Vasilisa Kasimirova

[kardinaali]

”Vasya pieni, tämä on suurin lahja, minkä sinä voit saada. Pidä sitä aina mukanasi”, mummi sanoi ja painoi pienen, puisen ikonin viisivuotiaan Vasilisan kämmenelle. Mummi peitti ikonin omalla, ryppyisellä kädellään ja hymyili niin, että muutama jäljellä oleva hammas hohti kuivien huulten välistä.

Mummi oli ollut hyvin uskonnollinen. Hän oli pitänyt huolta Vasilisasta ja tämän kahdesta veljestä aina siihen asti, kunnes lapset olivat aloittaneet koulun. Äiti ja isä olivat olleet viikot töissä Leningradissa, missä he olivat asuneet pienessä kerrostaloasunnossa. Vasilisa veljineen oli asunut mummin luona Sestroretskin kylässä maaseudulla Laatokan rannalla, kunnes seitsemänvuotiaina olivat muuttaneen äidin ja isän luokse Leningradiin. Nuorimpana lapsena Vasilisa oli lähtenyt sinne viimeisenä. Ahdas kerrostaloasunto oli ollut pienelle tytölle järkytys, eivätkä äiti ja isäkään olleet tuntuneet tutuilta tai turvallisilta aikuisilta. Veljet olivat muuttuneen Leningradissa asuessaan kaupunkilaispojiksi. Vasilisa oli inhonnut Leningradia ensihetkestä lähtien.

Vasilisalle tärkeä ja rakas mummi oli kuollut vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Vasilisa oli aloittanut koulun. Mummin pieni puumökki Sestroretskissa autioitui. Mummi oli päässyt Jeesuksen luokse ja Vasilisa oli tiennyt, että se teki mummin onnelliseksi. Mutta Vasilisa oli jäänyt aivan yksin. Hänellä ei ollut mummista muistona muuta kuin pieni puuikoninsa, jota hän mummin sanat muistaen piti suurimpana aarteenaan. Se esitti pyhää Elisabetia, Johannes Kastajan äitiä. Elisabet oli Vasilisan oma suojeluspyhimys, hänen oma taivaallinen auttajansa.

Niin olivat kuluneet Leningradissa Vasilisan kouluvuodet, yksinäisyydessä ja Laatokan rannalle kaivaten. Hänestä ei ollut koskaan tullut kaupunkilaistyttöä, eikä hän veljiensä tavoin ollut viihtynyt kaduilla kavereidensa kanssa. Vasilisa oli ollut hiljainen ja arka lapsi, eikä hän ollut viihtynyt pioneereissa tai voimistelukerhossa tai muissakaan neuvostolasten aktiviteeteissa, joita kaikki muut olivat pitäneet äärimmäisen hauskoina.

Yksitoistavuotiaan Vasilisan opettaja oli lopulta huolestunut tytön yksinäisyydestä ja melankolisuudesta. Hän oli kiinnittänyt huomiota Vasilisan matemaattisiin taitoihin ja oli arvellut tiedekerhon olevan rauhalliselle lapselle hyvä harrastus ja tekevän tytöstä kunnon neuvostonuoren. Vastentahtoisesti Vasilisa oli liittynyt tiedekerhoon, mutta varsin pian hän oli huomannut, että tämä harvinainen harrastus oli tarkoitettu juuri hänen kaltaisilleen hiljaisille, pohdiskeleville lapsille.

Tiedekerhosta oli lopulta tullut Vasilisalle rakas harrastus. Ei hän sen kautta ollut ystäviä saanut, mutta hän oli päässyt tutustumaan tähtitieteen, kemian ja fysiikan ihmeelliseen maailmaan. Etenkin tähtitiede oli kiehtonut Vasilisaa siinä määrin, että hän oli viisitoistavuotiaana toivonut syntymäpäivälahjaksi omaa kaukoputkea. Pimeinä talviöinä Vasilisalla oli ollut tapana ajaa linja-autolla Leningradin ulkopuolelle, hiihtää kaukaiselle pellolle ja katsella kaukoputkellaan tähtitaivaan ihmeitä.

Hyvän koulumenestyksen ansiosta Vasilisasta oli tullut sukunsa ensimmäinen jäsen, joka meni yliopistoon. Hän valitsi pääaineekseen astrofysiikan ja sivuaineekseen orgaanisen kemian. Maailmankaikkeuden mysteerit kiehtoivat Vasilisaa.

Yliopisto-opintojen jälkeen Vasilisa oli jäänyt vuodeksi töihin Leningradin yliopiston fysiikanlaitokselle tutkijaksi makrofysiikan yksikköön. Tutkijan palkka oli pieni ja asuminen Leningradissa kallista. Vasilisa myös inhosi kaupunkia. Vuoden tutkijanuran jälkeen Vasilisa sai valtiolta mielenkiintoisen työtarjouksen, josta hän ei malttanut (tai voinut) kieltäytyä. Hän pääsisi tutkijaksi uuteen kaupunkiin, salaiseen sellaiseen. Mikään ei pidätellyt Vasilisaa Leningradissa, sillä hänellä ei ollut ystäviä ja hänen välinsä työväenluokkaisiin vanhempiin ja veljiin olivat etäiset. Uusi ja kenties parempi elämä saattoi odottaa häntä, tuskin ainakaan huonompi.


Zota, Lounais-Neuvostoliitto, vuosi myöhemmin

Vasilisa heräsi aamupäivällä auringonsäteiden tunkeutuessa asuntoon vaaleiden ikkunaverhojen raosta, mutta jäi makaamaan vuoteeseensa. Kolmen pitkän yövuoron jälkeen hänellä oli hyvin ansaittu kahden päivän vapaa. Hän veti peiton päänsä yli ja yritti vielä saada unen päästä kiinni.

Uusi kotikaupunki oli Vasilisan mielestä tuhat kertaa parempi kuin Leningrad. Hänen asuntonsa betonisen kerrostalon kolmannessa kerroksessa ei ollut erityinen, mutta Vasilisa ei viettänytkään siellä yleensä aikaa kuin nukkuen. Ensimmäistä kertaa elämässään hänellä oli ystäviä. Vasilisa oli ollut mukana perustamassa kaupunkiin tähtitieteen kerhoa, vaikka pienestä kaupungista puuttuikin tähtitorni. Voimalaitoksen katto oli kuitenkin niin korkealla, että sieltä pystyi ihailemaan öistä taivasta. Tähtitieteen kerho vieraili ahkerasti myös paikallisella alakoululla kertomassa lapsille yötaivaan ja maailmankaikkeuden ihmeistä.

Vasilisa pyörähti sängyssä selälleen. Hän oli luvannut vapaapäivinään viimeistellä aurinkokuntamallin, joka oli tarkoitus vielä alakoululle opetuksen apuvälineeksi. Hän oli unohtanut koko asian. Huokaisten Vasilisa nousi sängystä ja meni kylpyhuoneeseen valuttamaan vettä vaaleanvihreään ammeeseen. Ennen rentouttavaa aamukylpyä hän ei ainakaan aloittaisi mitään.

Aurinkokuntamallin rakentaminen oli tarkkaa puuhaa. Vasilisa halusi saada pienoismalliin mahdollisimman realistiset etäisyydet ja koot planeettojen välille. Hänestä oli hauskaa tehdä laskelmia planeettojen pienentämiseksi ja hän käyttikin suuren osan päivää laskujensa parissa.

Syyskuinen ilta alkoi jo hämärtyä, kun Vasilisa lähti ravintolaan syömään. Lähtiessään kotoa hän suuteli puista ikoniaan, joka riippui seinällä oven vieressä. Se oli jo haalistunut ja parhaat päivänsä nähnyt.

Vasilisan miesystävä Ivan oli aloittamassa yövuoroa ja he olivat sopineet tapaavansa ravintolassa ennen sitä. Ivan oli kemistinä voimalaitoksessa ja hän vastasi laitoksen fysikaalisen kemian osastosta. Samalla hän kirjoitti väitöskirjaansa. Vasilisakin oli harkinnut väitöskirjan aloittamista, mutta oli aina torjunut ajatuksen liiallisena työnä.

”Hei, anteeksi että olen myöhässä”, Vasilisa sanoi huomatessaan, että Ivan odotti häntä.

”Kaksikymmentä viisi minuuttia”, Ivan vastasi moittivasti.

Vasilisa punastui harmista. Toisinaan hän oli hiukan hajamielinen ja unohti ajankulun. Etenkin sen, että joku odotti häntä. Sellainen oli hänelle aivan uutta.

”Ei se mitään, minä tunnen sinut”, Ivan sanoi ja halasi Vasilisaa.

He menivät yhdessä ravintolaan, jonka valkoisilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä istui perheitä ja pariskuntia, kaikki Ivanin ja Vasilisan työtovereita. Vasilisa tervehti kättään heilauttamalla Zenjaa ja Grigoria, jotka olivat samassa työvuorossa hänen kanssaan. Tarjoilija ohjasi Ivanin ja Vasilisan pöytään ja sytytti kynttilän.

Vasilisa ja Ivan eivät puhuneet töistä. He eivät koskaan puhuneet töistä, vaikka työskentelivät samassa voimalaitoksessa. Ivan tapasi kertoa vanhemmistaan ja sisaruksistaan Moskovassa ja luki usein ääneen heiltä saamiaan kirjeitä. Vasilisa kuunteli niitä ja kuvitteli mielessään, miltä Ivanin perheenjäsenet mahtoivat näyttää. Hän itse puhui harvoin perheestään. Useimmiten, jos Ivan kysyi hänen perheestään, hän puhui mummistaan ja muistoistaan maalta.

”Mitä sinä aiot tehdä vapaapäivänäsi huomenna? Et kai vain jatka aurinkokuntamallia? Minä ajattelin, että me voisimme mennä pyöräilemään iltapäivällä”, Ivan sanoi.

”Hmmm…”, Vasilisa hymähti. Hän oli keskittänyt huomionsa porsaanleikkeeseensä. ”Se sopii kyllä”, hän vastasi hetken tauon jälkeen. ”Minä ajattelin tässä illalla mennä kaupungin laidalla olevaan metsään. Koitan etsiä jonkin aukion, jolle voisin asettaa kaukoputkeni.”

”Oletko varma, että se on viisasta? Kaupungin aita taitaa halkoa metsää. Ja mitä jos siellä on villieläimiä?” Ivan sanoi.

”En minä villieläimiä pelkää, eivätkä ne liiku näin lähellä kaupunkia”, Vasilisa vastasi.

Ivan pudisti päätään ja alkoi sitten jälleen jutustella Moskovasta.

Kahdeksan aikaan illalla he hyvästelivät toisensa. Ivan lähti töihin ja Vasilisa riensi kotiin hakemaan kaukoputkensa ja polkupyöränsä.

Kaupungin kadut olivat valaistut, mutta mitä kauemmaksi keskustasta Vasilisa pyöräili, sitä pimeämpää hänen ympärillään oli. Hän oli tyytyväinen. Mutta kaupungin ja etenkin voimalaitoksen valot olivat edelleen liian kirkkaat. Ne häiritsivät kaukaisimpien tähtien näkymistä. Vasilisa hylkäsi pyöränsä tien viereen ja loikkasi ojan yli kapealle ruhokaistaleelle, joka reunusti kuusimetsää.

Metsät olivat tulleet Vasilisalle tutuiksi varhaislapsuudessa. Hän tunkeutui vanhojen kuusten sekaan, mutta huomasi pian harmikseen, että Ivan oli ollut oikeassa. Kaupungin aita oli pystytetty keskelle kuusia. Sen ympäriltä puut oli kaadettu rumasti pois.

Hetken kuljettuaan Vasilisa löysi kuitenkin aukon metalliaidassa. Hän ei selvästikään ollut ensimmäinen, joka halusi päästä pois kaupungin hälystä ja melusta.

Syyskuinen metsä tuoksui sienille ja kostealle sammaleelle. Vasilisa näki taskulamppunsa valossa puolukanvarpuja ja harmitteli mielessään, ettei ollut ottanut koria mukaan. Puolukkapiirakkaa olisi ollut mukava tarjota Ivanille teen seuraksi.

Vasilisa seurasi vanhaa polkua, jonka läheisen kylän asukkaat olivat tallanneet metsään vuosisatojen aikana. Se vei arvatenkin parhaille marjastuspaikoille. Kaikkialla hänen ympärillään kohosi vanhoja kuusia, mutta Vasilisa havaitsi, että polku alkoi viettää ylöspäin. Pian hän pääsi kiipeämään matalan silokallion päälle, joka muodosti aukon kuusistoon. Riemuissaan Vasilisa kaivoi repustaan esiin kolmijalan ja kaukoputken. Hän asetti kolmijalan huolellisesti kalliolle ja suuntasi kaukoputken taivaalle. Pimeys hänen ympärillään oli täydellinen ja tähdet näkyivät kirkkaina.

Yö oli hiljainen. Vasilisa tunsi kylmyyden tiivistyvän ja kaivoi repustaan termospullollisen teetä sekä villalapaset. Hän ei malttanut lopettaa taivaan tutkistelua, vaikka kello oli jo pitkälle yli puolen yön. Lopulta kahden aikaan Vasilisa totesi, että yöstä oli tulossa liian kylmä. Hänen oli lähdettävä kotiin.

Taskulampun valossa Vasilisa laskeutui alas kalliolta. Mutta hän ei löytänytkään polkua. Hän kiersi kalliota ja etsi polkua tuloksetta. Puolukanvarvut ja kohmeinen jäkälä rapisivat hänen kenkiensä alla. Vasilisa alkoi huolestua. Mitä mummi olikaan sanonut metsään eksymisestä?

Mummi oli neuvonut pyytämään apua pyhiltä, mikäli sattui eksymään. Mutta Vasilisan ikoni oli kotona oven pielessä, se ei ollut hänen mukanaan. Vasilisa päätti silti rukoilla neuvoa ja johdatusta. Hän teki ristinmerkin ja kumarsi ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Hän toisti toimituksen kolmeen kertaan ja odotti. Metsästä kuului kahinaa. Jokin liikkui siellä.

Vasilisa tuijotti jännittyneenä pimeyteen. Sitten hän näki sen. Valtava ruskea karhu löntysteli metsässä ja poimi kielellään puolukoita varvuista. Vasilisa henkäisi. Hän otti muutaman varovaisen askeleen taaksepäin, mutta silloin karhu huomasi hänet. Se nosti päänsä ja tuijotti Vasilisaa yllättyneenä. Sitten karhu päästi kumean mörinän. Vasilisa kiljaisi ja unohti kaikki mumminsa neuvot. Hän kääntyi kannoillaan ja alkoi juosta. Se oli virhe. Karhu lähti hänen peräänsä.

”Apua!” Vasilisa huusi. Hän juoksi syvemmälle metsään karhu perässään.

Pimeydessä Vasilisa ei nähnyt eteensä, mutta hän saattoi haistaa ympärillään voimistuvan pistävän suopursun tuoksun. Jossain aivan lähellä oli suo ja se saattoi pimeydessä olla yhtä vaarallinen kuin karhukin.

Vasilisa pysähtyi huohottaen. Häntä itketti.
”Kiltti karhu, älä tapa minua”, Vasilisa pyysi.

Karhu oli pysähtynyt jonkin matkan päähän Vasilisasta. Se ravisteli päätään ja päästi jälleen murinan. Silloin Vasilisa huomasi pienen naisen karhun vierellä. Naisella oli päässään kirjava huivi ja harteillaan sudentalja. Nainen näytti puhuvan jotain karhulle, joka mörähteli hänelle vastaukseksi.

”Kiitos, kiltti rouva”, Vasilisa sanoi.

Nainen katsoi häneen, aivan kuin olisi vasta huomannut Vasilisan olevan paikalla.

”Kukas sinä olet ja mitä sinä teet täällä?” Nainen tiedusteli puhuen vahvalla, paikallisella murteella.

”Minä olen Vasilisa Kasimirova ja minä olen eksynyt. Tulin tuosta läheisestä kaupungista tänne metsään tutkimaan tähtiä, mutta en enää löytänyt polkua enkä tiedä miten pääsen kotiin”, Vasilisa vastsi.

”Sinä olet siitä uudesta kaupungista, niinkö?” Nainen kysyi nyt uteliaana.

”Niin, mutta en minä sieltä ole kotoisin”, Vasilisa sanoi.

”Mistä sinä sitten tulet?” Nainen kysyi.

”Minä tulen Leningradista. Tai oikeasti minä tulen Sestroretskista Laatokan rannalta”, Vasilisa kertoi.

Nainen käveli hitaasti hänen luokseen. Vaatteista päätellen hän oli vanha muori, mutta Vasilisa näki, että naisen silmät olivat kirkkaat ja uteliaat kuin nuorella.

”Tule, minun mökkini ei ole kaukana. Kerro minulle Laatokasta ja kerro minulle tästä uudesta kaupungista. Ja sitten minä kerron sinulle tästä metsästä”, nainen sanoi lopulta.

Vasilisaa palelsi, joten hän otti tarjouksen kiitollisena vastaan. Nainen lähti hitaasti kulkemaan ja Vasilisa seurasi häntä. Myös karhu lähti heidän peräänsä.

”Tuota… ettekö te pelkää?” Vasilisa kysyi arasti naiselta ja osoitti karhua.

”Se on vanha Piroska, asunut täällä metsässä jo viisitoista vuotta. Se on paljon karhulle”, nainen kertoi. ”Joskus se auttaa minua veden kannossa ja se saa nukkua talvet minun banjassani. Se on synnyttänyt kaikki pentunsakin siellä.”

Vasilisa katsoi karhua ihmeissään, eikä uskaltanut sanoa mitään. Hän arveli mummin ohjeiden olleen oikeita. Kenties hän oli törmännyt johonkin pyhään, joka oli tullut auttamaan häntä. Mummi oli aina sanonut, että pyhät saattoivat tulla ihmisten luokse missä tahansa hahmossa.

He päätyivät pian polulle ja lopulta ruohottuneeseen pihapiiriin metsän keskellä. Vasilisa näki hyvin hoidetun vanhan hirsisen banjan ja soman hirsimökin.

”Oi miten ihana mökki!” Vasilisa huudahti. ”Se muistuttaa minun mummini mökkiä Sestroretskissa.”

”Sepä hyvä”, nainen vastasi selvästi tyytyväisenä. Hän avasi oven ja ulos pimeyteen tulvi kodikasta valoa, joka näytti lähtevän öljylampusta ja piisin hiilloksesta.

Karhu haukotteli ja jäi pihamaalle, kun nainen ja Vasilisa astuivat sisään mökkiin.

Mökissä oli lämmintä. Vasilisa teki ristinmerkin, vaikka ei nähnytkään ikonia, ja pyysi luvan istuutua seinänvieruspenkille. Nainen meni kohentamaan hiillosta, riisui sudentaljansa ja kävi sitten istumaan rukin ääreen. Hän otti pärekorista villaa ja kiersi sitä värttinään. Harmaa kissa tuli esiin uunin takaa ja kävi istumaan penkille naisen viereen.

”No niin, nyt kerro minulle tarinoita Laatokasta ja uudesta kaupungista”, nainen pyysi.

Ja Vasilisa alkoi kertoa. Hän ei tuntenut väsymystä, vaikka kello oli jo paljon ja tunnelma mökissä oli unettavan lämmin ja rauhallinen. Nainen kehräsi lankaa ja kuunteli tarkasti Vasilisaa. Silloin tällöin hän esitti jonkin kysymyksen, mutta enimmäkseen hän antoi Vasilisan puhua.

Aamun usva alkoi nousta suolta mökin ympärille ja silloin Vasilisa tajusi, miten väsynyt oli. Hän haukotteli. Nainen huomasi sen.

”Aamu alkaa koittaa”, nainen sanoi. ”Sinun on aika lähteä, mutta älä mene kaupunkiin. Minä haluan kuulla lisää Laatokasta. Ja kun me olemme valmiita sinun tarinasi kanssa, minä kerron omani. Kerron sinulle metsästä ja kylästä ja lapsistani, jotka lähtivät täältä ja jättivät nämä maat. Minä olen ainoa jäljellä. Minä kehrään lankaa ja sitten minä kudon sinulle paidan. Ja sitten sinä saat kertoa minulle tähdistä.”

”Kiitos, olette hyvin ystävällinen, mutta minun on mentävä kaupunkiin”, Vasilisa vastasi.

”Kaupunkiin on pitkä matka ja aamun usvassa voi helposti eksyä. Kissa vie sinut vanhalle tsasounalle, se on aivan tässä lähellä. Minä huomaan, että sinä olet uskonnollinen. Se on pyhä paikka, vaikka se onkin hylätty. Minä olen vienyt sinne öljylampun ja ryijyjä ja pieni kamiinakin siellä on ja suolattuja sieniä. Sinulla ei ole hätää. Auringon laskiessa kissa tulee hakemaan sinua”, nainen selitti. Hän ei selvästikään ollut kuunnellut Vasilisaa eikä ymmärtänyt hänen kiirettään.

Vasilisa mietti hetken. Jos nainen oli pyhä, hänen toivettaan ei saanut vastustaa. Ja Vasilisalla oli vielä yksi vapaapäivä, hän voisi hyvin käyttää sen tsasounassa ja kertoa naiselle lisää tarinoita illalla. Itse asiassa hän halusi mielellään vierailla tsasounassa, sillä kaupungissa ei ollut kirkkoa.

”Hyvä on, minä kiitän teitä vieraanvaraisuudestanne ja tulen mielelläni takaisin illalla” Vasilisa vastasi ja kumarsi.

Nainen nousi penkiltä ja tuli Vasilisan luokse. Hän kietoi sudentaljan Vasilisan harteille. Aamun usva oli sakeaa, eikä Vasilisa nähnyt kuin metrin eteensä. Mutta harmaa kissa lähti hänen mukaansa, kyki kiinni Vasilisan jalassa, ja johdatti hänet lepäämään pieneen, puiseen rukoushuoneeseen, joka oli vuosikymmenten saatossa unohdettu keskelle metsää.

[kardinaali]

Kosmetiikkapuodissa ei ollut yhtään asiakasta, kun Vasilisa astui sinne sisään. Palvelutiskin takana seisova vaaleatukkainen nainen lueskeli hajamielisesti muotilehteä ja nosti laiskasi katseensa Vasilisaan.

Vasilisa pälyili ympärilleen vaivaantuneena. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ostanut meikkejä, eikä oikein tiennyt mitä edes tarvitsi. Kaikki töissä meikkasivat ja kähersivät tukkaansa papiljoteilla. Vasilisa tapasi ainoastaan harjata tukkansa ja pistää sen niskaan poninhännälle, jotta se pysyi poissa tieltä. Mutta kaksi päivää sitten yksi konttoristi oli naistenvessassa kysynyt häneltä, miksi hän ei edes yrittänyt näyttää kauniilta. Se oli tuntunut Vasilisasta kurjalta. Kyllä hänkin halusi olla kaunis, ihan kuten kuka tahansa nainen. Niinpä hän oli päivän verran pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että hänen täytyisi hankkia hiukan meikkejä. Ehkä se ilahduttaisi Ivaniakin, vaikka ei Ivan ollut koskaan sanonut hänelle mitään hänen ulkonäöstään.

”Niin? Miten voin auttaa?” Vaaleatukkainen nainen kysyi, kun Vasilisa seisoi hiljaa ovensuussa.

”Minä tulin ostamaan huulipunaa ja….”, Vasilisa katseli ympärilleen ja näki ripsiväripurkkeja myyntitiskillä. ”Ja noita silmämeikkejä”, hän sanoi.

Nainen kääntyi ympäri ja nosti takanaan olevalta hyllyltä palvelutiskille muovisen telineen, jossa oli pystyssä huulipunia.

”Mikä teidän värinne on? Punainen numero 26 on valitettavasti päässyt loppumaan, mutta sitä tulee ensi viikolla”, nainen selitti.

Vasilisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Ei hänellä ollut aavistustakaan, mikä hänen ”värinsä” oli.

”Hmm… en ole varma”, hän vastasi, yrittäen kuulostaa siltä kuin olisi tottunutkin meikkien ostaja.

Vaaleatukkainen nainen katsoi Vasilisaa arvioiden ja otti sitten telineestä kolme eri punaisen sävyä ja yhden ruskean huulipunan.

”Kokeile näitä kämmenselkääsi. Sinulla on vaaleanruskeat hiukset, jotka leikkaavat hiukan kupariin. Ja vihreät silmät. Minä luulen, että sinulle sopii joku näistä tummemmista sävyistä. Ei missään tapauksessa kirkkaanpunaista.”

Vasilisa tunsi itsensä typeräksi piirtäessään eri värisillä huulipunilla kämmenselkäänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä väreistä parhaiten sopi hänen kasvoihinsa. Onneksi myyjätär näytti olevan ammattilainen ja lisäksi aidosti kiinnostunut meikkaamisesta.

”Jos olisin sinä, ottaisin ehdottomasti tuon punaisen numero 11. Ja mustaa ripsiväriä ja lisäksi suosittelen tumman ruskeaa kajaalia. Ja poskipunat ovat tänään alennuksessa”, hän selitti innoissaan.

Hetken kuluttua Vasilisa poistui liikkeestä huulipunan, ripsivärin, kajaalin ja poskipunan kanssa.

Hän kiiruhti kotiinsa ja vei ostoksensa kylpyhuoneeseen. Iltapäivä oli jo kallistumassa iltaan ja hän oli luvannut vielä sinä iltana käydä tervehtimässä Svetaa. Sitä ennen Vasilisan täytyi kuitenkin syödä jotain. Hän oli syönyt viimeksi aamupäivällä voimalaitoksen kanttiinissa.

Vasilisa keitti kattilassa perunoita ja paistoi pannulla pari siivua saksalaista makkaraa sipulin kera. Perunoiden kiehuessa hän yritti soittaa Ivanille, mutta tämä ei vastannut. Kenties Ivan oli lähtenyt lenkille Kadjushkan kanssa. Sinä iltana Vasilisa saisi siis syödä yksin. Se sopi hänelle hyvin, sillä hänellä alkoi jo olla kiire.

Sveta oli kutonut Vasilisalle kauniin villapaidan. Se oli valkoinen ja siihen oli kirjailtu tummanvihreällä langalla kuusia ja ruskealla langalla karhuja. Kaulan ja hihansuiden joustinneuleessa oli punaisella langalla virkattuja ruusuja. Sveta oli todella taitava käsistään. Vasilisa ei ollut tiennyt, miten parhaiten kiittäisi niin hienosta lahjasta ja siksi hän oli koonnut Svetalle tuliaisiksi herkkukorin. Siinä oli hunajaa ja mansikkahilloa, Vasilisan itse leipomia kaalipiirakoita, munia ja kaviaaria. Hän oli huomannut, että Svetalla oli hyvin vanhoja kattiloita ja pannuja ja vain alkeellinen piisi tuvassaan. Hän varmasti ilahtuisi herkuista. Villapaita yllään ja herkkukori mukanaan Vasilisa lähti hiljaista katua pitkin kohti kaupungin laitaa.

Sveta ei halunnut tulla kaupunkiin, mutta Vasilisa oli jo oppinut reitin metallilanka-aidan aukosta vanhalle tsasounalle ja siitä polkua pitkin Svetan mökille. Metsä hänen ympärillään tuntui ikivanhalta ja pelottavalta. Kuuset humisivat hiljaa, sammal oli paksua ja upottavaa ja kaikkialla tuntui olevan silmäpareja, jotka tarkkailivat häntä. Vasilisa ei olisi yllättynyt, vaikka hän joku kerta mökille kulkiessaan olisikin ylittänyt Maitovirran ja päätynyt satumetsään. Pelottavaan satumetsään, Vasilisa ajatteli. Karhut ja muut metsän eläimet saattoivat olla ystävällisiä Svetalle, mutta Vasilisa koki olevansa paikassa tunkeilija.

Kutsuva valo kajasti Svetan mökin ikkunasta. Ilmassa haisi vahvasti savulle. Kun Vasilisa astui pihapiiriin, hän näki Svetan odottavan vanhan banjan oven vieressä.
”Lämmitin meille banjan”, Sveta sanoi hilpeästi. Hän oli selvästikin hyvällä tuulella.

”Kiitos”, Vasilisa vastasi. Todellisuudessa hänellä ei ollut niin kylmä, että olisi tarvinnut banjan lämpöä, mutta ei hän tohtinut sitä Svetalle sanoa.

”Minä toin sinulle vähän herkkuja kiitokseksi ystävällisyydestäsi”, Vasilisa kertoi ja ojensi korin Svetalle.

”Voi miten mukavaa”, Sveta sanoi. Hän tutki korin sisältöä nuuhkimalla ja nyökytteli päätään samalla. ”Tule, mennään sisälle tupaan.”

Harmaa kissa loikoili seinänvieruspenkillä ja nosti päätään, kun Sveta ja Vasilisa astuivat sisään.
”Katso, katso”, Sveta sanoi innoissaan ja viittoili Vasilisaa huomaamaan ulko-oven vasemmalla puolella olevan kotialttarin.

”Se on uusi!” Vasilisa huudahti ilahtuneena.

”Ei, se on vanha. Minä olin unohtanut sen, mutta sinä muistutit minua siitä. Katso ikonia, minun vanha ystäväni on maalannut sen minulle lahjaksi kauan sitten”, Sveta selitti.

Vasilisa meni alttarin eteen ja kumarsi ikonille. Alttarin edustalla roikkuvan lampukan valossa hän tarkasteli melko suurta, puista ikonia, jonka kultamaalaukset hohtivat lumoavasti. Hän ei tuntenut ikoniin maalattua miespuolista pyhimystä, eikä liioin tämän pitelemiä symboleita, mutta ei kehdannut paljastaa tietämättömyyttään Svetalle. Pyhimyksiä oli satoja, ei Vasilisa tietenkään voinut tuntea niitä kaikkia.

Svetakin kumarsi ikonille ja suuteli sitä. Sitten hän nosti Vasilisan tuoman korin puiselle pöydälle ja alkoi tutkia sen sisältöä. Kissakin kiinnostui korista. Se hypähti penkiltä pöydälle ja alkoi mouruta.

”Saat, saat”, Sveta sanoi kissalle. ”Täällä on kaviaaria, siitä sinä pidät. Ja munistakin sinä pidät. Ja Piroska ilahtuu hunajasta ja hillosta ja kaalipiirakoista. Miten huomaavainen lahja.”

Vasilisa katseli Svetaa hiukan hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään. Ei hän ollut kaviaaria kissalle tarkoittanut. Svetan pulppuava hyväntuulisuus kuitenkin huvitti häntä. Hän oli tottunut siihen, että Sveta oli tavallisesti melko rauhallinen ja vakava.

”Tule, nyt soitetaan ja lauletaan. Minulla on balalaika ja vodkaakin on”, Sveta puheli innoissaan. Hän haki piisin päältä lasipullon täynnä kirkasta nestettä ja pienen peltimukin.

”Juo, Vasya, juo ja iloitse. Nyt vietetään pyhää”, Sveta riemuitsi.

Hän haki rukkinsa luota balalaikan, istui pöydälle ja alkoi näppäillä. Vasilisa kuori munan, halkaisi sen ja levitti päälle kaviaaria. Huomatessaan, että kissa seuraili hänen touhujaan, hän levitti toisellekin munanpuolikkaalle kaviaaria ja tarjosi sitä kissalle. Sitten hän kaatoi vodkaa peltimukiin. Se ei ollut hullumpaa. Luultavasti jonkun lähikylän ukon itse tislaamaa, mutta oli Vasilisa huonompaakin maistanut.

Sveta soitti ja lauloi hilpeästi kappaletta, jonka sanoja Vasilisa ei tuntenut. Mutta sävel oli tuttu ja mukaansa tempaava. Sveta viittoili häntä tanssimaan ja koska vodka oli jo alkanut rentouttaa hänen normaalisti ujoa mieltään, Vasilisa intoutui tanssimaan. Mitä enemmän vodkaa kului, sitä riehakkaammaksi tanssi kävi ja sitä nopeammin Sveta soitti. Vasilisa nauroi eikä muistanut milloin hänellä oli viimeksi ollut yhtä hauskaa. Lopulta nauru ja musiikki muuttuivat sekavaksi meluksi Vasilisan korvissa ja huone hänen ympärillään pyöri.

”Minä taidan olla aika humalassa”, Vasilisa nauroi.

Sveta lopetti soittonsa, laski balalaikan pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta:
”Tule, Vasya, on jo puoliyö. Aika mennä löylyyn.”

Vasilisa seurasi Svetaa hihitellen banjalle. Hän riisui vaatteensa ulkokaiteelle ja astui sisään suloiseen lämpöön. Jokin järkevä, pieni ääni Vasilisan päässä sanoi hänelle, että olisi viisasta juoda vettä banjan ovenpielessä olevasta saavista ennen löylyyn menoa. Vasilisa otti puisen kuupan ja joi kylmää vettä. Se selvitti hiukan hänen mieltään.

Sveta oli riisunut hänkin vaatteensa. Vasilisa oli nähnyt hänet aina pitkään mekkoon pukeutuneena ja huivi päässä. Hän oli ajatellut Svetan olevan vanha muori, vaikka tämän posket olivatkin sileät ja silmänympärykset rypyttömät. Mutta nyt, nähdessään Svetan alasti, Vasilisa ei ollut enää lainkaan varma siitä miten vanha Sveta oli. Hänen vartalonsa oli vaalea ja virheetön kuin aikuisen posliininuken. Svetan pitkät, vaaleat hiukset laskeutuivat sileinä ja paksuina pakaroiden päälle. Hän oli tavattoman kaunis, Vasilisa huomasi ajattelevansa. Sveta oli Vasilisaa lyhyempi ja pitkine hiuksineen ja täydellisine vartaloineen hän näytti yliluonnolliselta, kuin joltakin muinaiselta metsän hengeltä.

”Tule, minä heitän kohta löylyä”, Sveta sanoi ja viittoili Vasilisaa nousemaan lauteille. Sitten hän kumarsi kiukaalle ja otti pienen, puisen löylykiulun mukaansa ja nousi itsekin ylimmille lauteille.

Sveta viskasi puoli kiulullista vettä kiukaalle kerrallaan. Voimakas kuuma aalto pyyhkäisi lauteiden yli.
”Aijai, ei niin kovaa!” Vasilisa kiljaisi ja painautui kippuraan. Banjassa oli jo vaikea hengittää.

”Kyllä, täytyy saada aikaan kunnon löyly”, Sveta selitti ja heitti lisää vettä kiukaalle.

Vasilisa yritti laskeutua alemmille lauteille, mutta Sveta ei päästänyt häntä. Banja täyttyi paksusta, sankasta vesihöyrystä.

”Sveta-kiltti, päästä minut alas. Minä kuolen tänne”, Vasilisa pyysi.

Samassa hän tunsi, miten Sveta painoi luonnottoman kylmät kämmenensä hänen poskilleen ja katsoi häntä kammottavan lempeästi:
”Mutta Vasya-pieni, se on tarkoituskin”, Sveta sanoi.

Vasilisaa heikotti. Hän kävi pitkälleen makaamaan lauteelle ja pohti, miksi Sveta halusi tehdä hänelle näin. Hän oli luullut, että he olivat ystäviä. Sveta alkoi pestä Vasilisaa märällä rievulla ja lauloi samalla tutun tuutulaulun sävelellä:

”Banjasta sinun elämäsi alkoi, banjaan sinun elämäsi päättyy. Sielu riemuitsee löylyn lämmössä ja palaa takaisin kehoon ja tämä vanha metsä ja multa ja sammal riemuitsee lapsestaan.”
Vasilisan tajunta oli jo hämärtymässä, kun hän tunsi Svetan kylmän kehon päällään ja samassa voimakkaan mielihyvän, kun Sveta upotti hampaansa hänen kaulaansa.


Kun Vasilisa jälleen avasi silmänsä, hän huomasi tuijottavansa vanhan puuliiterin kattoa. Liiterissä oli pilkkopimeää, lukuun ottamatta katosta ketjun varassa riippuvaa myrskylyhtyä. Vasilisan ympärillä tuoksuivat kuivat polttopuut ja liiterin maalattia. Joku, toden näköisesti Sveta, oli kietonut hänet tiukasti villaiseen ryijyyn. Se oli kuin kapalo. Vasilisa vapautui vaivalloisesti ryijystä ja huomasi, että hänen kätensä ja koko alaston kehonsa oli likainen mullasta ja hajun perusteella vanhasta verestä. Peloissaan Vasilisa nousi jaloilleen ja katseli ympärilleen. Hän näki toisenkin ryijyn, rikkinäisen ja koristelemattoman, joka oli kiedottu jonkin ympärille. Jonkin, joka näytti pelottavasti ruumiilta.

Vasilisa meni varovasti ryijyn luokse ja nosti sitä. Hän peitti suunsa, ettei olisi kirkunut ääneen. Ryijyyn oli kiedottu nuori mies, kenties joku kaupungin laitamilla asusteleva juoppo, joka oli kuollut kammottavalla tavalla. Miehen kasvoja ja kaulaa oli raadeltu ja veri oli tahrinut ryijyä, johon mies oli kääritty.

Kauhuissaan Vasilisa säntäsi ulos liiteristä pimeälle pihamaalle. Hän tajusi olevansa Svetan mökin luona, banjan puuliiterin edessä. Hän oli alasti ja likainen ja yritti epätoivoisesti muistaa edellisen illan ja yön tapahtumia. Se oli kuitenkin vaikeaa. Hän muisti ilonpidon ja vodkan ja banjan, jonka löyly oli vienyt häneltä tajun. Mutta sen jälkeen… ei mitään. Ei ainakaan mitään järkevää. Oliko se ollut totta vai unta, että Sveta oli käynyt hänen kimppuunsa? Vasilisalla oli myös katkonaisia muistoja yöllisestä metsästä, pelokkaasta miehestä, hien hajusta ja veren mausta. Oliko Vasilisa tappanut miehen? Oliko hän raadellut onnettoman kulkijan hengiltä kuin jokin metsän peto?

Banja oli vielä haalea edellisen illan löylyttelystä. Vasilisa meni sinne sisälle, sillä hän halusi pestä mullan ja veren pois kehostaan. Riemukseen hän näki vaatteensa roikkumassa lauteiden kaiteella ja puhtaan pellavapyyhkeen niiden vieressä. Hän kaatoi lämmintä vettä padasta saaviin ja peseytyi niin hyvin kuin taisi. Kuivaa verta oli hänen hiuksissaankin ja multaa kynsien alla. Vasilisa oli herännyt monta kertaa juhlinnan jälkeen huonossa kunnossa, mutta ei koskaan sellaisessa kuin nyt. Häntä hävetti ja pelotti. Kenties Sveta oli tehnyt jonkin taian, jonka seurauksena Vasilisa oli muuttunut eläimeksi ja käynyt onnettoman miehen kimppuun? Onneksi Vasilisa oli taas entisensä. Hän kuivasi itsensä huolellisesti ja puki vaatteet ylleen. Jos kukaan ei saisi koskaan tietää metsän yöllisistä tapahtumista, Vasilisakin voisi kenties unohtaa ne. Ne muuttuisivat lopulta vain katkonaiseksi painajaiseksi.

Kun Vasilisa astui takaisin pihamaalle, hän näki Svetan.

”Vasya-rakas, sinä olet jo hereillä”, Sveta sanoi lempeästi.

”Mitä oikein tapahtui?” Vasilisa kysyi. Hän ei uskaltanut mainita liiterissä olevaa ruumista.

”Mennään sisälle niin minä kerron. Onko sinun hyvä olla? Oletko nukkunut ja levännyt hyvin? Oletko sinä rauhallisella mielellä?” Sveta kyseli ja tarkasteli samalla Vasilisan kasvoja kädessään kantamansa myrskylyhdyn valossa.

”Olen minä”, Vasilisa vastasi. ”Ei ole yhtään krapulainen olo, jos sitä tarkoitat. Mutta olin minä likainen niin siksi kävin pesulla.”

”Huomisen päivän saat nukkua tuvassa, ja siitä eteenpäin aina kun olet täällä. Minä jätin sinut liiteriin, koska sinä olit niin levoton, että se oli sinulle parempi paikka”, Sveta kertoi.

Hän tarttui kädellään Vasilisan käteen. Se ei tuntunut enää kylmältä, tai sitten Vasilisan oma käsi oli sekin kylmä. He menivät yhdessä sisälle ja kumarsivat ikonille.

”Istu siihen lattialle, minä harjaan sinun hiuksesi. Kaikki on hyvin, sinulla ei ole mitään hätää”, Sveta jutteli.

Sveta istuutui seinänvieruspenkille ja Vasilisa istui lattialle hänen jalkojensa juureen. Sveta alkoi harjata Vasilisan märkiä hiuksia pitkin vedoin. Tuvassa oli rauhallista. Harmaa kissa hypähti uunin päältä lattialle ja tuijotti Vasilisaa vihreillä silmillään.

”Minä olen Svetan kissa. Mutta pidän minä sinustakin, jos tuot minulle lisää kaviaaria”, kissa sanoi.

Vasilisa tuijotti kissaa peloissaan, mutta ei sanonut mitään. Sveta alkoi hiljalleen hyräillä sävelmää, joka kuulosti tutulta, mutta jonka sanat olivat vieraat. Vasilisa sulki silmänsä ja päätti kuunnella laulua sen sijaan, että olisi ajatellut ja pelännyt kissaa tai ruumista liiterissä tai mitään, mitä hänelle edellisenä yönä oli sattunut.

[kardinaali]

Sveta oli näyttänyt Vasilisalle sellaisen puolen itsestään, joka oli hämmentänyt häntä. Vasilisa koki olevansa ainoa ihminen… tai ainoa olento koko maailmassa, jonka oli vaikeaa lähestyä muita ihmisiä. Hän oli hirvittävän epävarma sosiaalisissa tilanteissa. Ivan oli hiukan samanlainen. Siksi he sopivat hyvin yhteen.

Mutta Vasilisa tiesi, että Sveta oli ollut oikeassa sanoessaan, ettei hän aina voinut vain hyökätä pimeässä ihmisten kimppuun verta saadakseen. Siihen oli olemassa parempia ja mukavampiakin keinoja. Ne eivät vain tuntuneet Vasilisasta omilta. Sveta oli muokannut hänen vartaloaan kiinteämmäksi ja naisellisemmaksi. Vasilisa katseli itseään alusvaatteisillaan peilistä ja piti kovasti näkemästään. Alusvaatteet eivät enää istuneet hyvin, joten hänen pitäisi mennä ostamaan uusia. Tuntui mukavalta näyttää kauniilta. Vihdoinkin hän voisi ostaa muodikkaat tyköistuvat vaatteet, joita mainostettiin vaatekaupan ikkunassa. Hän oli usein ihaillut sellaisia ohi kulkiessaan ja ajatellut, etteivät ne olleet häntä varten.

Hiuksensa Vasilisa oli osannut itse muuttaa vaaleiksi. Väri miellytti häntä enemmän kuin se tavallinen ruskea, joka oli hänen luonnollinen värinsä. Nyt hän voisi viimein ostaa kirkkaanpunaista huulipunaa. Mutta silmiinsä Vasilisa ei vieläkään ollut tyytyväinen. Hän ei osannut meikata niitä oikein. Silmien väri oli mitäänsanomaton harmaan vihreä ja ripset olivat heikot. Hän tuijotti itseään peilistä ja pohti, voisiko muuttaa niiden väriä. Ja kenties pidentää ja tuuhentaa ripsiä… tehdä sellaiset silmät, joita kosmetiikkakaupan myyjättäret katsoisivat kadehtien.

Työ vaati suurimman osan Vasiliisan öistä, mutta juuri sillä hetkellä hänellä ei ollut kiire minnekään ennen auringonnousua. Niinpä hän haki keittiöstä tuolin, vei sen kylyhuoneeseen ja istuutui peilin eteen. Hyvin varovasti Vasilisa tarttui yhteen ripseen kerrallaan, ja venytti sitä. Työ oli hidasta ja tarkkaa, mutta se oli juuri sellaista puuhaa, jossa hän oli hyvä ja josta hän piti. Vasilisa oli kärsivällinen ja hänen käsittelynsä jälkeen jokainen ripsi oli paksumpi, tummempi ja pidempi. Lopulta silmäripset olivat upeammat kuin yhdessäkään meikkimainoksessa. Ne olivat jopa yliluonnollisen upeat, mutta se ei varsinaisesti ollut mikään ongelma.


Seuraavana iltana herätessään Vasilisa oli jo ehtinyt unohtaa upeat silmänsä, mutta hän huomasi ne heti kylpyhuoneen peilistä mennessään pesemään hampaitaan. Hän oli onnistunut myös muuttamaan niiden värin turkoosinsiniseksi. Silmät, yhdistettynä vaaleisiin hiuksiin ja Svetan muokkaamaan vartaloon, tekivät Vasilisasta aivan eri näköisen kuin ennen. Upeamman. Hän ei ollut koskaan ollut turhamainen ja hän muisti hyvin mumminsa sanoneen, etteivät turhamaiset naiset olleet Jumalalle mieleen, mutta nyt hän ei voinut muuta kuin tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen itsetuntonsa tuntui ottaneen suuren harppauksen.

Vasilisa puki nopeasti vaatteet ylleen, otti kirjahyllystä peltipurkin, johon oli säästänyt palkkarahojaan ja kiiruhti ulos. Hänellä olisi kenties tunti aikaa käydä vaatekaupassa ennen töihin menoa. Kaupan hän tiesi olevan melko varmasti auki, sillä melkein kaikki kaupunkilaiset tekivät vuorotyötä. Myös erikoisliikkeiden oli oltava joustavia.

Vaatekaupan ikkunassa olevan mallinuken ylle oli puettu ihastuttava punainen jakkupuku, jonka kruunasivat miltei polviin asti ulottuvat, korkeakorkoiset punaiset saappaat. Puku oli niin hintava, etteivät useimmat kaupunkilaiset raaskineet laittaa siihen rahojaan. Mutta koska Vasilisan rahat eivät menneet ruokaan, hänelle oli jäänyt hyvin säästöjä. Hän avasi peltipurkkinsa kannen ja katsoi sen sisällä olevasta lapusta, paljonko hänelle oli kertynyt säästöjä. Puku ja kengät tulisivat viemään ison osan hänen rahoistaan, mutta toisaalta hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut mitään tarpeellista ostoslistallaan. Toisaalta puku ei ehkä edes sopisi hänelle… Vasilisa pohti asiaa hetken, mutta päätti lopulta mennä sisään liikkeeseen sovittamaan asua.

Myyjätär yllättyi myöhäisestä asiakkaasta. Hän oli lakaisemassa linoleumlattiaa takahuoneessa ja kiiruhti myyntitiskin luokse kuullessaan kellon kilahduksen ovella.

Valilisa koki yhtäkkiä itsensä epävarmaksi. Hänen vanha, ruskea öljykangastakkinsa oli käytännöllinen säällä kuin säällä. Ei hän tarvitsisi mitään koreita hepeneitä, eihän hänellä ollut edes aikaa käydä näyttämässä niitä missään. Myyjä kuitenkin katsoi häntä odottavasti.

”Minä, tuota noin, olen katsellut tuota punaista jakkupukua jo monena päivänä ohi kulkiessani. Ja ajattelin, että ehkä voisin sovittaa sitä”, Vasilisa sanoi arasti.

”Tottakai”, myyjätär innostui. ”Meillä on niitä varastossa. Mikä teidän kokonne on?”

Vasilisa mietti hetken. Hän ei ollut ostanut vaatteita koon mukaan pitkään aikaan. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.

Myyjä huomasi hänen epäröintinsä ja kiiruhti auttamaan:
”Jos tuon teille koon 36 ja 38. Aloittakaa niistä, koko 38 on yleisin, mutta te vaikutatte melko hoikalta.”

Vasilisa kiitti myyjää ja meni sovituskoppiin. Hän riisui takkinsa ja ohuen poolopaitansa ja muisti heti peilikuvaa katsellessaan, että hän tarvitsi myös uusia alusvaatteita.

”Tuota”, Vasilisa sanoi vaivaantuneena kurkkiessaan sovituskopin verhon takaa. ”Minun täytyisi varmaankin ostaa myös uusia alusvaatteita. Ja voisin sovittaa myös valkoista kauluspaitaa, sellaista kuin näyteikkunassa.”
Myyjätär kiikutti Vasilisalle jakkupuvut ja kiirehti sitten hakemaan paitaa ja eri kokoisia alusvaatteita.

”Haluaisitteko sovittaa myös kenkiä? Niitä punaisia saappaita, siis”, myyjätär kysyi.

”Kiitos, mielelläni”, Vasilisa vastasi.

Myyjä palasi kahden kenkälaatikon, kolmen kauluspaidan ja alusvaatteiden kanssa.

”Olkaa hyvät ja sovittakaa näitä rauhassa”, hän sanoi. Sitten hän pysähtyi katsomaan Vasilisaa tarkemmin sovituskopin valossa.

”Tiedättekö, teidän silmänne ovat upeat”, hän totesi äänessään hiukan hämmennystä. ”Mitä ripsiväriä te käytätte?”

”Tuota… sitä ihan tavallista mitä myydään tuossa viereisessä kosmetiikkaliikkeessä”, Vasilisa sanoi nolona.

”Minun pitää mennä ostamaan uusi”, myyjätär sanoi. ”Teidän ripsenne ovat niin tuuheat. Ja se korostaa erikoista silmienne väriä.”

”Kiitos”, Vasilisa vastasi. Hän tunsi itsensä heti paremmaksi.

Vasilisa sovitti vaatteita ja huomasi, että hänen uumansa oli niin kapea, että hän pystyi työntämään kauluspaidan helman koon 36 jakkuhameen alle. Hänen vartalonsa oli hämmentävän kaunis. Vasilisa ei ollut tottunut näkemään itseään sellaisena. Kauniina ja huomattavana.

Hän astui ulos sovituskopista kysyäkseen myyjättären mielipidettä asusta, mutta näki heti tämän kasvoilta, että vaatteet olivat täydelliset. Nainen peitti katseessaan ja äänessään kateuden, mutta ei täysin onnistuneesti.

”Puku sopii teille täydellisesti”, myyjätär vastasi. ”Teillä on upea vartalo. Ja hiuksenne ovat niin kiiltävät, mitä shampoota te käytätte?”

”Ihan tavallista”, Vasilisa vastasi ja siveli samalla avonaisia hiuksiaan peilin edessä. Ne todellakin näyttivät kiiltäviltä punaista takkia vasten.

”Meillä on myynnissä huopahattu, joka varmasti sopii asuun. Haluatteko kokeilla?” Myyjätär kysyi. Nyt hän näki tilaisuuden rahastaa Vasilisan turhamaisuudella. Vasilisa antoi sen kuitenkin tapahtua. Hän halusi ostaa kokonaisen asun.

Koskaan elämässään Vasilisa ei ollut kokenut sellaista tunnetta. Kun hän astui ulos liikkeestä uusissa vaatteissaan, hän säteili itsevarmuutta. Hän oli halunnut jättää heti uuden asun päälleen ja ottaa ruskeaan paperikassiin mukaan vanhat vaatteensa. Punainen jakkupuku, punaiset saappaat ja burgundi huopahattu, sekä avoinna hulmuava vaalea tukka olivat kokonaisuus, joka hyvin kannettuna ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Vasilisa halusi testata uutta varmuudentunnettaan kulkemalla kaupungin läpi työpaikalleen. Jos hän saisi ihmiset katsomaan itseään, kiinnittämään itseensä huomiota, hän olisi askeleen lähempänä sitä itsevarmaa henkilöä, joka hän halusi olla.