Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

[kardinaali]

Harlem, New York 1929

Samar oli tyytyväinen siihen, että hänen klinikallaan oli jälleen uusi, tyytyväinen asiakas. Menisi varmasti vielä pitkään, ennen kuin rikkaat rouvat New Yorkin seurapiireistä löytäisivät hänet, mutta jokainen uusi asiakas oli Samarille askel kohti menestystä. Teot puhuivat puolestaan. Jokainen, joka näkisi Samarin luona käyneen rouvan muodonmuutoksen jälleen nuoremmaksi, ei voisi kiistää, etteikö Samar ollut tehnyt ensiluokkaista työtä. Mihin parempaankaan rikkaat, vanhenevat rouvat rahojaan käyttäisivät? Nyt he voisivat jälleen kokea olevansa illanistujaisten päätähtiä, eikä heidän tarvitsisi peitellä ryppyjään, roikkuvaa ihoaan tai mahamakkaroitaan. Samar oli heille hyväntekijä, kohtuullista korvausta vastaan tietenkin.

Mutta Samarin tyytyväisyyttä varjosti Harlemin surkeaksi käynyt tilanne. Jos aluetta ei pian saataisi rauhoitettua, eivät rikkaat rouvat uskaltaisi tulla hänen vastaanotolleen. Puhumattakaan siitä, millaisessa pelossa paikalliset joutuivat elämään. Asialle pitäisi tehdä jotain ja mahdollisimman pian. Tilannetta ei helpottanut se, että kun Samarin veljet ja sisaret olivat alkaneet käyttäytyä tarpeettoman väkivaltaisesti, Samar oli jättänyt heidät. Hän ei ollut pappi. Hän ei voinut moralisoida heidän tekojaan. Hän oli ollut heikko johtaja ja siksi hänen oma näkemyksensä oli jäänyt taka-alalle. Se ei varsinaisesti haitannut Samaria, sillä hän ei osannut puhua toisille innostavasti tai kannustavasti. Ei sillä tavoin kuin ne, jolla oli siihen Kainin lahjoja. Ja järkeen vetoaminen ei oikeastaan koskaan toiminut, sen Samar oli huomannut. Omaantuntoon vetoamisesta puhumattakaan. Useimmilla Samarin veljillä ja sisarilla omatunto näytti olevan täysin kateissa.

Jotain oli silti tehtävä, sillä Samar pelkäsi tilanteen käyvän yhä vain pahemmaksi, mikäli aggressiiviset laumat saisivat otettua vallan Harlemissa. Samaria asia harmitti erityisesti siksi, että oli ollut hänen ajatuksensa kutsua Harlemiin muita laumoja. Hän oli ajatellut laumoista olevan apua heidän suhteellisen rauhanomaisessa taistelussaan Camarillaa vastaan. Ja vaikka laumoista kieltämättä oli ollut hyötyä, Samar uskoi, että he olisivat saaneet samankaltaisia saavutuksia aikaan yksinkin. Ja vähemmällä väkivallalla. Mutta fakta oli myös se, että laumat olisivat ennemmin tai myöhemmin tulleet Harlemiin. Parempi oli siis joka tapauksessa kutsua heidät, kuin antaa alueensa tulla vallatuksi. Ja kun tilanne oli alkanut Samarin mielestä näyttää pahalta, hän oli vetäytynyt. Niin hän oli tehnyt ennenkin.

Koti tuntui kaukaiselta, kun sitä oikein alkoi ajatella. Etenkin silloin, kun kylmät sateet piiskasivat New Yorkia, Samarin oli vaikeaa muistella kotisaarensa lämpöä. Kotona ei koskaan ollut niin kylmää tai synkkää kuin New Yorkissa. Karibialla yötkin olivat lämpimiä. Mutta silti Samar oli jättänyt sen lämmön taakseen, kun tilanne kotona oli käynyt liian vaikeaksi. Hän oli kuvitellut löytävänsä vähemmän väkivaltaisen ja vähemmän vaarallisen kodin New Yorkista, mutta toisin oli käynyt. Väkivalta ja pahuus tuntuivat seuraavan Samaria. Mitä muuta hän voisi odottaakaan? Hän oli vihan lapsi, väkivalta oli luonnollinen osa hänen elämäänsä.

Mutta Harlemista Samar ei halunnut lähteä, ellei sitten takaisin Karibialle, joskus vuosien päästä. Sitten kun Karibialla olisi jälleen koti, jonne palata. Siihen asti Samar halusi pitää Harlemia kotinaan, sillä siellä asui hänelle tärkeitä ihmisiä. Hän ei siis tällä kertaa pitänyt fyysistä vetäytymistä mahdollisena. Hän voisi vetäytyä henkisesti vampyyriyhteisöstä, mutta se ei riittäisi, jos vampyyrit toisivat sodan ja väkivallan hänen kotiovelleen. Samar oli vaikean tilanteen edessä. Hän oli jättänyt laumansa, mutta hänen täytyisi edelleen jakaa asuinalueensa heidän kanssaan. Hänen täytyisi hyväksyä heidän tapansa. Ja myös muiden laumojen tavat. Se, Samar pelkäsi, saattaisi olla hänelle liikaa.

Hän rakasti Harlemia, mutta hän rakasti myös Sabbatia. Nämä kaksi Samarille tärkeää asiaa eivät kuitenkaan näyttäneet sopivan yhteen. Ainoa keino olisi saada sota pois Harlemin kaduilta ja Harlemista alue, jossa sabbatilaiset voisivat rauhoittua ja levätä turvassa. Temppelin perustaminen oli hyvä alku, mutta se ei yksin riittäisi. Oli saatava muut ymmärtämään, että rauha omalla asuinalueella oli heidän kaikkien etu. Laumat eivät saisi jatkuvasti nahistella keskenään tai Camarillan kanssa. Tarpeettoman väkivaltaiset initiaatioriitit pitäisi suorittaa jossain muualla – jos niitä nyt ensinkään tarvittiin.

Keskenään sotivien piispojen valta pitäisi pitää poissa Harlemista, mutta samalla laumoilla pitäisi olla yhteinen agenda. Samar piti edelleen käännyttämistä parempana vaihtoehtona kuin tappamista, mutta hänestä tuntui, että käännyttäminen saattoi sittenkin aiheuttaa enemmän harmia, jos se tehtiin tarpeettoman väkivaltaisesti. Samar halusi todistaa uusille sabbatilaisille, ettei Sabbat ollut sellainen sadistinen ja hullu kultti, millaisena Camarilla sitä piti. Mutta Marthan tapa käännyttää uusia jäseniä oli juuri sitä. Se vahvisti kaikki entisten camarillalaisten ennakkoluulot. Tulisiko heistä muka tällä tavoin hyviä sabbatilaisia? Samar halusi järkevästi ajattelevia ja harkitsevia jäseniä, joita kiinnosti rakentaminen enemmän kuin tuhoaminen. Viha ja tuhovimma pitäisi kohdistaa keskitetysti niihin, jotka sen ansaitsivat. Kuten Camarillan johtajiin. Rivijäseniä ei voinut syyttää siitä, että heitä oli johdettu harhaan.

Mutta tällaisten ajatusten kanssa Samar uskoi olevansa yksin. Eikä hänestä olisi haastamaan niitä, jotka olivat taitavampia puhumaan väkeä puolelleen. Hän olisi kenties vain löydettävä paikkansa Harlemissa ja toivottava, etteivät hänen veljensä ja sisarensa tekisi alueesta aivan sietämätöntä paikkaa asua, koska hän ei kuitenkaan halunnut taistella heitä vastaan asuinaluettaan puolustaakseen.

[kardinaali]

New York, lokakuu, 1950-luku

New York loisti jälleen karnevaalitunnelmassa. Halloweenia seuraisi Kiitospäivä ja sitten joulu. Metropolin loppuvuosi oli yhtä juhlaa.

Harlem oli muuttunut paljon sodan jälkeen, mutta yhä vieläkin se paini saman kaltaisten ongelmien kanssa kuin aikaisemminkin. Vaikka rakennuksia oli korjattu ja vanhimpien puuhökkeleiden tilalle oli rakennettu moderneita tiilitaloja, Harlem tuntui silti parhaat päivänsä nähneeltä. Vain muistoissa olivat ne ajat, jolloin Harlem oli ollut kokeilevan kulttuurin keskus. Villi ja iloinen osa Manhattanin pohjoiskulmassa, jonne rikkaatkin tulivat viettämään viikonloppuiltaansa. Vanha Cotton Club oli sulkenut ovensa jo ennen sotaa, vuonna 1934. Uusi klubi oli avattu Broadwaylle, mutta se oli ollut vain varjo edeltäjästään ja sekin oli suljettu sodan aikana.

Jotkin asiat eivät kuitenkaan muuttuneet. Vaikka New York oli rotuerottelun suhteen sivistyneempi paikka kuin monet muut Yhdysvaltojen kaupungit, eivät sielläkään mustat ja valkoiset vielä olleet samanarvoisia. Omista bussivuoroista tuskin luovuttaisiin koskaan. Sodan jälkeen Yhdysvallat oli jumiutunut ydinperhekeskeiseen malliin, jossa valkoihoisen perheen isä kävi töissä ja äiti huolehti kodista ja lapsista. Siinä kiiltokuvamaailmassa ei juuri ollut sijaa toisenlaisille perheille tai tarinoille.

Vampyyrien maailmassa ei myöskään tuntunut olevan sijaa toisenlaisille ajatuksille. 1920-luvun lopun suurhyökkäys Camarillaa vastaan oli vahvistanut Sabbatia, mutta vain väliaikaisesti. Vaikutti siltä, että New York tulisi aina olemaan kahtia jaettu kaupunki. Camarilla piti siitä kynsin hampain kiinni, eikä myöskään Sabbat antanut tuumaakaan periksi. Kumpikaan ei voinut julistaa totaalista valtaansa kaupunkiin.

Jatkuva sota väsytti Samaria. Hän oli uupunut seuraamaan laumojensa jatkuvaa nahistelua, milloin toistensa ja milloin Camarillan kanssa. Kainin työ ei näyttänyt tulevan päätökseensä New Yorkissa. Hyviä kainiitteja menehtyi ja uusia tehtiin tilalle. Kun Samar kaipasi lepoa, hän vetäytyi mielellään klinikkansa rauhaan. Mutta sielläkään hän ei voinut unohtaa kotikaupunkinsa riitoja. Klinikan oli pitänyt tuottaa vaurautta Harlemiin, mutta sen tuottoja joko ohjattiin väärin, tai niistä ei ollut riittävää apua. Toinen lohtua tuottava asia oli Samarin oma, karibialaissiirtolaisten uskonyhteisö. Yhteisön uskonnollisten juhlien vietto muistutti hyvin paljon Sabbatin juhlintaa, mutta ilman väkivaltaa ja tappelua.

Halloween tarkoitti sitä, että oli jälleen Palla Granden aika. Se oli vuoden suurin juhla ja yleensä Samar oli odottanut sitä jännittyneenä. Ennen hän oli rakastanut juhlaa, sen villiä tunnelmaa ja jännittäviä kisailuita. Hän oli riemuinnut siitä, miten Harlemin temppeli oli loistanut juhlan keskiössä. Mutta nyt hänellä oli kummallisen ontto olo. New York oli liian kylmä, liian kirkas kaikkine mainosvaloineen ja liian levoton.

Samar oli jo monena päivänä nukkuessaan nähnyt unta safiirinsinisestä merestä, valkoisista hiekkarannoista ja sankoista palmumetsistä. Hän oli unessaan tuntenut yöisen merituulen viileän tuoksun ja tuntenut auringon päivällä kuumentaman hiekan jalkojensa alla. Noiden unien jälkeen Samarilla oli entistä levottomampi olo. Uni ei ollut virkistävää. Se muistutti häntä siitä, että hän oli ollut matkallaan liian kauan. Samar tiesi, että vain yksi asia voisi rauhoittaa häntä, eikä se löytyisi New Yorkista. Hänen oli aika palata takaisin kotiin.

[kardinaali]

New York, 1950-luku

Samar oli päivän aikana saanut yhteydenoton asunnonvälittäjältään, jonka hän oli palkannut etsimään itselleen sopivaa asuntoa Karibialta, mieluiten Dominikaanisesta Tasavallasta. Hän oli ollut mieheen yhteydessä vain puhelimitse, mutta nyt hänen olisi mentävä tapaamaan tätä henkilökohtaisesti. Samar oli kertonut välittäjälle haluavansa palata takaisin synnynmaahansa. Tarina ei olisi kovin uskottava, jos Samar näyttäisi itseltään. Asunnonvälittäjä tiesi hänen syntyneen 1900-luvun alussa ja luoneen omaisuutensa plastiikkakirurgina New Yorkissa. Ihonväriään Samar ei halunnut muuttaa, mutta hän teki itselleen peilin edessä arvokkaasti vanhentuneet kasvot, valkoiset hiukset ja parran. Sitten Samar tarkisti välittäjän osoitteen ja lähti katsomaan, millaisia taloja miehellä oli hänelle tarjota.

”Tulkaa tänne, herra Lupoe, ja istukaa alas. Saako olla juotavaa?” Noin kolmekymppinen valkoinen mies sanoi kohdellen Samaria kuin kuningasta. Olihan Samar mahdollisesti kasvattamassa miehen rahapussia mukavalla välityspalkkiolla, mikäli kaupat onnistuisivat.

Mies viittoili paksun nahkanojatuolin suuntaan ja näytti samalla viskikarahvia kirjoituspöydällään.

”Kiitos, en juo”, Samar vastasi ja istuutui.

”Teillä oli minulle näytettävää?” Samar kysyi.

”Kyllä, olen saanut muutaman erittäin kiinnostavan vastauksen ilmoitukseeni. Kaikki talot ovat alle teidän budjettinne, mutta ne ovat korkealaatuisia. On ilmiselvää, että hinnat Karibialla eivät ole Yhdysvaltojen luokkaa. Minulle ehdotettiin, että te voisitte ostaa yhden pienen saaren…”, välittäjä aloitti, mutta Samar keskeytti hänet.

”En tarvitse omaa saarta, se ei ole käytännöllinen. Haluan talon”, Samar sanoi.

”Aivan. Katsotaanpa sitten. Teitä kiinnosti Dominikaaninen Tasavalta”, välittäjä sanoi hiukan vähemmän innostuneesti ja kaivoi kansiostaan esille kolme valokuvaa.

Yksi kuva esitti varsin modernia taloa, joka oli selvästi rakennettu sodan jälkeen. Sen huvilamainen arkkitehtuuri ei miellyttänyt Samaria. Kaksi muuta kuvaa esittivät huomattavasti vanhempia rakennuksia. Ne olivat kenties aikoinaan olleen sokeriplantaasien omistajien asuntoja. Samar katsoi tarkasti valkoista kivikartanoa, joka oli rakennettu rinteeseen. Sen suuren terassin pylväskaiteet jäljittelivät espanjalaisia maatiloja. Samar kurtisti kulmiaan. Hän oli nähnyt tuon talon ennenkin. Välittäjä huomasi Samarin kiinnostuksen valokuvaa kohtaan ja innostui heti.

”Tuo on näistä kolmesta kallein, mutta jää silti alle budjettinne”, mies selitti.

”Se on aikoinaan ollut sokeriplantaasin omistajan perheen koti. Tuolla takana rinteessä sijaitsivat orjien parakit, mutta ne on nykyään purettu ja tilalle on rakennettu Etelä-Eurooppalainen sitruspuisto. Tilan synkästä historiasta ei näy jälkeäkään”, mies sanoi naurahtaen.

Samar loi mieheen hyytävän katseen ja tämä vaikeni oitis. Mies tajusi puhuneensa tahdittomasti. Hän meni aivan valkoiseksi ja alkoi hikoilla. Samar hymähti.

”Älä suotta häpeä puheitasi. Se on minun historiaani, ei sinun”, Samar sanoi.

Mies oli vaiti ja selaili hikisillä käsillään valokuvia sen oloisena, että hänellä olisi kiire.
”Tu-tuo kartano”, mies sanoi hetken päästä epävarmana. ”Jos olette siitä kiinnostuneet…”

”Minä olen”, Samar tokaisi.

”Se on korjattu perusteellisesti 1940-luvun lopussa. Silloin sen osti eräs varakas espanjalainen, mutta hän eli yli varojensa ja joutuu nyt myymään kartanon. Sieltä löytyvät kaikki mukavuudet, jotka Karibialle on saatu. Muun muassa juokseva vesi, sisävessa ja sähköt.”

Samar siveli valokuvaa peukalollaan. Hän tunsi talon, sillä hän oli asunut aivan sen lähellä. Samarin kotikylä viidakon laidalla oli vain muutaman kilometrin päässä kartanosta. Kylän lapset olivat usein käyneet varkaissa kartanon hedelmätarhassa, sillä siellä kasvoi hedelmiä, joita viidakossa ei ollut. Tuohon aikaan orjien parakit olivat yhä olleet pystyssä ja kartanon työntekijät olivat asuneet niissä. Kapinallisjoukkojen hyökätessä työntekijät oli varustettu tuliasein puolustamaan kartanoa. Samarin sisintä kouristi. Hän ei ollut koskaan nähnyt kartanon asukkaita. Mitä, jos hänen oma isänsä oli asunut siellä? Hän katsoi käsiään, jotka oli vanhentanut rypyillä, mutta jotka edelleen olivat vaalean ruskeat, sellaiset kuin Samarin kuollessa. Ihmiselämän pahat muistot eivät haihtuneet edes vuosikymmenten aikana.

”Minä haluan ostaa tämän kartanon”, Samar sanoi.

”Loistavaa!” Asunnonvälittäjä hihkaisi ja löi kämmenellä polveensa. ”Siinä puhuu mies, joka tietää mitä haluaa.”

Mies meni kirjoituspöytänsä luokse kaivamaan sopimuspapereita. Samar otti shekkikirjansa esiin. Yhtäkkiä asunnonvälittäjä keskeytti puuhansa.
”Asunnon myyjä pyysi minua kuitenkin muistuttamaan teitä siitä, että alueella on paljon levottomuutta. Ja lisäksi paikalliset neekerit ovat hiukan villejä. He…”, mies ei saanut puhettaan loppuun, kun Samar keskeytti hänet kärsimättömällä murahduksella.

”Minä tiedän, että siellä on levotonta. Minä olen sieltä kotoisin”, Samar muistutti.

”Teitä ei siis arveluta… tarkoitan, ne tarinat. Zombeja ja sellaista”, asunnonvälittäjä varmisti varovaisesti.

”Voodoopapit eivät nostata zombeja”, Samar sanoi väsyneesti. ”Enkä minä pelkää käveleviä kuolleita, siitä voit olla varma.”

Asunnonvälittäjä naurahti väkinäisesti ja toi sopimuspaperit Samarille.
”Teidän asenteestanne olisi apua matkatoimistoille. Heidän on toisinaan vaikeaa houkutella turisteja niin sanotulle voodoo saarelle”, hän rupatteli.

”Vai niin”, Samar sanoi lukiessaan paperia. Häntä ei kiinnostanut turistit sen paremmin kuin Hollywoodin luoma kuva Karibiastakaan. Hän oli askeleen lähempänä kotiin pääsyä.