihan kamala päänsärky”, Dagmar vastasi totuudenmukaisesti.

Wolf vilkaisi vielä Dagmaria ennen kuin meni vessakoppiin. Hetken kuluttua Dagmar kuuli, miten vessa vedettiin ja Wolf tuli takaisin. Dagmar olisi halunnut näyttää terveemmältä, mutta ei kyennyt. Hän istahti vessan lattialle ja painoi pään polviensa väliin.

”Dagmar, saanko olla ihan rehellinen?” Wolf kysyi pestessään käsiään.

”Mitä sinä tarkoitat?” Dagmar kysyi.

”Sinä olet King, sinun sukusi omistaa lääkeyhtiön. En syytä sinua, jos viikonloppuisin vedät nappulaa. Mutta et voi tulla aineiden vaikutuksen alaisena töihin. Tai vieroitusoireissa”, Wolf sanoi vakavana.

Dagmar kohotti päänsä polvien välistä ja katsoi Wolfia kummissaan. Mitä tämä oikein höpötti?

”Sinulla on varmaan pääsy opiaatteihin ja muihin lääkkeisiin. En tuomitse sinua, mutta en hyväksy sitä, että se haittaa sinun töitäsi”, Wolf jatkoi.

”Mitä sinä oikein vihjaat? En minä käytä lääkkeitä”, Dagmar ähkäisi.

Wolf ei sanonut mitään, mutristi vain suutaan.

Dagmar raivostui. Siinä Wolf seisoi hänen edessään ylimielisenä kädet ristittynä rinnalle. Wolfin typerä naama, hänen omahyväinen ja tuomitseva ilmeensä kuvastivat selvää paheksuntaa Dagmaria kohtaan. Wolf oli vihjannut, että Dagmar käytti väärin lääkkeitä. Koska Dagmar oli King. Koska Kingit omistivat paljon lääkkeitä. Miten typerää. Miten julkeaa.

”Peru sanasi!” Dagmar huusi ja nousi seisomaan.

”Hei kaveri, rauhoitu vähän”, Wolf sanoi ja perääntyi.

”Minä en ole sinun kaverisi!” Dagmar ärähti.

Hän syöksyi eteenpäin ja tarttui Wolfia rinnuksista. Wolf näytti kauhistuneelta, mutta koulutettuna poliisina hän osasi itsepuolustusta. Wolf väänsi Dagmarin kädet kivuliaasti irti. Dagmar oli kuitenkin nopea, poikkeuksellisen nopea. Se yllätti hänet itsensäkin. Hän tarttui Wolfia niskasta ja iski miehen pään posliinista käsienpesuallasta vasten. Dagmar oli myös voimakkaampi kuin oli muistanut. Kuului pehmeä rusahdus ja valkoiseen posliiniin jäi punainen jälki. Wolf valahti lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Wolfin otsassa oli verinen kuhmu, joka paisui hiljalleen isommaksi. Silmien ympärille alkoi muodostumaan mustat renkaat.

Meteli vessassa oli herättänyt väkivaltarikosyksikön tutkijoiden huomion. Dagmar tajusi kiukun aiheuttaman sumun läpi, että paikalle tuli useita hänen työtovereitaan. Ihmiset huusivat ja ryntäsivät katsomaan Wolfia. Joku tarttui Dagmariin. Hänet painettiin lattiaa vasten. Dagmarin päänsärky tuntui räjähtävän miljoonakertaiseksi. Hän menetti tajuntansa.

Kun Dagmar avasi silmänsä, hän näki ensimmäiseksi työtoverinsa Rebeccan kasvot. Rebecca oli noin nelikymppinen nainen, jolla oli tummanruskea, kihara tukka. Hän katsoi Dagmaria huolestuneena. Dagmar tajusi makaavansa sohvalla väkivaltarikosyksikön aulassa.

Hän yritti nousta seisomaan, mutta Rebecca painoi hänet takaisin makuulle.

”Millainen vointi sinulla on?” Rebecca kysyi.

”Päätä särkee”, Dagmar vastasi.

”Minä toin sinulle aspiriinia ja vettä, jos pystyt, voit nousta istumaan ja ottaa lääkkeen”, Rebecca sanoi.

Dagmar nousi hitaasti istumaan. Migreeni oli kammottava. Hän otti vapisevalla kädellä lääkkeen pieneltä sohvapöydältä ja nielaisi sen ilman vettä. Dagmarista tuntui siltä, että vesi olisi pahentanut hänen oloaan.

”Dagmar, minä vien sinut seuraavaksi työterveyteen. Sinulle tehdään huumetestit, ymmärrätkö?” Rebecca kysyi.

”Minä en käytä huumeita”, Dagmar vastasi.

”Sinä pahoinpitelit Wolfin siihen kuntoon, että hän lähti täältä ambulanssilla sairaalaan. Hän on voinut saada pysyvän aivovamman”, Rebecca kertoi. Hänen äänensä oli tiukka ja asiallinen. Hän puhui kuin rikolliselle, jonka oli juuri pidättänyt.

Dagmar sulki silmänsä ja yritti muistella. Välikohtaus vessassa oli sumun peitossa. Hän tiesi olleensa kiukkuinen, mutta oliko hän ollut niin kiukkuinen, että oli pahoinpidellyt työtoverinsa henkihieveriin? Sellainen ei ollut hänen tapaistaan.

”Olenko minä pulassa?” Dagmar kysyi Rebeccalta.

”Aika pahassa”, Rebecca vastasi.

Se oli ensimmäinen kerta kun Dagmar kuuli hiukan myötätuntoa kollegansa äänessä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 24.09.2024 14:11

Barack oli tapettu, revitty palasiksi, poltettu ja jätetty tienposkeen mätänemään. Benjamine, veren peittämänä, oli vaistonsa varassa luovuttanut himoitsemansa palkinnon itseään vahvemmille. Silloin hän oli toivonut että hänen laumansa olisi ollut paikalla vahvistamassa häntä. Hän muisti taas, millaista elämä oli Sabbatissa. Hän oli luullut unohtaneensa sen, ehkä vuosikausia halunnut uskotella itselleen ettei muistanut sitä. Mutta heti kun Sabbat saapui kaupunkiin, palasivat myös Sabbatin muistot. Sabbat oli ehkä jättänyt Detroitin, muttei Benjaminea.

Benjamine, silloin pelkkä Ben, oli ollut jäsenenä laumassa joka tuki fanaattisesti omaa piispaansa. He kaikki uskoivat Yuliyaan ja janosivat asemaa Yuliyan tärkeimpinä liittolaisina. He taistelivat siitä oikeudesta tarvittaessa verisestikin muita laumoja vastaan. Myös Benjamine oli ihaillut piispa Yuliyaa, ja oli tajunnut todella rakastavansa Yuliyaa yli kaiken sillä hetkellä, kun hän hylkäsi sekä Sabbatin että sirensä paetakseen juonia kaksin Yuliyan kanssa. Yuliya ei sittenkään ollut tuntenut samoin Benjaminea kohtaan, mutta nyt Detroitin kiistattomaksi ykköspiispaksi nousisi Aksel Kron, eikä kukaan olisi Akselille lojaalimpi tai läheisempi kuin Benjamine. Ei edes Camillalla ollut yhtä läheistä suhdetta Akseliin. Tai jos oli, niin Akselille piti näyttää millainen vaarallinen juonittelija Camilla oli. Tällä kertaa Benjamine ei pakenisi ketään tai mitään, vaan puolustaisi Akseliaan ja hänen valtaansa.

Hyökkäys Barackia vastaan oli onnistunut hyvin ja sujunut kivuttomasti. Vaikka Benjaminella ei ollut laumaa mukanaan, eikä hän ollut saanut verisaaliista kuin rippeet, se oli rohkaissut häntä. Eikä vain Barackin kuolema, vaan vasta muutama yö sitten Benjamine oli ollut tappamassa Shaddaita Dagmarin kanssa. Hänen vihollistensa veri virtasi nyt kuten laumapappien saarnat pauhasivat, ja se sai hänet tuntemaan itsensä enemmän, no, itsekseen.

Ensin Shaddain surmaaminen ja sitten uuden Sabbatin muodostuminen Akselin ympärille tuntui Benjaminesta puhdistavalta ja vapauttavalta. Shaddaita vastaan käydessään Benjamine oli ensimmäistä kertaa suoraan uhmannut surkean lapsuutensa auktoriteetteja, ja se oli suonut Benjaminelle aavistuksen uutta itsekunnioitusta. Vaikka hän ei ollut syntynyt siihen elämään jonka hän oli elänyt, hänestä oli nyt tullut vampyyri ja Assamiitti. Ainakin hänen verenhimonsa oli ominaisuus joka oli juuri mitä sen kuuluikin olla, ja silloin tällöin jopa hyödyllinen. Ja nyt, Sabbatin keskuudessa, tuolla verenhimolla olisi enemmän tilaisuuksia olla etu ennemmin kuin ongelma. Kun Benjaminella olisi lauma tukenaan - Camilla ja Noreen, tai kenties taumaturgit - ja tietenkin Aksel, hänen verenhimonsa voisi auttaa pitämään Akselin valtaa himoavat viholliset kurissa, tai vaikka tuhoamaan heidät.

Ja vihollisia tulisi varmasti. Benjamine tiesi että Sabbatin piispat näkivät toisensa haastajina omalle vallalleen. Juuri siitä syystä hänet oli ujutettu Sabbatiin ja piispa Yuliyan lähipiiriin. Hän ei tiennyt kuka lopulta halusi Yuliyan kuolevan, mutta sen oli oltava joku muista piispoista. Myös Chicagosta tulisi vaeltavien laumojen mukana vihollisia ja salamurhaajia, koska joku piispoista näkisi Detroitin vain valloittamistaan odottavana rajaseutuna, ja Akselin esteenä sille. Sabbat oli jotain minkä Benjamine tunsi paremmin kuin Aksel, ja hänen tehtävänsä olisi suojella Akselia. Aksel tarvitsi häntä.

Ja miten Benjamine päihittäisi vieraat kainiitit Chicagosta? Ne laumat, jotka todella halusivat taistella antediluvianeja vastaan, saattoi lähettää eteenpäin Grand Rapidsiin. Heistä ei tarvinnut murehtia liikoja jotka eivät pyrkineet asettumaan Detroitiin. Ne laumat, jotka tahtoivat jäädä Detroitiin, olisi puolestaan parasta majoittaa Akselin omistamiin asuntoihin tai kiinteistöihin, juuri kuten Detroitissa nyt olevat laumat. Siten ne voitaisiin tarvittaessa vangita päivän aikana, ja vapauttaa veristään, vuodattaa kuiviin. Siinä Dagmar voisi auttaa erinomaisesti. Siis Akselia varten tietenkin. Benjamine oli valmis antamaan vaikka viimeisen veripisaran suonistaan, jos vain saisi niellä sen itse ensin.

Ajatus Dagmarista sai Benjaminen katuvaiseksi. Hän oli luullut tekevänsä hyvin ja antavansa Dagmarille sen mitä tämä tarvitsi. Sen sijaan Dagmar oli kärsinyt, käynyt kerta kerralta sairaammaksi ja sekavammaksi. Nyt Dagmar oli taas isoissa ongelmissa töidensä kanssa, ellei jo myös Kingien ja Tremereiden kanssa. Asioiden oli muututtava nopeasti, tai muuten Dagmarista ei olisi mitään hyötyä Akselille. Benjamine oli luullut pystyvänsä helposti samaistumaan Dagmarin asemaan. Hän oli itse kärsinyt sekä Gwendan että Harmanin käsissä, muttei samalla tavalla kuin Dagmar kärsi nyt hänen omissaan. Hänen oli todettava että oli huonompi kuin kumpikaan heistä. Hänen olisi kai otettava mestari Harmanin opit ja sovellettava niitä Dagmariin, vaikka se olisikin julmaa. Benjamine ei ollut yhtään varma pystyisikö siihen, mutta se näytti olevan ainoa tapa hänen pitää Dagmar tulevaisuudessa lähellään.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 01.10.2024 15:32

Musiikki kaikui ja värähteli pyörryttävästi metallirakenteissa, joista ei ollut löydettävissä kaaretonta pintaa. Suuren väkimäärän liike keinutti vienosti koko rakennelmaa. Punaiset valot hohtivat ja heijastuivat kaarevilta seiniltä, toistaen Akselin asun väriä. Benjaminen vaatteet sointuivat yhteen Akselin kanssa, mutta hänen piti takertua tiukemmin kiinni Akselin käsivarteen tunteakseen kuuluvansa yhteen. Myös Camilla oli pukeutunut punaiseen - vartalonmyötäiseen, säihkyvään ja ohueen punaiseen. Ja se puki häntä.

Camilla oli ehkä kaunein nainen jonka Benjamine oli koskaan tavannut, vielä kauniimpi kuin Liliya. Se oli sitä kauneutta, johon Benjamine ei yhä vieläkään, edes nyt kainiittina, tiennyt miten suhtautui. Sitä saattoi joko palvoa tai kadehtia, tai molempia yhtä aikaa. Siihen oli helppo jäädä kiinni, muodostaa loputonta kehää kiertävä pakkomielle. Siihen ei nyt saanut eikä voinut antautua. Nyt hänellä oli Aksel, jolle hän oli tärkeä, ja joka oli tärkein hänelle.

Tietysti Camilla tiesi miten tärkeä henkilö Aksel oli, ja miten tärkeä rooli Akselilla vielä lisäksi pian olisi. Kuka ei haluaisi päästä Akselin lähelle nyt? Ja siksi Camilla pukeutui punaiseen, korostaakseen yhteyttään Akseliin. Camilla oli samaa laumaa kuin hekin, mutta hän ei kuulunut lähemmäs Akselia kuin Benjamine. Benjaminen piti suojella Camillan vetovoimalta itseään ja myös Akselia, tai muuten hän oli vaarassa menettää kaiken. Hän ei aikonut jäädä enää yksin, mikään ei tulisi heidän väliinsä.

Sitten Camilla sanoi sen. Että piti Akselia omanaan, että aikoi viedä hänet Benjaminelta. Sanoi sen suoraan hänelle, julmasti, uhkauksena ja haasteena. Paitsi että se oli Seven Camillan kasvojen takana, joka sanoi sen. Mutta hän sanoi sen, ja joka tapauksessa tarkoitti sitä. Hänet oli pysäytettävä.

Ei Benjamine olisi voinut tappaa Camillaa. He jakoivat kuitenkin vinculumin sekä lauman, millainen se nyt olikin. Benjaminen oli vain estettävä Camillaa toteuttamasta uhkaustaan. Jos Benjamine liioitteli keinoissaan, mitä hän ei mielestään ollut tehnyt, niin ne olivat kuitenkin Sabbatin juhlat. Kaikki Detroitissa eivät olleet ennen nähneet Sabbatin juhlia, mutta Benjamine ainakin oli nähnyt ja kokenut pahempaa. Camilla sai varoituksen jonka muistaisi hyvän aikaa, ja hänen suloinen, viettelevä ulkomuotonsa sai edes yhden ruman läiskän. Mutta vain yhden. Muu Camillan kauneus oli yhä ennallaan, yhä täydellistä. Se olisi sääli menettää ikuisesti. Tuskin Benjamine edes kykenisi tuhoamaan mitään sellaista pysyvästi.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 02.10.2024 18:00

Detroit, marraskuu 2018

Aamu oli hyinen, kun Dagmar astui ulos autostaan Springsiden tutkimusalueen pihamaalla. Kello oli vasta puoli kahdeksan. Ruohikkoa kuorrutti yöllä kiteytynyt kuura, sillä aurinko oli vasta noussut ja loisti heikosti puiden latvojen tasalla.

Dagmar oli vieraillut Springsidessa lukemattomia kertoa, mutta hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt tutkimusalueen laitamilla sijaitsevassa pitkässä, punatiilisessä rakennuksessa, joka joskus aikoinaan oli ollut tutkimuslaitoksen sähkögeneraattorikeskus. Nyt siellä säilytettiin vanhoja arkistoja. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja harppoi ripein askelin pihamaan poikki. Muutamat tutkimuslaitoksen työntekijät, joita kutsuttiin noviiseiksi, suorittivat aamun toimia kantaen tutkimusvälineitä ja ruokaa sisältäviä laatikoita varastorakennuksesta päätaloon. He olivat pelokkaita ja vaitonaisia, kuten aina.

Rangaistus vaikutti liian kevyeltä, Dagmar mietti kiiruhtaessaan määränpäähänsä. Asianajaja ei ollut halpa, sillä Dagmarin syytteet olivat vakavia, mutta siitä huolimatta isosetä Boysen tuntui päästävän Dagmarin kummallisen helpolla. Hänen tuli ainoastaan silputa muutamia vanhoja tutkimustietoja varmistaakseen, etteivät ne joutuisi vääriin käsiin.

Kun Dagmar avasi oven varastorakennukseen, häntä vastaan tulvahti epämiellyttävä, ummehtunut haju. Tiiliseinät oli rapattu valkoisiksi, mutta maali oli vuosikymmenien saatossa lohkeillut ja hilseillyt paikoin kokonaan pois. Kupariputket kiersivät katon rajaa ja lähellä ovea oli seinään kiinnitetty mittarikaappi, joka oli poistettu käytöstä jo kauan ennen Dagmarin syntymää. Valonlähteenä katosta roikkui pyöreitä maitolasilamppuja, joiden päällä oli paksu pölykerros. Katossa, seinissä ja hyllyillä oli hämähäkinseittejä. Eivätkä ne olleet suinkaan hylättyjä. Dagmaria puistatti nähdä hämähäkkien vilistävän lattian poikki tai odottavan liikkumattomana seittinsä keskellä varomatonta hyönteistä. Yksi tummanruskea, vanhalla vedenlämmittimellä lepäävä hämähäkki oli jalkoineen Dagmarin nyrkin kokoinen.

Kapea käytävä päättyi vain hieman avarampaan halliin, joka oli täynnä metallisia arkistokaappeja ja puisia hyllyjä. Keskellä hallia oli paperisilppuri, joka hyrisi hiljaa. Ruskeakaapuinen noviisi laski puisen laatikon silppurin viereen ja pyyhkäisi otsaansa hihallaan.

”Huomenta”, Dagmar tervehti saadakseen noviisin huomion. ”Minä olen Dagmar King. Tulin tänne auttamaan sinua noiden papereiden tuhoamisessa.”

Noviisi oli suunnilleen Dagmarin ikäinen, hyvin kalpea mies. Hänen vehnänväriset hiuksensa olivat liimaantuneet hikisinä pitkin päätä. Miehen silmissä oli vauhko katse.

”Niin… siis minä tulin auttamaan sinua”, Dagmar sanoi uudelleen, kun mies ei vastannut hänelle.

”Aivan”, mies sanoi lopulta. Hän pyyhki hikeä kämmenestään kaapunsa helmaan ja tarjosi sitten kättään Dagmarille. ”Olen Argus. Mitä pahaa sinä olet tehnyt, kun jouduit tänne?”

Ensin Dagmar luuli Argusin laskevan leikkiä. Hän naurahti kevyesti, kunnes huomasi, että Argusin pelokkaan katseen lsiäksi hänen kasvonsa olivat vääntyneet tuskasta. Käteltyään Dagmaria Argus alkoi yhtäkkiä raapia vasenta käsivarttaan. Se oli täynnä vanhoja naarmuja, joiden paksu rupi irtosi miehen kynsien alla. Argusin käsi värjäytyi vereen.

”Minä pieksin poliisin henkihieveriin”, Dagmar vastasi.

Argusin tuskaisille kasvoille levisi hymy ja hän päästi kummallisen, karhean naurahduksen.

”Tämä on yksinkertainen työ”, Argus selitti sitten. ”Otat hyllyiltä ja kaapeista kaikki laatikot, mapit ja paperit, joiden vuosiluku on 1954 tai 1966 tai 1968. Ja työnnät ne silppuriin.”

Dagmar kohautti olkiaan:
”Kuulostaa vähän liiankin helpolta”, hän vastasi.

”Ei se ole työ, joka on rangaistus. Se on tämä paikka”, Argus kertoi. Hänen äänensä värähti hiukan, silmänsä pälyilivät ympäriinsä ja hän alkoi äkkiä jälleen raapia kättään vimmatusti.

Dagmar päätti olla puhumatta liikaa kummalliselle miehelle. Hän käveli kärsineen näköisen metallikaapin luokse ja väänsi auki sen ruosteen täplittämän oven. Kolme valtavaa, vihreää hämähäkkiä syöksyi oven raosta. Yksi niistä vilisti pitkin Dagmarin kättä. Hän huitaisi sen nopeasti pois. Hämähäkki lensi huoneen poikki ja putosi kopsahtaen lattialle.

Aluksi Dagmar ei ymmärtänyt, mitä pahaa vanhassa varastossa oli. Toki ilma haisi ummehtuneelle ja tuntui paksulta hengittää kaiken pölyn vuoksi, mutta se ei varsinaisesti ollut vaarallista. Hämähäkit olivat vastenmielisiä, mutta eivät nekään olleet myrkyllisiä, eivätkä edes yrittäneet purra häntä. Dagmar selasi laatikoita ja mappeja hiljaa ja etsi niistä oikeita vuosilukuja.

Benjamine oli pyytänyt Dagmaria tuomaan tutkimuspapereita hänelle tai ottamaan niistä valokuvia. Dagmar halusi kovasti toteuttaa Benjaminen toiveen, koska halusi miellyttää tätä. Mutta kun hän kaivoi puhelimensa taskustaan, hän huomasi, ettei se toiminut kunnolla. Jos hän yritti siirtää paperin vaivihkaa taskuunsa, hänestä tuntui, että kymmenet silmäparit tuijottivat häntä pimeästä. Dagmar oli varma, että kaapin ovessa roikkuva suuri, musta hämähäkki tarkkaili häntä kaikilla kahdeksalla silmällään.

Argus hengitti nopeasti ja säpsähteli välillä. Hän tuijotti silmät suurina jonnekin käytävän toiseen päähän, jonne vanhojen maitolasilamppujen himmeä valo ei yltänyt. Dagmarkin tunsi sen. Kummallisen, raskaan olon, aivan kuin joku tai jokin olisi varastossa heidän kanssaan. Joku sellainen, jota ei voinut nähdä, mutta joka tarkkaili heidän jokaista liikettään herkeämättä. Hän yritti keskittyä työhönsä, mutta tunsi, miten jokin vilisti pitkin hänen käsivarttaan. Varmaan hämähäkki, Dagmar ajatteli ja huitaisi hihaansa. Mutta kummallinen kutitus vain jatkui. Dagmar raapi käsivarttaan hihan läpi, mutta se ei auttanut. Hän kääri kauluspaidan hihan ylös ja raapi, kunnes käsivarsi oli täynnä punaisia naarmuja. Omituinen kutina tuntui nyt selässä. Hän otti vahvan pahvisen kulmalukkokansion ja raapi selkäänsä sen reunalla. Argus katseli häntä peloissaan.

Dagmar näki itsensä pölyisestä peilistä, joka nojasi seinää vasten muutaman pahvilaatikon takana. Hän kauhistui huomatessaan silmissään samanlaisen vauhkon ilmeen kuin Argusilla. Mikä kumma tätä paikkaa oikein vaivasi? Dagmar ravisti pelontunteen mielestään ja lopetti päättäväisesti itsensä raapimisen. Paikalla ei ollut muita kuin hän ja Argus ja hämähäkit, jotka olivat vaarattomia. Se kummallinen voima, joka sai hänet pelkäämään ja tuntemaan kutinaa, ei ollut todellinen. Dagmar tunsi itsensä heti vahvemmaksi. Kutiseva tunne hävisi.

Hän haki uuden laatikon varastokaapista ja kantoi sen silppurin luokse. Laatikko sisälsi pahvikansioita, joissa oli kuulakärkikynällä merkitty vuosi 1954. Tuhottavia papereita, Dagmar ajatteli. Hän avasi yhden kansioista ja lehteili siellä olevia dokumentteja, joiden ylälaidassa komeili King Pharman vanha logo. Ne käsittelivät lääkekokeita, Dagmar tajusi. Eläimillä ja ihmisillä. Kauhukseen Dagmar ymmärsi, että kokeet oli suoritettu lapsilla. Osa lapsista oli kuollut. Ei… kaikki lapset olivat kuolleet. Dagmarin hengitys kiihtyi. Hän näki kokeisiin osallistuneiden lasten joukossa tutun nimen. Hänen oli saatava paperit Benjaminelle, mutta miten? Dagmar vilkaisi Argusia, joka tutki erästä suurta laatikkoa. Saisiko hän jotenkin Argusin salakuljettamaan paperit ulos varastosta? Sitä kannatti ainakin yrittää. Jos teolla olisi seurauksia, ne kohdistuisivat Argusiin, ei häneen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 14.10.2024 18:15

Detroit, marraskuu 2018

Luterilainen kirkko oli pieni ja hyvin koristeellinen. Se seisoi ruohoisella tontilla tornitalojen puristuksessa Detroitin kantakaupungin länsireunalla. Steveen teki vaikutuksen kirkon goottilaiset ikkunat lasimaalauksineen ja siro kellotorni. Kirkon tornin kyljessä seisoi jopa kaksi gargoyle-patsasta, aivan kuten eurooppalaisissa kirkoissa.

”Melko pramea”, totesi Steven seurassa oleva aasialainen nainen.

”Sen on tarkoitus jäljitellä saksalaisia katedraaleja”, Steve selitti.

Aasialainen nainen ei vastannut, kohautti vain harteitaan. Selvästikään vanha kirkko ei tehnyt häneen erityistä vaikutusta.

He astuivat yhdessä sisään. Steve teki ristinmerkin, vaikka ei ollutkaan kovin uskonnollinen. Hän huomasi paljon yhtäläisyyksiä katolisen kirkon kanssa aina koristeellisesta alttaritaulusta ja alttarin krusifiksista ikkunoihin, joiden lasimaalaukset esittivät evankelistoja. Salin paljasti luterilaiseksi kirkoksi ainoastaan Neitsyt Marian patsaan puuttuminen sivulaivasta. Mustaan pukuun sonnustautunut suntio riensi tervehtimään tulijoita.

”Tervetuloa Detroitin saksalaisen seurakunnan kirkkoon. Miten voin auttaa teitä?”, mies kysyi iloisesti hymyillen. Hän mursi englantia hiukan samaan tapaan kuin Schwarzenegger, mistä Steve päätteli miehen äidinkielen olevan saksa.

”Agentit Steve Hillary ja Wang Fen. Olimme ilmoittaneet tulostamme etukäteen”, Steve sanoi. Hän kaivoi samalla povitaskustaan esiin uuden virkamerkkinsä.

Suntio näytti ensin hämmentyneeltä, mutta sitten hän nyökkäsi.
”Kyllä, nyt muistan kirkkoherran maininneen teistä. Tulkaa tätä tietä sakastiin. Haluatteko kahvia?”

Steve kiitti tarjouksesta. Hänelle kahvi maistui aina. Fen pudisti päätään.

Sakasti oli hämärä, sillä siellä ikkunat olivat hyvin pienet. Koristeellinen holvikaari kehysti korkeaa kattoa. Juhlavien puitteiden kanssa räikeän ristiriidan loi moderni työpöytä ja tietokone näppäimistöineen.
”Me halusimme tarkastella kirkonkirjoja. Missä ne ovat?” Steve kysyi suntiolta. Hän tutki sakastia katseellaan, mutta ei nähnyt muuta kuin suhteellisen moderneja kirjoja sisältävän kirjahyllyn sakastin takaseinällä.

”Ei meillä enää ole niitä. Kaikki on lähetetty Augsburgin yliopistoon Saksaan. Niistä on enemmän hyötyä kirkkohistorioitsijoille siellä”, suntio naurahti.

”Tarkoitatko, että tulimme aivan turhaan? Miksi kirkkoherra ei maininnut asiasta?” Steve hermostui.

Suntio katsoi häntä kummissaan ja pyyhkäisi kädellään kaljuuntuvaa päätään. Hän oli ollut juuri aikeissa mennä sakastin kapeasta takaovesta pieneen keittiöön pistämään kahvinkeittimen päälle, mutta nyt hän näytti hämmentyneeltä.

”Halusimme saada tietoja eräästä seurakuntaanne kuuluvasta suvusta. Heidän nimensä on Kron”, Fen selitti.

”Aa, aivan. Kirkkoherra jätti teille kansion siihen pöydälle. Meillä on kaikki tiedot sähköisenä nykyään, siksi meillä ei enää säilytetä vanhoja kirjoja”, suntio selitti. Hän vaikutti hiukan hidasjärkiseltä, Steve päätteli.

Steve istuutui työtuolille. Sakastin pöytä oli siisti, mutta litteän näytön vieressä oli harmaa pahvikansio, jonka kanteen oli kiinnitetty keltainen postit-lappu. Siinä luki: ”NSA:n agenteille. Kaikki mitä meillä on Kronin suvusta.”

Steve avasi kansion. Se oli täynnä tulostettuja papereita. Kirkkoherra oli selvästikin ollut huolellinen. Hänen ei olisi tarvinnut nähdä sellaista vaivaa, mutta toki se helpotti Steven työtä.

Päällimmäisenä oli heikkolaatuinen valokopio vanhasta sanomalehtiuutisesta vuodelta 1910. Siinä kerrottiin saksalaisen seurakunnan uudesta kivikirkosta, jonka oli rakennuttanut teollisuuspohatta Aksel Kron. Lehden kuva esitteli ilmeisesti kirkkoa, vaikka siitä oli vaikea saada selvää. Steveä uutinen ei varsinaisesti kiinnostanut, ainoastaan sen vuosiluku. Hän otti pienen muistivihon esiin taskustaan ja kirjasi vuoden 1910 ylös.
Seuraavaksi pinossa oli Steveä eniten kiinnostavat tiedot kirkon kasteluettelosta. Hän selasi nelisivuisen listan loppuun ja huomasi helpotuksekseen, että kasteluettelo ulottui kauemmaksi kuin kirkon rakennusvuoteen. Seurakunta oli toki toiminut Detroitissa jo 1800-luvun alusta lähtien, mutta Steve ei ollut voinut olla varma, ulottuivatko tiedot sinne asti.

Aksel oli etunimi, jonka sukuun syntyneet pojat olivat saaneet kasteessaan useammin kuin muita nimiä. Steveä kylmäsi. Peittelikö Aksel Kron, vampyyri, jälkiään myös tällä tavalla? Nuorin Aksel oli kastettu syyskuussa 1990. Mutta oliko tämä henkilö todella olemassa? Steve tarkisti muistivihkostaan nykyisen Kron Industries yhtiön omistajan ja toimitusjohtajan syntymäpäivän. Se oli kahdeskymmenes syyskuuta vuonna 1990. Steve huokasi. Hän selasi kasteluetteloa taaksepäin. Aksel Kron oli syntynyt myös 1960-luvun lopulla. Maailmansodan jälkeen oli myös kastettu Aksel Wilhelm Kron suvun päälinjaan. Ja myös vuonna 1915. Steve vilkaisi kirkon rakennusvuotta 1910. Sitten hän selasi kastelistaa vielä taaemmaksi 1800-luvulle. Steven hengitys kiihtyi. Vuonna 1882 oli syntynyt Aksel Wilhelm Kron syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä.

”Luulen, että löysin hänet”, Steve sanoi Fenille.

Fen tuli Steven taakse ja nojautui hänen hartiansa yli tarkastelemaan papereita.
”Oletko varma? Hän on tuon perusteella melko vanha”, Fen sanoi.

”Hän on ainoa, jonka kuolinpäivää ei ole ilmoitettu”, Steve huomautti.

Suntio tuli sakastiin kantaen emalista tarjotinta, jolla höyrysi kaksi kahvikuppia. Tarjottimella oli myös kermanekka ja sokerikko ja pieni posliinikulhollinen suklaahippukeksejä.

”Kiitos”, Steve sanoi. ”Saanko kysyä yhtä asiaa? Onko sinulla mitään ajatusta siitä, miksi tämän vuonna 1882 syntyneen Aksel Kronin kuolinpäivää ei ole merkitty kirkonkirjaan?”

Suntio kumartui hänkin katsomaan papereita. Hän hieraisi päätään ja näytti miettivältä. Sitten hän tuntui saavan ajatuksen:
”Teidän pitää tarkistaa liittovaltion tietokannasta, onko hänellä sotilasnumero. Jos hän on kuollut Euroopassa, on hyvin mahdollista, ettei sitä ole koskaan kirjattu tänne.”

Fiksua, Steve ajatteli. Aksel Kron oli juuri sen ikäinen, että hän olisi voinut olla rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa.

Steve otti toisen kahvimukin, pudotti sinne kaksi sokeripalaa ja otti pienen siemauksen. Hän pohti kuumeisesti tilannetta. Kron Industries oli yksi Detroitin suurimmista työnantajista. Yritys tarjosi työntekijöilleen kattavat terveyspalvelut ja oli sitoutunut Valkoisen talon työllisyysohjelmaan. Lisäksi Kron Industries rahoitti köyhien tyttöjen opiskelua, kehitysvammaisten lasten koulua ja pyrki käyttämään tuotteissaan sataprosenttisesti kierrätysmateriaaleja. Yritys jopa maksoi veronsa kiltisti! Ja näin oli ollut kautta sen historian. Oliko Aksel Kron todella paha mies? Vai oliko hän hyväksi kaupungille?

Fen oli Steven pohtiessa kaivanut esille puhelimensa ja kävi nyt keskustelua jonkun kanssa, jolla ilmeisesti oli pääsy liittovaltion tietokantaan.
”Kiitos, hyvin mielenkiintoista. Kerron sen parilleni”, Fen sanoi ja sulki puhelimen.

”Aksel Wilhelm Kronilla ei ole sotilasnumeroa ensimmäisen maailmansodan ajalta. Mutta hänellä on sotilasnumero, joka on rekisteröity vuonna 1941. Siis Aksel Wilhelm Kronilla, ei Aksel Kronilla, joka on syntynyt vuonna 1915”, Fen sanoi Stevelle.

”Mitä se tarkoittaa?” Steve kysyi kummissaan.

”En tiedä, mutta hänen sijoituksensa sodan ajalta on salainen. Se on liittynyt ilmeisesti sotilastiedusteluun, mutta muuta siitä ei pysty selvittämään.”

Steve ei ollut varma siitä, oliko tieto erityisen tärkeä. Jos Aksel Kron, vuonna 1941 jo kuollut mies, oli osallistunut salaiseen sotilastiedusteluun, hänen oli täytynyt auttaa liittovaltiota omasta tahdostaan.

”Meillä on nyt jonkinlainen käsitys hänen elämästään”, Fen sanoi selaillen muistiinpanojaan. ”Hän on siis mitä ilmeisemmin syntynyt Detroitissa vuonna 1882, käynyt katolisen seurakunnan ylläpitämää heikkolahjaisten lasten koulua vuoteen 1898 asti, kuten saimme selville sinun seurakuntasi kautta, sen jälkeen hän on mennyt insinöörikouluun. Kron Industries on perustettu vuonna 1905, jolloin Aksel Kron on ollut vasta 23-vuotias. Yritys on ollut alusta lähtien autoteollisuuden liittolainen. Mutta ilmeisesti nykyisin se on siirtynyt valmistamaan mikrokomponentteja elektroniikkateollisuudelle.”

”Mutta emme tiedä tarkalleen, milloin hän on kuollut”, Steve huomautti. ”Hän näyttää melko nuorelta.”

”Hänen on täytynyt olla elossa vielä vuonna 1910, sillä löysimme aikaisemmin lehtileikkeen Palmer Woodsin rakentamisesta ja siinä hän esiintyy muiden alueen tontinomistajien kanssa valokuvassa, joka oli otettu ulkona päivänvalossa. Mutta uskoisin hänen kuolleen ennen huhtikuuta 1912, sillä häntä ei näy Titanicin uhrien muistotilaisuudessa, vaikka kaikki muut Detroitin silmää tekevät ovat paikalla”, Fen vastasi.

”Se tarkoittaisi sitä, että hän on ollut kuolleensa yli sata vuotta”, Steve sanoi mietteliäänä. ”Mutta ottaen huomioon miltä hän näyttää, niin arvelisin, ettei hän ole eläessään ehtinyt täyttää kolmeakymmentä.”

Steve laittoi kirkkoherran tulostamat paperit takaisin pahvikansioon ja sulki sen kuminauhalla. Sitten hän siemaisi jo hieman jäähtynyttä kahviaan. Fen selasi puhelintaan.

”Kron Industries työllistää tuhansia ihmisiä Michiganin alueella”, Steve sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Detroit tarvitsee Aksel Kronia. Täällä asuu paljon ihmisiä, joilla on vaikeuksia työllistyä mihinkään muualle. Jos he jäävät työttömiksi, heillä ei ole varaa muuttaa toiseen kaupunkiin. Eivätkä he voi jäädä tänne. Julkinen terveydenhuolto ei toimi, koulut ovat surkeita ja rikollisuus hurjaa.”

”Se ei kiinnosta minua”, Fen totesi kylmästi. ”Aksel Kron on vanha ja vaarallinen. Niin kauan kuin hän pysyy Palmer Woodsissa, hän on meidän ulottumattomissamme. Mutta meidän onneksemme hän on liikkuvaa sorttia. Se ei taida olla hänen ikäisilleen aivan tavallista, mutta se tekee minun työstäni helpompaa.”

”Etkö sinä yhtään kuullut mitä minä äsken sanoin?” Steve kysyi Feniltä. ”Jos sinä tapat Aksel Kronin, mitä tapahtuu yritykselle, jota hän on johtanut ilmeisen taidokkaasti koko sen olemassaolon ajan? Mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka siellä ovat töissä, jos se yritys myydään tai lakkautetaan?”

”Ei vakavaraista yritystä lakkauteta”, Fen huomautti.

”Tuskin. Mutta toiminta takuuvarmasti siirretään pois Detroitista jo pelkästään imagon vuoksi. Ja entä yrityksen ympäristötavoitteet? Työllisyysohjelma? Työntekijöiden hyvä terveydenhuolto? Entä kehitysvammaisten lasten koulu, menettääkö se rahoituksensa? Tai miten käy tyttöjen stipendiohjelman kanssa?” Steve luetteli kaikkia niitä hyviä puolia, joita Aksel Kronin yritys edusti. Miten joku, joka oli niin paha, ettei ansainnut olla olemassa, saattoi tukea niin yhteiskunnallisesti hyviä toimia?

”Vampyyrit tarvitsevat ihmisiä elääksensä. Älä kuvittelekaan, että Aksel Kron olisi hyväntekijä. Hän omistaa ne ihmiset, jotka ovat hänellä töissä. Minä näen, että ihmisten vapaus päättää elämästään itse on arvokkaampaa kuin työterveyshuolto”, Fen vastasi.

Steve oli hiljaa. Mitä Fen oikeastaan edes tarkoitti ihmisen vapaudella päättää itse asioistaan? Detroitissa syntyneenä ja asuneena Steve tiesi, ettei kaikilla todellakaan ollut samanlaisia mahdollisuuksia päättää elämästään. Toiset eivät voineet mennä opiskelemaan, vaikka olisivat halunneet, koska perheellä ei ollut varaa kouluttaa heitä. Toiset taas synnyttivät lapsensa kotona vastoin tahtoaan, sillä sairaalassa synnyttäminen oli liian kallista. Vapaus oli melko suhteellinen käsite ja Steve tajusi, että Fen oli selvästikin aina ollut etuoikeutettu.

”Me olemme varmaankin valmiita täällä?” Fen totesi.

”Kyllä”, Steve huokasi ja nousi seisomaan.

Suntio saapui kirkkosalin puolelta katsomaan, että heillä oli kaikki kunnossa. Hän hymyili sydämellisesti vierailleen.

”Kiitos”, Steve sanoi miehelle. ”Saammeko ottaa tämän kansion mukaan?”

”Tietysti, kirkkoherra kokosi sen teitä varten. Jos olette kiinnostuneita Kronin suvusta, haluatteko, että esittelen teille sukuhaudat kirkkomaalla?” Suntio kysyi.

”Ei, meillä on kiire. Emmekä me ole kiinnostuneita niistä, jotka lepäävät kirkkomaassa”, Fen tokaisi. Hän harppoi vanhan suntion ohi kirkkosalin puolelle. Steve hymyili miehelle anteeksipyytävästi.

”Kiitos kahvista ja kekseistä”, hän sanoi kiiruhtaessaan Fenin perään.

Mennessään ulos Steve tunsi selässään Vapahtajan ja neljän evankelistan tuijotuksen, aivan kuin ne olisivat vaatineet Steveä miettimään, mitä hän oli tekemässä ja mikä todella oli oikein.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

EdellinenSeuraava

Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron