Detroit 2018

[Kronus]

Uupuneena mutta onnellisena Benjamine sulkeutui turvalliseen huoneeseensa ja heittäytyi pehmeään vuoteeseensa. Kumpikaan niistä ei tietenkään kuulunut hänelle vaan herra Kronille, mutta herra Kron tahtoi antaa hänen käyttää niitä. Herra Kron oli niin ystävällinen ja antelias häntä kohtaan, että Benjaminen oli vaikea uskoa onneaan todeksi.

Koko yö oli ollut raskasta tunnemyllerrystä alusta loppuun, mutta siitä huolimatta - tai juuri sen takia - Benjamine ei pystynyt rauhoittumaan. Hän pyöri ympäri sängyssään pystymättä asettumaan. Hänestä tuntui ettei edes aamunkoitto voisi rauhoittaa häntä, kun kaikki yön tapahtumat vilistivät hänen mielessään. Nosferatujen tapaaminen oli pelottavaa ja stressaavaa. Samoin Baltimoren surmaaminen. Ja hurjistuneen herra Kronin kohtaaminen oli kaikkein pahinta, kunnes se johti siihen mistä hän uskalsi hädin tuskin haaveilla. Tämän aamuyön loppu oli parempi kuin mikään muu yö oli koskaan ollut. Oli mahdoton uskoa millaista alkuiltaa se oli seurannut.

Illalla Benjamine oli hukannut paljon aikaa parantaessaan jalkaansa, jonka oli itse typeryyttään tuhonnut. Hän oli unohtanut meikata, sotkenut kalliit vaatteensa, ja oli antautunut verenhimonsa vietäväksi ja lähtenyt mukaan eläimellisiin orgioihin aivan herra Kronin silmien alla. Hänen oli täytynyt näyttää yhtä groteskilta kuin puolieläimet, likaiselta ja alhaiselta, ja tiesi menettäneensä kontrollin omasta käytöksestään. Kun Baltimore kävi hänen kimppuunsa, Benjamine oli pelästynyt eniten sitä, että hän oli tehnyt jotain herra Kronille. Että Baltimore suojeli herra Kronia Benjaminen verenhimolta.

Onneksi niin ei sentään ollut käynyt. Ja kaikesta huolimatta herra Kron valitsi Benjaminen ennemmin kuin Baltimoren. Kaikesta huolimatta herra Kron välitti hänestä. Herra Kron oli häntä kohtaan esimerkillisen ystävällinen ja ymmärtäväinen. Moitteeton herra Kron halusi pitää töpeksivän Benjaminen luonaan, antoi tälle jopa vertaan, ja pystyi vieläpä hallitsemaan tämän verenhimoa, vaikka Benjamine oli juuri osoittanut olevansa itse siihen kykenemätön. Rabbit ja saarnamiehet puhuivat Jumalan laupeudesta ja rakkaudesta, mutta hepä eivät tunteneet herra Kronia.

Benjamine tiesi ettei ollut herra Kronin arvoinen. Benjamine pyöri levottomasti sängyssä, kietoutuen sotkuisesti peittoonsa. Hän tiesi että jo Baltimoren korvaaminen teettäisi enemmän työtä kuin hän osasi nyt kuvitella. Ja että herra Kron odottaisi häneltä enemmän kuin mihin Baltimore oli ikinä kyennyt. Benjamine joutuisi kohtaamaan puutteensa, joita oli paljon enemmän kuin vahvuuksia. Mutta hänellä oli yksi vahvuus, ja hän uskoi sen auttavan miellyttämään herra Kronia: hän pystyi aina muuttumaan. Benjamine tarttui tyynyynsä ja upotti onnellisen hymynsä siihen, ja sitten hampaansa. Se ei ollut herra Kron, mutta Benjamine tunsi edelleen elävästi herra Kronin veren maun kielellään. Maistaakseen sen maun vielä kerran uudelleen Benjamine oli valmis tekemään mitä tahansa, tai olemaan kuka tahansa herra Kron tahtoi.

[kardinaali]

Detroit, kesäkuu 2018

Aksel Kron oli harmistunut ja häpeissään ja alkoi vasta ymmärtää, miten suuret vaikutukset kuluneen yön tapahtumilla oli hänen olemassaololleen. Hän oli menettänyt ghoulinsa, joka oli palvellut häntä uskollisesti kahdenkymmenen vuoden ajan. Baltimore oli hoitanut kartanon asioita päivällä, keskustellut rakennusurakoitsijoiden kanssa ja auttanut Akselia nykyteknologian ymmärtämisessä. Akselin yhtiön varainhoito onneksi oli muiden ihmisten vastuulla ja he olivat edelleen elossa ja toimintakykyisiä.

Mutta Baltimoren oli ollut pakko kuolla, siinä ei ollut vaihtoehtoja. Benjamine (oliko se vampyyrin nimi? Aksel oli melkein varma siitä, että muisti nimen oikein) oli hoidellut kiittämättömän ghoulin hänen puolestaan. Aksel itse oli ollut täysin toimintakyvytön. Ja juuri se häntä hävetti suunnattomasti.

Hän napitti silkkisen pyjamansa huolellisesti ennen kuin kävi vuoteeseen. Ovi oli lukossa, eikä huoneessa ollut ikkunoita. Hän ja toinen vampyyri olivat päivällä haavoittuvaisia, eikä heillä ollut nyt suojelijaa. Toisaalta he saattoivat olla enemmän turvassa ilman Baltimorea.

Aksel muisteli yön tapahtumia. Hän oli ollut uupunut tapaamisestaan kummallisten eläinvampyyrien kanssa. Sen vuoksi hän oli mennyt kylpyyn tavallista aikaisemmin. Baltimore oli tuonut kylpyhuoneeseen puhtaan pyjaman ja aamutossut, kuten aina. Baltimore oli pessyt hänen hiuksensa, kuten aina. Ja Baltimore oli puhunut… Aksel yritti muistella. Hän ei ollut kuunnellut, koska oli ajatellut eläinvampyyreita. Baltimore oli ilmaissut pettymyksensä ja turhautumisensa siitä, ettei Aksel arvostanut häntä. Baltimore oli kertonut, että jos hän ei saisi Akselia, kukaan ei saisi. Aksel ei ollut vastannut Baltimorelle. Ehkä hänen olisi pitänyt.

Sitten oli tapahtunut jotain kummallista. Aksel oli kadottanut järkensä. Peto oli vallannut hänen mielensä ilman mitään syytä. Baltimore oli ollut hänen edessään, pyytänyt, että Aksel ottaisi hänet. Peto oli katsonut miestä halveksivasti. Baltimoren veri ei kiinnostanut Akselia, se haisi pahalle. Ilmeisesti ghouli oli tajunnut virheensä, sillä seuraavaksi Baltimore oli heittänyt Akselia lasisella shampoopullolla ja paennut kylpyhuoneesta. Ovi oli mennyt lukkoon. Peto oli ollut turhautunut, mutta ei suostunut antamaan tilaa Akselin terveelle järjelle. Se oli kulkenut kylpyhuoneessa levottomasti ja purrut itseään turhautuneena. Sitten oven toiselle puolelle oli tullut olento, joka oli haissut hyvältä. Vampyyrilta. Peto oli päättänyt saada sen. Aksel yritti turhaan kamppailla järkeä kehoonsa, joka oli alkukantaisten viettien vietävänä. Peto käytti kehoa, kasvatti tappavat kynnet ja yritti päästä toisen vampyyrin kimppuun.

Mutta Akselin helpotukseksi tilanne oli päättynyt väkivallattomasti. Toinen vampyyri, joka oli ollut Benjamine, oli vapauttanut Akselin Baltimoren hänelle asettamasta kahleesta. Aksel oli jälleen ollut järjissään. Silloin hän oli tajunnut, että Benjamine oli käyttänyt paljon voimiaan hänen auttamisekseen. Aamunkoitto oli ollut liian lähellä, jotta Benjamine olisi ehtinyt saalistaa. Seuraavana iltana hän olisi voinut olla vaarallinen. Akselilla oli ollut vain yksi vaihtoehto, hänen olisi annettava Benjaminen juoda omaa vertaan.

Kun toisen vampyyrin hampaat olivat lävistäneet hänen ihonsa, Aksel oli kokenut voimakkaan mielihyvän aallon, jonka hän tiesi olevan tulossa ja jota hän oli välttänyt vuosikymmenet. Siitä oli kulunut miltei neljäkymmentä vuotta, kun toinen vampyyri oli viimeksi juonut hänestä verta. Mikään ei ollut muuttunut, se oli juuri niin hyvä tunne kuin Aksel oli muistanutkin. Hän hymähti hieman tyytyväisenä ajatellessaan hetkeä. Vaikka se oli tapahtunut vastikään, se oli vienyt hänen muistonsa kauas menneisyyteen. Hyviin aikoihin.

Hän oli sulkenut silmänsä ja antanut mielensä vaipua nautinnon tuomaan horrokseen. Hän tiesi, että hänen oli kuitenkin pysyttävä tilanteen tasalla, sillä Benjamine ei välttämättä siihen kykenisi. Mutta hän tiesi myös kokemuksesta, että hän tuntisi kehonsa heikkenemisen ajoissa ja voisi lopettaa tilanteen. Hän oli tehnyt niin lukuisia kertoja aikaisemminkin. Seven ei ollut koskaan tuntenut rajojaan.

Ihmisenä Aksel ei ollut kokenut vampyyrin pureman tuomaa nautintoa kuin yhden ainoan kerran sinä yönä, jolloin hän oli astunut elävien kuolleiden maailmaan. Sire oli juonut hänestä vain yhden kerran ja sen jälkeen vaatinut Akselia juomaan omaa vertaan vuosien ajan. Aksel oli oppinut pelkäämään verenjuonnin aiheuttamaa rakkautta ja oli uskonut sireään siinä, että suhteita toisiin vampyyreihin tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Niin Aksel oli vältellytkin, kunnes eräänä yönä Seven oli ylipuhunut hänet kokeilemaan sitä. Aksel oli hävennyt jälkeenpäin heikkouttaan ja sitä, että oli suostunut intiimiin suhteeseen toisen miehen kanssa. Mutta Seven ei ollut mies sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli vampyyri ja se oli paljon enemmän. Seven oli ollut hyvä suostuttelija, mutta suhde häneen ei ollut tuonut Akselille pelkästään nautintoja ja häpeällisiä ongelmia. Se oli vapauttanut hänet sirensä kahleesta ja antanut hänelle mahdollisuuden tutustua itseensä ja ymmärtää, millainen vampyyri hän oli ilman sirensä hallintaa.

Kun sitten Seven oli 1930-luvun lopulla joutunut tremereiden vangiksi, Aksel oli vaarantanut oman henkensä ja maineensa pelastaakseen hänet. Kokemuksen jälkeen Seven ei ollut kuitenkaan ollut oma itsensä. Tuike hänen silmistään oli sammunut. Aksel oli huolehtinut hänestä, kantanut hänelle verta ja rauhoitellut häntä, kun pahat muistot olivat vallanneet hänen mielensä. Kun sitten sota oli viimein ohi ja maailma alkoi jälleen avautua, Aksel oli rakennuttanut kartanoonsa lisäsiiven toivoen, että se piristäisi Seveniä. Urheilubaari, elokuvateatteri ja juhlat olivatkin olleet hetkellinen apu Sevenin melankoliaan. Aksel ja Seven olivat eläneet muutamia onnellisia vuosia. Mutta Aksel oli huomannut, että Seven oli muuttunut pysyvästi. Hänestä oli tullut sadistisempi ja julmempi. Toki Aksel oli edelleen nauttinut siitä, että Seven joi hänestä verta, mutta Sevenin muuttunut persoonallisuus ei miellyttänyt Akselia. Ihmisten suhteen Sevenistä oli tullut holtiton, vampyyrien suhteen hän oli muuttunut kyltymättömäksi.

Hymy Akselin huulilla laski. Tremeret olivat tuhonneet Sevenin. Vuosienkaan etäisyys vankeusaikaan eivät olleet palauttaneet Sevenin hyvää luonnetta. Se ei saisi tapahtua enää koskaan uudelleen eikä kenellekään muulle vampyyrille. Aksel tiesi, että olisi aikoinaan voinut pelastaa muitakin kuin Sevenin. Se olisi kuitenkin tarkoittanut sitä, että hän olisi joutunut uhmaamaan ruhtinasta ja primogeneja. Hän oli jo tehnyt niin pelastaessaan Sevenin, sillä ystäväänsä hän ei ollut kyennyt jättämään siihen kidutuskammioon. Mutta jos hän olisi joutunut kohtaamaan koko tremeren klaanin vihan tai tullut syytetyksi ensimmäisen tradition rikkomisesta, hän olisi menettänyt henkensä. Aksel tiesi, ettei sen kertominen varmaankaan lohduttaisi Jackia ja niitä, jotka olivat kärsineet tremereiden käsissä. Mutta hänen täytyi kertoa heille ja saada heidät ymmärtämään. Onneksi Aksel oli sellaisessa hyvä.

Aamunkoitto sai Akselin uniseksi. Hän tiesi, ettei Baltimore ollut talossa. Siellä ei ollut ketään hänen ja Benjaminen lisäksi. Kukaan ei ollut suojelemassa heitä päivällä. Aksel rauhoitteli mieltään ajattelemalla, että he olivat turvassa lukittujen ovien takana ikkunattomissa huoneissaan. Hän oli selvinnyt yli sata vuotta vampyyrina ja suurimman osan siitä ajasta ilman ghoulia. Silti Aksel ei voinut olla ajattelematta Sevenin vuosia sitten lausumia sanoja, kun Aksel oli yrittänyt selvittää, miten Seven oli joutunut vangiksi.

”He tulivat päivällä, Aksel. He tulivat päivällä”, Seven oli sanonut silmät täynnä kauhua.

[Kronus]

Herra Kronin auto pitäisi hakea pesulalta. Kartanon pihaurakan ohella myös sisällä oli paljon kuntoonlaittamista. Uuden hovimestarin etsiminen oli kesken, sopiva kokelas tai pari piti kutsua Palmer Woodsiin herra Kronin haastateltavaksi. Ateriapalvelun väki piti samoin kutsua käymään Palmer Woodsissa, ja myös juhlien bändi, kunhan sellainen löytyisi. Kylvyn sijaan Benjamine makasi sängyssään ja lähetteli kännykällään sähköposteja potentiaalisille yhtyeille. Hän aikoi käyttää kaiken aikansa aamunkoittoon asti herra Kronin asioiden hoitamiseen. Eihän hän varsinaisesti tarvinnut mitään kylpyjä, mikä oli hyvä, sillä hän inhosi riisuutumista. Hän tarvitsi vain uusia vaatteita, mutta lykkäsi niidenkin ajattelemista nyt sillä verukkeella, ettei ollut ehtinyt muokata kehoaan yhtään niihin sopivammaksi.

Uuden puhelimen Benjamine oikeastaan tarvitsisi. Kun hän viimeksi oli tehnyt sihteerin töitä, tutkimusinstituutissa herra Hughesille, näihin asioihin tarvittiin lisäksi tietokone sekä toimistotarvikekaappi täynnä postimerkkejä. Nyt pelkkä kännykkä riitti melkein kaikkeen… ainakin hyvä sellainen. Nykyisen puhelimensa Benjamine oli vienyt kadulla maanneelta narkkarilta, ja onnistunut siirtämään sen omiin nimiinsä samaiselta uhrilta viemänsä ajokortin sekä obfuscaten avulla. Sen ruutu oli murtunut, mutta se toimi, ja oli välttänyt hänen tarpeisiinsa tähän asti. Mutta herra Kronin lukuisten juoksevien asioiden hoitamiseen siitä ei oikein ollut. Mitä jos se yhtäkkiä sammuisi eikä enää käynnistyisi? Miten hän voisi olla herra Kronille hyödyksi, jos ei voisi edes soittaa hänelle? Ja mitä tapahtuisi herra Kronista otetuille valokuville, jotka koristivat puhelimen lukitus- ja työpöytänäkymiä?

Benjamine olisi helposti voinut ostaa itselleen uuden puhelimen samalla kun osti sellaisen Eleanorille. Mutta hän ei ollut ansainnut uutta puhelinta. Hän oli tuhlannut 21 minuuttia herra Kronin kallista aikaa, ja jatkoi ajan sekä rahan tuhlaamista ajeluttamalla Eleanorin puhelinta taksissa edestakaisin ympäri kaupunkia. Hän oli typerä, ja myös tiesi olevansa. Typerä, vastuuton, epäluotettava. Herra Kron olisi kai sallinut ostoksen olkiaan kohauttaen, mutta vain siksi ettei tiennyt koko alhaista totuutta. Benjamine ei voinut sallia herra Kronin rahojen käyttämistä omiin tarpeisiinsa sen jälkeen kun oli aiheuttanut ajanhukkaa työntämällä nenänsä luvatta herra Kronin yksityisasoihin. Typerä ja itsekäs Benjamine.

Benjamine poimi yöpöydältä paperin jonka herra Kron oli hänelle antanut. Hän tuijotti sen symboleita pohtien miten pystyisi etsimään niistä lisää tietoa tietämättä niiden nimiä. Hän oli silti varovaisen toiveikas. Osan symboleista hän ajatteli tunnistavansa, joskus törmänneensä niihin teknologian tutkimuksen instituutissa. Mutta se ei oikeastaan ollut syy toiveikuuteen, vaan se että herra Kron oli antanut tehtävän hänelle.

Herra Kron oli hämmentänyt Benjaminen mielen tänään. Selvästi hän oli antanut anteeksi Benjaminen töppäilyt, mistä Benjamine oli kiitollinen. Hän oli myös sallinut Benjaminen purra itseään, mutta laittanut sille sitten lopun saman tien, osoittamatta sen enempää nauttineensa kuin suuttuneensakaan tapahtuneesta. Se yllätti täysin Benjaminen, joka ei ollut tottunut vähäeleisiin tai tunteettomiin reaktioihin. Oliko herra Kron vihainen vai tyytyväinen? Benjamine ei tiennyt mitä ajatella. Oliko annettu tehtävä palkinto vai rangaistus? Hän tiesi vain, että hänen oli yritettävä parhaansa, koska herra Kron odotti sitä.

Sabbatin pappien ja piispojen puheissa oli aina ollut eräs asia, jota Benjamine ei yksinkertaisesti pystynyt hyväksymään. Hämmennyksen seasta se oli noussut taas hänen mieleensä. Hän ei koskaan tietenkään ollut sanonut sitä ääneen, mutta papit olivat olleet väärässä, kun he olivat puhuneet jokaisen kainiitin sisällä riehuvasta pedosta. Benjamine tunsi toki pedon itsessään, mutta ei sisällään. Päinvastoin, hänen epäkuollut kehonsa oli se peto, ja hän oli väistämättä vankina sen sisällä. Hänen kehonsa, hänen fyysinen ulkokuorensa oli se joka pelkäsi tulen ja auringon poltetta, janosi verta tuntematta kohtuutta, ja käytti väkivaltaa muita vastaan. Ehkä hän oli ainoa erilainen, tai viallinen. Ehkä kukaan toinen kainiitti ei ollut samanlainen. Mutta oli hänkin silti kainiitti.

Tätä Benjamine ajatteli nyt, sen vuoksi mitä herra Kron oli häneltä pyytänyt. Paperilappusen edustama haaste oli puhtaasti henkinen. Herra Kronilla oli työpajassaan myös hajanaisia laitteita ja komponentteja, joita hän olisi myös voinut laittaa Benjaminen ymmärtämään ja korjaamaan konkreettisesti. Mutta herra Kron oli valinnut sen tehtävän, joka koski vain hänen mieltään, eikä millään tavalla kehoaan. Kukaan muu kainiitti ei ollut koskaan pyytänyt Benjaminelta mitään tällaista. Liliya, Harman, White, sabbatin papit ja ductukset, jopa hänen äitinsä, ja tohtori Goldberg myös, kaikki tahtoivat Benjaminelta ulkoisia asioita: puhuvan tai käyttätyvän tietyllä tavalla, tekevän asioita itselleen tai muille, tai olevan tietyn näköinen. Vain herra Hughes oli joskus pyytänyt häneltä mitään tämän tapaista. Siitä tuntui olevan ikuisuus. Benjamine oli ollut silloin niin naiivi, lapsellinen ja toivottoman tyhmä. No, ihan kaikki ei ollut noista ajoista muuttunut.

Jotain herra Kronin täytyi käytöksellään tarkoittaa, ja vasta auringonnousua hiljaisessa pimeydessä odotellessa se vihdoin alkoi valjeta Benjaminelle. Herra Kron ymmärsi miten suunnattomasti Benjaminen teki mieli hänen vertaan, ja oli sallinut hänen jälleen maistaa sitä, koska hyväksyi sen. Ja hän oli lopettanut sen myös heti alkuunsa, muistuttaakseen miten helppoa se hänelle oli. Herra Kronille Benjaminen verenhimoinen peto ei ollut mikään vaara eikä ongelma, hän osasi hallita sitä, vaikkei Benjamine itse osannutkaan. Mutta se mitä herra Kron oli tahtonut Benjaminen tajuavan, oli että hänellä oli odotuksia myös Benjaminen mielen suhteen, ei pelkästään hänen fyysisen kehonsa.

Benjaminen olisi pitänyt tajuta se jo ajat sitten! Mitä herra Kron oli itse sanonut Mercedeksestä? Terävä, nokkela, älykäs… Ja mitä Camillasta? Enemmän Sevenin mieleen. Benjamine katsoi paperilappua entistä tarkemmin. Jos herra Kron uskoi että Benjamine pystyisi tähän, silloin hänen oli yritettävä parhaansa. Vaikka hän ei voinut sanoa tulevansa kehonsa kanssa toimeen, herra Kron tuli, ja Benjamine pystyi silti muuttamaan kehoaan vähä vähältä herra Kronille miellyttävämmäksi. Miksei sitten myös mieltään? Jos hän ei pystyisi, herra Kron pettyisi häneen. Hänen oli selvittävä tehtävästä, koska herra Kron ei ollut ansainnut uusia pettymyksiä.

[kardinaali]

Detroit, syyskuu 1991

Camilla odotti malttamattomana Gwendaa bussiaseman aulassa. Hänellä oli yllään vain kevyt kesämekko, joka oli jo kulunut ja hiukan repeillytkin. Mutta se ei haitannut Camillaa, sillä viimeinkin asiat alkoivat näyttää valoisammilta. Vihdoinkin, vuosien kauhun ja kiertolaisuuden jälkeen, Camilla oli löytänyt jonkun, joka ymmärsi häntä. Toisen saman kaltaisen naisen, joka jaksoi kuunnella Camillaa ja joka ymmärsi, millaisen helvetin läpi hän oli kulkenut.

Camillan helvetti oli alkanut kuusi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli ollut kaunis nuori nainen, joka oli haaveillut mallin urasta. Hän oli kuvitellut löytäneensä oikeat tahot, jotka auttaisivat häntä edistämään mallin tai filmitähden uraa. Kaksikymmentävuotiaana Camilla oli päässyt hienoihin juhliin ja suuriin kartanoihin, hän oli tutustunut kaupungin kermaan ja kuvitellut, että elämä oli pelkää nousukiitoa.

Miten naiivi hän olikaan ollut. Yhtä nopeasti kuin kaikki oli alkanut, se oli myös päättynyt. Seven, komea nuori mies, johon Camilla oli ollut palavasti rakastunut, oli hylännyt hänet kuin käytetyn rukkasen. Eikä pelkästään hylännyt. Seven oli tuhonnut hänet. Seven oli toki aina ollut hiukan raju, mutta siitä huolimatta Camilla oli janonnut hänen läheisyyttään. Mutta tuona viimeisenä yönä Seven oli ollut tavanomaistakin rajumpi. Jossain vaiheessa Camilla muisti pyytäneensä, että Seven lopettaisi. Mutta hän ei ollut lopettanut. Camilla muisti toivoneensa, että kuolisi pian.

Kuolema ei kuitenkaan ollut päästänyt häntä vapaaksi. Nyt Camilla tiesi, ettei taivasta ollut olemassakaan. Camillalla ei ollut muistikuvia kuolemastaan tai kuolleista heräämisestään. Hän pystyi muistamaan vain pimeän ja osittain romahtaneen kellarin hylätyn, vanhan omakotitalon alla. Siellä hän oli asunut ties miten kauan ja saalistanut rottia ja pesukarhuja ravinnokseen. Camilla ei ollut ymmärtänyt, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän uskaltanut kohdata ketään.

Kun sitten eräänä yönä kolme poikaa oli eksynyt hylättyyn omakotitaloon polttaman tupakkaa ja juomaan kaljaa, Camilla oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Ihmisveri oli maistunut taivaalliselta. Kaksi poikaa oli paennut Camillan juodessa elämän kolmannesta. Ymmärrettyään, mitä oli tehnyt, Camilla oli paennut paikalta. Silloin hän onnekseen tai epäonnekseen oli törmännyt vampyyriin nimeltä Kaiser.

Kaiser oli nopeasti yhdistänyt Camillan sekavat kertomukset ja oivaltanut, että Seven oli muuttanut Camillan vampyyriksi ja hylännyt tämän jälkeen. Oli ihme, että Camilla oli selvinnyt hengissä. Annettuaan Camillalle pikaisen selityksen selviytymisen saloista, Kaiser oli lähettänyt hänet matkaan ja kieltänyt enää koskaan palaamasta Detroitiin. Ja kun Kaiser oli käskenyt, Camilla oli totellut.

Niin Camilla oli vuosia kiertänyt kaupungista toiseen etsien paikkaa, jonne voisi asettua. Hän ei ymmärtänyt, miksi muut vampyyrit vihasivat häntä. Ihmiset sensijaan pitivät hänestä ja heistä Camilla oppi ottamaan hyödyn irti. Hän kulki mieheltä toisen luokse, imi tämän tyhjäksi rahoista ja elämänhalusta ja siirtyi seuraavan kimppuun. Aina miehet olivat auliita ottamaan hänet omakseen. Mutta koskaan Camilla ei voinut viipyä kauaa yhdessä kaupungissa. Ennemmin tai myöhemmin toiset vampyyrit löysivät hänet ja esittivät hänelle kysymyksiä, joihin hän ei osannut vastata. Silloin he suuttuivat. Camilla oppi, että vampyyreita oli karkeasti jaoteltuna kahden laisia. Oli niitä, jotka kyselivät kysymyksiä ja niitä, jotka välittömästi kävivät hänen päälleen. Hän oivalsi, että vampyyrien käytös oli usein suhteessa kaupungin maineeseen. Mitä väkivaltaisemman maineen kaupunki oli saanut, sitä todennäköisemmin vampyyrit siellä hyökkäsivät ensin ja kyselivät vasta sitten. Niinpä Camilla pyrki kiertämään Yhdysvaltojen pienimpiä ja rauhallisimpia kaupunkeja.

Vuosien kuluessa Kaiserin käsky alkoi menettää voimaansa ja Camillan valtasi halu palata kotikaupunkiinsa. Hän uskoi saavansa sieltä vastaukset kysymyksiinsä ja hän halusi löytää Sevenin. Seven oli tehnyt hänestä vampyyrin ja Sevenin olisi pitänyt kantaa vastuu teostaan. Niinpä Camilla oli noussut junaan ja saapunut Detroitiin.

Ja siellä, voi mikä onni Camillaa oli kohdannut, siellä hän oli tavannut Gwendan. Gwenda ei ollut käynyt hänen kimppuunsa eikä ollut kysellyt tavanomaisia kysymyksiä. Gwenda oli ymmärtänyt Camillan ahdingon ja halunnut auttaa. Ja juuri sen vuoksi Camilla nyt odotti Gwendaa linja-autoaseman aulassa. Gwenda oli luvannut Camillalle, että hänen kiertolaispäivänsä olivat ohi.

Camilla havahtui synkistä ajatuksistaan nähdessään Gwendan. Jos hänen sydämensä vielä olisi toiminut, se olisi nyt hypähtänyt riemusta. Hän nousi puiselta penkiltä ja riensi Gwendaa vastaan.
”Minulla on hyviä uutisia, Camilla. Minä vien sinut turvaan täältä”, Gwenda kertoi heidän syleiltyään tervehdykseksi.

”Minne?” Camilla kysyi epävarmasti.

”Se on parin tunnin ajomatkan päässä Springsidessa. Meillä on siellä tutkimuslaitos ja sen yhteydessä asuntola. Laitoksen johtaja herra Manifold on luvannut tavata sinut ja tarjonnut sinulle huonetta asuntolassa”, Gwenda selitti.

Kun Camilla näytti epäilevältä, Gwenda tarttui hänen käteensä rohkaisevasti:

”Ei mitään hätää. Minäkin asun siellä”, Gwenda sanoi.

Se rauhoitti Camillan ja niin he lähtivät yhdessä Gwendan autolla kohti Springsidea. Auton ikkunoista Camilla katseli, miten hänen vanha kotikaupunkinsa jäi taakse. Sinne jäi Seven vastauksineen, Camilla ajatteli, mutta sinne jäi myös Kaiser. Häntä Camilla ei olisi uskaltanut tavata.

Tutkimuslaitos sijaitsi keskellä erämaata, mutta se oli uudenaikainen ja hieno. Camilla arveli, että yhtiöllä, joka sen omisti, oli paljon rahaa. Gwenda vei hänet laitoksen läheisyydessä kohoavalle kivitalolle, joka muistutti eurooppalaista kartanoa torneineen ja holvikaarineen. Se huokui arvokkuutta ja sai Camillan tuntemaan itsensä hyvin mitättömäksi. Jos Gwenda ei olisi ollut hänen kanssaan, hän olisi varmaankin juossut pakoon.

”Camilla, tässä on Holman Peyton”, Gwenda sanoi heidän tullessaan kivikartanon aulaan. Keski-ikää lähestyvä herrasmies odotti heitä. Mies kumarsi Camillalle jäykästi.

”Herra Peyton vie sinut tapaamaan herra Manifoldia. Minun pitää vielä palata Detroitiin”, Gwenda jatkoi.

Camilla säikähti ymmärtäessään, että Gwenda oli jättämässä hänet yksin. Mutta Holman Peyton näytti kohteliaalta ja järkevältä mieheltä, eikä Camillalla ollut muita vaihtoehtoja kuin seurata häntä. Niin he lähtivät kahdestaan suuria kiviportaita ylös kartanon toiseen kerrokseen. Camilla näki, miten Gwenda katosi suurista tammiovista takaisin ulos.

Holman Peyton oli selvästi kiinnostunut Camillasta, mutta Camilla ei halunnut puhua hänelle. Hän aisti, että Holman Peyton oli myös vampyyri. Camilla pohti, olivatko kaikki tutkimuslaitoksessa vampyyreita? Ja mitä he haluaisivat hänestä?

Lopulta he saapuivat pitkän käytävän päässä olevalle tummalle ovelle. Holman Peyton koputti siihen kolmesti ja avasi oven Camillalle. Camilla astui siitä epäröiden sisään.

Hämärä huone oli melko pieni. Se oli valaistu seinälampuilla, joissa oli tummanvihreät samettikuvut. Huoneessa oli kaksi muhkeaa, tummanvihreää samettinojatuolia ja tummapuinen sohvapöytä. Seiniä korisivat kirjahyllyt ja taulut, jotka kuvasivat melko karuja vuorimaisemia. Toisen nojatuolin luona seisoi vanhahko mies, joka hymyili jäykästi ja huokui pelottavaa voimaa.

”Tule sisään rakas tyttö, tule sisään. Älä ole peloissasi”, mies sanoi luonnottoman pehmeällä äänellä.

Camilla kuuli, miten Holman Peyton sulki oven hänen takanaan. Vanhahko mies viittasi Camillaa istuutumaan toiseen nojatuoleista.

”Saako olla juotavaa? Olet varmasti uupunut matkustamisesta”, mies sanoi ja kaatoi pöydällä olevasta lasikannusta verta kahteen pikariin.

Camilla otti pikarin ja istuutui pehmeään tuoliin. Hän näki himmeässä valossa, että pikari oli koristeltu kahdella smaragdein kirjaillulla käärmeellä, jotka kiersivät sen kullanhohtoista pintaa. Mies kohotti omaa pikariaan ja joi sitten pitkän siemauksen. Camilla joi omastaan. Veri oli kylmää, mutta maistui paremmalta kuin mikään veri, mitä Camilla aikaisemmin oli juonut. Hän tyhjensi lasinsa kerralla. Mies hymyili. Camillan valtasi lämmin turvallisuuden tunne ja hän vajosi syvemmälle tuoliinsa.

”Minä kuulin Gwendalta sinun tarinasi. Olen iloinen, että hän löysi sinut ajoissa. Miten vaarallista ja raskasta sinun elämäsi on mahtanutkaan olla, tyttö raukka”, mies jutteli.

Camillasta tuntui hyvältä. Mies ymmärsi häntä ja välitti hänestä.

”Ja noin sieväkin sinä olet, kun vasta puhjennut kukka”, mies sanoi.

Hykerryttävä mielihyvän tunne täytti Camillan. Miehen sanat olivat kuin hunajaa.

”Muistatko sinä, kuka sinut on muuttanut?” Mies kysyi.

”Hänen nimensä oli Seven”, Camilla vastasi väsyneesti.

”Kertoiko hän sinulle mitään?” Mies kysyi.

”Ei, hän jätti minut yksin. Minä kohtasin myöhemmin vampyyrin nimeltä Kaiser, joka hääti minut kaupungista. Olen kiertänyt maata sen jälkeen. Kukaan ei halua minua kaupunkiinsa”, Camilla kertoi. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut kertoa tälle miehelle mitä tahansa. Camillan silmäluomet tuntuivat raskailta ja ihana mielihyvän tunne piti häntä otteessaan.

Mies nousi tuolistaan ja tuli Camillan luokse. Hän painoi pehmeät, mutta kylmät kätensä Camillan paljaille olkapäille. Se tuntui Camillasta mukavalta.

”Sinä et ole klaaniton, kuten muut ovat luulleet. Sinä olet toreador ja sinun veresi on hyvin potentiaalista”, mies puhui ja kumartui samalla nuuhkaisemaan Camillan kaulaa. Hän siveli kylmällä sormellaan Camillan poskea.

”Ehkäpä jonain yönä sinä ja minä olemme kahden”, hän kuiskasi ja vetäytyi sitten kauemmaksi.

”Mutta juuri nyt minä tarjoan sinulle huonetta meidän asuntolassamme. Tämä on eräänlainen sisäoppilaitos, jossa on sekä ihmisiä että vampyyreita. Saat täältä kaiken tarvitsemasi, sinulla ei tule olemaan pulaa mistään. Minä adoptoin sinut omaksi jälkeläisekseni”, Mies sanoi lopulta asiallisesti.

Camilla katsoi miestä ja näki, että tämä oli täynnä rakkautta ja myötätuntoa Camillaa kohtaan. Camilla hymyili.

”Kiitos, herra…”, Camilla aloitti, mutta tajusi sitten, ettei tiennyt miehen nimeä.

”Zaccheus Mainfold, mutta kuten kaikki vampyyrit täällä, voit halutessasi kutsua minua isäksi”, mies vastasi.

”Kiitos, herra Manifold. Olen ikuisesti kiitollinen teille”, Camilla vastasi ja tarkoitti sitä koko sielullaan.

Hän ei kokenut, että hänen olisi täytynyt sanoa ne sanat. Hän halusi sanoa ne. Hän halusi jäädä tänne, tähän kiviseen taloon ja juoda näistä käärmepikareista verta ja kuunnella, mitä ikinä herra Manifold hänelle tahtoikaan kertoa. Hän oli viimeinkin löytänyt paikkansa.

[kardinaali]

Detroit, heinäkuu 2018

Mathilde tuijotti lääkärin raporttia sumein silmin. Kello oli jo puoli yksi yöllä ja hän kaipasi omaan sänkyynsä. Mutta nukkumiselle ei ollut aikaa, kun niin moni rikos odotti selvittämistään ja mahdollinen seksuaalirikollinen riehui vapaalla jalalla.

Vaikka Detroitin poliisin erikoisyksikössä oli hiljaista, samassa kerroksessa sijaitseva murhayksikkö sen sijaan oli lähes täydessä valmiudessa. Winstonin murha oli selvitettävä mahdollisimman nopeasti. Kun poliisia vastaan hyökättiin, tilanne muuttui aina vakavaksi.

Mathilde otti pahvisen kansion mukaansa ja meni kahvihuoneeseen. Murhayksikön tutkija Steve Hillary istui siellä selaamassa kännykkäänsä.

”Keitin juuri kahvia”, Steve sanoi Mathildelle.

”Kiitos”, Mathilde vastasi, kaatoi pannusta kahvia paksupohjaiseen mukiinsa ja istuutui Steven viereen. Hän huomasi, että Steve selaili uutisia Winstonin murhasta.

Kahvihuoneessa oli surullinen tunnelma. Winstonin valokuva nökötti kultaisessa kehyksessä huoneen sivupöydällä valkoisen kynttilän ja liljakimpun keskellä. Se muistutti kahvihuoneessa olijoita alati siitä, että yksi heidän työtovereistaan oli poissa.

Mathildekin joutui osaltaan selvittämään Winstonin murhaa, sillä se saattoi liittyä yhteen hänen tapaukseensa. Hän olisi mieluummin jättänyt murhan niiden tutkittavaksi, joiden erikoisalaa se oli. Toisaalta hän tiesi, että Steven ja muiden Winstonin läheisten työtovereiden oli vielä raskaampaa tutkia tapausta, kuin hänen.

”Mikä tapaus sinulla siinä on?” Steve kysyi viitaten Mathilden kahvihuoneeseen tuomaan kansioon.

”Palmer Woodsissa sattunut päällekarkaus. Syyttäjä vaati jo pidätyksiä, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole mitään. Ei epäiltyä, eikä ehkä edes rikosta”, Mathilde puuskahti.

”Miten niin ei ole rikosta?” Steve ihmetteli.

”Lääkärin lausunnot ovat ristiriitaisia uhrin kertomusten kanssa”, Mathilde selitti ja avasi kansion. ”Nuori tyttö, 17-vuotias, sanoo joutuneensa raiskauksen uhriksi perhejuhlissa. Mutta lääkärin lausunnon mukaan mitään fyysisisä merkkejä teosta ei ole nähtävissä. Tyttö on ollut psykologin ja jopa psykiatrin haastattelussa ja he molemmat ovat sanoneet, että tapauksesta ei ole epäilystäkään. Tyttö uskoo vakaasti tapahtuneeseen ja hänellä on posttraumaattisesta stressistä johtuva masennus.”

”Voisiko lääkäri olla väärässä?” Steve kysyi.

”En usko. Toinenkin lääkäri kiisti, että mitään fyysistä olisi tapahtunut. Kuitenkin tyttö uskoo niin. Ainoa vamma, joka häneltä löydettiin, olivat kaksi pistojälkeä sisäreidessä”, Mathilde selitti.

Hän veti kansiosta esiin kuvan sisäreiden haavoista. Steve otti sen käteensä ja kurtisti kulmiaan.

”Onko häneen pistetty jotain huumetta, joka on saanut hänen hallusinoimaan?” Steve ehdotti.

”Se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni, kun kuulin, ettei muita fyysisiä väkivallan merkkejä ole. Mutta verikokeet olivat puhtaat, joten se on epätodennäköistä. Tyttö oli ilmeisesti menettänyt verta enemmän kuin aluksi näytti, mutta se oli ainoa poikkeavuus, mitä verikokeista löydettiin”, Mathilde sanoi.

”Jos kyseessä on jokin uusi aine, joka häviää nopeasti verenkierrosta, tai jota ei tunnisteta?” Steve jatkoi.

”Se voisi teoriassa olla mahdollista. Mutta mitään näyttöä sellaisesta ei ole, joten minulla ei edelleenkään ole mitään, millä syyttää ketään. Tyttö ei muista päällekarkaajansa ulkonäköä”, Mathilde huokasi.

Steve hörppi kahviaan mietteliäänä ja katseli Mathilden hänelle antamaa kuvaa, aivan kuin murhatutkija voisi löytää siitä jotain, mikä erikoisyksikön tutkijalta oli jäänyt huomaamatta.

”Miten teidän tutkimuksenne etenee?” Mathilde kysyi.

”En tiedä. Me etsimme edelleen tekijää ja minusta alkaa tuntua siltä, että olemme väärillä jäljillä. Onnistuimme pidättämään muutaman Alecin miehistä huumausainerikoksista, mutta kukaan heistä ei suostu puhumaan pomoaan vastaan. Kaikki kiistävät, että heillä olisi mitään tekemistä Winstonin murhan kanssa”, Steve kertoi.

”Ja sinä uskot, että saatatte olla väärillä jäljillä?” Mathilde kysyi.

Steve ojensi valokuvan Mathildelle ja näytti vakavalta.

”Järjestäytynyt rikollisuus ei ollut ainoa asia, jota Winston tutki ennen kuolemaansa. Minä satun tietämään, että häneltä katosi tärkeitä papereita johonkin vanhaan Palmer Woodsissa tapahtuneeseen tapaukseen liittyen. Ja samana iltana, kun Winston kuoli, baptistipappi kävi tapaamassa häntä. Kukaan ei tiedä, mistä he keskustelivat, mutta Winston vaikutti sen jälkeen kiihtyneeltä”, Steve paljasti Mathildelle.

”Winston haudattiin baptistien hautausmaalle, vaikka hän oli luterilainen. Tiedätkö mitään siitä, miksi niin tehtiin?” Mathilde kysyi. Asia oli askarruttanut häntä itseään hautajaisista lähtien.

”Winston oli toivonut niin testamentissaan. Baptistiseurakunta sai lisäsi leijonanosan hänen omaisuudestaan. Mutta en usko, että he olisivat murhanneet tai murhauttaneet häntä”, Steve vastasi.

”Palmer Woods…”, Mathilde sanoi mietteliäänä. Kaikki viimeaikaiset rikokset tuntuivat jotenkin olevan yhteydessä Detroitin arvokkaimpaan asuinalueeseen. Se oli hyvin poikkeavaa ja huolestuttavaa.

”Rikkaita vastaan on kova kynnys nostaa syytteitä, vaikka näyttöäkin olisi”, Steve sanoi ääneen Mathilden ajatuksen.

”Niin”, Mathilde myönsi vastentahtoisesti. ”Mutta nyt meillä ei ole edes näyttöä mistään, ei sinulla eikä minulla. Jotenkin minusta vain tuntuu, että Palmer Woodsin muurien sisäpuolella tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.”

Jokin Mathilden sanoissa sai Steven äkisti reagoimaan. Hän tarttui uudelleen Mathilden näyttämään valokuvaan ja selasi sitten äkkiä kännykkäänsä. Mathilde näki, että Steve haki sieltä Detroitin baptistiseurakunnan kotisivut.

”Keksitkö sinä jotain?” Mathilde kysyi ihmeissään.

”Saatoin keksiäkin. Sinä sanoit jotain, mikä sai minut äkkiä muistamaan, miten kummallisia Winston toisinaan puhui. Asioista, joita hän oli tutkinut Palmer Woodsissa 80-luvulla. Winston uskoi, että siellä asuu vampyyreita”, Steve vastasi etisiessään samalla baptistiseurakunnan sivuilta mama Amelien yhteystietoja.

Mathilde tuijotti Steveä epäuskoisena. Hän arveli murhayksikön tutkijan psyyken viimein luhistuneen stressin alle.

”Minä en usko vampyyreihin”, Steve sanoi huomatessaan Mathilden ilmeen. ”Mutta jotkut uskovat. Ja heistä voi olla meille hyötyä, sillä he ovat saattaneet tehdä havaintoja, jotka meiltä on jäänyt huomaamatta. Jos Palmer Woodsissa kokoontuu joku sairas salaseura tai jotain vastaavaa, he voisivat hyvinkin tehdä siellä seksuaalirikoksia jäämättä helposti kiinni. Ja ehkä joku heistä voisi mennä niin pitkälle salaisuutensa peittelemisessä, että murhaisi poliisin.”

Mathilden oli pakko myöntää, että Steve saattoi olla oikeilla jäljillä. Rikkaat tiesivät, että heillä oli tietynlainen syytesuoja, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin. Rikkaat saattaisivat tehdä jotain todella sairasta suljettujen ovien takana ja vaientaa uhrinsa rahalla. Kenties talon tyttären päällekarkaus oli ollut paha virhe joltain uudelta tulokkaalta? Mutta kuka Palmer Woodsissa tietäisi asiasta ja uskaltaisi kertoa siitä?

Mathilde muisti toisen tutkimansa tapauksen. Sen, joka liittyi myös Winstonin murhaan. Palmer Woodsin lähellä oli surmattu mies, joka oli löytynyt alastomana huoltoaseman takana olevalta roskalavalta. Mies oli paljastunut Palmer Woodsissa asuneeksi hovimestariksi. Oliko hovimestarikin vaiennettu?

Mathildekin kaivoi esiin kännykkänsä ja alkoi selata Detroitin yritysluetteloa.

”Mitä etsit?” Steve kysyi.

”Minulle tuli mieleen se kartano, jossa surmattu mies oli ollut hovimestarina. Siellä on nyt sihteerinä yksi nainen, joka on vähän kummallinen. Minä kävin siellä tänään ja nainen oli muuttanut ulkonäköään dramaattisesti. Minulle vain tuli mieleen, että ei kai hän ole myös rikoksen uhri?” Mathilde vastasi. Adrenaliini virtasi nyt voimakkaana hänen suonissaan, kuten aina kun hän pääsi jumissa olevassa tapauksessa eteenpäin.

Steve kuunteli tarkasti ja nyökytteli.

”Sinä tunnet nämä asiat paremmin kuin minä. Tapahtuuko sitä useinkin, että seksuaalirikoksen uhri muuttaa ulkonäköään? Nainen saattaa olla arvokas todistaja, jos saat häneen yhteyden”, Steve totesi.

”Kyllä, mutta yhteyden luominen ja ennen kaikkea luottamuksen rakentaminen ei varmasti ole helppoa. Nainen voi olla hyvin traumatisoitunut, päätellen hänen käytöksestään”, Mathilde vastasi. Hän tiesi liiankin hyvin, että seksuaalirikosten uhrit eivät yleensä halunneet puhua tapahtuneesta. Ja lisäksi jos nainen oli joutunut todistamaan jotain muuta, kuten murhaa, hän saattaisi olla liian järkyttynyt kertomaan mitään poliisille.

”Minä tiedän nyt, miten etenen. Kiitos, Steve, tästä keskustelusta oli apua”, Mathilde sanoi ja nousi venyttelemään. Nyt hän voisi viimein lähteä nukkumaan, sillä seuraavan päivän suunnitelmat olivat selvillä.

”Kiitos itsellesi. Minä soittelen aamulla pari puhelua baptistiseurakunnalle. Ehkä mekin etenemme viimein omassa tutkimuksessamme”, Steve vastasi.

Mathilde vei kahvimukinsa tiskialtaaseen ja lähti hakemaan päällystakkiaan työpöytänsä luota. Steve sen sijaan kaatoi itselleen lisää kahvia. Murhayksikön tutkija ei vielä voinut käydä nukkumaan, hänen työnsä ei vielä ollut valmis.

[Kronus]

Maanalainen huone oli vieras mutta turvallinen. Mikä tahansa huone kartanossa voitti hämärän nurkan hylätyn varaston hyllyjen välissä, mutta tämä oli piilossa ja lukkojen takana, ja lisäksi Benjamine oli piilottanut sängyn alle aseen. Parasta huoneessa oli silti se, että se oli herra Kronin oman huoneen vieressä.

Oli vielä muutakin millä Benjamine voisi tehdä paikan turvallisemmaksi, herra Kronille sekä itselleen, kuten vaihdattaa talon lukot uudempiin ja ripotella talon huoneisiin jauhesammuttimia. Mutta nyt hän oli tyytyväinen. Hän oli auttanut herra Kronia järjestämään onnistuneet kutsut ja hankkinut hänelle liittolaisia. Ilta oli mennyt hyvin, vaikkei täydellisesti.

Benjamine otti esiin isokokoisen ja paksun flanellisen yöpuvun, jonka oli hankkinut samalla kertaa uusien vaatteidensa kanssa. Toisin kuin vanhoissa vaatteissaan, hän ei voinut nukkua arvokkaissa uusissa vaatteissaan. Ne olisivat rypistyneet pilalle. Parhaiten hän viihtyi suurissa, paksuissa ja mahdollisimman peittävissä vaatteissa, mutta herra Kronin tähden hän oli valmis uusissa vaatteissaan näyttämään silmiään, vyötäröään ja sääriään, siis niitä osia joita hän oli muokannut herra Kronin mieltymysten suuntaan. Ei Shaddain, tai jonkun muun iloksi, vaan herra Kronin mieliksi.

Nopeasti Benjamine vaihtoi yöpukuun ja asetti yllään olleet vaatteet tuolille. Häntä puistatti, kun hän oli tuntevinaan vaatteissaan Shaddaista tarttuneen hajun. Hän kapusi vikkelästi sänkyyn ja kietoi peiton ympärilleen, kätkien kehonsa tarkoin. Hän muisti yhä elävästi Shaddain kädet ympärillään, eikä pitänyt siitä tippaakaan. Ensinnäkin Benjamine ei pitänyt tanssimisesta, ainakaan paritansseista, sillä hän ei yleensä pitänyt koskettamisesta. Kosketus tuntui uhalta, koska hän pelkäsi paljastuvansa poikkeavaksi ja luonnonoikuksi, tulevansa pilkatuksi ja hylätyksi, ja jäävänsä yksin. Shaddai oli lisäksi Nosferatu, jota ei tehnyt mieli edes katsoa kohti kauempaa, saati sitten tanssittaa. Mutta pahempaa oli se, että Shaddai oli rabbi. Benjamine ei kestänyt noita Jumalan miehiä, jotka ylimielisesti puhuivat Herran tahdosta ja toimivat Hänen käsinään. Heitä Benjamine oli kuunnellut ja totellut tarpeekseen.

Ja sittenkin Benjamine oli saanut kamppailla verenhimoaan vastaan. Shaddain syleilyssä hänellä oli helppo tilaisuus ja suuri houkutus upottaa hampaansa otuksen kelmeään ihoon ja maistaa mehevä ja herkullinen veri. Shaddai inhotti Benjaminea koko olemuksellaan, mutta silti Benjamine himoitsi häntä, mikä sai hänet inhoamaan ja häpeämään itseään. Hän sai vaivoin himonsa torjuttua ajattelemalla kuinka Shaddai vain nauttisi siitä.

Benjamine oli kuitenkin onnistunut, ja ylpeä siitä. Tämä oli tärkeä yö, eikä hän ollut pilannut sitä. Nyt hän halusi ajatella jotain muuta kuin Shaddaita ja tarttui vaistomaisesti uuteen puhelimeensa, ja häntä kadutti nyt ettei hän ollut ottanut juhlista enempää kuvia. Ei vieraista, vaan juhlien isännästä. Onneksi uusia tilaisuuksia ottaa kuvia tulisi lisää. Benjamine halusi kerärä paljon kuvia yhteisistä hetkistään herra Kronin kanssa ja liimata muistot talteen suureen albumiin.

Ajatus suuresta valokuva-albumista sai Benjaminen ajattelemaan äitiään, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mitähän äidille kuului nyt? Oliko hän onnellisempi vai onnettomampi ilman Benjaminea? Benjamine tunsi yhä saman tutun syyllisyyden tunteen kuin oli aina tuntenut äitiään kohtaan. Hän oli ollut kamalan vaikea ja vaativa lapsi, ja sitten lopulta hylännyt äitinsä kokonaan, jonkin typerän ja mahdottoman unelman takia. Äiti ei ollut ansainnut sitä kiittämättömyyttä. No, silloin kun Benjamine oli ollut itsemurhan partaalla, äiti ei ollut auttanut häntä. Ehkä hänen kuolemansa olisi ollut äidille helpotus. Siksi Benjamine ei palannut äitinsä luo silloinkaan, kun koko maailma oli romahtamassa hänen niskaansa.

Benjamine ei ollut enää ajatellut äitiään pitkään aikaan. Ei Sabbatiin liittymisen jälkeen, tai ehkä sen jälkeen kun hänestä tuli Harmanin jälkeläinen. Miksi siis nyt? Se kai johtui King Pharman kaappaamista lapsista. Benjamine saattoi kuvitella miltä olisi tuntunut tulla kaapatuksi pois äidiltään lapsena. Hän olisi kuollut surusta ja huolesta, siitä kuinka hänen äitinsä olisi kärsinyt ahdistuksesta ja yksinäisyydestä.

Peitto kiristi Benjaminen ympärillä, ja hän hellitti otettaan siitä. Tämähän oli ollut hyvä yö. Benjamine koitti ajatella joitakin mukavampaa, eikä joutunut pitkään pohtimaan mitä se voisi olla. Herra Kronin kuva loisti puhelimen näytöltä, ja Benjamine hymyili sille. Herra Kronillakin oli ollut vaikeuksia lapsuudessaan, koska oli oppinut puhumaan vasta myöhään. Se ei ollut estänyt häntä menestymästä. Benjamine katsoi uutta vaaleaveristä itseään herra Kronin rinnalla. Oliko nuori, mykkyydestä kärsinyt Kron kokenut sielunkumppanuutta mykkäfilmien palvottuihin tähtinäyttelijöihin? Kehen Garbon vastanäyttelijään Kron oli mahtanut samaistua? Ehkä vaikeudet yhdellä alueella olivat jopa kannustaneet menestymään muita paremmin toisaalla. Nyt herra Kron oli Palmer Woodsin vaurain mies ja Detroitin menestynein kainiitti, kaikkien ihailun ja kunnioituksen arvoinen. Herra Kron oli tänään avautunut uudella tavalla kahden kesken Benjaminelle, ja se oli hieno palkinto. Tanssiminen Shaddain kanssa oli ollut sen arvoista, ja Benjamine tekisi sen uudelleen jos siitä olisi herra Kronille mitään hyötyä tai iloa.

[kardinaali]

Auto lipui rauhallisesti Palmer Woodsin kartanoiden ohi, kohti niistä suurinta ja hienointa. Benjamine ajoi hillitysti, ettei häiritsisi hyvämaineisen naapuruston rauhaa. Herra Kron palasi kotiinsa henkilökohtaisen sihteerinsä kanssa, eikä siinä seikassa tullut olla mitään mikä herättäisi kunniallisen väen kiinnostusta.

Benjamine ei ollut halunnut kohdata Camillaa tänään, valmistautumatta ja aseettomana. Mutta ei hän voinut mitenkään kieltäytyä kun herra Kron sitä ehdotti. Ei varsinkaan saatuaan juuri herra Kronilta anteeksi nolot sekoilunsa.

Herra Kron oli tietenkin oikeassa. Benjamine oli ollut typerä ja varomaton. Hän oli tiennyt vaarasta koska Kron oli varoittanut häntä, mutta hän ei ollut kuunnellut. Hän oli tiennyt, että päihteiden käyttäjien veri voisi olla vaarallista. Ei, hän tiesi kyllä että se oli vaarallista, vaikkei ehkä tiennytkään miten vaarallista. Benjamine ei ollut välittänyt ottamastaan riskistä.

Pitkään aikaan hän ei ollut välittänyt riskeistä, koska hän ei ollut välittänyt itsestään. Vielä vähän aikaa sitten Benjaminella ei ollut ketään joka olisi välittänyt hänestä. Hänellä ei ollut merkitystä, hänen turvallisuudellaan ei ollut merkitystä, koska hänellä ei ollut edes syytä olla olemassa.

Mutta nyt hänellä oli herra Kron, ja herra Kronilla ja hänen turvallisuudellaan oli väliä. Benjamine oli toiminut varomattomasti, mikä oli luokkaavaa herra Kronia kohtaan. Mitä jos hän olisi ajanut kolarin? Sen oli loputtava, Benjamine ei voinut jatkaa enää näin. Hän ei voinut juoda verta sekakäyttäjistä ja haastaa riitaa kodittomien kanssa. Hän ei kuulunut enää Sabbatiin, hän eli nyt sivistyneen kainiitin elämää. Hänen oli aika alkaa käyttäytyä sen mukaisesti.

Benjamine vilkaisi herra Kronia salaa peruutuspeilistä ja nielaisi. Huumeiden maustaman veren ajatteleminen sai myös väkevään vampyyrin vereen kohdistuvan himon heräämään Benjaminessa. Verenhimoa oli helpompi hallita silloin, kun välillä saattoi antautua vastuuttomuuteen ja tainnuttaa mielensä päihteillä. Himon vastustaminen olisi vaikeampaa, mutta Benjaminen oli tehtävä päätös ja otettava vastuu. Hän pystyisi siihen, jos herra Kron uskoisi häneen. Ja herra Kron uskoi häneen, sillä oli antanut hänelle anteeksi.

Benjamine pysäköi auton ja saattoi herra Kronin sisälle. Sillä välin kun herra Kron valmistautui levolle, Benjamine tarkisti että kaikki ulko-ovet olivat kiinni ja lukossa. Sitten hän haki keittiöstä puhtaan lasin ja vetäytyi huoneenseensa. Camillan voimat olivat taas yllättäneet Benjaminen, ja ilman herra Kronia hän olisi nyt kuollut. Hän oli sanonut herra Kronille, että Camillasta voisi olla hyötyä, jos hän vetäisi poliisit pois Palmer Woodsista ja Kronin kartanolta. Se ei ollut toiminut alkuunkaan. Benjaminella ei ollut mitään millä taivutella Camillaa. Mutta hän sentään tiesi nyt jotain Camillan voimista. Sen että ne tulivat Tremeren verestä.

Turvassa omassa huoneessaan Benjamine vaihtoi kallisarvoiset vaatteensa flanellipyjamiin, joissa hän tunsi olonsa rennommaksi. Sitten hän asetti lasin yöpöydälle, kääri hihansa ylös, ja keskittyi. Mestari Harman oli näyttänyt sen hänelle. Miten hän sen oli tehnyt? Mitä hän oli sanonut? Benjaminen ranteen suonet tummuivat ja sitten pullistuivat. Benjamine puraisi ranteensa valtimon auki ja antoi veren valua lasiin. hän nuoli haavansa kiinni ja puhtaaksi, ja sitten hän nosti lasin kasvojensa eteen. Hän katsoi, haistoi, ja maistoi sitä. Myrkky oli tainnut onnistua. Nyt, jos hän löytäisi paikan jossa Camilla säilytti voimia antavaa Tremeren vertaan, Camilla olisi voitettavissa.

[kardinaali]

Detroit, elokuu 2018

Aksel vetäytyi kellarihuoneeseensa ja lukitsi oven. Kun hän oli yksin, hän pystyi purkamaan tunteitaan. Hän ryntäsi sängyn luokse ja takoi nyrkillään tyynyä yhä uudelleen ja uudelleen. Se ei pitänyt meteliä, joten viereisessä huoneessa oleva vampyyri ei saisi tietää, että Aksel oli menettänyt malttinsa. Akselille olisi ollut häpeällistä tunnustaa, ettei hän kyennyt hillitsemään itsenään.

Akselin ei onneksi tarvinnut nähdä tuhon jälkiä, joten pehmeän tyynyn hakkaaminen nyrkillä riitti rauhoittamaan häntä sen verran, että hän pystyi keskittymään johonkin muuhun. Hän heittäytyi makaamaan lattialle ja tuijotti kattoon. Sen vaaleassa laastipinnassa oli epätasaisuutta, joka muodosti viivoja ja täpliä. Aksel katseli niitä ja teki mielessään laskelmia viivojen ja täplien etäisyydestä, kahden tai useamman viivan kulmista, kun ne leikkasivat toisensa ja näki katossa geometrisia kuvioita, kun tarkensi aistejaan riittävästi. Se rauhoitti häntä suuresti ja sai hänet tuntemaan olonsa jälleen normaaliksi.

Luhistuneen maalaistalon näkeminen oli ollut liikaa Akselille. Hän ei halunnut ajatella, mitä kamaluuksia sen seinien sisäpuolella oli tapahtunut nuorille naisille, jotka pahaa aavistamatta olivat lähteneet Sevenin matkaan. Miten Aksel oli saattanut rakastaa sellaista hirviötä kuin Seven? Tietenkin rakkaus oli ollut keinotekoista, mutta se tosiasia ei poistanut sitä tunnetta, joka Akselilla oli ollut Seveniä kohtaan vuosikaudet. Hänen tuntemansa Seven oli kuollut kauan sitten tremereiden käsissä, mutta silti Aksel oli rakastanut uutta Seveniä, vaikka tämä oli muuttunut sadistiseksi hirviöksi. Sen vuoksi Aksel ei ollut puuttunut Sevenin toimiin. Sen vuoksi hän oli sulkenut silmänsä ja korvansa ja mielensä niiltä epäilyksiltä, joita hänellä Sevenistä oli ollut. Camilla oli ollut oikeassa sanoessaan, että Aksel oli vastuussa niistä naisista, jotka olivat kuolleet maalaistalossa. Hän olisi voinut lopettaa Sevenin touhut, mutta hän ei ollut tehnyt sitä.

Suhde Seveniin oli ollut mutkikas. Vuosikymmeniä kestänyt veriside oli tehnyt heistä veljiä ja rakastavaisia. Toinen vampyyri oli kysynyt Akselilta aikaisemmin illalla, mihin suhde oli päättynyt. Kenties hän oli arvannut, ettei sellaista suhdetta lopetettu helposti. Suhteen loppuminen oli Akselille melkein yhtä tuskallinen muisto, kuin sen jatkuminen Sevenin muututtua sadistiseksi. Tuo kolmas henkilö, jonka toimesta suhde lopulta päättyi, oli Sevenin ohella ainoa vampyyri, jonka Aksel oli päästänyt lähelleen. Millainen virhe se olikaan ollut.

Aksel sulki silmänsä. Hän muisti elävästi platinanvaaleiden hiusten kehystämät kasvot ja vaaleanharmaat silmät, jotka toisin kuin Sevenin silmät, olivat olleet kylmät ja jäiset kuin teräs. Aksel painoi käden rinnalleen, paitansa alle. Hän muisti kosketuksen, joka oli ollut kuin hänen omansa. Sevenin kädet olivat olleet pehmeät kuin lapsen, eivät sellaiset voimakkaat ja karheat, kuin Akselin omat kädet. Mutta juuri sellaisten käsien hyväilyn hän nyt muisti ihollaan. Aksel oli nauttinut tuossa uudessakin suhteessa veren juomisesta ja toisen vampyyrin pureman tuomasta nautinnosta omassa kehossaan, mutta siinä suhteessa ei ollut enää ollut samaa rakkautta. Sen rakkauden, vaikka se olikin ollut keinotekoinen, Aksel oli menettänyt ikuisiksi ajoiksi.

Miten sellaista rakkautta oli voinut jäädä kaipaamaan? Aksel mietti. Se oli ollut voimakkain tunne, jonka hän koskaan oli kokenut. Ja se oli ollut molemminpuolista. Seven oli rakastanut Akselia aivan yhtä palavasti, kuin Aksel oli rakastanut Seveniä. Mitä sen tilalle oli tullut? Himoa tietenkin, mutta sen lisäksi vain latistunut tunne toveruudesta. Sen myötä Aksel oli alkanut nähdä Sevenin virheet, mutta silloin oli jo ollut liian myöhästä auttaa Camillaa tai muitakaan nuoria naisia. Seven oli siirtynyt jo uuteen vaiheeseen irstaassa ja sadistisessa elämässään. Niihin aikoihin Aksel oli Seveniä seuratessaan tutustunut Sinisen ruusun ritarikuntaan. Se oli kuvottanut häntä ja niinpä hän oli päästänyt irti Sevenistä. Loppujen lopuksi suhteesta irrottautuminen ei enää ollut tuntunut vaikealta.

Aksel avasi jälleen silmänsä ja nousi istumaan. Hän liikutti kättään. Varjot nurkasta liukuivat lattiaa pitkin hänen luokseen ja kietoutuivat hänen ympärilleen kuin jokin aineeton, joka halusi haudata hänet syleilyynsä. Aksel vihasi tuota kykyä, ei niinkään kyvyn itsensä vuoksi, vaan sen vampyyrin vuoksi, joka oli kyvyn hänelle opettanut. Viha oli vuosien saatossa laantunut, mutta yhä se kyti Akselin sisällä. Hän oli ikuisesti sidottu tuohon olentoon, jonka seuraa hän yhtä aikaa kammosi ja kaipasi. Se, jos mikä, oli monimutkaista. He olivat auttaneet ja suojelleet toinen toisiaan, silloin kun se oli ollut hengissä selviytymisen kannalta välttämätöntä. Mutta kun se tarve oli poistunut, he olivat lähteneet omille tahoilleen. Silti he pitivät yhteyttä säännöllisin väliajoin ja kertoivat toisilleen kuulumisensa kuin rakkaat ystävät. Ja vaaran hetkellä Aksel tiesi voivansa luottaa häneen, ystäväänsä, sillä se ystävyys päättyisi vasta toisen kuolemaan.

[kardinaali]

Detroit, elokuu 2018

Nuori nainen viimeisteli asiakkaansa meikkiä. Hän rajasi huulet ja siveli ne sitten kirkkaanpunaisella huulipunalla. Lopulta nainen perääntyi, katsoi huolestuneena työnsä jälkeä ja nyökkäsi lopulta hyväksyvästi.
”Olette valmis, rouva”, nainen sanoi.

Kaiser hymähti. Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin uskoa naista, sillä hän ei voinut tarkistaa hiuksiaan tai meikkiään itse peilistä. Mutta nuori meikkaaja tiesi, että jos meikissä oli pienikin virhe ja jos joku huomauttaisi siitä, hän saisi maksaa siitä hengellään. Siksi hänen oli oltava äärimmäisen huolellinen. Hänen emäntänsä meikin onnistuminen oli elämän ja kuoleman kysymys.

Kaiserilla oli platinanvaaleat hiukset ja vaaleanharmaat silmät. Se oli mitätön yhdistelmä, joten hän paransi ulkonäköään runsaalla meikillä. Eläessään Kaiser oli kuluttanut pitkiä aikoja peilin edessä, ennen kuin oli ollut tyytyväinen näkemäänsä. Hän oli muuttunut mitättömästä, lehmiä paimentavasta maalaistytöstä yhdeksi Dusseldorffin kauneimmista tanssijattarista, mutta se muutos oli ollut kovan työn takana.

Nyt hän joutui luottamaan toisten sanaan. Kaiser koki ironisena sen, että vaikka hän ei enää voinut nähdä itseään, ulkonäkö oli hänelle edelleen tärkeä. Kerran vuodessa hän palkkasi muotokuvamaalarin tekemään itsestään taulun. Niin Kaiser saattoi vuosien varrella seurata, miten kulloinenkin muoti hänelle sopi.

Hänet oli liitetty väärään klaaniin. Sen vuoksi hän koki vetovoimaa Aksel Kronia kohtaan, sillä hän näki, että myös Aksel oli väärässä klaanissa. Aksel Kronin olisi pitänyt olla lasombra, sillä hän viihtyi paremmin varjoissa kuin valokeilassa. Kaiser itse viihtyi huomion keskipisteenä ja suorastaan janosi ihailevia katseita. Valta ja huomio olivat hänelle kuin huumetta. Aksel Kron oli opettanut hänelle, miten käskemisen voimaa saattoi tehostaa muilla yliluonnollisilla kyvyillä. Mutta vaikka Kaiser oli oppinut sen, hän ei ollut siinä yhtä hyvä kuin Aksel. Eikä hän voisi koskaan olla, sillä häntä ei oltu tarkoitettu valokeilaan. Hän oli alati epävarma itsestään, koska ei voinut tietää, miltä hän näytti. Se epävarmuus säteili hänen yliluonnollisiin kykyihinsäkin, tehden hänestä vain keskinkertaisen niitä käyttäessään. Kaiser tunsi kateutta ajatellessaan Aksel Kronia. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen olla ventrue?

Yhtäkkiä Kaiser tunsi, miten ajatus Aksel Kronista täytti koko hänen mielensä. Kesti vain hetken aikaa tajuta, mistä se johtui. Kaiser hymyili ja sulki nautinnollisesti silmänsä, antaen kutsun voiman täyttää koko hänen kehonsa. Hän oli arvannut, ettei Aksel malttanut pysyä hänestä erossa, ja se tieto oli miltei huumaava. Kutsu oli vahva, mutta Kaiser halusi silti valmistautua iltaan. Hän riisui mustan satiinimekkonsa ja käveli vaatekaapille. Siellä oli mustin ja tummanvioletein helmin koristettu iltapuku, joka imarteli Kaiserin vartalon muotoja. Se oli Chanellin viime vuoden mallistoa, eikä Kaiser ollut vielä kertaakaan käyttänyt sitä. Hän nautti mekon silkkivuorin pehmeästä kosketuksesta ihollaan ja hymyili ajatellessaan, että Aksel Kron pian riisuisi sen hänen päältään. Mutta hän puki mekon myös Akselin kiusaksi, sillä hän tiesi, ettei mies voinut olla laskematta mekon lukuisia helmiä ne nähdessään. Sellainen Aksel Kron oli, pakkomielteisen matematiikkansa vanki. Tuosta heikkoudesta Kaiser halusi nähdä muistutuksen, sillä hän ei voinut sietää ajatusta siitä, että Aksel Kron olisi täydellinen. Kukaan ei voinut olla täydellinen, koska Kaiser itse ei ollut sellainen. Aksel Kron oli oiva rakastaja, erinomainen puoliso, mutta vain Kaiserin alaisuudessa. Kaiser halusi aina olla se, joka päätti. Hän ei alistunut kenellekään.

Pidempään Kaiser ei voinut viivytellä. Hänen oli päästävä Palmer Woodsiin mahdollisimman nopeasti. Hän ei välittänyt taksikuskin epävarmuudesta, kun tämä tajusi, ettei voinut nähdä asiakastaan peruutuspeilistä. Kaiser ajatteli vain Aksel Kronin kylmää kosketusta ihollaan ja tämän teräviä hampaita, jotka toisivat Kaiserille mitä täydellisimmän nautinnon.

Kaiser ei päästänyt lähelleen ketä tahansa. Koko Detroit tuntui olevan täynnä arvottomia vampyyreita, jotka eivät kelvanneet kuin korkeintaan uhrattaviksi johonkin järjettömään itsemurhaoperaatioon. Sekin valehteleva pikku narttu, joka oli luikerrellut Aksel Kronin lähelle, oli valehdellut klaaninsa Kaiserille. Onneksi Kaiserilla oli kykyjä kiskoa totuus irti niistä, jotka sen tiesivät. Kaiser halveksi sitä otusta ja hän halveksi hiukan myös Aksel Kronia, joka ei ollut osannut valita seuraansa paremmin. Mutta Kaiser oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Hän laittaisi sen nartun maksamaan hengellään siitä, että tämä oli valehdellut Kaiserille. Kunhan Kaiser olisi saanut kyllikseen kahdenkeskeistä aikaa Aksel Kronin kanssa, hän varastaisi miehen puhelimen ja houkuttelisi sen typerän nartun ansaan. Kaiser tiesi, ettei tuo toinen nainen voisi olla vastaamatta viestiin, mikäli se tulisi Akselin puhelimesta. Nainen oli ihastunut Aksel Kroniin, sen Kaiser oli tajunnut. Eikä Kaiser sietänyt kilpailijoita lähellään. Detroit ei ollut riittävän suuri heille molemmille.

[kardinaali]

Papiljotit eivät tahtoneet tänään asettua Benjaminen nyt vaaleisiin hiuksiin. Ne menivät epätasaisesti ja lipsuivat auki hänen käsissään. Benjamine joutui korjaamaan niitä ja katsomaan itseään peilistä monta kertaa, katsomaan kaulaansa ja otsaansa ja varsinkin nenäänsä yhä uudelleen. Ne olivat kaikki vääränlaisia, liian epänaisellisia. Ei niitä voinut verrata Kaiseriin.

Toki hän voisi jättää hiukset nyt niikseen ja harjata ne muotoon huomenna. Hän oli sävyttänyt ne Garbon värisiksi, niin hyvin kuin parhaiden verkosta löytyvien värikuvien pohjalta taisi, ja samalla suoristanut ja taivuttanut ne pysyvästi juuri oikeaan muotoon. Hän voisi vain harjata kampauksen kuntoon herättyään, mutta se kävisi nopeammin jos hän vain saisi papiljotit tekemään yhteistyötä hermostuneiden käsiensä kanssa.

Ei! Benjamine viskasi papiljotin nurkkaan ja käänsi selkänsä peilille. Hän oli liian hermostunut ja liian nälkäinen keskittyäkseen. Hän toivoi että hänellä olisi aikaa ja voimia muuttaa kaikki viat ulkonäössään. Mutta hänellä ei ollut. Hänen olisi pitänyt ainakin käydä hakemassa ravintoa ennen aamua, niin kuin herra Kron oli ehdottanut, mutta Benjamine oli kieltäytynyt koska oli pelännyt tekevänsä jonkin typerän virheen Palmer Woodsissa, jolloin herra Kron joutuisi karkottamaan hänet pois luotaan. Ja sitten Kaiser muuttaisi kartanoon ja kääntäisi herra Kronin ja Olivian ja kaikki muutkin häntä vastaan, ja hän jäisi taas aivan yksin.

Benjamine keräsi ajatuksensa, istui mukavalle sängylleen ja käski itsensä rauhoittua. Se oli vain ontto, kalvava nälkä joka teki hänet kärttyisäksi ja epävarmaksi. Oli hän nähnyt nälkää ennenkin, eikä se ollut häntä nujertanut. Hän oli nyt sivistynyt vampyyri, ja hallitsi nyt nälkänsä hillitysti, aivan kuten herra Kron. Hän hoitaisi huomenna velvollisuutensa herra Kronia ja kaikkia herra Kronin vieraita kohtaan kunnialla, oli nälkä tai ei.

Mutta Benjamine ei pystynyt asettumaan vielä levolle. Oli muutakin kuin nälkä. Oli Kaiser. Herra Kron välitti Benjaminesta. Benjamine tiesi sen, koska herra Kron oli sallinut Benjaminen nauttia vertaan, ja jakanut harrastuksensa hänen kanssaan. Herra Kron oli jopa suuttunut leppymättömästi uskolliselle Baltimorelleleen, kun tämä oli loukannut Benjaminea. Mutta Baltimore ei ollut vampyyri. Kaiser oli vampyyri. Viimeisen päälle huoliteltu ja naisellinen, kaunis Kaiser, jonka kanssa herra Kron jakoi mystisen verisiteen. Benjamine tiesi hyvin millaisesta siteestä oli kysymys. Hän heittäytyi sänkyyn selälleen ja vei kätensä otsalleen.

He olivat yhdessä herra Kronin kanssa ajaneet Kaiserin ulos Kronin kartanosta ja Palmer Woodsista. Herra Kron halusi Kaiserin pois silmistään. Sen jälkeen kun Benjamine oli löytänyt heidät samasta sängystä. Sen jälkeen kun Kaiser oli yrittänyt polttaa Benjaminen hengiltä. Benjamine halusi tappaa Kaiserin, hän halusi kuristaa Kaiserin sulokkaan niskan irti harteiltaan. Hänen oli itse päätettävä tehdä se, sillä herra Kron tuskin pystyisi häntä siihen määräämään. Mutta pystyisikö herra Kron sallimaan sen? Ja pystyisikö herra Kron antamaan sitä Benjaminelle anteeksi?