Detroit 2018

[kardinaali]

Detroit Michigan, joulukuu 2017

Hento lumi peitti vanhan kartanon puutarhan ja kätki alleen lahonneet puunrungot, rehottavat ruusupensaat ja haravoimattoman pihan. Talvella oli vaikeaa huomata, miten huonoon kuntoon vanha arvotalo oli mennyt reilussa kymmenessä vuodessa.

Kartano oli sisältä yhtä hoitamaton kuin ulkoakin. Käyttämättömät huoneet lepäsivät lakanoiden ja pölyn peittäminä ja talven kylmyys hiipi sisään tiivistämättömistä ikkunoista. Vain kartanon länsisiipi oli yhä lämmin ja asuinkäytössä. Suuressa olohuoneessa tuli roihusi takassa ja takanreunus oli koristeltu kotoisasti piikkipaatsamalla. Olohuoneen nurkkaan oli pystytetty joulukuusi. Sen oksilla roikkui kymmeniä erivärisiä lasipalloja, hopeaköynnöksiä ja kristallienkeleitä. Koristeet olivat yli sata vuotta vanhoja. Ne olivat täynnä muistoja paremmista ajoista.

Aksel Kron ei välittänyt joulusta sen paremmin kuin hyvien aikojen muistoistakaan. Hänen ghoulinsa oli ehdottomasti halunnut koristella talon jouluiseksi, koska arveli sen virkistävän Akselin mieltä. Ihminen ei ymmärtänyt, ettei Aksel ollut varsinaisesti onneton. Hän oli vain mietteissään. Joka tapauksessa hän oli antanut ihmiselle luvan koristella sen osan kartanosta, jota he talvella käyttivät asumiseen. Hän oli nähnyt maailmaa riittämiin ymmärtääkseen, että hyvät ja huonot ajat seurasivat toisiaan, ja että perinteet pitivät huonoina aikoina ihmisten toivoa yllä. Aksel ei ollut luovuttanut kotikaupunkinsa suhteen, vaikka monet muut varakkaat olivatkin jättäneet Detroitin.

Aksel muisti vielä ajan, jolloin autotehtaat olivat tupruttaneet tummaa savuaan Detroitin taivaalle ja kaupunki oli vauraudessaan ollut koko maailman helmi. Hän oli viettänyt riemukkaita iltoja Henry Fordin ja muiden autoteollisuuden pohatoiden seurassa, juonut shamppanjaa ja syönyt tryffeleillä ryyditettyä hummeria. Eivätkä he olleet käyttäneet kaikkea vaurautta itseensä. He olivat rakennuttaneet mitä loistokkaimpia taloja, kirkkoja ja urheilukenttiä. Aksel oli Fordin esimerkkiä seuraten taannut terveydenhuollon kaikille työntekijöilleen. Ja jouluisin jokainen työntekijä juoksupoikia ja siivoojia myöten oli saanut lahjaksi kalkkunan. Ne olivat olleet kultaisia aikoja.

Mikään ei enää muistuttanut noista loistokkaista ajoista, paitsi kenties Akselin ympärillä lahoava kartano. Ihmisen takia Aksel piti länsisiivessä kaasulämmitystä yllä. Itse hän olisi aivan hyvin voinut elää kylmässä ja pimeässäkin talossa. Kaasuyhtiö oli hyvissä ajoin syksyllä ilmoittanut, etteivät he kyenneet toimittamaan kaasua koko kartanon tarpeisiin. Siksi kartano länsisiipeä lukuunottamatta oli kylmillään odottamassa kevättä. Ja parempia aikoja.

Camarilla oli jättänyt Detroitin jo vuosikausia sitten. Sabbatkin oli lähtenyt, lukuunottamatta muutamaa onnetonta laumaa. Aksel piti itseään onnekkaana, koska hän ei koskaan ollut varsinaisesti ollut sosiaalinen, eikä hän ollut halunnut osallistua vampyyrien politiikkaan. Olihan hän toki nuorena vampyyrina osallistunut jonkin verran Camarillan tapaamisiin, mutta hänestä ne olivat olleet varsin tylsiä. Tämän vuoksi, kun Sabbat 1990-luvulla hyökkäsi täydessä voimassaan kaupunkiin veren- ja vallanhimoisen piispan johdolla, Aksel säästyi taisteluilta. Kun muut camarillalaiset pakenivat palavista taloistaan henkensä kaupalla, Aksel istui kartanollaan ja laskeskeli, miten paljon tuhopoltot ja levottomuus vaikuttivat hänen osakesalkkunsa arvoon.

Sabbat juhli kaupungissa kymmenisen vuotta, kunnes vanhimmat, viisaimmat ja kunnianhimoisimmat sen jäsenistä lähtivät etsimään uusia kaupunkeja valloitettavakseen. Jäljelle jäivät ne moraalisesti ja henkisesti rappeutuneet nuoret vampyyrit, joilla ei ollut paikkaa menestyvän Sabbatin riveissä. Vuosien saatossa osa vampyyreista kuoli ja osa teki itselleen uutta seuraa. Aksel oli etäältä seurannut tätä oman lajinsa rappiota. Monet vastaluodut vampyyrit olivat niin sekaisin huumeista ja alkoholista, etteivät selvinneet ensimmäisestä päivästäänkään.

Aksel tiesi, että hänen olisi pitänyt olla kiinnostuneempi näistä nuorista vampyyreista. Ainakin hänen pitäisi sääliä heitä. Mutta Aksel ei ollut koskaan ollut erityisen sosiaalinen. Hän ei enää muistanut juurikaan aikaansa ihmislapsena, mutta sen hän muisti, että hänen isänsä oli pitänyt sekatavaraliikettä. Aksel oli jo pienenä työskennellyt kaupassa ja inhonnut sitä, että hänen oli pitänyt jutella asiakkaille. Aikuisena luodessaan omaa imperiumiaan hän oli oppinut sujuvaksi seuramieheksi, sillä se teki hyvää bisnekselle. Mutta ei hän ollut siitä nauttinut. Ainoat, joiden seurassa Aksel oli viihtynyt, olivat olleet hänen itsensä kaltaiset, rahaan keskittyneet liikemiehet. Heidän ajatusmaailmaansa Aksel oli ymmärtänyt ja heitä hän oli voinut kunnioittaa.

Ihminen kolisteli jossain viereisessä huoneessa ja sai Akselin havahtumaan ajatuksistaan. Tuli takassa oli hiipunut. Aksel otti hiilihangon ja kohensi tulta. Kipinät lennähtivät ylös hormiin ja hiilloksen punainen hehku voimistui. Takanreunalla oleva koristeellinen kello näytti puolta kahta yöllä. Joissain Detroitin taloissa lapset nukkuivat levottomina vuoteissaan odottaen aamua, jolloin he saisivat rynnätä kuusen luokse katsomaan, miten paljon Joulupukki oli tuonut lahjoja sinä vuonna. Hylätyissä teollisuushalleissa kodittomat ja narkomaanit värjöttelivät odottaen hekin aamua ja Pelastusarmeijan tarjoamaa jokajouluista kalkkuna-ateriaa. Ja Aksel istui kartanossaan miettien, miten hän saisi kultaiset ajat palautettua kotikaupunkiinsa.

[kardinaali]

Detroit, kesäkuu 2018
Baltimore Lowe oli hermostunut. Hän odotti suuren kartanon aulassa ja mietti, uskaltaisiko kohdata isäntänsä. Hän oli tuottanut herra Aksel Kronille pettymyksen. Baltimore kuuli, että Aksel oli hereillä ja istui mitä todennäköisimmin mielinojatuolissaan takan ääressä. Baltimore veti syvään henkeä ja astui suureen ja koristeelliseen takkahuoneeseen.

”Ah, Baltimore. Kerro minulle kaikki kiinteistöhuutokaupasta. Saitko ostettua toivomani teollisuushallin?” Aksel kääntyi katsomaan pientä, vaaleatukkaista miestä, joka tutisi hermostuksesta.

Baltimore käveli isäntänsä luokse, mutta yritti välttää tämän tummien silmien arvioivaa katsetta. Aksel Kron, hänen rakas ja kunnioitettu isäntänsä, oli komea herrasmies, jonka teetetyt puvut istuivat täydellisesti miehen päällä. Kastanjanruskeat hiukset ja terävät viikset muistuttivat menneestä ajasta, aivan kuin Aksel olisi henkiin herännyt muotokuva 1900-luvun alusta.

”Isäntä, se… se ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan”, Baltimore vastasi.

”Niinkö? Istu alas ja kerro minulle mitä tapahtui”, Aksel kehotti. Hänen pehmeä äänensä ei paljastanut peiteltyä vihaa tai pettymystä. Se hämmensi Baltimorea, mutta samalla myös rohkaisi häntä. Baltimore istui nojatuoliin isäntäänsä vastapäätä. Takkahuoneessa oli viileää, sillä kivinen kartano piti kesän tukahduttavan kuumuuden ulkona. Itse takka ammotti pimeänä odottaen syksyn viileyttä, jolloin Baltimore jälleen täyttäisi sen haloilla ja sytyttäisi tulen, joka loisi huoneeseen kotoisaa hehkua.

”Te halusitte ostaa Trumbull Street 5056:n ja kuten olitte lukeneet internetistä, sen lähtöhinta oli 5000 dollaria. Minä aloitin teidän ohjeidenne mukaan ja korotin aina 30 000:n dollariin asti, mutta kiinteistö meni lopulta toiselle huutajalle”, Baltimore selitti.

”Olen todella pahoillani, herra”, hän lisäsi tuijottaen ruskeiden kenkiensä kärkiä.

”Älä ole pahoillasi. En olisi maksanut siitä lahoavasta rakennuksesta yli kolmeakymmentä tuhatta. Rehellisesti sanottuna olen helpottunut, ettet voittanut huutoa. Se ei ole kymmentä tuhatta arvokkaampi. Pelkät remontit olisivat maksaneet lähemmäs miljoonan”, Aksel vastasi.

Baltimore tunsi kiven vierähtävän sydämeltään. Suuri helpotuksen aalto hyökyi hänen ylitseen. Mikään ei tuntunut paremmalta kuin isännän tyytyväisyys.

”Mutta minä ihmettelen Baltimore, kuka sen oikein osti ja mikä oli lopullinen myyntihinta?” Aksel kysyi.

Baltimore kaivoi taskusta esiin kännykkänsä ja selasi siihen kirjoittamiaan muistiinpanoja.
”Sen osti Summer Lanley. Lopullinen hinta oli 80 000 dollaria”, Baltimore vastasi.

”Summer Lanley?” Aksel toisti ja kurtisti kulmiaan. ”Eikös hän ole King Pharman leivissä?”

Baltimore selasi jälleen nopeasti puhelintaan ja nyökkäsi.

Aksel kurottautui ottamaan harmaan kansion olohuoneen kahvipöydältä. Hän kaivoi sen sisästä esiin Detroitin kartan, avasi sen osittain ja kuljetti hoikkaa etusormeaan pitkin Trumbull Streetia.
”Mielenkiintoista. King Pharma on kolmessa edellisessä kiinteistöhuutokaupassa ostanut hylättyjä teollisuusrakennuksia Trumbull Streetilta”, Aksel mutisi mietteissään. ”Mitä he oikein aikovat?”

”Baltimore, etsi internetistä tietoa tästä King Pharmasta. Sen historiasta, nykyisestä toiminnasta ja tulevaisuuden visioista”, Aksel sanoi.

Hetken oli hiljaista. Baltimore selasi puhelintaan ja luki kiivaasti.

”Sen perusti Boysen King vuonna 1947 Philadelphiassa. Se… näyttää siltä, ettei se ole toiminut Philadelphian ulkopuolella… ei, King Pharmalla ei ole mitään toimintaa muualla”, Baltimore kertoi.

Aksel mietti. Jos joku halusi perustaa uutta teollisuutta Detroitiin, se oli enemmän kuin tervetullut uutinen. Lääketeollisuudessa pyörivät isot rahat, eikä sellaisen rantautuminen kaupunkiin uhkaisi Akselin omia suunnitelmia. Aksel ei aikonut sijoittaa lääketeollisuuteen, hänellä oli aivan toisenlaiset visiot. Hän halusi kuitenkin saada mahdollisimman paljon etukäteen selville tästä uudesta tulokkaasta.

"Ahah”, Baltimore huudahti.

”Mitä?” Aksel kysyi kulmiaan kurtistaen.

”King Pharma järjestää sijoittajille cocktailtilaisuuden lauantai-iltana Detroitissa. Siellä kerrotaan yrityksen tulevaisuuden visioista ja järjestetään samalla varainkeruu Detroitin keskustaan suunniteltua itsenäisyyspäivän kansanjuhlaa varten”, Baltimore luki.

”Erinomaista”, Aksel sanoi ”Loistava tilaisuus ottaa selville, millaisia suunnitelmia heillä kaupungin varalle on.”

”Minä voin ilmoittautua sinne tällä linkillä”, Baltimore sanoi.

”Ei, älä tee sitä. Summer Lanley saattaa olla siellä ja hän voi tunnistaa sinut. En halua, että hän yhdistää sinua kiinteistöhuutokauppaan. Ei, tarvitsen jonkun muun”, Aksel sanoi mietteliäänä.

Baltimore tunsi kylmän pettymyksen vatsanpohjassaan, mutta ei kyseenalaistanut herransa päätöstä. Hän olisi kuitenkin mieluiten ollut se, joka sai tehdä palveluksia herra Aksel Kronille.

[kardinaali]

Detroit, kesäkuu 2018

Pizzeriassa oli tukahduttavan kuuma. Myyntitiskillä pyöri laiskasti pieni tuuletin, mutta se ei tuonut toivottua helpotusta, sen paremmin henkilökunnalle kuin asiakkaillekaan. Baltimore vaihtoi kyllästyneenä jalkaa ja löysäsi solmiotaan. Hän oli suosiolla jättänyt tumman puvuntakin kartanolle ja odotti nyt lounastaan lyhythihaisessa kauluspaidassa. Herra Kron ei tiennyt Baltimoren omistavan lyhythihaisia paitoja ja Baltimore aikoi pitää asian häneltä tiukasti salassa. Baltimore tahtoi miellyttää herraansa, mutta ei hänestä olisi herralle mitään iloa, mikäli hän kuolisi lämpöhalvaukseen pitkähihaisessa kauluspaidassa ja puvuntakissa.
Lopulta paksu viipale chicagolaista pannupitsaa ja puolen litran kylmä cola nostettiin hikoilevan myyjän toimesta Baltimoren pitelemälle muovitarjottimelle.

”Hyvää ruokahalua”, toivotti myyjä konemaisesti ja pyyhki otsaansa.

Kiittämättä myyjää Baltimore hakeutui syrjässä olevaan pöytään, josta oli näkymä parkkipaikalle. Hän tunsi housunsa liimaantuvan polvitaipeisiinsa istuessaan alas. Baltimore irvisti ja otti pitkän siemaisun colaa.
Kartanolla tehtiin perusteellista puutarhan ja julkisivun remonttia. Baltimore leikitteli ajatuksella, että ehdottaisi herra Kronille takapihalla villiviinin peittämänä lepäävän uima-altaan kunnostamista. 1980-luvulla rakennettu uima-allas jäi syrjään, eikä sitä ollut helppoa havaita päärakennukselta. Sitä ympäröivät villiintyneet tuija-aidat, jotka joskus istuttamisensa aikaan olivat olleet kapeita ja muodikkaita. Uima-altaan läheisyydessä oli samaan aikaan altaan kanssa rakennettu tenniskenttä. Sen kunnostaminen Baltimorea ei kiinnostanut. Hän vihasi kaikkea urheilua ja tenniskenttä herätti hänessä lähinnä vain ikäviä lapsuusmuistoja.

Baltimore oli ollut teini-ikäinen 1980-luvulla. Hän oli jo viisikymppinen, mutta ei näyttänyt päivääkään yli 35-vuotiaalta. Se oli herra Kronin ihmeellisen taian ansiota. Baltimore oli ikuisen nuoruutensa velkaa herra Kronille. Hän halusi osoittaa rakkautensa ja kiitollisuutensa herra Kronille ehdottomalla uskollisuudella. Silti, Baltimore ajatteli haukatessaan katkerana pizzaansa, silti herra Kron ei ollut suonut hänelle lahjoista suurinta.

Mutta se toinen otus, se ruma nainen, oli saanut joltain todellisen ikuisen elämän lahjan ja varmasti ilman mitään hyvää syytä. Baltimore rutisti pizzaansa kiukkuisesti ja katui reaktiotaan välittömästi tuntiessaan, miten sula juusto ja tomaattikastike pursusivat hänen sormiensa välistä.

Miten hän vihasikaan sitä otusta! Se oli luikerrellut herra Kronin suosioon jostain Detroitin surkeasta katuojasta ja luuli olevansa Baltimorea parempi! Jos se ei olisi ollut herra Kronin kunnioitettu vieras, Baltimore olisi tehnyt siitä selvää päivällä. Kehtasikin muuttaa asumaan herra Kronin kartanoon. Rakennus oli aivan liian hieno sellaiselle onnenonkijalle.

Baltimore pyyhki sormiaan paperiin, mutta siitä ei juuri ollut apua. Juusto oli liian sitkeää. Hän kirosi hiljaa mielessään. Hän ei saisi ajatella sellaisia ikäviä asioita herra Kronin vieraasta. Baltimore ei vain ollut tottunut siihen, että kartanossa kävi vieraita. Ei ainakaan vampyyreita. Itse asiassa tuo ruma nainen oli herra Kronin lisäksi ainoa vampyyri, jonka Baltimore oli koskaan kohdannut. Ainakaan niin, että hän tiesi sen olevan vampyyri. Joskus aikoinaan Baltimore oli yrittänyt tiedustella herra Kronilta muista vampyyreista, mutta tämä oli aina ollut hyvin vaitonainen asian suhteen. Baltimore arveli sen johtuvan siitä, että hän oli herra Kronille niin tärkeä, ettei tämä halunnut kenenkään muun kiinnostuvan Baltimoresta. Joskus siivotessaan kartanon kauan käyttämättä olleita huoneita Baltimore oli löytänyt kuvia kartanolla joskus 1970- ja 1980-luvuilla pidetyistä juhlista, joissa selvästi oli ihmisten lisäksi myös vampyyreita. Kun hän oli tiedustellut asiasta, herra Kron oli suorastaan raivostunut. Se oli ollut niin pelottavaa, ettei Baltimore ollut koskaan enää ottanut asiaa puheeksi.

Baltimore puri huultaan ja mietti. Jos hän olisikin sille rumalle naiselle mukava, jos hän vain pääsisi yli mustasukkaisuudestaan, nainen voisi olla hänelle hyödyksi. Nainen oli joka tapauksessa jotain, mitä Baltimorekin palavasti halusi olla. Ei olisi helppoa olla naiselle mukava, mutta Baltimore päätti yrittää. Kukaan ei voisi viedä herra Kronin paikkaa, mutta järjellä ajatellen toisesta vampyyrista, johon Baltimorella olisi hyvät välit, ei ainakaan olisi haittaa.

Ajatus siitä, että hänen olisi oltava mukava naiselle, oli vastenmielinen. Nainen ei todellakaan herättänyt Baltimoressa muita kuin vihan tunteita. Olisi edes ollut kaunis, Baltimore ajatteli katkerana. Hänellä oli kyllä silmää kauniille naisille. Yksi herra Kronin suoman näennäisen nuoruuden etu oli juuri se, että Baltimore saattoi tapailla itseään reilusti nuorempia naisia, vaikuttamatta pervolta. Mikään komistus hän ei valitettavasti ollut, mutta mies saattoi aina korvata ulkonäön puutteet paksulla lompakolla. Hän viihtyi nuorten ja kauniiden naisten seurassa, mutta hän tiesi myös, ettei voisi koskaan rakastua yhteenkään heistä. Hänen sydämensä kuului herra Kronille.

Baltimore joi lämmenneen colansa loppuun muutamalla siemaisulla. Sitten hän kävi pesemässä juuston käsistään ja pohti, pitäisikö hänen ostaa pizza kotiin illaksi. Lounas oli joka tapauksessa mennyt pilalle hänen hetkellisen raivonpuuskansa vuoksi. Mutta ennen kuin Baltimore ehti asettua uudelleen jonoon tilaamaan pizzaa, hänen puhelimensa soi. Se oli rakennusurakoitsija. Baltimore huokasi. Kartanon kunnostaminen oli pitkälti hänen vastuullaan, sillä herra Kron ei voinut vastata puhelimeen päivällä. Pizza saisi jäädä, Baltimore ajatteli katkerana. Onneksi kartanon keittiön kaapissa oli pahvilaatikoittain pikanuudeleita ja juustomakaronia. Baltimore astui ulos porottavaan aurinkoon, juoksi autolleen ja huokasi helpotuksesta päästyään sisälle. Auton ilmastointi löi laudalta vanhan pizzerian tuulettimet mennen tullen. Hän päätti tehdä pienen vilvoittelevan kierroksen kaupungilla ennen kartanolle palaamista. Rakennusurakoitsija saisi vielä hetken odottaa.

[kardinaali]

Detroit, heinäkuu 2018

Aksel Kron katseli mietteissään vanhaa katoamisilmoitusta, jossa nuori nainen hymyili kameralle tummat, kiharat hiukset valtoimenaan. Juuri sellaisena hymyilevänä ja villinä kaunottarena Aksel muistikin Camilla Goldbergin. Nainen ei ollut rikkaasta perheestä, eikä asunut Palmer Woodsissa, mutta hän oli ollut usein nähty vieras Akselin juhlilla. Aksel ei henkilökohtaisesti ollut tutustunut Camillaan, sillä nainen oli ollut aina toisen vampyyrin seurassa. Ja nyt, Aksel pohti kulmiaan kurtistaen, nyt joku halusi saada hänet tilille siitä, mitä Camillalle oli tapahtunut.

Niin, mitä naiselle oikeastaan oli tapahtunut? Aksel ei tiennyt sitä, mutta Camillan katoaminen oli ollut syy siihen, miksi villit juhlat Akselin kartanolla olivat päättyneet. Uima-allas, tenniskenttä, baari ja sisätilojen poreamme jäivät kaikki unohduksiin. Aksel ei ollut käynyt siinä osassa kartanoa miltei neljäänkymmeneen vuoteen. Vaikka hän ei varsinaisesti ollutkaan nauttinut juhlista tai väenpaljoudesta, herätti kartanon uusin siipi hänessä silti vielä ikäviä muistoja. Kaikki oli muuttunut vuoden 1985 jälkeen. Vuosi vuodelta asiat menivät huonommiksi, kunnes tilanne kulminoitui vuoden 1993 Sabbatin suurhyökkäykseen ja lopulta vuoden 2008 finanssikriisiin. Aksel oli selvinnyt hengissä hyökkäyksestä ja suhteellisen pienin taloudellisin tappioin finanssikriisistä. Silti onnellisten aikojen muistelu tuntui kipeältä. Ehkä syynä oli se, ettei Aksel ollut aikaisemmin ajatellut koko asiaa. Hän suhtautui kaupungin kurjuuteen pragmaattisesti ja uskoi, että ajan myötä ja viisailla sijoituksilla tilanne korjautuisi. Mutta nyt joku halusi muistuttaa häntä asioista, jotka hän mieluummin jätti käsittelemättä.

Camilla ei suinkaan ollut ensimmäinen nainen, jonka jäljet loppuivat Palmer Woodsiin. Mutta Camilla oli ollut sellainen huomiota herättävä kaunotar, jota muut ihmiset olivat jääneet kaipaamaan. Poliisit olivat tutkineet katoamista kiusallisen innokkaina ja olivat halunneet jopa tuoda ruumiskoirat nuuskimaan Akselin kartanon maille. Mitä hyvää siitäkin olisi seurannut? Onneksi Aksel oli jo vuonna 1985 hallinnut ihmisten mieliä niin taitavasti, että tutkinnat kartanolla oli lopetettu nopeasti. Uusien juhlien järjestäminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen niin kauan, kuin Camillan tapausta tutkittiin. Niin vuodet vierivät, eikä kartanolla enää koskaan juhlittu.

Ainoa henkilö, joka osaisi kertoa Camillan kohtalosta, oli kuollut vuonna 1993. Tai ainakin näin Akselille oli kerrottu. Vain kourallinen Camarillan vampyyreita oli jäänyt henkiin Sabbatin vallattua kaupungin ja nämä muutamat onnekkaat olivat paenneet kaupungista henkensä edestä. Aksel oli kuullut, että Seven Artwood, Camillan seurassa viihtynyt vampyyri, oli menehtynyt Sabbatin raakalaisten käsissä. Aksel ei kuitenkaan ollut koskaan vahvistanut väitettä itse, sillä se ei ollut kiinnostanut häntä. Aivan yhtä hyvin Seven olisi voinut paeta kaupungista ja jatkaa nyt olemassaoloaan jossain muualla.

Aksel mietti. Jos Seven olisi vielä olemassa, hän voisi kertoa, mitä Camillalle oli tapahtunut. Ja jos Camilla oli kuollut ja ollut kuollessaan ihminen, hänestä oli jäänyt jäljelle ruumis. Olisi tärkeää tietää, missä tuo ruumis tällä hetkellä oli. Viimeinen asia, mitä Aksel nyt kaipasi, olivat yli-innokkaat poliisit kaivamassa esiin vanhaa katoamistapausta. No, poliisit ja jokin kummallinen uhkailija, joka oli jo kaivanut esiin vanhan katoamistapauksen.

Sitten oli tämä viimeisin skandaali Friedmannin kartanolla, johon ilmeisesti oli syypäänä tuo tuntematon uhkailija. Uhriksi oli joutunut isäntäväen nuorin tytär ja joku palvelijatar, jonka kohtalo ei kiinnostanut ketään. Tyttö oli onneksi säilynyt hengissä, mutta väkivallantekijä oli jättänyt häneen harvinaisen selvät merkit tekonsa luonteesta. Tapausta tultaisiin toden näköisesti käsittelemään seksuaalirikoksena, mikä teki siitä erityisen vaikean. Tekijän viestikin tuntui olevan selvä: Edes rikkaat eivät olleet turvassa. Aksel kirosi mielessään. Hän ei sietänyt epämääräisiä vihjeitä viljeleviä uhkailijoita. Sabbatin suoraviivainen väkivalta, vaikkakin oli mautonta, oli sentään rehellistä.

Camillan katoaminen ei liittynyt Akseliin, joten joku, joka uhkaili häntä, ei ollut tehnyt kotiläksyjään kunnolla. Aksel oli asiasta huvittunut, sillä hänellä olisi ollut todellisiakin rikoksia kontollaan. Ilmeisesti hän oli peitellyt ne niin taitavasti, ettei uhkailija ollut osannut yhdistää tekoja häneen. Tai sitten…. Aksel pohti kuumeisesti. Tai sitten hänen vanhat rikoksensa olivat senlaatuisia, että niiden esiin nostaminen vuosikymmenten jälkeen voisi aiheuttaa ikävyyksiä muillekin, kuin Akselille. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varteenotettavammalta vaihtoehdolta se tuntui. Eikä se miellyttänyt Akselia laisinkaan. Oli aika toimia. Hänen oli tehtävä seuraava siirto, ennen kuin ”lumiukko” ehtisi vahingoittaa enempää hänen mainettaan.

[Kronus]

Kylpy ei ollut hyvä paikka ajatella. Benjamine ei pitänyt alastomuuden tunteesta, saati sitten aidosta alastomuudesta. Ennen herra Kronin tapaamista hän oli vältellyt peseytymistä. Ja mitä väliä sillä silloin oli ollut? Hän oli tavannut ihmisiä vain verta hankkiakseen, ja silloinkin hän oli kätkenyt itsensä toisten aisteilta ja mieliltä, ja häipynyt paikalta silmää nopeammin, tai sitten uhrit olivat olleet päihteistä niin sekaisin, että tuskin edes tiedostivat hänen läsnäoloaan. Mitä pientä rahaa hän tarvitsi, sitä vastaan hän oli tekevinään tilintarkastuksia tai kirjanpitoa tahoille, jotka välittivät moisista velvoitteista niin vähän, että ostivat ne palvelut hämärien verkkosivujen ilmoituksista. Sitä varten hänellä oli puhelin, sekä vanha tietokone ja modeemi hylätyn toimiston sotkuisessa varastossa. Koko tuo aika ja maailma tuntui nyt kaukaiselta, synkältä ja likaiselta, ja puistatti Benjaminea. Kuten sanottua, kylpy oli huono paikka ajatella.

Toinen epämiellyttävä ajatus, jolta Benjamine ei voinut kylpyhuoneessa välttyä, oli verinen talja, jota hän ei kyennyt laskemaan käsistään ennen kuin se oli kauttaaltaan nuoltu ja imeskelty. Hän tiesi, että hän käyttäytyi aivan kuten ne hänen uhrinsa, jotka eivät edes tienneet tai välittäneet olevansa toisten armoilla, kunhan saivat päihdeannoksensa. Mutta hän oli silti tehnyt kuten oli oikein. Ainakaan hän ei vahingoittanut herra Kronia, tai Baltimorea, kun sai tyydyttää himonsa muilla tavoin. Olkoonkin se sitten alhaista tai säälittävää, kunhan se ei tullut hänen ja herra Kronin väliin. Hän hallitsi silti himoa, eikä himo häntä.

Benjamine nousi pian kylvystä ja puki saman tien vaatteet päälleen, vaikka olikin pian menossa nukkumaan ylelliseen sänkyynsä. Vaatteet tekivät hänelle paremman olon. Oli hyvä päästä naamiaisasusta, jota monikin juhlija oli pitänyt omituisena, ja varmasti virnistellyt hänen selkänsä takana. Se ei haitannut Benjaminea. Hän oli tottunut olemaan vieraiden ihmisten vieroksuma. Vain yhden henkilön mielipiteellä oli hänelle merkitystä, ja hän oli jälleen onnistunut pääsemään siitä lähemmin perille. Tästä eteenpäin Benjamine pitäytyisi naisen vaatteissa ja roolissa. Herra Kron vaikutti pitävän siitä enemmän. Niin hän oli arvellutkin, mutta tästä asiasta hän halusi olla varma.

Mutta ennen kuin Benjamine jätti kylpyhuoneen, hän katsoi peiliin. Hän katsoi kasvojaan tarkemmin kuin pitkään aikaan. Tällä kertaa hänen mieleensä ei juolahtanut Liliya, ja ne jatkuvat korjaukset joita Liliya halusi hänen kasvoilleen nähdä. Herra Kron oli yhtäkkiä reagoinut odottamattoman voimakkaasti hänen kasvoihinsa ilman silmälaseja, eikä Benjamine tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Sitä seikkaa hänen oli ollut vaikea saada mielestään tuosta hetkestä lähtien. Mitä tahansa se olikin, hän voisi kyllä korjata sen. Muttei ennen kuin saisi jotenkin selville mikä oli vialla. Benjamine asetti silmälasinsa takaisin kasvoilleen. Huomenna juhlat olivat ohi, ja herra Kronilla riittäisi huolia, joita ratkomaan hän tarvitisisi Benjaminea. Kingin suku, vaarallinen Jack, ja vielä lisäksi sekaantuvat poliisit. Hänen pitäisi keskittyä herra Kronin ongelmiin, eikä tähän. Hän ei saanut olla itsekäs. Hän ei saanut nyt pilata tätä.

[Kronus]

Vieläkö White oli Detroitissa? Joutuisiko Benjamine vielä kohtaamaan hänen saadakseen selville kuka herra Kronia uhkailee? Miten hän pystyisi kohtaamaan Whiten, joka oli sekä tehnyt hänestä tyytyväisemmän kuin kukaan muu, että karkoittanut hänet itsetuhoiseen yksinäisyyteen?

Benjamine oli pitkään inhonnut ja hävennyt kehoaan. Hän oli aina otaksunut muidenkin inhoavan sitä, ja että hänen kehonsa oli syy miksi kukaan ei ollut pitkään sietänyt häntä lähellään.

Syy oli perimmiltään Jumalan, joka oli antanut Benjaminelle kehon, johon ei ollut itsekään tyytyväinen, vaan jota rabbin piti korjata heti syntymän jälkeen. Se, että keho eheytymisen sijaan vääristyi entisestään, ei ollut Pyhän miehen syytä, koska ei hänelle niin ollut käynyt kenenkään muun kohdalla. Benjamine oli poikkeustapaus. Benjamine oli poikkeava.

Benjaminen keho oli hirvitys hänen vanhemmilleen. Se piti korjata, muuttaa joksikin muuksi, joksikin edes vähän normaalimmaksi. Tohtori Goldberg tahtoi leikkiä jumalaa ja korjata Hänen virheensä, omalla tavallaan. Rehellisesti sanoen Benjamine ei tiennyt kumpi oli epäonnistunut pahemmin, tai kumpi oli vähemmän ansainnut kunniaa luomistyöllään. Benjaminen keho kasvoi ja aikuistui kitumalla ja särkemällä, ja niin sanotut lääkkeet ja hoidot pistivät, ellottivat, turvottivat ja puuduttivat sitä.

Benjamine oli jumissa kehonsa kanssa, eikä nähnyt edessän kuin yhden synkän mahdollisuuden. Siltä hänet oli pelastanut Susan, ja Benjamine oli luullut että Susan oli rakastanut häntä. Mikä muu kuin rakkaus saattoi voittaa kuoleman? Mutta Benjaminen kehoa Susan ei pystynyt rakastamaan, eikä kukaan muukaan. Oli muitakin, joita Benjamine oli rakastanut, tai luullut rakastaneensa. Jotkut heistä olivat nähneet hänet pelkkänä hölmönä, ja hyväksikäyttäneet häntä. Toiset olivat luulleet, että voisivat hyväksyä Benjaminen kehon, mutta olivat jättäneet hänet kun Benjamine kieltäytyi kaikesta kosketuksesta. Lopputulos oli sama. Hänen kehonsa, jolle mistään läheisyydestä nauttiminen oli mahdotonta, pilasi kaiken.

Vasta herra Hughesin kanssa Benjamine pystyi muodostamaan jotakuinkin tasapainoisen suhteen. Työympäristö salli hänen pysyä aina herra Hughesin lähellä, mutta samalla piti herra Hughesin kosketusetäisyyden päässä hänestä. Heillä riitti aina yhteistä puhuttavaa, joka ei koskenut heitä itseään, sekä syitä tavata joka päivä, eikä Benjaminen keho tullut heidän väliinsä. Benjamine olisi ehkä sittenkin voinut elää rajattua elämäänsä pienine iloineen, ellei Gwenda White olisi ilmestynyt siihen.

Benjamine ei ollut kiinnostunut Gwendasta muuten kuin herra Hughesin kaipaamana potentiaalisena tutkimusrahoittajana. Sitten yllättäen Gwenda upotti hampaansa Benjaminen niskaan, ja hänen kehonsa teki jotakin mitä se ei ollut ikinä tehnyt. Nautinnon ja mielihyvän aallot vyöryivät edestakaisin hänen ihonsa alla. Hänen kehonsa tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä. Gwendan kosketus tuntui hyvältä. Paremmalta kuin missään unessa. Samassa hetkessä Benjamine oli valmis hylkäämään herra Hughesin ja haaveensa mitättömästä ja tukahdutetusta elämästä. Hän oli valmis tekemään mitä vain kokeakseen sen uudestaan, eikä kukaan muu kuin Gwenda White voinut tarjota hänelle mitään vastaavaa. Mitä sitten jos hän muutaman hekumallisen hetken tähden joutui tekemään toinen toistaan inhottavampia rikoksia? Se oli alhaista, hän oli alhainen, mutta mistään sen paremmasta hän ei tiennyt.

No, Gwendan jälkeen oli toinenkin jonka puraisu sai aikaan saman euforian. Se oli hän, joka mutkisti ja pilasi koko jutun. Mestari Harman oli kerran purrut häntä yhtä autuaallisesti kuin Gwenda. Sen jälkeen hän laittoi Benjaminen vain juomaan omaa vampyyrin vertaan, ja myöhemmin muutti hänet vampyyriksi. Benjaminen keho muuttui silloin, ja samoin muuttuivat pysyvästi sen nautinnot. Puremisen kohteena oleminen, olihan sekin miellyttävää, mutta se ei ollut mitään itse puremiseen ja veren nauttimiseen verrattuna. Ehdottomasti kaikkein suurin nautinto oli silti upottaa hampaansa syvälle toisen vampyyrin lihaan, ja imeä itseensä vampyyrin herkullinen, kallisarvoinen veri, viimeistä pisaraa myöten.

Ja se oli siinä. Benjaminen suhde kehoonsa oli muuttunut peruuttamattomasti, koska hänen kehonsa oli muuttunut. Juuri kun hän oli löytänyt asian jonka kautta saattoi kokea kehonsa hyväksi, se vietiin pois ja korvattiin himoilla, jotka olivat vaarallisia kaikille hänen ympärillään. Hän enemmän pelkäsi kuin inhosi vampyyrin kehoaan, mutta inhosi sitä yhtä kaikki. Uudesta kehostaan Benjamine tiesi hyvin, mikä sille tuotti nautintoa. Toisin kuin ennen se oli nyt helppoa, aivan liian helppoa, mutta hyvin vaarallista. Erityisesti kenelle tahansa jota hän saattaisi rakastaa. Nyt kun hän vihdoin saattoi omilla ehdoillaan nauttia omasta kehostaan, siitä oli ehdottomasti pidättäydyttävä. Se oli jo Jumalan sairasta pilaa. Benjamine ymmärsi hyvin että mestari Harman ajatteli murhaamisen luonnistuvan häneltä helposti. Sehän tapahtui vaikka vahingossa, jos hän ei ollut varovainen. Hän alistui mestari Harmanin tahtoon, koska kylmä hyväksyntä oli kaikki mitä hän saattoi enää toiselta toivoa. Läheisyys oli kuollut.

Kun Benjamine vuosien jälkeen oli jäänyt yksin, epätoivoissaan hän oli yrittänyt löytää Whiten. Hän oli tiennyt ettei menneeseen ollut enää paluuta, mutta hänellä ei ollut ketään muutakaan. Hän oli niin yksinäinen. Kun hän viimein oli löytänyt Whiten, tämä oli raivostunut ja uhannut tappaa hänet, niin kuin oli ilmeisesti tehnyt herra Hughesille. White oli ollut Benjaminen viimeinen toivon kipinä, joka oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Sen jälkeen Benjamine oli piiloutunut ja käpertynyt masennukseen.

Mutta se oli kaikki mennyttä. Nyt herra Kron oli löytänyt ja nostanut hänet pystyyn, ja nyt hänellä oli taas syy olla olemassa, joku josta välittää. White oli menneisyyttä, ja Benjamine jonka hän oli tuntenut oli poissa. Benjamine kuului nyt Kronille, ja Kron oli tärkeämpi kuin mikään mitä White voisi Benjaminelle tehdä tai sanoa.

[kardinaali]

Detroit, heinäkuu 2018

Alaston mies yhden vierashuoneen kylpyammeessa oli häiritsevä ajatus. Aksel ei halunnut miettiä sitä, vaan nauttia omasta, joka-aamuisesta kylvystään. Vesi oli polttavan kuumaa ja kylpyhuone täynnä lämmintä höyryä. Juuri sellaisena Aksel halusi kylpynsä nyt, kun hänen oma kehonsa oli kylmä.

Hän pohti, mitä alastomalle miehelle pitäisi tehdä. Se oli ilmeisesti tremere, vaikka mieheltä oli vaikea saada järkevää vastausta. Aksel oli huolissaan siitä, että mies oli Baltimoren armoilla koko päivän. Eihän Baltimore ollut koskaan osoittanut olevansa epäluotettava, mutta hänen kaltaisistaan ei silti koskaan voinut olla varma. Vieras vampyyri, jota kohtaan Baltimorella ei ollut mitään velvoitteita, saattoi olla liian suuri houkutus. Sitten kartanossa oli vielä kolmaskin vampyyri, joka saattoi olla aivan yhtä verenhimoinen, kuin Baltimorekin. Ellei enemmänkin. Aksel tuhahti. Hän olisi pettynyt, mikäli tremere ei selviäisi muutamaa yötä kauempaa heidän ”vieraanaan”, mutta ei varsinaisesti yllättynyt.

Kieltämättä Akselin teki itsekin mieli hävittää tuo tremere. Ei hänen verensä vuoksi, vaan siksi, ettei Aksel pitänyt tremereistä. Hän ei voinut sietää heitä. Siitä oli kauan aikaa, kun Aksel oli oppinut tremeren klaanin petollisuuden, mutta hän ei koskaan unohtaisi sitä. Alastoman miehen kertomuksesta päätellen klaani ei kohdellut hyvin omiaankaan. Kuka tervejärkinen vampyyri noituisi toisen eläimeksi vain rangaistakseen tätä?

Aksel painoi päänsä kuuman veden alle. Hän halusi unohtaa tremeren, mutta sulkiessaan silmänsä hän muisti muita epämiellyttäviä asioita. Hän ei saanut mielestään Camilla Goldbergia. Vaikkei hän ollut muistanut naista vuosikymmeniin, eikä ollut tuntenut häntä aikoinaankaan hyvin, nyt naisen hymyilevät kasvot eivät jättäneet häntä rauhaan. Camilla oli ollut Sevenin mieleen. Seven oli varmasti tappanut hänet, Aksel pohti. Menettänyt järkensä, kuten niin monen muunkin naisen kanssa, ja juonut tytön hengiltä. Miten monta kertaa Aksel olikaan auttanut Seveniä siivoamaan jälkensä, kun tämä oli innostunut liikaa.

Aksel ja Seven olivat olleet kummalliset ystävykset. Aksel ei pitänyt hallinnan menettämisestä, ei sosiaalisista tilanteista, eikä hulluttelusta. Seven puolestaan hullutteli, juhli ja irstaili sietämättömän vapautuneesti. Aluksi Aksel oli inhonnut häntä ja koko sitä uutta maailmaa, johon oli joutunut. Hän ja Seven olivat astuneet vampyyrien salaisen maailmaan suunnilleen samaan aikaan ja tunsivat siksi toisensa hyvin. He olivat hakeutuneet toistensa seuraan alun perin sen vuoksi, että olivat kokeneet toisensa vähiten uhkaavina.

Seven oli tutustuttanut Akselin juhlien maailmaan. Etenkin niiden yöllisten juhlien, jotka tapahtuivat lukittujen ovien takana ja joihin vaadittiin kutsu. Vielä ihmisenä ollessaan Aksel oli vältellyt muiden seuraa ja viihtynyt paremmin itsekseen matemaattisten tehtävien tai teknisten laitteiden parissa. Kauniimpi sukupuoli oli jäänyt hänelle täysin tuntemattomaksi, mistä syystä muut nuoret miehet olivat halveksineet tai säälineet häntä. Oli kai kohtalon ivaa, että kuolemansa jälkeen Aksel ei voinut olla ajattelematta kauniita naisia. Sevenistä oli ollut hänelle paljon hyötyä, sillä Seven osasi olla ihmisten seurassa. Myös vampyyrien kyvyistä oli hyötyä seuranhaussa, mutta Seven oli ollut silläkin saralla Akselia taitavampi. Aksel olikin suhtautunut Seveniin kilpakumppaninaan. Hän mitteli mielellään taidoissaan Sevenin kanssa ja riemuitsi huomatessaan olevansa parempi. Mikäli hän hävisi, hän käytti kahta enemmän aikaa tullakseen Seveniä paremmaksi.

Ilman Akselia Seven olisi kuitenkin ollut pulassa, sillä hän ei aina kyennyt hillitsemään itseään. Siitä syntyi sotkua ja surua. Tarvittiin joku Akselin kaltainen, rationaalinen henkilö selvittämään tilanne parhain päin. Aksel oli myös taitava pitämään sheriffin tietämättömänä Sevenin touhuista. Kunnes oli koittanut se kirottu ilta, jolloin Holman oli päässyt jyvälle heidän juhlinnoistaan.

Aksel nosti päänsä takaisin pinnalle. Hän irvisti kiukusta, mikä oli oikeastaan pieni ele, mutta Akselille suuri tunteiden purkaus. Jos kävisi ilmi, että Holman oli selvinnyt hengissä Sabbatin hyökkäyksestä 1990-luvulla, Aksel oli varma, että hän etsisi itse sen kirotun miehen käsiinsä ja nylkisi elävältä. Nyt hänen kattonsa olla oli tremere, joka voisi kenties kertoa hänelle klaaninsa vaiheista 1990-luvun jälkeen. Jos miehestä vain saisi tolkkua ja jos hän vain pysyisi hengissä.

[Kronus]

Aamuyöllä Benjamine istui huoneessaan ylellisellä sängyllään ja selasi vanhoja dokumentteja jotka lojuivat sängyllä hänen ympärillään. Herra Kronin kiinteistöt piti käydä läpi, mutta vanhoista asiakirjoista sai vain vähän konkreettista tietoa. Ne olivat kuin Monopoly-kortteja, pelkkiä numeroita paperilla. Todellisuus niiden takana, talojen arvo ja kunto selviäisi vain paikanpäällä. Sen sijaan herra Kronin sanat, jotka kaikuivat Benjaminen korvissa, olivat totuus itse.

Benjamine ei ollut nainen, muuten kuin paperilla. Hän vain esitti naista. Ja kun Kron oli sanonut sen ääneen, Benjaminen oli heti pitänyt päästä muuttamaan kasvojaan naisellisemmiksi. Kron sanoi että pystyi kyllä näkemään totuuden hänen lävitseen, ja Benjamine myös uskoi häntä. Miksi sitten hänen piti muuttua?

Koska Benjamine oli kysynyt toivoiko herra Kron sihteerinsä olevan mies, eikä Kron ollut toivonut. Eikä se hahmo, josta herra Kron näki ettei se ollut nainen, ollut hyvä sekään. Herra Kron näki totuuden ja sanoi sen ääneen, ja Benjamine arvosti herra Kronin rehellisyyttä ja suorapuheisuutta suuresti. Se oli todellisen suurmiehen ominaisuus. Mutta valhe tekisi kuitenkin heidät molemmat lopulta onnellisemmiksi. Sillä Kron oli myös sanonut ettei Benjaminen sukupuolella ollut merkitystä, vaan sillä että Benjamine oli vampyyri.

Hänen pitäisi käydä ostamassa meikkejä. Hän ei ollut aikoihin käyttänyt niitä. Se oli ollut merkityksetöntä. Hän oli vain piiloutunut sarvisankaisten silmälasien taakse tai vältellyt ihmisiä kokonaan. Mutta nyt hän halusi näyttää hyvältä herra Kronin rinnalla, niin kuin Camilla Goldberg, ja ne muut naiset valokuvissa. Hän halusi ottaa valokuvia itsestään herra Kronin seurassa. Hän halusi liimata kuvat albumeihin ja kirjoittaa niihin ylös kauniita, yhteisiä muistoja. Hän halusi kuulua herra Kronin maailmaan.

Benjamine kuvitteli herra Kronin vierailemassa sinisen ruusun klubilla, kauniiden naisten ympäröimänä, joskus vuosikymmeniä sitten. Ehkä se oli joskus ollut hänen mieluisimpia metsästysmaitaan. Kronin täytyi pitää kauniista nuorista naisista, sen mitä hän oli sanonut Benjaminelle täytyi tarkoittaa sitä. Benjamine paneutui makuulle ja koitti kuvitella herra Kronin täydellisen naisen, kietomassa kehoaan Kronin ympärille ja tarjoamassa itseään hänelle, aivan kuten tuntematon nainen oli klubilla tehnyt hänelle tänään.

Benjamine oli tiennyt mitä tuo nainen oli kaivannut, ja miten paljon. Hän oli itse ollut samanlainen, muttei koskaan yhtä itsevarma ja rohkea. Benjamine pystyi sietämään sellaista läheisyyttä ja kosketusta vain koska oli nyt vampyyri, ja hänen kehonsa tiesi mitä halusi. Ihmisenä hän olisi joutunut paniikkiin. Silloin tosin nainen ei olisi ikinä edes kiinnostunut hänestä. Mutta jos Benjamine olisi edelleen ihminen, olisiko hän nyt yhä Whiten kanssa?

Nainen oli auttanut häntä, ja uhmannut Whitea, vaikka selvästi kuuluikin tälle. Benjamine ymmärsi naista hyvin. Hän olisi itse voinut toimia samoin ja uhmata Whitea, saadakseen pitää tämän yksin itsellään. Hän sääli naista, jota ei tuntenut. White oli hirveä, julma ja vaarallinen henkilö. Mikä onni, että Benjamine oli tutustunut herra Kroniin.

Herra Kron oli hyvä ja viisas. Hän tiesi ettei Benjamine ollut nainen, niin kuin ne joiden verellä hän itseään ravitsi. Herra Kron oli todennut, ja painottanut, että Benjamine oli vampyyri. Ja herra Kron tiesi - hänen täytyi tietää - miten paljon paremmalta vampyyrin veri maistui. Benjamine sulki silmänsä ja tunsi kutkuttavan väristyksen kulkevan kehonsa läpi. Entä jos herra Kron oli tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut? Että Benjaminen veri oli hänelle houkutus? Jos Benjamine jonain yönä riittävästi muistuttaisi herra Kronin täydellistä naista, rohkenisiko hän silloin kietoa käsivartensa herra Kronin kaulalle ja painautua hänen huuliaan vasten? Antautuisiko Kron nautiskelemaan hänen verellään? Upottaisiko hän silloin hampaansa Kronin…

Ei! Benjamine räväytti silmänsä auki ja takoi itseään ohimoille. Ei, ei, ei, jo ajatuskin oli liikaa. Hän ei pystyisi hillitsemään itseään ja verenhimoaan. Kron loukkaantuisi ja suuttuisi ja ajaisi hänet pois luotaan. Tai pahempaa, herra Kron kuolisi ja Benjamine olisi siihen syyllinen. Sitä hän ei antaisi itselleen anteeksi ikinä.

Benjamine ei saanut asettaa herra Kronia mihinkään vaaraan. Raja oli vedettävä, ja Benjaminen oli oltava sen kanssa tiukka. Valokuvat hän itselleen sallisi, sillä niiden kautta hän voisi turvallisesti ja viattomasti kokea Kronin läheisyyttä. Ja herra Kron haluaisi mieluummin tulla kuvatuksi huolitellussa seurassa. Sen verran kuin Kron itse paljasti mieltymyksiään tai toiveitaan, Benjamine voisi niitä itseensä omaksua. Mutta missään nimessä hän ei voisi mennä halailemaan herra Kronia, ei edes onnitellakseen tai lohduttaakseen häntä. Ellei sitten Kron itse tehnyt aloitetta…

[kardinaali]

Detroit, huhtikuu 1912

Joessa kellui puusäleitä, köysiä, ruuantähteitä ja muuta roskaa, jota oli valunut satamaan ankkuroituneiden laivojen pilssivedestä. Haju oli kammottava. Aksel nyrpisti nenäänsä ja varoi astumasta roskakasoihin, joita lojui myös laiturilla.

”Seven, mikä sen laivan nimi oli?” Aksel kysyi ärtyisästi seurassaan olevalta nuorelta mieheltä.

”Green Clover, se on ankkuroitunut jo, minä näen sen tuolla etäällä”, Seven vastasi.

Huhtikuun alku oli poikkeuksellisen kylmä ja Aksel saattoi nähdä kuuraa vasta ankkuroituneiden laivojen kyljissä. Hän kurtisti kulmiaan. Pahin talvi oli jo ohi, eikä meren enää olisi pitänyt olla jäässä.

”Titanic lähtee neitsytmatkalleen viikon päästä. Toivottavasti sää on suotuisa”, Aksel sanoi toverilleen.

”Mitä se sinua liikuttaa?” Toinen kysyi.

”Se on suuri tapahtuma, Titanic on maailman kallein matkustaja-alus. Sitä paitsi minun tuttavani Astorit ovat Titanicin kyydissä. He olivat häämatkallaan Euroopassa”, Aksel vastasi.

”Tunnetko sinä muka ihmisiä?” Seven nauroi ja katsoi Akselia huvittuneena.

”Seven, kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Herra Astor on minun liiketuttavani”, Aksel sanoi.

”Minä ymmärrän kyllä, että olet kiinnostunut Titanicista, koska se on suuri laiva, jossa on uutta tekniikkaa. Se sinua kiinnostaa, Aksel. Sinä olet outo. Ihmisiä sinä et ymmärrä tippaakaan”, Seven vastasi naurahtaen.

”Etkä sinä näytä ymmärtävän laivoja. Green Clover on selvästi rahtialus, joten sinulla on väärän laivan nimi”, Aksel huomautti kuivasti, kun miehet tulivat suuren rahtialuksen läheisyyteen. Sen kyljet olivat ruostuneet ja perä värjäytynyt nokiseksi. Laiva oli jo parhaat päivänsä nähnyt.

Seven pysähtyi ja tarkasteli laivaa harmistuneena.
”Ei ole, minä olen aivan varma, että laiva on Green Clover. Se lähti Belfastista kaksi viikkoa sitten”, hän sanoi.

”Tuo laiva ei kuljeta matkustajia, näethän sinä itse. Se on täynnä laatikoita”, Aksel sanoi.

Seven oli pettynyt ja kiukkuinen. Hän oli syntynyt varakkaaseen perheeseen, elänyt yltäkylläistä elämää ja kasvanut hemmoteltuna. Seven ei sen vuoksi osannut hallita tunteitaan. Aksel alkoi huolestua, että merimiehet kiinnittäisivät heihin huomiota, mikäli Seven alkaisi pitää meteliä.

”Anna olla. Mitä ikinä herra Manifold tekeekään, se ei kuulu meille”, Aksel sanoi. Hän oli valmis lähtemään satamasta. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen, hän huomasi jotain kiinnostavaa.

”Hei odota, katso tuota”, Aksel sanoi kiinnittääkseen Sevenin huomion pois tämän omasta mieliharmista.

Laivasta laskettiin juuri vinssillä alas häkkiä, joka oli peitetty suurella säkkikankaalla. Häkin pohjalla näytti olevan heinää.
”Onkohan siellä tiikeri tai leijona?” Seven kysyi kiinnostuneena.

”Ehkä. Se on liian pieni ja matala maatalouseläimille, eivätkä ne matkusta häkeissä”, Aksel sanoi.

Miehet hiipivät lähemmäksi. Häkki laskettiin laiturille ja kyllästyneen oloinen satamatyöntekijä irrotti vinssin. Aksel ja Seven odottivat, että mies meni pois ja hiipivät sitten häkin luokse. Aksel nosti säkkikangasta.
Häkissä ei ollut tiikeriä eikä leijonaa. Siellä oli alaston nainen. Tai paremminkin kaksi naista, Aksel huomasi. Oli vaikeaa sanoa pimeydessä, mihin toinen nainen päättyi ja mistä toinen alkoi. Aksel hämmentyi vain hetkeksi, sillä hän tajusi nopeasti, mistä oli kyse. Hän ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa, mutta oli lukenut ilmiöstä. Naiset olivat yhteen kasvaneita kaksosia.

”Kaksi pennyä”, sanoi toinen pää, joka tuijotti Akselia. Toinen pää katseli häkin oljilla pehmustettua lattiaa.

”Mitä?” Aksel kysyi hämmentyneenä siitä, että nainen oli puhunut.

”Minun katsomiseni maksaa kaksi pennyä”, pää vastasi.

”Mitä hemmettiä, kaksipäinen nainen”, Seven sanoi ällistyneenä tullessaan Akselin viereen.

”Ei, he ovat kaksi naista. Kaksoset”, Aksel täsmensi.

”Miten ihmisellä voi olla kaksi päätä?”, Seven päivitteli väittämättä Akselista. Hän vaikutti hetki hetkeltä kiinnostuneemmalta kaksosista.

Aksel tarkasteli häkin päällä olevaan säkkikankaaseen kiinnitettyä rahtikirjaa.
”Seven, sinä olit sittenkin oikeassa laivan suhteen. Tämä kuljetus on herra Manifoldille. Nämä naiset ovat hänen vieraansa Euroopasta”, Aksel sanoi melkein kuiskaten.

Aksel katsoi naisia ja tunsi sääliä. He olivat kaikesta huolimatta ihmisiä, heidän ei olisi pitänyt olla alasti heinien päällä. He olivat kummallisia, mutta se oli heidän ainoa rikoksensa.
Sevenin silmissä oli utelias ja ahne kiilto. Aksel huomasi, että toinen kaksosista vältteli katsomasta miehiä.

”Keitä te olette ja mistä te tulette?” Aksel kysyi.

”Minä olen Sofia ja tämä on siskoni Sandra. Hän on ujo ja lisäksi hän on vilustunut. Merellä oli kylmä, eikä meillä ole vaatteita. Me olemme Irlannista, mutta olemme olleet sirkuksessa Ranskassa viimeiset kolme vuotta”, kertoi kaksosista reippaampi.

”Miten toinen pää voi vilustua, ja toinen ei?” Seven kysyi kiinnostuneena.

Sofia näytti loukkaantuneelta, eikä vastannut. Sandra vilkaisi Seveniä peloissaan ja sanoi kuiskaten:
”Sofia, minä pelkään noita miehiä. He ovat vaarallisia.”

Aksel vetäytyi pois häkin luota. Hän oli aina pitänyt kummajaissirkuksia mauttomina, eikä hän halunnut katsoa naisia.

”Zaccheus Manifold siis osti tämän kaksipäisen naisen ranskalaiselta sirkukselta”, Seven päätteli. ”Mutta miksi? Mitä hän sillä aikoo tehdä?”

”Ihmisiä ei enää osteta ja myydä, Seven. Sisällissodasta on jo neljäkymmentä vuotta”, Aksel huomautti.

”No tämä kummajainen on selvästi ostettu. Aksel, sinä luit itse rahtikirjan. Zaccheus Manifold on ostanut tämän otuksen”, Seven vastasi.

Vaikka se tuntui vastenmieliseltä, Akselin oli pakko myöntää, että Seven oli oikeassa. Kaksosilla ei ollut ihmisarvoa. He olivat vain kauppatavaraa.

”Hei, pois sieltä!” Joku huusi Akselin ja Sevenin suuntaan.

Satamatyöntekijä oli palannut. Aksel käveli nopeasti häntä vastaan.
”Mitä sinä tiedät tästä kuljetuksesta? Onko Zaccheus Manifold tilannut ennenkin kummallista rahtia?” Aksel kysyi ja katsoi miestä tiukasti silmiin. Mies oli heikkotahtoinen, eikä voinut vastustaa Akselin käskyä.

”Herra Manifold on joku tiedemies. Se tilaa tutkimuskappaleita ympäri maailmaa. Viimekuussa sille tuli kaksi eskimoa ja syksyllä mä purin lastin, jossa oli jotain ihan mustia neekereitä Australiasta. Ja sitten oli sellainen mies Englannista, jonka iho oli suomuinen”, satamatyöntekijä kertoi.

Aksel pohti ankarasti. Tremere tilasi kummajaisia ympäri maailmaa. Miksi? Mitä hän niille teki?

”Jos tremeret aikovat perustaa kummajaissirkuksen, he näkevät liikaa vaivaa. Nosferatuja voi katsella elysiumilla ilmaiseksi”, Seven totesi viisaasti.

”Olet oikeassa. He eivät tilaa ihmisiä sen vuoksi, että niitä katseltaisiin. Tremeret ovat tiedemiehiä, Seven. He tekevät näillä ihmisillä jotain tutkimuksia”, Aksel vastasi.

Satamatyöntekijä näytti hölmistyneeltä kuunnellessaan miesten puheita. Aksel veti Sevenin mukaansa, heidän oli aika lähteä.
Seven vilkaisi vielä häkin suuntaan, mutta lähti sitten Akselin matkaan. He kiiruhtivat pois laitureilta ja hiljensivät vauhtiaan vasta päästyään liikennöidylle kadulle.

”Seven, lupaa minulle, ettet puutu tähän. Zaccheus Manifold on kaupungin tremereiden johtaja. Jos sinä sotkeudut hänen asioihinsa, voit joutua pahaan pulaan”, Aksel sanoi, kun he pysähtyivät. Hän katsoi Seveniä tarkasti, mutta ei käyttänyt kykyjään. Sellainen olisi ollut julkeaa.

”Mutta miten voisin antaa asian olla? Tremereillä on tekeillä jotain kiinnostavaa ja jotain, mistä he eivät halua muiden tietävän. Sinun on pakko myöntää, Aksel, ettei tätä voi vain jättää”, Seven intti.

Aksel oli hermostunut. Hän ja Seven eivät kumpikaan olleet vanhoja tai voimakkaita vampyyreita. Mutta Seven kuvitteli voivansa elää vampyyrien maailmassa kuten oli elänyt ihmisten maailmassa. Hän oli ollut ihmisenä yläluokkaa, eikä ollut tottunut siihen, että hänelle asetettiin rajoja. Aksel sen sijaan tuli työteliäästä keskiluokasta ja tiesi, milloin ei kannattanut työntää nenäänsä toisten asioihin.

”Minä varoitan sinua. Tremeret ovat vaikutusvaltainen klaani. Voit saada heistä vaarallisia ja pitkäaikaisia vihollisia”, Aksel sanoi.

”Äh, anna olla jo. Minä en pelkää muutamaa lukutoukkaa”, Seven vastasi. Hänen ylimielinen virnistyksensä kertoi Akselille, että asia oli loppuun käsitelty.

He kävelivät hiljaisuuden vallitessa korttelin matkan Sevenin autolle, missä miesten tiet erkanivat. Aksel ei ollut sinä yönä liikkeellä autolla, sillä hän oli arvellut satama-alueen olevan liian vaarallinen paikka silver ghostilleen. Englantilaiselle autolle kestäisi aikaa saada korvaaja, mikäli se varastettaisiin. Seven sen sijaan ajoi mahonginvärisellä Roadsterilla, joita Detroitissa oli paljon. Aksel katsoi, miten Sevenin auton perä katosi kulman taakse, laittoi kädet taskuihinsa ja lähti kävellen kotiaan kohti. Hän oli syvissä mietteissä, eivätkä ne mietteet olleet hyviä.

[Kronus]

Suljettuaan oven perässään Benjamine henkäisi syvään. Nyt hän oli yksin. Oven taakse muuhun huoneistoon jäivät oudot koira-olennot. Ne eivät sinällään häirinneet häntä, nyt enää. Sabbatin jäsenenä hän oli jakanut turvapaikkansa rumempien ja paljon arvaamattomampien ja aggressiivisempienkin otusten kanssa. Nämä olivat kesyjä. He - tai ne - saattaisivat kuunnella hänen puuhiaan, mutta eivät tulisi luvatta häiritsemään häntä.

Benjamine kokosi kallisarvoiset ostoskassinsa ja levitti niiden sisällön sängylle. Pitkähihainen paita, hartiahuivi, puolipitkä hame ja kahdet kengät, sekä suuri ja pieni käsilaukku, kaikki kalliita ja haluttuja merkkituotteita. Ja päälle vielä arvokas kultainen kaulakoru, joka huokui varmuutta siitä että varakkuus oli yhtä kuin tyylikkyys, olematta silti lainkaan katumuotia. Hän yritti olla ajattelematta sitä summaa jonka hän oli herra Kronin kortilla ostoksista maksanut, tarkastellessaan huolestuneena niiden kuntoa. Toinen koira-olennoista oli vuotanut verta auton takapenkillä missä ostoksetkin olivat olleet. Onneksi innokas myyjä oli pakannut ostokset hyvin. Vaatteet olivat kunnossa. Benjamine huokaisi helpotuksesta.

Seuraavaksi Benjamine levitti paidan sängyn päälle, ja asetteli sen päälle huivin sekä kaulakorun. Hän lisäsi yhdistelmään hameen, kengät ja käsilaukun, ja astui taaksepäin tarkastelemaan lopputulosta leukaansa sivellen. Kronilla oli hyvä maku, kukaan ei voisi sitä kiistää. Tässä oli nyt se muotti sekä persoona, johon hänen oli sovitettava itsensä ollakseen herra Kronin mieleen. Siinä olisi työtä, mutta hän tiesi sen olevan mahdollista, kiitos Liliyan.

Sääriään hän oli jo korjannut, ja vyötäröään. Jotta paita istuisi täydellisesti, hänen pitäisi luultavasti korjata hartioitaan, käsivarsiaan, ja ehkä kaulaansa. Kunnolliset rinnat saisivat paidan tietysti näyttämään paremmalta, mutta siihen asti huivi saisi peittää puutteet. Ilman sirompia käsiä kokonaisuus tuskin olisi täydellinen. Mutta paita yksin ei toiminut, se vaati ehdottomasti myös vastaavan merkkivaate-alaosan. Ja hame taas ei toiminut ilman oikeita kenkiä. Joten siitä hänen oli aloitettava.

Hän oli ostanut kahdet kengät, yhdet matalat ja toiset koroilla. Korkokengät olivat ne jotka todella täydensivät asun, mutta Benjamine pelkäsi että ne tekisivät hänestä herra Kroniin verrattuna liian pitkän. Siksi hän oli ostanut matalat kengät samassa koossa. Niiden avulla hän voisi ottaa asun käyttöön niin pian kuin saisi jalkansa mahtumaan niihin, ja voisi vaihtaa korkokenkiin sitten kun onnistuisi tekemään itsestään lyhyemmän.

Siispä Benjamine istui sängyn laidalle, vilkaisi ensin vaistomaisesti ovea kohti vaikkei kuullutkaan sieltä mitään, ja sitten keri leveän hameensa polvien yli. Alta paljastuivat muotoillut sääret ja vanhat kuluneet kengät, jotka hän riisui. Hänen jalkansa, niin kuin kätensäkin, olivat liian suuret ja romuluiset herra Kronin klassisen elegantille sihteerille. Benjamine keskittyi tunnustelemaan jalkansa lihaksia, jänteitä ja luita, ja ryhtyi sitten työstämään jalkaa uuteen kenkään sopivaksi.

Työskennellessään Benjamine kuvitteli miten herra Kron olisi häneen tyytyväinen saapuessaan huomenna turvatalolle. Benjamine toivoi saavansa hillityltä herra Kronilta hyväksyvän nyökkäyksen, ehkä jopa tyytyväisen hymyn. Se tuntuisi hyvältä. Jos herra Kron sanoisi jotain, Benjamine toivoi että se alkaisi hänen nimellään. Hänen nimensä Kronin huulilla, se herätti hänessä miellyttävän, intiimin tunteen. Kenties herra Kron soisi hänelle lempinimen, jos hän sopisi tähän muottiin oikein hyvin. "Benny", ehkä, tai kenties "Bunny", herra Kronin suusta, olisi melkein kuin yksin hänelle tarkoitettu pieni puraisu, vain heidän kesken.

Benjamine vilkaisi sängylle levitettyjä vaatteita. Muokattavaa oli paljon, ja hänen voimansa riittivät kerrallaan vain vähään. Samassa hän tajusi jotain ja säikähti. Tremeren koiran verta ei ollut vaatteilla, joten oliko sitä sen sijaan auton takapenkillä? Mitä vaarallisia noituuksia Tremeret voisivat veren kautta saada aikaan? Auto pitäisi tarkistaa ja luultavasti pesettää ennen kuin Kron käyttäisi sitä, tai ennen kuin se vietäisiin Kronin kartanolle. Se pitäisi pesettää heti huomenna, koska mitään ei voinut tehdä juuri nyt. Hän koitti keskittyä nyt jalkansa korjaamiseen, mutta hätääntyi uudelleen ja parahti ääneen katsoessaan sitä.

Jalka oli turvonnut ja muodoton. Se ei näyttänyt edes ihmisen jalalta. Benjamine pinnisti ehtyviä voimiaan sadatellen, muttei saanut aikaan parannusta. Hänen teki mieli itkeä, ja hän heittäytyi turhautuneena sängylle selälleen. Saman tien hän ponkaisi pystyyn, pois kalliiden vaatteiden ja asusteiden päältä. Muodoton jalka oli sekä tunnoton että kivulias seistä, ja sai hänet muistamaan elävästi murrosikänsä ja tohtori Goldbergin. Benjamine romahti istumaan lattialle selkä seinää vasten, veti polvet syliinsä ja piilotti jalkansa visusti hameen alle. Mitä hän tekisi nyt? Jos hän käyttäisi loput voimansa jalan korjaamiseen, hänellä ei ehkä olisi huomenna voimia pitää itseään kurissa, ja voisi vahingoittaa herra Kronia. Ja onnistuisiko hän edes korjaamaan jalkaansa, enää koskaan? Hän oli aina ollut friikki. Tuliko hänen myös ikuisesti olla friikki?

Benjamine istui hiljaa kireänä möykkynä ja kuunteli asuntoa. Olivatko koira-otukset havahtuneet metakkaan joia hän oli pitänyt? Nukkuivatko…he? Tuskin, koska aurinko ei ollut vielä noussut. Koira-olennoilla oli verta, jota hän kaipasi, tai siis tarvitsi, juuri nyt kipeästi. Se olisi luultavasti vieläpä varsin maukasta. Herra Kron ei molempia olentoja kaipaisi, hänelle riittäisi varmasti yksi, mutta kumpi? Ei, hän ei pystyisi käymään vain yhden kimppuun, ei varsinkaan tällä jalalla. Otukset olivat alistuvia, mutta silti varmasti vaarallisia. Hänelle he olivat kiitollisia, mutta toisilleen varmasti lojaaleita, kuin Vaulderien sitoma lauma. Ja vaikka he eivät kuulisi häntä, he haistaisivat hänet. Otukset tappaisivat hänet. Tai herra Kron tappaisi hänet, jos hän jotenkin selviäisi siitä rytäkästä, ja naapureista, ja poliiseista, ja aamunkoitosta.

Benjamine painoi kasvonsa alas polvien väliin. Hän ei voinut tehdä mitään. Niin tyypillistä, että Benajmine onnistui aina pilaamaan täydellisen tilaisuuden. Huoneessa ei edes ollut mitään mikä pystyisi leikkaamaan jalan irti. Ja sittenkin hän olisi huomenna liian heikko kohtaamaan herra Kronia. Huomenna, jos hän heti herättyään lähtisi saalistamaan, hän voisi ehtiä tehdä sen ennen kuin herra Kron saapuisi. Mutta sitten hänellä tuskin olisi enää aikaa korjata jalkaa kuntoon, varsinkaan niin että voisi ottaa uusia vaatteita käyttöön. Hänen pitäisi käyttää samoja vanhoja vaatteitaan, ja voisi yhtä hyvin niillä kätkeä kammottavan jalkansa, paitsi että silti herra Kron huomaisi hänen nilkuttavan, ja haluaisi tietää mistä oli kyse. Ellei…

Ellei sitten Benjamine onnistuisi kyvyillään kätkemään ulkomuotonsa muiden silmiltä ja esittämään että kaikki on hyvin. Ehkä hän pystyisi sumentamaan herra Kronin aistit, eikä hän huomaisi epämuodostunutta jalkaa. Ja vielä… ehkäpä hän saisi samalla myös uudet vaatteet istumaan täydellisesti. Ehkä huominen voisi vielä onnistua. Ehkä hän ei ollut vielä pilannut kaikkea.