Kirjoittaja kardinaali » 07.03.2024 17:09
Lontoo, 1737
Alana Gordon oli äitinsä toiveesta odottanut kahdeksantoistavuotiaaksi, ennen kuin astui seurapiireihin. Alexandra, joka seurasi Alanan kehitystä läheltä tiesi, että vanha kreivitär Gordon oli odottanut ja toivonut jonkin ihmeen tapahtuvan tyttärensä ulkonäölle. Lopulta hänen oli kuitenkin myönnettävä, että tytön oli aika mennä tutustumaan nuoriin miehiin. Ulkonäöllisesti heikkolahjaista tyttöä ei ainakaan auttanut se, että hän oli liian vanha.
Alexandra oli harmissaan ja huolissaan Fergusin siskosta. Tyttö oli ollut vasta kolmentoista, kun hän oli menettänyt isänsä. Fergus asui Intiassa ja Michael oli vielä melko nuori, joten Alana oli jäänyt vain äitinsä huostaan. Vanha kreivitär Gordon ja Alana asuivat talviaikaan Nizzassa ja kesäisin Lontoossa ja Bathissa, joten Alexandra ei nähnyt heitä kovin usein Goodwood Housessa. Maaseutuelämä oli liian raskasta vanhalle kreivittärelle, jolla oli jo jos millaisia nivelvaivoja. Fergusin äiti oli luovuttanut kartanon emännyyden Alexandralle mielellään. Vanha rouva oli esikoispoikansa avioliiton myötä saanut vapautta tehdä mitä itse tahtoi, eikä hänellä ollut enää velvollisuutta huolehtia kartanosta.
Nyt vanha kreivitär ja Alana olivat kuitenkin tulleet Goodwood Houseen valmistautumaan Alanan ensiesittelyyn seurapiireissä. Alexandra oli nähnyt paljon vaivaa saadakseen Alanan ensimmäisistä tanssiaisista täydelliset. Se ei ollut enää yhtä helppoa kuin ennen, mutta Alexandra oli melko varma siitä, etteivät sukulaisnaiset olleet huomanneet hänen muutostaan. Hän oli ohjeistanut palvelijoita kirjeitse ja kirjoittanut itse kaikki kutsut yli sadalle viidellekymmenelle vieraalle. Joukossa oli lukuisia nuoria, naimattomia miehiä, joista jonkun Alexandra toivoi iskevän silmänsä Alanaan. Helppoa Fergusin siskon naittaminen ei tulisi olemaan, mutta olihan Alexandra itsekin nainut Fergusin, joka ei todellakaan ollut mikään komistus. Alanalla oli veljensä tavoin herttainen luonne ja juuri se oli Alanan valtti. Oli vain löydettävä nuori mies, joka ymmärsi sellaisen arvon.
Yksi henkilö saattaisi vielä pilata kaiken, nimittäin Gabriel. Alexandra oli ehdottomasti kieltänyt häntä tulemasta tanssiaisiin, mutta ei voinut olla lainkaan varma siitä, totteliko Gabriel häntä. Jos mies saapuisi kartanolle, Alexandran olisi pidettävä häntä tiukasti silmällä.
Hän ja Gabriel tappelivat usein, sillä Alexandra oli kyllästynyt ja loukkaantunut Gabrielin itsekeskeisyyteen ja julmuuteen. Silti hän jollain kierolla tavalla kaipasi Gabrielia. Alexandra tiesi myös, että tunne oli molemmin puolinen. Juuri se kaipaus voisi saada Gabrielin uhmaamaan Alexandran toivetta ja saapumaan Goodwood Housen tanssiaisiin. Kaipauksestaan huolimatta Alexandra toivoi Gabrielin kunnioittavan häntä riittävästi, jotta antaisi Alexandran järjestää rauhassa Alanan tärkeän illan.
Lastenhoitaja tuli Alexandraa vastaan käytävällä, kun hän oli menossa katsomaan Alanan valmistautumista.
”Onko pojilla kaikki hyvin?” Alexandra kysyi. Hän oli tuntenut lastenhoitajan jo kauan ja tiesi, että nainen oli kenties ainoa koko kartanossa, joka epäili, ettei Alexandralla ollut kaikki kunnossa. Hän väisti vaistomaisesti Alexandraa, eikä enää mielellään jutellut hänelle.
”Kyllä, rouva. Laitoin heidät juuri nukkumaan”, lastenhoitaja vastasi. Alexandra odotti hetkin siltä varalta, että nainen olisi halunnut kertoa hänelle jotain poikien päivästä. Lastenhoitaja kuitenkin halusi pois Alexandran luota, joten hetken hiljaisuuden jälkeen he jatkoivat vastakkaisiin suuntiin.
Alexandra koputti Alanan huoneen oveen ja astui sitten sisään. Nuori palvelijatar oli juuri viimeistelemässä Alanan kampausta. Nainen oli tehnyt hyvää työtä. Alanan punaiset hiukset oli kiharrettu ja nostettu löysälle nutturalle pään päälle ja solmittu hennon vaaleanpunaisilla silkkinauhoilla, jotka sopivat Alanan mekon väriin. Alexandra huokasi mielessään pettymyksestä nähdessään Alanan mekon. Se oli hieno mekko ja viimeisintä muotia. Alana oli ostanut sen Lontoosta äitinsä kanssa. Mutta mekon leikkaus ei imarrellut Alanan rehevää vartaloa ja hento vaaleanpunainen oli täysin väärä värivalinta punatukkaiselle neidolle.
”Alex, miltä minä näytän?” Alana kysyi hehkuessaan innosta. Hän nousi seisomaan ja pyörähti kerran esitelläkseen mekkoaan.
Alexandra olisi halunnut huutaa Alanalle, että tämä oli todellinen idiootti, kun ei ollut valinnut vaalean- tai sammalenvihreää mekkoa, mutta hillitsi itsensä. Sen sijaan hän hymyili Alanalle kannustavasti:
”Olet oikein sievä. Laitatko tiaran?” Alexandra kysyi. Hän käveli pukeutumispöydän luokse ja otti käteensä hopeisen tiaran, jossa oli hentoja helmikoristeluja. Alexandra oli varta vasten kiillotuttanut Goodwood Housesta löytämänsä helmitiaran Alanaa varten. Se oli kaunis koru ja sopi hyvin Alanan hiuksiin ja pisamaisiin kasvoihin.
”En tiedä, minä pidän näistä nauhoista. Eikö tiara ole vähän liikaa?” Alana kysyi epävarmasti.
”Alana, mikään koru ei tänään ole liikaa. Sinä olet illan päätähti”, Alexandra sanoi. Hän painoi tiaran Alanan hiuksiin ja käänsi tämän katsomaan kuvajaistaan pukeutumispeilistä.
”Näetkö? Näytät ihan prinsessalta”, Alexandra sanoi.
Alana hymyili ja nyökkäsi. Hän selvästikin tunsi itsensä sieväksi ja se oli tietenkin tärkeintä.
Puolta tuntia myöhemmin Alexandra ja vanha kreivitär Gordon seisoivat aulassa vastaanottamassa vieraita.
”Kiitos, Alex. Sinä olet tehnyt upeaa työtä. En muista koskaan nähneeni kartanoa näin kauniisti koristeltuna”, Fergusin äiti kiitteli heidän seistessään rinta rinnan aulassa.
Alexandra piti vanhasta kreivittärestä. Fergusin äiti oli mutkaton ja käytännönläheinen nainen, joka ajatteli lastensa ja perheensä parasta. Hän ei ollut kaunis nainen ja juuri siksi hän oli nainut vasta myöhemmällä iällä. Alexandra tiesi vanhan naisen toivovan, ettei hänen tyttärensä joutuisi kokemaan samaa kohtaloa. Juuri siksi juhlat olivat tärkeät. Alexandra tunsi seurapiirit ja tiesi, kuka vapaana olevista nuorista miehistä olisi potentiaalisin sulhasehdokas.
Alexandra oli juhlien emäntä, joten hän ei ollut halunnut pukea ylleen mitään liian hienoa, joka voisi jättää Alanan varjoonsa. Hän oli laittanut kevyen vaaleansinisen mekon, jonka pitsihihoissa oli kirjailtuja lemmikkikimppuja. Vasta aulassa seisoessaan hän kuitenkin oivalsi, että mekko oli sittenkin liian juhlava. Vieraiden katseet jäivät harhailemaan hänessä, vaikka niiden ei olisi pitänyt.
Viimeisten vieraiden joukossa saapui Alexandran veli Adam ja heti hänen jälkeensä neiti Camilla Mitford, joka oli kuukausi sitten kihlautunut Adamin kanssa. Alexandraa huvitti ajatella, että Camillan isä oli saanut kuin saanutkin lopulta toisen tyttärensä naitettua Adamille.
”Alex, ihana nähdä sinua!” Camilla sanoi ja halasi Alexandraa.
”Samoin sinua”, Alexandra vastasi Camillan halaukseen.
”Adam on kutsunut koko meidän perheen kesäksi Highclere Castleen. Tulethan sinäkin käymään siellä? Olisi niin ihanaa jutella”, Camilla pyysi.
”Yritän päästä”, Alexandra vastasi lyhyesti. Tietenkään hän ei lähtisi pois Lontoon seudulta, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa Camillalle. Alexandran olisi lisäksi kovasti tehnyt mieli nähdä synnynseutuaan ja näyttää se pojillekin. Mutta sinne hän tuskin koskaan enää palaisi.
Adamin ja Camillan kadottua väkijoukkoon Alexandra huomasi yhden toivotuimmista vieraista. Nuori Eustace Booth oli saapunut tummansinisessä laivaston upseerin uniformussaan. Hän oli varsin hyvän näköinen mies, mutta Alexandra tiesi, että Eustacella oli ulkonevat hampaat ja puhevika, minkä vuoksi hän oli hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Alexandra tökkäsi vanhaa kreivitär Gordonia kevyesti kylkeen ja nyökkäsi merkitsevästi Eustacen suuntaan.
”Herra Booth, miten hauska tavata teitä jälleen”, Alexandra tervehti ystävällisesti Eustacea ja hymyili säteilevästi. Eustace punastui hiukan ja yritti hymyillä niin, etteivät hänen ulkonevat hampaansa näkyneet. Hän oli mielissään Alexandran osoittamasta ylimääräisestä huomiosta.
”En nähnyt teitä viime kuussa Lontoossa”, Alexandra jatkoi.
”Olin käymässä kotona”, Eustace selitti kiireesti. ”Isäni oli vuodepotilaana kuumeen vuoksi, joten minun piti hoitaa muutamia asioita hänen puolestaan.”
”Miten ikävää kuulla. Voiko hän jo paremmin?” Alexandra tiedusteli.
”Kyllä, kiitos kysymästä”, Eustace vastasi ja kumarsi.
Kun mies oli äänenkantaman ulkopuolella, Alexandra kääntyi vanhan kreivittären puoleen:
”Eustace Booth on baronetti Boothin vanhin poika. Heidän kotitilansa sijaitsee lähellä Walesin rajaa, eli ei liian kaukana täältä. Minä tunnen Eustacen ja hänen siskonsa. He ovat hyvää väkeä.”
”Vai hyvää väkeä? Mikä suositus tuokin on?” Alexandra kuuli melko kolean miesäänen sanovan.
Alexandran valtasi suunnaton viha ja pettymys, kun hän kääntyi kohtaamaan juuri aulaan astuneen Gabrielin. Kuten yleensäkin, Gabriel oli häikäisevän komea. Vanha kreivitär äännähti innostuksesta ja odotti, että Alexandra esittelisi miehen, joka oli hänelle ennestään tuntematon.
”Herra Breckenridge, sanani oli tarkoitettu vain anoppini kuultaviksi”, Alexandra sanoi jäätävästi kätellessään Gabrielia.
”Sitten sinun ei olisi pitänyt puhua niin kovaa, Alex”, Gabriel vastasi. Alexandra puristi Gabrielin kättä hiukan liian rajusti muistuttaakseen, että hän oli fyysisesti voimakkaampi ja että Gabriel oli nyt hänen kotonaan.
Gabriel näytti ärtyneeltä siirtyessään kättelemään vanhaa kreivitärtä.
”Vanha kreivitär Gordon, tässä on herra Gabriel Breckenridge”, Alexandra esitteli heidät. Gabriel hymyili vanhalle kreivittärelle valloittavasti ja Alexandra huomasi, miten vanhan naisen posket punehtuivat.
”Herra Breckenridge on tunnettu Lontoon seurapiireissä. Hän on melko turha seurapiirikeikari”, Alexandra sanoi tylysti, sillä hän tiesi, ettei Fergusin äiti kuunnellut häntä. Gabriel loi puolestaan Alexandraan kysyvän katseen, johon Alexandra vastasi hymyllä.
Kun kaikki vieraan lopultakin olivat saapuneet, Alexandra siirtyi tanssisalin puolelle. Orkesteri soitti hiljaista taustamusiikkia palvelusväen tarjoillessa keväisiä drinkkejä ja pieniä sormisyötäviä. Osa vieraista seisoskeli aulassa odottamassa Alanaa. Vieraiden ja palvelusväen joukossa hääri muutamia kylän pikkutyttöjä, joille Alexandra oli antanut muutaman shillingin, jotta nämä tulisivat pujottelemaan punomiaan kevätesikkoseppeleitä vieraiden ranteisiin. Tytöt olivat mielissään päästessään kartanon juhliin ja Alexandra näki, että usea vieras antoi heille muutaman kolikon kiitokseksi.
Alexandra antoi orkesterille merkin aloittaa tanssiaismusiikki. Alana saapui yläkerran portaikosta alas aulaan setänsä amiraali Gordonin saattamana. Amiraali oli ystävällisesti suostunut tanssimaan Alanan kanssa ensimmäisen tanssin, joka oli kunnia, joka yleensä suotiin tytön isälle. Alana ei tärkeänä iltanaan tuntunut muistavan isänsä menetystä, vaan hymyili säteilevästi vieraille. Siitä Alexandra oli hyvillään. Hän muisti vielä oman esittelynsä seurapiireissä kuusitoistavuotiaana ja sen jännityksen, joka tärkeään iltaan liittyi. Alexandra oli tiennyt olevansa sekä varakas että kaunis ja sen vuoksi altis onnenonkijoille. Alana oli myös hyvin varakas, joten hänkin saattaisi helposti joutua jonkun hulttion pauloihin. Sellaisilta vaaroilta Alexandra oli Alanaa suojelemassa. Alana oli vain kuusi vuotta Alexandraa nuorempi, mutta hän vaikutti paljon viattomammalta ja lapsellisemmalta täysin vääränlaisessa tanssiaismekossaan, pyöreät posket innosta hehkuen. Alexandran kävi häntä hiukan sääliksi.
”Tässäkö nyt on se rehevä jalokivi, jota vanha kreivitär Gordon on suojellut kahdeksantoistavuotiaaksi asti?” Gabriel kuiskasi Alexandran korvaan. Hänen äänensä oli täynnä ivaa ja vahingoniloa, kun hän seurasi katseellaan Alanaa.
Alexandra tiesi, että Gabriel yritti suututtaa hänet. Gabriel olisi nauttinut suunnattomasti, mikäli Alexandra olisi menettänyt itsehillintänsä ja pilannut tärkeät tanssiaiset, joihin hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Siksi Alexandra nipisti huulensa tiukasti kiinni ja tukahdutti pisteliään vastauksen, joka oli vähällä tulla ulos hänen suustaan. Hän ei lähtisi mukaan Gabrielin leikkiin tänä yönä. Tämä yö oli tärkeä Alanalle.
Kuten tapoihin kuului, Alana sai tanssia monen kavaljeerin kanssa sinä iltana. Hän ei ollut kovin urheilullinen ja näytti jo viidennen tanssin jälkeen melko epätoivoiselta, luoden kaipaavia katseita tuolien ja ruokapöytien suuntaan. Alexandra päätti pelastaa Alanan liialta rasitukselta ja kuudennen tanssin jälkeen hän meni hakemaan Alanaa lepäämään.
”Tule istumaan, minä haen sinulle vähän boolia ja syötävää”, Alexandra sanoi.
”Kiitos, Alex. Minun jalkoihini sattuu. Minä luulen, että oikeaan jalkaan on noussut iso rakko”, Alana valitti.
Hän istahti tuolille ja oli jo aikeissa riisua tanssikenkänsä helpottaakseen kipuaan, kun Alexandra pysäytti hänet.
”Et voi riisua kenkiä tässä kaikkien nähden”, hän kuiskasi hiukan järkyttyneenä siitä, miten sellainen oli edes tullut Alanan mieleen.
”Mutta minun jalkaani sattuu”, Alana valitti.
”Kuule, minä haen sinulle ensin juotavaa ja syötävää ja sen jälkeen pehmeät tossut yläkerrasta. Voit vaihtaa ne sivuhuoneessa”, Alexandra sanoi. Alana nyökkäsi.
Alexandra oli lukuisat kerran tanssinut vääränlaisilla kengillä ja liottanut seuraavana päivänä kipeitä jalkojaan pesuvadissa. Hän tiesi, että Alanan jalkoihin varmasti sattui, mutta piti hänen reaktiotaan hiukan liioiteltuna. Haettuaan Alanalle boolia ja palan ankanmaksapateeta, Alexandra kiiruhti yläkertaan hakemaan pehmeät balettitossut Alanalle. Hän oli itse käyttänyt pehmeitä tanssitossuja viimeksi joskus kaksitoistavuotiaana, eikä edes ollut tiennyt, että sellaisia tehtiin vielä aikuisillekin, kunnes oli nähnyt Alanan tossut.
Palatessaan takaisin tanssisaliin Alexandra ei ensin nähnyt Alanaa missään. Pöydällä oli puoliksi juotu boolilasi ja ankanmaksapatee, johon ei oltu koskettukaan. Hän kurtisti kulmiaan. Ei ollut Alanan tapaista jättää ruokaa pöytään. Katsoessaan tanssilattialle, Alexandra oivalsi syyn kesken jääneeseen ateriaan. Hän raivostui. Gabriel tanssitti Alanaa riehakkaan polkan tahdissa. Alana oli miehen lumoissa, mutta samalla Alexandra saattoi nähdä tuskan hänen kasvoillaan, kun kengät kalvoivat hänen jo valmiiksi kipeitä jalkojaan. Alexandra ei voinut katsella sitä sivusta, mutta hän ei voinut mennä keskeyttämäänkään tanssiparia. Se olisi ollut noloa. Sen sijaan hän meni aulaan ja purki kiukkunsa hiljaa itsekseen polkemalla jalkaa ja kiroamalla Gabrielin.
Polkka oli loppunut jo hyvän aikaa sitten, ennen kuin Alexandra oli rauhoittunut riittävästi palatakseen tanssisaliin. Hän huomasi Gabrielin juttelevan Eustace Boothille lähellä tanssilattian reunaa. Eustacen hartiat olivat kasassa ja ilme lasittunut. Alexandra oli nähnyt sen katseen ennenkin Gabrielin uhrien kasvoilla. Gabriel oli juuri ilkeillä sanoillaan saanut Eustace-raukan uskomaan, ettei hänestä ollut mihinkään. Miten julmaa, Alexandra ajatteli silmät kipunoiden kiukusta. Hän tiesi myös varsin hyvin, miksi Gabriel oli ottanut Eustacen kohteekseen. Se johtui siitä, että Alexandra oli nähnyt miehen hyvänä sulhasehdokkaana Alanalle.
Samassa Alexandra tajusi, ettei nähnyt Alanaa missään. Hän lähti etsimään Alanaa vieraiden joukosta ja törmäsi melko pian Alanan serkkuun Fionaan.
”Alex, hyvä kun löysin sinut. Alanalla on joku hätänä. Hän itkee tuolla pikkusalissa”, Fiona sanoi hätääntyneenä.
Alexandra seurasi Fionaa huolestuneena pieneen huoneeseen, jota kutsuttiin pikkusaliksi tai toisinaan vihreäksi huoneeksi sen vuoksi, että siellä oli vaaleanvihreät samettisohvat ja vaaleanvihreät verhot.
Alana istui nyyhkyttämässä yhdessä nojatuolissa.
”Alana, mikä sinulla on hätänä?” Alexandra kysyi ja polvistui Alanan viereen lattialle. Fiona katseli heitä sivummalta ja piti huolen, ettei kukaan muu tullut huoneeseen.
”Minä olen niin tyhmä”, Alana sanoi nyyhkytystensä lomasta.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” Alexandra ihmetteli.
”Minä luulin olevani kaunis, minä ihan totta luulin. Mutta minä olen niin tyhmä. En minä ole sievä, enkä minä edes tanssi hyvin”, Alana selitti.
Alexandra ei heti voinut käsittää, mistä moinen mielialan muutos johtui. Kukaan ei ainakaan ollut sanonut hänelle mitään ikävää, vaikka joku niin olisikin ajatellut. Sellainen ei yksinkertaisesti ollut hyvien tapojen mukaista. Alexandra haistoi tuoreen veren. Hän nosti Alanan oikeaa jalkaa ja riisui tanssikengän. Alana värähti kivusta. Silkkisukka oli värjäytynyt punaiseksi ja liimautunut kiinni Alanan kantapäähän. Se näytti kivuliaalta.
Silloin Alexandra ymmärsi. Gabriel ei ollut pelkästään tanssittanut Alanaa niin, että tämän jalkaan noussut rakko oli puhjennut. Hän oli myös kuiskinut Alanalle tanssin lomassa ilkeyksiään, joiden tarkoitus oli ollut nujertaa tytön itsetunto ja pilata hänen tärkeä iltansa. Ja samalla pilata Alexandran suunnitelmat.
Alexandra kääri nenäliinansa Alanan kantapään ympärille ja pujotti sukan varovasti takaisin jalkaan. Sitten hän vaihtoi Alanan tanssikengät pehmeisiin tossuihin.
”Älä tanssi enää tänään. Kun jaksat, mene takaisin juhliin ja syö ja juo vähän jotain. Olet väsynyt ja kipeä, siksi sinulla on paha mieli”, Alexandra sanoi ja tarjosi toisen nenäliinan, jotta Alana sai pyyhkiä silmänsä.
”Alana, sinä koit tänään itsesi ihan prinsessaksi. Sinä näytit ihan prinsessalta. Hymyilit kauniisti, kun tanssit ja kaikki näkivät sen. Sinä olit tänään kaunis”, Alexandra sanoi katsoen Alanaa silmiin ja pitäen häntä kiinni käsistä.
Hän ei välttämättä voinut kumota kaikkea sitä pahaa, minkä Gabriel oli saanut aikaan. Mutta hän saattoi hiukan palauttaa Alanalle sitä itseluottamusta, jota tämä oli hehkunut ensimmäisen tanssinsa aikana. Alana hymyili vienosti ja kuivasi silmiään nenäliinaan. Fiona tuli istumaan Alanan viereen, kunnes tämä koki itsensä tarpeeksi rauhalliseksi palaamaan juhliin. Alexandra lähti takaisin tanssisaliin etsimään Gabrielia. Hän oli suunniltaan raivosta.
Gabriel oli jättänyt nujerretun Eustacen rauhaan ja siirtynyt lepertelemään muutamalle tytölle. Tytöt näkivät Gabrielin selän takaa Alexandran saapuvan ja lähtivät kiireesti toisaalle. Gabriel käännähti ympäri typerä, valloittavaksi tarkoitettu hymy kasvoillaan. Hänen ilmeensä muuttui, kun hän huomasi, miten raivoissaan Alexandra oli. Pienen hetken ajan Alexandrasta tuntui, että koko tanssisali oli kääntänyt huomionsa heidän suuntaansa. Musiikki oli tauonnut, sillä myös orkesteri seurasi Alexandran ja Gabrielin keskustelua.
”Herra Breckenridge, minun on pyydettävä teitä poistumaan”, Alexandra sanoi hillitysti, mutta Gabriel saattoi kuulla, miten Alexandran jokainen sana tihkui raivoa. Hän oli hyvin lähellä menettää malttiinsa, mutta hillitsi itsensä, kuten aatelisnaisen kuuluikin.
Gabriel näytti hetken epävarmalta. Alexandra epäili, että hän olisi sanonut jotain ilkeää ja ylimielistä, mikäli heitä ei olisi tuijotettu. Gabriel ei halunnut nolata itseään enempää vastustamalla juhlien emännän pyyntöä. Hän kumarsi Alexandralle ja suuntasi kohti aulaa.
Puheensorina ja musiikki palasivat saliin. Tilanne oli ohi. Alexandra tiesi, että äskeinen välikohtaus aiheuttaisi mehukasta juoruilua, mutta se ei varsinaisesti olisi Gabrielille vierasta. Juorut seurasivat miestä. Ja Alexandralla oli koko loppuyö aikaa istuttaa vieraiden mieleen ajatus siitä, että Gabriel oli nolannut itsensä mitä epäsopivimmalla käytöksellä, missä toisena osapuolena ei ollut kukaan Gordonin suvun jäsen. Näin Alana saisi säilyttää hyvän maineensa. Ja ihmiset muistaisivat Alexandran huolella järjestämät juhlat niiden onnistumisesta, ei yhden miesvieraan sopimattomasta käytöksestä.
