Detroit, lokakuu 2018
Aksel Kron saapui villiintyneen puiston laitaan. Joskus aikanaan se oli ollut varmasti miellyttävä pieni keidas esikaupunkialueella, mutta nyt hevoskastanjat ja lehmukset rehottivat valtoimenaan ja aluskasvillisuuden seassa levisi omakotitalojen pihoista karannutta koristevadelmaa ja elämännuoraa. Hiekan peittämän kävelytiet, jotka ennen olivat risteilleet puistossa, olivat nyt miltei kadonneet näkyvistä. Aksel huomasi myös rikkinäisen puistonpenkin pilkottavan heinien seasta. Puistoa ennen valaisseet lamput oli rikottu, mutta se ei haitannut Aksel Kronia. Hänen silmänsä hehkuivat pimeydessä punaisia, saaden hänen kalpeat kasvonsa näyttämään kammottavilta.
”Hyvää iltaa, herra Kron”, sanoi rahiseva ääni pimeydestä.
Aksel kääntyi äänen suuntaan ja kumarsi. Shaddai astui esiin puiden lomasta. Hänenkin silmänsä hehkuivat punaisina, mutta Shaddain hirviömäiseen ulkomuotoon ne sopivat Akselia paremmin. Shaddai piti selvästi näkyvillä juutalaisen uskon tunnuksia ja hänen takkuisesta parrastaan ja leveästä kamelinkarvahatustaan saattoi päätellä hänen olevan rabbi. Jokainen juutalainen, joka hänet olisi nyt nähnyt, olisi kuitenkin ajatellut hänen olevan jokin kammottava vääristymä Helvetistä. Kukaan ei olisi voinut erehtyä luulemaan häntä uskonmieheksi.
”Arvostan sitä, että saavuitte”, Aksel sanoi Shaddaille.
”Tietysti, herra Kron. Teidän voittonne on minunkin etuni”, Shaddai vastasi.
Vampyyrit pitivät toisiinsa kunnioittavaa etäisyyttä. He olivat kumpikin vanhoja ja lisäksi he olivat liittolaisia. Mutta juuri näistä syistä kumpikaan ei täysin voinut luottaa toiseen.
”Te olette ainoa tässä kaupungissa, jonka arvostelukykyyn voin riittävästi luottaa tässä asiassa. Olkaa rehellinen, Saddai, sillä sitä minä tarvitsen”, Aksel sanoi.
”Tietysti. Ja oletan, ettei minulla ole mitään vaaraa?” Shaddai vastasi.
”Ei tietenkään, minä tarvitsen vain teidän arvionne”, Aksel sanoi.
Sen sanottuaan Aksel vetäytyi vielä hiukan kauemmaksi nosferatusta. Shaddai jäi odottamaan, selvästi imarreltuna siitä, että hänelle oli uskottu tämä tärkeä arviointi.
Aksel Kron muutti muotoaan. Se tapahtui nopeasti hänen ollessaan jatkuvasti liikkeessä. Hänen nuorekas herrasmiehen hahmonsa muuttui suureksi, tummaturkkiseksi sudeksi, jonka silmissä oli edelleen punainen hehku. Suden kynnet olivat luonnottoman pitkät ja ne irrottivat maasta suuria multakokkareita suden juostessa Shaddain ympäri.
”Hyvin vakuuttavaa, erinomaista”, Shaddai sanoi nyökäten.
Susi pysähtyi ja naulitsi katseensa Shaddaihin. Samassa suden ympärille levisi läpitunkematon pimeys, joka nielaisi sisäänsä yllättyneen nosferatun. Aksel näki, ettei Shaddai ollut osannut odottaa sitä. Sabbatissa aikanaan taistellut vampyyri oli kyllä selvästi kohdannut luonnottoman pimeyden ennenkin, mutta Shaddain reaktiosta päätelleen hän ei ollut koskaan ollut kovin läheinen lasombrien kanssa. Shaddai oli joutua pakokauhun valtaan. Nopasti Aksel laski pimeyden, sillä hän ei halunnut joutua taisteluun liittolaisensa kanssa.
Hetken toivuttuaan Shaddai ryhdistäytyi ja näytti ärtyneeltä siitä, että oli tullut yllätetyksi. Aksel otti ihmismuotonsa.
”En osannut odottaa sinun käyttävän lasombrien kykyjä”, Shaddai tunnusti.
”Niin arvelinkin. Toivon sen olevan yllätys myös Zaccheus Manifoldille. Olen harjoitellut erästä voimakkaampaa kykyä, mutta en saa sitä vielä onnistumaan”, Aksel kertoi.
”Anna minun arvata. Haluat tehdä niitä kirottuja pimeyden lonkeroita”, Shaddai sanoi inhoa äänessään.
Aksel nyökkäsi.
”Mitä sinä arvelet?” Hän kysyi lopulta.
”Mitäkö arvelen? Sinä olet voimakas vampyyri, Aksel Kron”, Shaddai vastasi. Sitten hän räjähti nauramaan kummallista, rikkonaista naurua.
”Olen totisesti kiitollinen, että olet liittolaiseni etkä viholliseni. Mutta odotin sinulta… en tiedä, jotain muuta”, hän sanoi.
”Tiedän. En käyttänyt voimakkainta kykyäni, koska muuten emme voisi käydä nyt rehellistä keskustelua. Lisäksi minä luulen, että tremeret ovat kyllä varautuneet siihen, että koitan vaikuttaa heidän mieleensä ja tunteisiinsa. Heillä on varmasti keinonsa suojautua sellaisia kykyjä vastaan”, Aksel huomautti.
”Arvatenkin. On viisas valinta käyttää voimia, jotka vaikuttavat sinuun itseesi”, Shaddai myönsi.
He olivat hetken vaiti. Shaddai siveli mietteliäänä takkuista partaansa. Aksel näki, että jokin vaivasi häntä suuresti.
”Sinä haluat tietää minun suhteistani Lasombran klaaniin, oletan?” Aksel sanoi lopulta.
”Olen yllättynyt siitä”, Shaddai vastasi ja lisäsi: ”Ja pettynyt. Sinä tiedät varsin hyvin minun mielipiteeni heistä.”
Aksel nyökkäsi ja katsoi vaivaantuneena kaukaisuuteen. Hän ei olisi koskaan halunnut käydä kyseistä keskustelua Shaddain kanssa, mutta tiesi sen olevan välttämätön.
”Kaiser on ainoa, jonka olen koskaan tuntenut. En salaa suhdettani häneen, mutta haluan muistuttaa, että juuri minä annoin käskyn surmata hänet.”
”Kyllä ja arvostan sitä. Mutta minun on myönnettävä, että en tiennyt sinun kuuluneen Sabbatiin”, Shaddai sanoi terävästi.
”En tiennyt minäkään”, Aksel vastasi nyt ärtyneenä. Hän ei pitänyt keskustelun saamasta suunnasta. ”Mutta toki teidän täytyi tietää minun olemassaolostani? Miten Sabbat olisi antanut minun olla rauhassa kaikki ne vuodet?”
”Palmer Woods oli piispan aluetta. Lasombra piispan. Minun kaltaisillani ei ollut sinne mitään asiaa. Rehellisyyden nimissä, Aksel Kron, sinä olit minulle tuntematon. Nyt sanoisin, että olit Kaiserin varjeltu pieni salaisuus”, Shaddai sanoi.
Aksel ärähti ja liikahti niin nopeasti kohti Shaddaita, että yllättyi itsekin tunteenpurkauksestaan. Hän kuitenkin hillitsi mielensä ja käänsi katseensa pois julkeasta nosferatusta.
”Kuten totesimme, se on ollutta ja mennyttä. Kaiser on kuollut”, Shaddai sanoi tyynnytelläkseen Akselia. Ehkä hän ymmärsi ylittäneensä Akselin rajat.
”Zaccheus Manifold aikoo käyttää sekundanttia, niin olen ymmärtänyt”, hän sanoi sitten palauttaakseen keskustelun sen alkuperäiseen aiheeseen.
”Kyllä, mutta minä pidän sellaista menettelyä raukkamaisena. Taistelen itse”, Aksel vastasi.
”Onko sinulla aavistusta, kuka sekundantti on?” Shaddai kysyi.
”Ei. Se voi olla kuka vain. Tai mikä vain, mahdollisesti”, Aksel sanoi.
Shaddain miettiväisillä kasvoilla käväisi ovela ilme.
”Minusta tuntuu, että joillain on aavistus asiasta. Tapasimme koko lauman voimin eilen ja sanotaanko niin, että jotain salaisuuksia meidän omat tremeremme hautovat”, Shaddai sanoi.
Kun Aksel ei vastannut mitään, hän lisäsi:
”Luulisin, että Benjaminen kanssa.”
Aksel käänsi nopeasti katseensa nosferatuun. Hän tarkkaili tämän ilmeitä ja eleitä selvittääkseen, mitä Shaddai tarkoitti.
”Benjamine ei salaa minulta mitään”, Aksel vastasi.
”Oletko aivan varma? Minä luulen, että juuri hän on tämän asian takana. En toki tiedä mikä se on, mutta minä pystyn saamaan sen helposti selville kysymällä laumalaisiltani”, Shaddai sanoi.
”Jos Benjamine salaa minulta jotain, hänellä täytyy olla siihen hyvä syy. Luotan häneen”, Aksel vastasi tauon jälkeen.
”Kuten luotit Kaiseriin?” Shaddai kysyi.
Akselin ilme synkistyi. Hän ei heti keksinyt mitään vastattavaa Shaddaille, minkä tämä pisti riemastuneena merkille.
”Minä kiitän sinua avustasi, mutta nyt minun on lähdettävä”, Aksel sanoi jäätävästi. Hän kumarsi Shaddaille ja lähti ripeästi kulkemaan autolleen.
Shaddai oli halunnut kylvää epäilyksen siemenen Akselin mieleen. Oliko hän onnistunut siinä? Aksel ei halunnut myöntää sitä, mutta jokin oli muuttunut. Hän tiesi kyllä, että vampyyriin oli vaikea luottaa. Vampyyriin ei pitänyt luottaa, sillä heille oli ominaista pettää liittolaisensa. Jokainen vampyyri ajatteli vain itseään. Oliko Benjamine vain uusi Kaiser? Sen ajatuksen Shaddai oli nostanut ilmoille ja hiljalleen se alkoi ottaa muotoa Akselin mielessä.
Detroit 2018
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 22.05.2024 15:42
Se, että vaulderie epäonnistui, oli hänen oma syynsä. Benjamine oli taas kerran antanut verenhimon ottaa itsestään vallan. Benjamine oli taas pettynyt itseensä, tai siihen että Aksel joutui olemaan häneen pettynyt. Vaikka Aksel pystyikin estämään Benjaminea tekemästä typeryyksiä riippuvuutensa vallassa, oli rituaali silti mennyt pilalle. Benjaminen piti jotenkin korvata asia Akselille. Käytös ei ollut Akselin kiintymyksen arvoista.
Se ei ollut ensimmäinen Benjaminen pilaama vaulderie. Hän oli päässyt osaksi Sabbatin laumaa, joten hän pystyi suoriutumaan vaulderiesta kunnialla. Mutta ei aina, hänen oli myönnettävä. Pilaamansa rituaalit hänen oli hyvitettävä papilleen, ductukselleen ja laumalleen, ja nyt siis Akselille. Mutta miten?
Miten kauan siitä oikein jo oli? Benjamine muisteli miten Huntin laumassa sovitettiin rikkomuksia. Useimmiten, niin ainakin Benjaminen tapauksessa, oli juostava toisten asioilla. Benjamine muisti kuinka hänen oli varastettava uusia vaatteita, ensin Huntille, ja sitten muillekin lauman veljille ja sisarille. Eikä mitä tahansa halpoja, vanhoja riepuja. Hänen oli ryhdyttävä pitämään kirjaa vaatteista, merkeistä ja väreistä, koska vaatimukset olivat toinen toistaan tarkempia. Oli siinäkin käyttöä sihteerikurssin opeille. Vaikka Benjamine, tai tuohon aikaan pelkkä Ben, olikin onnellinen että hänellä oli lauma johon kuulua, hän oli helpottunut siitä ettei veljiä tai sisaria ollut sen enempää.
Lapsena Benjamine oli toivonut että hänellä olisi sisaruksia, mieluiten useita. Edes yksi. Silloin hänen ei olisi tarvinnut yksin olla äitiä varten. Jos hänellä olisi ollut sisaruksia, hän ei olisi ollut yksinäinen lapsi, eikä isä olisi jättänyt heitä, eikä äiti olisi ollut onneton, koska, no... Silloin hän ei olisi ollut syy vanhempiensa eroon, koska silloin he eivät olisi eronneet, vaan kaikki olisivat olleet yhdessä ja onnellisia. Noista lapsuuden toiveista oli paljon kauemmin, mutta ne Benjamine muisti paljon pistävämpinä kuin Huntin lauman rangaistukset.
Ja nyt hänellä yhtäkkiä olikin aitoja sisaruksia, liian myöhään. Tai ainakin puolisisaruksia. Koska isä oli hylännyt äidin, ja hänet, ja ottanut uuden vaimon, tai siis kaksi. Mitä yhteistä Benjaminella oli siskonsa ja veljensä kanssa? Mitä hän voisi heidän kanssaan jakaa? Miten Benjamine voisi samaistua 30 vuotta nuorempiin sisaruksiinsa, jotka eivät olleet kummajaisia, joilla oli eri äiti, ja jotka eivät olleet kainiitteja ja koukussa vereen? Hän ei alkuunkaan tuntenut sisaruksiaan, joten mitä hän edes saattoi tuntea heitä kohtaan?
Benjamine silti tunsi jotain sisaruksiaan kohtaan, joita ei ollut koskaan edes tavannut. Hän ei ollut varma mitä se oli, mutta hän tiesi mitä se ei ollut. Se ei ollut ihannointia, kuten hän tunsi Aksel Kronia kohtaan, tai samanlaista velvollisuutta kuin hän koki äitiään kohtaan. Se ei myöskään ollut sitä katkeraa kaipauksen ja halveksunnan sekoitusta, jota hän oli oppinut tuntemaan isäänsä kohtaan, joka oli muuttunut entistä hämmentävämmäksi nyt kun hän oli tavannut isänsä ja todennut hänet paljon inhimillisemmäksi todellisuudessa kuin kuvitelmissaan.
Se oli sen sijaan jotakin samankaltaista kuin se mitä hän oli tuntenut Sabbatissa laumansa jäseniä kohtaan. He olivat olleet Benjaminelle adoptioperhe jolla oli jaettu identiteetti, ensimmäinen sellainen useamman kuin kahden henkilön kesken, kaikkine vaikeuksineen ja dysfunktioineen. He olivat kaikki erilaisia, ja myös eripuraisia, mutta lauma ja vaulderie sitoi heidät yhteen. Sillä tavoin hän tunsi nyt ventovieraita nuorempia sisaruksiaan kohtaan.
Mutta se ei tarkoittanut, että hän haluaisi tavata heitä. Se tarkoitti, että hän halusi suojella heitä. Benjamine ei toivonut heitä luokseen, koska Detroit ei ollut heille turvallinen paikka. Varsinkin salainen sota Tremereitä vastaan oli vaara, joka olisi voinut tuhota Benjaminen nuoret sisarukset ennen kuin he edes ymmärsivät olevansa vaarassa. Hän ei tiennyt miten sisaruksilla asiat olivat siellä missä he asuivat, tai isän kanssa, mutta hän ei voinut myöskään jättää Akselia vieraillakseen heidän luonaan, sillä hänen paikkansa oli Akselin rinnalla. Aksel tarvitsi häntä, ja sisarusten elämä oli myöskin luultavasti parempaa ilman Benjaminea. Benjamine suojeli sisaruksiaan luultavasti parhaiten pysymällä heistä toistaiseksi etäällä, ja auttamalla Aksel Kronia kukistamaan Tremeret. Hän täytti velvollisuutensa perhettäänkin kohtaan parhaiten hyvittämällä hairahduksensa Akselille.
Se ei ollut ensimmäinen Benjaminen pilaama vaulderie. Hän oli päässyt osaksi Sabbatin laumaa, joten hän pystyi suoriutumaan vaulderiesta kunnialla. Mutta ei aina, hänen oli myönnettävä. Pilaamansa rituaalit hänen oli hyvitettävä papilleen, ductukselleen ja laumalleen, ja nyt siis Akselille. Mutta miten?
Miten kauan siitä oikein jo oli? Benjamine muisteli miten Huntin laumassa sovitettiin rikkomuksia. Useimmiten, niin ainakin Benjaminen tapauksessa, oli juostava toisten asioilla. Benjamine muisti kuinka hänen oli varastettava uusia vaatteita, ensin Huntille, ja sitten muillekin lauman veljille ja sisarille. Eikä mitä tahansa halpoja, vanhoja riepuja. Hänen oli ryhdyttävä pitämään kirjaa vaatteista, merkeistä ja väreistä, koska vaatimukset olivat toinen toistaan tarkempia. Oli siinäkin käyttöä sihteerikurssin opeille. Vaikka Benjamine, tai tuohon aikaan pelkkä Ben, olikin onnellinen että hänellä oli lauma johon kuulua, hän oli helpottunut siitä ettei veljiä tai sisaria ollut sen enempää.
Lapsena Benjamine oli toivonut että hänellä olisi sisaruksia, mieluiten useita. Edes yksi. Silloin hänen ei olisi tarvinnut yksin olla äitiä varten. Jos hänellä olisi ollut sisaruksia, hän ei olisi ollut yksinäinen lapsi, eikä isä olisi jättänyt heitä, eikä äiti olisi ollut onneton, koska, no... Silloin hän ei olisi ollut syy vanhempiensa eroon, koska silloin he eivät olisi eronneet, vaan kaikki olisivat olleet yhdessä ja onnellisia. Noista lapsuuden toiveista oli paljon kauemmin, mutta ne Benjamine muisti paljon pistävämpinä kuin Huntin lauman rangaistukset.
Ja nyt hänellä yhtäkkiä olikin aitoja sisaruksia, liian myöhään. Tai ainakin puolisisaruksia. Koska isä oli hylännyt äidin, ja hänet, ja ottanut uuden vaimon, tai siis kaksi. Mitä yhteistä Benjaminella oli siskonsa ja veljensä kanssa? Mitä hän voisi heidän kanssaan jakaa? Miten Benjamine voisi samaistua 30 vuotta nuorempiin sisaruksiinsa, jotka eivät olleet kummajaisia, joilla oli eri äiti, ja jotka eivät olleet kainiitteja ja koukussa vereen? Hän ei alkuunkaan tuntenut sisaruksiaan, joten mitä hän edes saattoi tuntea heitä kohtaan?
Benjamine silti tunsi jotain sisaruksiaan kohtaan, joita ei ollut koskaan edes tavannut. Hän ei ollut varma mitä se oli, mutta hän tiesi mitä se ei ollut. Se ei ollut ihannointia, kuten hän tunsi Aksel Kronia kohtaan, tai samanlaista velvollisuutta kuin hän koki äitiään kohtaan. Se ei myöskään ollut sitä katkeraa kaipauksen ja halveksunnan sekoitusta, jota hän oli oppinut tuntemaan isäänsä kohtaan, joka oli muuttunut entistä hämmentävämmäksi nyt kun hän oli tavannut isänsä ja todennut hänet paljon inhimillisemmäksi todellisuudessa kuin kuvitelmissaan.
Se oli sen sijaan jotakin samankaltaista kuin se mitä hän oli tuntenut Sabbatissa laumansa jäseniä kohtaan. He olivat olleet Benjaminelle adoptioperhe jolla oli jaettu identiteetti, ensimmäinen sellainen useamman kuin kahden henkilön kesken, kaikkine vaikeuksineen ja dysfunktioineen. He olivat kaikki erilaisia, ja myös eripuraisia, mutta lauma ja vaulderie sitoi heidät yhteen. Sillä tavoin hän tunsi nyt ventovieraita nuorempia sisaruksiaan kohtaan.
Mutta se ei tarkoittanut, että hän haluaisi tavata heitä. Se tarkoitti, että hän halusi suojella heitä. Benjamine ei toivonut heitä luokseen, koska Detroit ei ollut heille turvallinen paikka. Varsinkin salainen sota Tremereitä vastaan oli vaara, joka olisi voinut tuhota Benjaminen nuoret sisarukset ennen kuin he edes ymmärsivät olevansa vaarassa. Hän ei tiennyt miten sisaruksilla asiat olivat siellä missä he asuivat, tai isän kanssa, mutta hän ei voinut myöskään jättää Akselia vieraillakseen heidän luonaan, sillä hänen paikkansa oli Akselin rinnalla. Aksel tarvitsi häntä, ja sisarusten elämä oli myöskin luultavasti parempaa ilman Benjaminea. Benjamine suojeli sisaruksiaan luultavasti parhaiten pysymällä heistä toistaiseksi etäällä, ja auttamalla Aksel Kronia kukistamaan Tremeret. Hän täytti velvollisuutensa perhettäänkin kohtaan parhaiten hyvittämällä hairahduksensa Akselille.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 28.05.2024 17:21
Detroit, lokakuu 2018
Avery Craftman laskeutui kivisiä kierreportaita alas kellariin. Se oli louhittu hyvin syvälle maaperään ja siksi ilma kellarissa oli kylmää ja kosteaa. Avery ei olisi halunnut olla siellä. Hän liikkui kivisellä käytävällä varovasti, kuin peläten jonkin näkymättömän käyvän kimppuunsa koska tahansa. Mustassa kallioseinissä näkyi valkoisia ja punaisia malmisuonia. Avery tiesi paikan olleen joskus pyhä alkuperäiskansalle ja koki olevansa tunkeilija tuossa tunnelissa, jossa kenties vielä liikkui luonnonhenkiä. Vaikka Avery ei uskonutkaan henkiin, jokin paikassa sai hänet ajattelemaan, että niitä kenties sittenkin oli olemassa.
Lopulta hän tuli metalliselle ovelle. Se oli paksu ja raskas ovi, joka oli suljettu ulkopuolelta kolmella vahvalla salvalla ja yhdellä suojaloitsulla. Avery ryhtyi purkamaan loitsua. Hän toimi keskittyneesti ja harkitsi jokaista sanaansa ja liikettään. Hänen olisi asetettava loitsu uudelleen käyntinsä jälkeen.
Lopulta Avery oli valmis. Hän avasi metallisalvat ja kiersi suurta pyörää avatakseen oven.
Sisällä oli pimeää lukuun ottamatta seinille ripustettuja lasipalloja, joissa paloi maaginen tuli. Se oli kelmeää, eikä valaissut tilaa erityisen hyvin. Maagisten liekkien heikossa valossakin saattoi kuitenkin nähdä, että matalassa kellaritilassa säilytettiin kivisiä laatikoita.
”Mojang, missä sinä olet?” Avery huusi hämäryyteen.
Hän kuuli pian laahustavien askelten äänen ja omituisen kirskunnan, kun pitkät kynnet raapivat kivilattiaa vasten. Mojang oli ollut lepäämässä, mutta se vastasi Averyn kutsuun kuuliaisesti. Avery oli nähnyt sen vain muutaman kerran aikaisemmin. Hän ei tiennyt mikä otus se oli, eikä välittänytkään tietää. Mojang oli suurikokoinen, kahdella raajalla kulkeva olento, mutta niin nälkiintynyt ja nujerrettu, että se kulki miltei kaksin kerroin. Sillä oli pitkät, riippuvat eturaajat, jotka muistuttivat käsiä. Sen pää oli koiramainen ja sillä oli pitkässä kuonossaan rivi teräviä hampaita, mutta sillä ei ollut korvia tai kirsua. Niiden paikalla oli vain reiät. Mojang näytti siltä, että sillä olisi pitänyt olla paksu karvapeite, mutta se oli täysin kalju. Sen iho oli kelmeän harmaa ja sillä oli rottamainen häntä. Sen silmät olivat vain kaksi sumeaa, kallosta ulos pullistunutta palloa. Koska Mojang vaikutti sekä kuurolta että sokealta, eikä sillä ollut nenää, Averyn oli vaikea tietää, minkä aistin varassa se eli.
”Mojang, olen tullut hakemaan tärkeää olemusta”, Avery sanoi otukselle. Hänen äänensä värisi hiukan, kun hän meni Mojangin lähelle. Avery ei halunnut katsoa sitä, sillä hän koki voimakasta sääliä otusta kohtaan. Mojang oli elävä olento, mutta sitä oli kidutettu ja se oli suljettu pimeään kellariin koko loppu elämäkseen. Sillä oli hirvittävä kohtalo.
Avery otti kaapunsa taskusta hioskolvia muistuttavan pullon, joka oli sinetöity vahalla. Vahaan oli kaiverrettu maagisia symboleita.
”Tuo minulle Pimeys”, Avery pyysi.
Mojang otti kolvin koukkusormiseen käteensä, jossa oli pitkät, mustat kynnet. Se lähti raahustamaan yhtä kivistä laatikkoa kohti. Avery sulki silmänsä, sillä hän ei halunnut nähdä, mitä Mojang teki. Hän kuuli, miten raskas, kivinen kansi liukui pois laatikon päältä. Sitten hän kuuli Mojangin ärisevän ja murisevan ja liikkuvan nopeasti, aivan kuin se olisi kamppaillut jonkun tai jonkin kanssa. Mojang päästi ulahduksen, sitten murahduksen ja lopulta kamppailu vaikutti olevan ohi. Avery kuuli, miten kivinen kansi laitettiin takaisin paikoilleen.
Mojang raahusti Averyn luokse ja ojensi hänelle kolvin. Se oli täyttynyt jollakin mustalla, joka vaikutti olevan nestettä, mutta joka liikkui villisti kolvin sisällä. Avery tarkisti, että sinetti oli edelleen ehjä.
”Kiitos”, hän sanoi Mojangille. Avery ei uskonut, että kovin moni kiitti otusta, mutta hän halusi osoittaa sille hiukan ystävällisyyttä.
Mojang ei vastannut. Se seisoi vaiti paikoillaan, kunnes Averylle tuli kiusaantunut olo. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi ulos kellariholvista. Avery sulki metallioven, lukitsi salvat ja piirsi huolellisesti suojakehän oveen, jottei mikään pääsisi sieltä ulos.
*****
Triston Sheppard tuli tajuihinsa, kun kirkas valo osui häntä silmiin. Hän käänsi päänsä nopeasti pois valosta ja tunsi samalla kammottavan säryn ohimollaan.
Triston koitti muistella, mitä oikein oli tapahtunut. Hän oli lähtenyt töistä myöhään, sillä kirjastoon tehdyn hyökkäyksen jälkeen vartiointia oli lisätty tuntuvasti. Hän oli ollut väsynyt ja nälkäinen ja päättänyt mennä hakemaan pizzan kotimatkallaan.
Triston pinnisteli muistiaan. Oliko hän päässyt pizzerialle asti? Ajattelu tuntui tekevän kipeää. Tristonia oli selvästi lyöty päähän ja hän arveli menettäneensä runsaasti verta, sillä häntä pyörrytti ja janotti. Hän avasi silmänsä hitaasti ja pyrki istumaan, sillä hän tunsi makaavansa kostealla ja kylmällä lattialla.
”Kas vain, sinä tulit tajuihisi”, sanoi naisääni Tristonin vierestä. Ääni ei ollut ystävällinen tai miellyttävä, eikä siksi vaikuttanut kuuluvan ensiapuhenkilökunnalle. Puhuja ei tuntunut olevan huolissaan Tristonista tai tämän voinnista.
Tristonia huimasi, kun hän nousi ylös. Koko huone tuntui pyörivän. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja tunsi kipua rinnassaan. Triston näki, että hänen tummansininen samettitakkinsa oli kostunut verestä. Hänet oli piesty pahoin. Nainen hänen lähellään kulki edes takaisin huoneessa. Triston yritti saada päänsä selväksi, sillä tajunnan palautuessa hän alkoi oivaltaa tilanteensa vaarallisuuden. Hän vei käden taskuunsa. Se oli tyhjä. Triston kokeili hätääntyneenä kaulaansa ja totesi riipuksensa olevan poissa. Häneltä oli viety aseet ja kaikki esineet, joita hän olisi voinut käyttää taisteluun. Se, joka oli käynyt hänen kimppuunsa, tiesi selvästi mihin hän kykeni.
Nyt Triston ymmärsi lopullisesti tilanteensa toivottomuuden ja joutui kamppailemaan pitääkseen pakokauhun loitolla. Hän siristeli silmiään nähdäkseen huoneen, jossa oli. Kirkas valo katossa oli suunnattu häneen, mutta muu huone oli hämärä.
Hän vaikutti olevan jonkinlaisessa makuuhuoneessa, sillä hän istui lattialla lähellä sänkyä. Nainen, joka oli puhunut, kulki hermostuneen ja kiukkuisen oloisena ympäri pientä huonetta ja mutisi itsekseen. Triston kurtisi kulmiaan. Nainen näytti tutulta.
”Sinä olet Dana King”, Triston ähkäisi oivaltaessaan, kuka nainen oli. Hän oli lukenut naisen haastattelun Business Todaysta eräänä päivänä hammaslääkärin odotushuoneessa.
Nainen kääntyi katsomaan häntä ärtyneenä ja Triston tukahdutti huudon. Dana Kingin silmät olivat kauttaaltaan mustat.
Mutta ennen kuin Triston tai Dana ehtivät tehdä muuta, Tristonin huomio kiinnittyi toiseen sänkyyn huoneen vastakkaisella seinällä ja siellä tapahtuviin kammottaviin asioihin. Sängyllä makasi nuori nainen kalpeana ja liikkumattomana. Naisen käsi roikkui velttona laidan yli. Hänen päälleen oli kumartunut mies, jonka kasvoja Triston ei nähnyt, sillä mies oli haudannut ne naisen kaulaan.
Naisen käsivartta peitti tummansinisen samettitakin hiha. Triston nousi vapisevin jaloin seisomaan. Hänen oli häädettävä mies. Hänen oli autettava naista, joka oli joutunut miehen uhriksi. Hän tunsi naisen.
”Mirabel!” Triston huusi, mutta nainen ei reagoinut.
Dana King tarttui Tristoniin takaapäin ja kiskoi hänen kätensä selän taakse.
”Ole vaiti ja anna herra Peytonin hoitaa asiansa”, Dana ärähti.
Triston oli heikko ja pahoinvoiva, mutta hän ei voinut katsella toimettomana ystävänsä pahoinpitelyä. Hän huusi ja riuhtoi ja potki. Dana Kingin ote oli vahva. Triston näki, miten mies kohottautui ylös ja loi tyytyväisen katseen häneen.
”Pidä hänet aloillaan, Dana. Minun tyttöni tarvitsee pian ravintoa ja tuo mies tuoksuu houkuttelevalta avohaavoineen”, mies sanoi.
”Kuka piru sinä olet! Jätä Mirabel rauhaan!” Triston huusi.
”Heti kun olen tehnyt hänestä jälkeläiseni. Sitten hän saa tyydyttää nälkänsä sinuun, sillä sinutkin pitää tyhjentää ja minä olen jo täynnä”, mies sanoi hyvin asiallisesti ja tunteettomasti.
Triston seurasi kauhuissaan, miten mies viilsi pienellä tikarilla oman ranteensa auki, kohotti Mirabelin elottoman pään toisen käsivartensa varaan ja valutti ranteestaan verta hänen avonaiseen suuhunsa. Koko toimituksen ajan Triston huusi ja Dana King piteli häntä aloillaan. Sitten Mirabel avasi silmänsä. Aivan kuin hän ei olisikaan ollut kuollut, aivan kuin hän ei olisi ollut lainkaan tietoinen niistä kauheuksista, joita hänelle oli tehty. Aluksi Triston tunsi helpotusta nähdessään Mirabelin elossa. Mutta kun Mirabel käänsi katseensa häneen, Triston tajusi, että oikea Mirabel oli poissa. Mies väisti, kun Mirabel, tai jokin, joka näytti häneltä, syöksyi Tristonin kimppuun.
Triston ei muistanut kuolemaansa. Hän ei muistanut henkiin heräämistään. Kun hän seuraavan kerran tuli tajuihinsa, hän maistoi tuoreen veren suussaan ja näki elottoman, nuoren miehen ruumiin maassa lähellä itseään. Hän ei tiennyt, kuka oli tappanut miehen, mutta miehen kaula oli raadeltu auki.
Silmänurkastaan Triston näki liikettä. Hän kääntyi nopeasti liikkeen suuntaan ja tietämättä miksi, hänelle tuli halu hyökätä.
”Triston, älä!” Nainen huusi. Nainen, Triston ajatteli. Mirabel.
Se havahdutti Tristonin. Hän näki kauhistuneen, kalpean Mirabelin istuvan lattialla vierellään. Mirabel itki verisiä kyyneleitä, jotka hän pyyhki sinisen samettitakkinsa hihaan.
”Mirabel, oletko sinä kunnossa?” Triston töksäytti, kun ei keksinyt muuta sanottavaa.
”Triston, hän on Tremere”, Mirabel sai sanottua ja osoitti jonnekin Tristonin taakse.
Triston kääntyi katsomaan miestä, joka oli pahoinpidellyt Mirabelia. Dana King seisoi yhä miehen rinnalla, mutta mies oli kiinnostuneempi juttelemaan toiselle miehelle, joka oli saapunut huoneeseen. Kädessään tuo toinen mies piti lasista kolvia, jonka sisällä pyörteili jotain mustaa.
”Ei, Avery, näitä ei häiritä. Nämä ovat minun omia jälkeläisiäni”, mies sanoi tiukasti.
Averyksi kutsuttu mies katsoi Tristonia ja Mirabelia harmistuneen oloisena.
”Ovatko he… sellaisia”, hän kysyi äänessään epäilystä ja kateutta.
”Kyllä, he ovat aitoja Tremereitä. Ja minä pidän heitä tiukasti silmällä, sillä en ole valmis menettämään jälkeläisiä, joita on näin vaikea hankkia ja jotka ovat äärimmäisen arvokkaita”, mies sanoi. Hän kuulosti ylpeältä.
”Mutta te käskitte minun hakea Pimeyden”, Avery sanoi kiukkuisena.
”Ja minulla on sopivat ehdokkaat sille. Minulla on tallessa kaksi miestä, jotka eivät ole noudattaneet riittävää huolellisuutta Chanrtyn siivouksessa. He saavat antaa kehonsa Pimeydelle. Ja me teemme sen vielä tänään, Avery, sillä meillä alkaa aika käymään vähiin”, mies jatkoi ja otti kolvin Averyn kädestä.
Sitten hän kääntyi katsomaan Tristonia ja Mirabelia:
”Te saatte jäädä tänne lepäämään, lapseni. Minä olen Holman Peyton. Tulen katsomaan teitä huomenna. Tervetuloa Tremeren klaaniin”, hän sanoi ja hymyili julmasti ja voitonriemuisesti.
Holman Peyton ja Avery lähtivät huoneesta. Dana King otti maassa makaavaa ruumista jalasta, ja lähti raahaamaan häntä ulos. Ovi lyötiin kiinni Danan jälkestä ja Triston ja Mirabel kuulivat, miten se lukittiin ulkopuolelta.
He istuivat pitkään ja hiljaa ikkunattomassa huoneessaan. Siellä oli kaksi vuodetta, pieni pöytä ja peili sekä vanha, kauhtunut matto lattialla. Yksi paljas sähkölamppu valaisi huonetta. He tiesivät kumpikin, missä he olivat, kuultuaan Holman Peytonin mainitsevan Tremeren. Kumpikaan heistä ei olisi halunnut olla siellä. Kumpikaan heistä ei halunnut ajatella sitä, mitä heille oli tapahtunut. Triston tunsi valtavan tyhjyyden sisällään ja hiljaisuuden, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ja Mirabel olivat saaneet maksaa kalliisti viimeisestä työvuorostaan kirjastolla. Triston mietti, milloin joku keksisi kaivata heitä?
Avery Craftman laskeutui kivisiä kierreportaita alas kellariin. Se oli louhittu hyvin syvälle maaperään ja siksi ilma kellarissa oli kylmää ja kosteaa. Avery ei olisi halunnut olla siellä. Hän liikkui kivisellä käytävällä varovasti, kuin peläten jonkin näkymättömän käyvän kimppuunsa koska tahansa. Mustassa kallioseinissä näkyi valkoisia ja punaisia malmisuonia. Avery tiesi paikan olleen joskus pyhä alkuperäiskansalle ja koki olevansa tunkeilija tuossa tunnelissa, jossa kenties vielä liikkui luonnonhenkiä. Vaikka Avery ei uskonutkaan henkiin, jokin paikassa sai hänet ajattelemaan, että niitä kenties sittenkin oli olemassa.
Lopulta hän tuli metalliselle ovelle. Se oli paksu ja raskas ovi, joka oli suljettu ulkopuolelta kolmella vahvalla salvalla ja yhdellä suojaloitsulla. Avery ryhtyi purkamaan loitsua. Hän toimi keskittyneesti ja harkitsi jokaista sanaansa ja liikettään. Hänen olisi asetettava loitsu uudelleen käyntinsä jälkeen.
Lopulta Avery oli valmis. Hän avasi metallisalvat ja kiersi suurta pyörää avatakseen oven.
Sisällä oli pimeää lukuun ottamatta seinille ripustettuja lasipalloja, joissa paloi maaginen tuli. Se oli kelmeää, eikä valaissut tilaa erityisen hyvin. Maagisten liekkien heikossa valossakin saattoi kuitenkin nähdä, että matalassa kellaritilassa säilytettiin kivisiä laatikoita.
”Mojang, missä sinä olet?” Avery huusi hämäryyteen.
Hän kuuli pian laahustavien askelten äänen ja omituisen kirskunnan, kun pitkät kynnet raapivat kivilattiaa vasten. Mojang oli ollut lepäämässä, mutta se vastasi Averyn kutsuun kuuliaisesti. Avery oli nähnyt sen vain muutaman kerran aikaisemmin. Hän ei tiennyt mikä otus se oli, eikä välittänytkään tietää. Mojang oli suurikokoinen, kahdella raajalla kulkeva olento, mutta niin nälkiintynyt ja nujerrettu, että se kulki miltei kaksin kerroin. Sillä oli pitkät, riippuvat eturaajat, jotka muistuttivat käsiä. Sen pää oli koiramainen ja sillä oli pitkässä kuonossaan rivi teräviä hampaita, mutta sillä ei ollut korvia tai kirsua. Niiden paikalla oli vain reiät. Mojang näytti siltä, että sillä olisi pitänyt olla paksu karvapeite, mutta se oli täysin kalju. Sen iho oli kelmeän harmaa ja sillä oli rottamainen häntä. Sen silmät olivat vain kaksi sumeaa, kallosta ulos pullistunutta palloa. Koska Mojang vaikutti sekä kuurolta että sokealta, eikä sillä ollut nenää, Averyn oli vaikea tietää, minkä aistin varassa se eli.
”Mojang, olen tullut hakemaan tärkeää olemusta”, Avery sanoi otukselle. Hänen äänensä värisi hiukan, kun hän meni Mojangin lähelle. Avery ei halunnut katsoa sitä, sillä hän koki voimakasta sääliä otusta kohtaan. Mojang oli elävä olento, mutta sitä oli kidutettu ja se oli suljettu pimeään kellariin koko loppu elämäkseen. Sillä oli hirvittävä kohtalo.
Avery otti kaapunsa taskusta hioskolvia muistuttavan pullon, joka oli sinetöity vahalla. Vahaan oli kaiverrettu maagisia symboleita.
”Tuo minulle Pimeys”, Avery pyysi.
Mojang otti kolvin koukkusormiseen käteensä, jossa oli pitkät, mustat kynnet. Se lähti raahustamaan yhtä kivistä laatikkoa kohti. Avery sulki silmänsä, sillä hän ei halunnut nähdä, mitä Mojang teki. Hän kuuli, miten raskas, kivinen kansi liukui pois laatikon päältä. Sitten hän kuuli Mojangin ärisevän ja murisevan ja liikkuvan nopeasti, aivan kuin se olisi kamppaillut jonkun tai jonkin kanssa. Mojang päästi ulahduksen, sitten murahduksen ja lopulta kamppailu vaikutti olevan ohi. Avery kuuli, miten kivinen kansi laitettiin takaisin paikoilleen.
Mojang raahusti Averyn luokse ja ojensi hänelle kolvin. Se oli täyttynyt jollakin mustalla, joka vaikutti olevan nestettä, mutta joka liikkui villisti kolvin sisällä. Avery tarkisti, että sinetti oli edelleen ehjä.
”Kiitos”, hän sanoi Mojangille. Avery ei uskonut, että kovin moni kiitti otusta, mutta hän halusi osoittaa sille hiukan ystävällisyyttä.
Mojang ei vastannut. Se seisoi vaiti paikoillaan, kunnes Averylle tuli kiusaantunut olo. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi ulos kellariholvista. Avery sulki metallioven, lukitsi salvat ja piirsi huolellisesti suojakehän oveen, jottei mikään pääsisi sieltä ulos.
*****
Triston Sheppard tuli tajuihinsa, kun kirkas valo osui häntä silmiin. Hän käänsi päänsä nopeasti pois valosta ja tunsi samalla kammottavan säryn ohimollaan.
Triston koitti muistella, mitä oikein oli tapahtunut. Hän oli lähtenyt töistä myöhään, sillä kirjastoon tehdyn hyökkäyksen jälkeen vartiointia oli lisätty tuntuvasti. Hän oli ollut väsynyt ja nälkäinen ja päättänyt mennä hakemaan pizzan kotimatkallaan.
Triston pinnisteli muistiaan. Oliko hän päässyt pizzerialle asti? Ajattelu tuntui tekevän kipeää. Tristonia oli selvästi lyöty päähän ja hän arveli menettäneensä runsaasti verta, sillä häntä pyörrytti ja janotti. Hän avasi silmänsä hitaasti ja pyrki istumaan, sillä hän tunsi makaavansa kostealla ja kylmällä lattialla.
”Kas vain, sinä tulit tajuihisi”, sanoi naisääni Tristonin vierestä. Ääni ei ollut ystävällinen tai miellyttävä, eikä siksi vaikuttanut kuuluvan ensiapuhenkilökunnalle. Puhuja ei tuntunut olevan huolissaan Tristonista tai tämän voinnista.
Tristonia huimasi, kun hän nousi ylös. Koko huone tuntui pyörivän. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja tunsi kipua rinnassaan. Triston näki, että hänen tummansininen samettitakkinsa oli kostunut verestä. Hänet oli piesty pahoin. Nainen hänen lähellään kulki edes takaisin huoneessa. Triston yritti saada päänsä selväksi, sillä tajunnan palautuessa hän alkoi oivaltaa tilanteensa vaarallisuuden. Hän vei käden taskuunsa. Se oli tyhjä. Triston kokeili hätääntyneenä kaulaansa ja totesi riipuksensa olevan poissa. Häneltä oli viety aseet ja kaikki esineet, joita hän olisi voinut käyttää taisteluun. Se, joka oli käynyt hänen kimppuunsa, tiesi selvästi mihin hän kykeni.
Nyt Triston ymmärsi lopullisesti tilanteensa toivottomuuden ja joutui kamppailemaan pitääkseen pakokauhun loitolla. Hän siristeli silmiään nähdäkseen huoneen, jossa oli. Kirkas valo katossa oli suunnattu häneen, mutta muu huone oli hämärä.
Hän vaikutti olevan jonkinlaisessa makuuhuoneessa, sillä hän istui lattialla lähellä sänkyä. Nainen, joka oli puhunut, kulki hermostuneen ja kiukkuisen oloisena ympäri pientä huonetta ja mutisi itsekseen. Triston kurtisi kulmiaan. Nainen näytti tutulta.
”Sinä olet Dana King”, Triston ähkäisi oivaltaessaan, kuka nainen oli. Hän oli lukenut naisen haastattelun Business Todaysta eräänä päivänä hammaslääkärin odotushuoneessa.
Nainen kääntyi katsomaan häntä ärtyneenä ja Triston tukahdutti huudon. Dana Kingin silmät olivat kauttaaltaan mustat.
Mutta ennen kuin Triston tai Dana ehtivät tehdä muuta, Tristonin huomio kiinnittyi toiseen sänkyyn huoneen vastakkaisella seinällä ja siellä tapahtuviin kammottaviin asioihin. Sängyllä makasi nuori nainen kalpeana ja liikkumattomana. Naisen käsi roikkui velttona laidan yli. Hänen päälleen oli kumartunut mies, jonka kasvoja Triston ei nähnyt, sillä mies oli haudannut ne naisen kaulaan.
Naisen käsivartta peitti tummansinisen samettitakin hiha. Triston nousi vapisevin jaloin seisomaan. Hänen oli häädettävä mies. Hänen oli autettava naista, joka oli joutunut miehen uhriksi. Hän tunsi naisen.
”Mirabel!” Triston huusi, mutta nainen ei reagoinut.
Dana King tarttui Tristoniin takaapäin ja kiskoi hänen kätensä selän taakse.
”Ole vaiti ja anna herra Peytonin hoitaa asiansa”, Dana ärähti.
Triston oli heikko ja pahoinvoiva, mutta hän ei voinut katsella toimettomana ystävänsä pahoinpitelyä. Hän huusi ja riuhtoi ja potki. Dana Kingin ote oli vahva. Triston näki, miten mies kohottautui ylös ja loi tyytyväisen katseen häneen.
”Pidä hänet aloillaan, Dana. Minun tyttöni tarvitsee pian ravintoa ja tuo mies tuoksuu houkuttelevalta avohaavoineen”, mies sanoi.
”Kuka piru sinä olet! Jätä Mirabel rauhaan!” Triston huusi.
”Heti kun olen tehnyt hänestä jälkeläiseni. Sitten hän saa tyydyttää nälkänsä sinuun, sillä sinutkin pitää tyhjentää ja minä olen jo täynnä”, mies sanoi hyvin asiallisesti ja tunteettomasti.
Triston seurasi kauhuissaan, miten mies viilsi pienellä tikarilla oman ranteensa auki, kohotti Mirabelin elottoman pään toisen käsivartensa varaan ja valutti ranteestaan verta hänen avonaiseen suuhunsa. Koko toimituksen ajan Triston huusi ja Dana King piteli häntä aloillaan. Sitten Mirabel avasi silmänsä. Aivan kuin hän ei olisikaan ollut kuollut, aivan kuin hän ei olisi ollut lainkaan tietoinen niistä kauheuksista, joita hänelle oli tehty. Aluksi Triston tunsi helpotusta nähdessään Mirabelin elossa. Mutta kun Mirabel käänsi katseensa häneen, Triston tajusi, että oikea Mirabel oli poissa. Mies väisti, kun Mirabel, tai jokin, joka näytti häneltä, syöksyi Tristonin kimppuun.
Triston ei muistanut kuolemaansa. Hän ei muistanut henkiin heräämistään. Kun hän seuraavan kerran tuli tajuihinsa, hän maistoi tuoreen veren suussaan ja näki elottoman, nuoren miehen ruumiin maassa lähellä itseään. Hän ei tiennyt, kuka oli tappanut miehen, mutta miehen kaula oli raadeltu auki.
Silmänurkastaan Triston näki liikettä. Hän kääntyi nopeasti liikkeen suuntaan ja tietämättä miksi, hänelle tuli halu hyökätä.
”Triston, älä!” Nainen huusi. Nainen, Triston ajatteli. Mirabel.
Se havahdutti Tristonin. Hän näki kauhistuneen, kalpean Mirabelin istuvan lattialla vierellään. Mirabel itki verisiä kyyneleitä, jotka hän pyyhki sinisen samettitakkinsa hihaan.
”Mirabel, oletko sinä kunnossa?” Triston töksäytti, kun ei keksinyt muuta sanottavaa.
”Triston, hän on Tremere”, Mirabel sai sanottua ja osoitti jonnekin Tristonin taakse.
Triston kääntyi katsomaan miestä, joka oli pahoinpidellyt Mirabelia. Dana King seisoi yhä miehen rinnalla, mutta mies oli kiinnostuneempi juttelemaan toiselle miehelle, joka oli saapunut huoneeseen. Kädessään tuo toinen mies piti lasista kolvia, jonka sisällä pyörteili jotain mustaa.
”Ei, Avery, näitä ei häiritä. Nämä ovat minun omia jälkeläisiäni”, mies sanoi tiukasti.
Averyksi kutsuttu mies katsoi Tristonia ja Mirabelia harmistuneen oloisena.
”Ovatko he… sellaisia”, hän kysyi äänessään epäilystä ja kateutta.
”Kyllä, he ovat aitoja Tremereitä. Ja minä pidän heitä tiukasti silmällä, sillä en ole valmis menettämään jälkeläisiä, joita on näin vaikea hankkia ja jotka ovat äärimmäisen arvokkaita”, mies sanoi. Hän kuulosti ylpeältä.
”Mutta te käskitte minun hakea Pimeyden”, Avery sanoi kiukkuisena.
”Ja minulla on sopivat ehdokkaat sille. Minulla on tallessa kaksi miestä, jotka eivät ole noudattaneet riittävää huolellisuutta Chanrtyn siivouksessa. He saavat antaa kehonsa Pimeydelle. Ja me teemme sen vielä tänään, Avery, sillä meillä alkaa aika käymään vähiin”, mies jatkoi ja otti kolvin Averyn kädestä.
Sitten hän kääntyi katsomaan Tristonia ja Mirabelia:
”Te saatte jäädä tänne lepäämään, lapseni. Minä olen Holman Peyton. Tulen katsomaan teitä huomenna. Tervetuloa Tremeren klaaniin”, hän sanoi ja hymyili julmasti ja voitonriemuisesti.
Holman Peyton ja Avery lähtivät huoneesta. Dana King otti maassa makaavaa ruumista jalasta, ja lähti raahaamaan häntä ulos. Ovi lyötiin kiinni Danan jälkestä ja Triston ja Mirabel kuulivat, miten se lukittiin ulkopuolelta.
He istuivat pitkään ja hiljaa ikkunattomassa huoneessaan. Siellä oli kaksi vuodetta, pieni pöytä ja peili sekä vanha, kauhtunut matto lattialla. Yksi paljas sähkölamppu valaisi huonetta. He tiesivät kumpikin, missä he olivat, kuultuaan Holman Peytonin mainitsevan Tremeren. Kumpikaan heistä ei olisi halunnut olla siellä. Kumpikaan heistä ei halunnut ajatella sitä, mitä heille oli tapahtunut. Triston tunsi valtavan tyhjyyden sisällään ja hiljaisuuden, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ja Mirabel olivat saaneet maksaa kalliisti viimeisestä työvuorostaan kirjastolla. Triston mietti, milloin joku keksisi kaivata heitä?
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 04.06.2024 18:50
Haavat tekivät kipeää rinnassa ja olkapäässä, siellä mistä Seven oli repinyt ja raadellut. Vaatteiden - ja kelvollisen ulkonäön - turmeltuminen oli paitsi nöyryyttävää, myös kiusallista. Abrahamin avun turvin hän oli saanut peitettyä itsensä ja selvinnyt takaisin Palmer Woodsiin. Mutta nyt Benjamine ei voisi hyvään aikaan kantaa kalliisti hankittua uutta tyyliä Akselin rinnalla. Eniten kirveli silti se kuinka kylmästi Aksel otti vastaan uutiset operaatiosta.
Benjamine koki itsensä taas epäonnistuneeksi. Aksel oli hänelle vihainen ja oli heittänyt hänet ulos. Ja Benjamine olikin ansainnut sen. Hän oli pettänyt Akselin toimimalla hänen selkänsä takana, eikä juttu ollut edes mennyt suunnitelman mukaan. Benjamine oli ansainnut rangaistuksensa. Oli oikein että nyt hänen haavojaan särki.
Oli hän silti onnistunutkin, eikä se ollut vähäpätöistä. Tärkeintä oli se, ettei Aksel joutunut Sevenin kynsiin ja hampaisiin, ei tänään eikä huomenna. Jollei muuta, operaatio oli varmistanut ettei Manifold pystyisi käyttämään Seveniä Akselia vastaan. Benjamine oli ollut epärehellinen, mutta toisin kuin Manifold, hän oli huijannut vain Akselin eduksi. Tremeret pelasivat likaista peliä, joten oli vain reilua venyttää sääntöjä Akselin puolesta.
Benjamine kärsi kernaasti tuskan, nöyryytyksen ja häpeän, jos sillä säästi Akselin samalta. Siksi hänen oli ollut pakko toimia Akselilta salaa, ettei Akselin tarvitsisi kohdata Seveniä, ja sitä tuskaa joka menetetyn rakkauden kohtaamiseen liittyi. Benjamine tiesi miten kipeää se teki. Hän oli tiennyt ettei Akselin ollut hyvä enää nähdä Seveniä. Aksel itse oli sanonut niin. Ja nyt, kohdattuaan Sevenin ja jouduttuaan hänen kynsiinsä, Benjamine oli täysin vakuuttunut asiasta. Sevenin ei voinut sallia turmella Akselin kehoa, mieltä tai mainetta. Mitään hyvää Sevenistä ei seuraisi.
Kaikki oli siis kuten piti. Aksel oli yhä kunnossa ja turvassa. Benjamine kärsi Akselin puolesta, ja paransi itseään samalla kun toivoi ja odotti Akselin anteeksiantoa. Seven oli poissa, ja Benjamine oli valmis kärsimään lisää pitääkseen hänet poissa. Huomenna olisi Akselin suuren koetuksen aika, ja Benjamine aikoi olla paikalla Akselia auttamassa, oli hän kunnossa tai ei, ja halusi Aksel sallia sen tai ei. Jos Aksel ei halunnut Benjaminea kaksintaisteluun vierelleen kannustamaan, niin oli hänellä muitakin tapoja olla avuksi. Ehkä jopa parempia tapoja, silloin jos kukaan ei tiennyt hänen olevan paikalla, tai jos he luulivat hänen olevan aivan joku muu.
Benjamine koki itsensä taas epäonnistuneeksi. Aksel oli hänelle vihainen ja oli heittänyt hänet ulos. Ja Benjamine olikin ansainnut sen. Hän oli pettänyt Akselin toimimalla hänen selkänsä takana, eikä juttu ollut edes mennyt suunnitelman mukaan. Benjamine oli ansainnut rangaistuksensa. Oli oikein että nyt hänen haavojaan särki.
Oli hän silti onnistunutkin, eikä se ollut vähäpätöistä. Tärkeintä oli se, ettei Aksel joutunut Sevenin kynsiin ja hampaisiin, ei tänään eikä huomenna. Jollei muuta, operaatio oli varmistanut ettei Manifold pystyisi käyttämään Seveniä Akselia vastaan. Benjamine oli ollut epärehellinen, mutta toisin kuin Manifold, hän oli huijannut vain Akselin eduksi. Tremeret pelasivat likaista peliä, joten oli vain reilua venyttää sääntöjä Akselin puolesta.
Benjamine kärsi kernaasti tuskan, nöyryytyksen ja häpeän, jos sillä säästi Akselin samalta. Siksi hänen oli ollut pakko toimia Akselilta salaa, ettei Akselin tarvitsisi kohdata Seveniä, ja sitä tuskaa joka menetetyn rakkauden kohtaamiseen liittyi. Benjamine tiesi miten kipeää se teki. Hän oli tiennyt ettei Akselin ollut hyvä enää nähdä Seveniä. Aksel itse oli sanonut niin. Ja nyt, kohdattuaan Sevenin ja jouduttuaan hänen kynsiinsä, Benjamine oli täysin vakuuttunut asiasta. Sevenin ei voinut sallia turmella Akselin kehoa, mieltä tai mainetta. Mitään hyvää Sevenistä ei seuraisi.
Kaikki oli siis kuten piti. Aksel oli yhä kunnossa ja turvassa. Benjamine kärsi Akselin puolesta, ja paransi itseään samalla kun toivoi ja odotti Akselin anteeksiantoa. Seven oli poissa, ja Benjamine oli valmis kärsimään lisää pitääkseen hänet poissa. Huomenna olisi Akselin suuren koetuksen aika, ja Benjamine aikoi olla paikalla Akselia auttamassa, oli hän kunnossa tai ei, ja halusi Aksel sallia sen tai ei. Jos Aksel ei halunnut Benjaminea kaksintaisteluun vierelleen kannustamaan, niin oli hänellä muitakin tapoja olla avuksi. Ehkä jopa parempia tapoja, silloin jos kukaan ei tiennyt hänen olevan paikalla, tai jos he luulivat hänen olevan aivan joku muu.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 14.06.2024 11:18
Timantti kimmelsi kirkkaasti kun sormusta piteli valoa vasten. Tutun yölampun tylsä valo tuntui vangitsevan taianomaiselta kun se kulki Akselin antaman timantin läpi ja jakautui lukemattomiksi valopisteiksi. Benjamine toivoi että hänkin osaisi terästää aistinsa yhtä teräviksi kuin Aksel, jotta voisi nähdä kiven yhtä kauniina kuin hänkin.
Benjamine makasi uupuneena ja hervottomana selällään paksuissa pyjamissaan, tutussa sängyssään, hiljaisessa kellarissa. Olkapäätä särki yhä hieman, mutta hän jaksoi silti pidellä käsivarttaan ilmassa ihaillakseen Akselin sormuksen täydellisen kaunista kiveä. Huomenna kipu olisi jo poissa, mutta Sevenin tekemät rumat arvet pilasivat edelleen ulkomuodon, jota Benjamine oli vaivalla muovannut Akselia varten. Aksley ansaitsi katsella kauneutta, ja tulla nähdyksi kauniin kihlatun kanssa. Benjamine tahtoi olla jalokivi Kronin sormuksessa.
Olkapään arvet olisi helppo peittää korkeakaulaisella paidalla, vaikka Benjaminea harmitti kätkeä kehostaan kaikkein eniten silmää miellyttävä kohta. Stylistikin oli rohkaissut häntä näyttämään paljaita hartioita, ja jonnekinhan muiden arvostelevien katseiden olisi kohdistuttava. Mieluummin siis hartiat kuin, no, oikeastaan mikään muu kehonosa. Benjamine oli uupunut, hän ei ollut varma pystyisikö huomenna korjaamaan kaikkia Sevenin tekemiä tuhoja, joten raadeltu rinta oli kai korjattava ennen revittyä hartiaa. Hänen oli kuitenkin tarkoitus näyttää naiselta.
Äsken Benjamine oli toivottanut Akselille kauniita unia, ja vetäytynyt nopeasti yksin omaan huoneeseensa. Oli huojentavaa kätkeytyä paksuihin pyjamiin, mutta ennen kaikkea Benjamine ei halunnut joutua mihinkään kiusaukseen verenhimonsa kanssa, eikä myöskään nyt puhua siitä tai edes ajatella sitä. Hän tiesi että oli tehnyt typerästi. Benjamine toivoi että olisi edes tehnyt sen Shaddaille, joka ihan tahallaan ja vakavissaan tahtoi pilata Aksel Kronin kaupungin ja yhteisön. Shaddai olisi ansainnut kuolla nukkuessaan. Yhdessä asiassa Shaddai oli silti oikeassa. Benjamine oli jäänyt kiinni heikkoudestaan verekseltään kaikkien edessä, ja oli ollut vähällä pilata ihan kaiken. Hän ei ollut tarkoittanut pahaa, eikä oikeastaan ollut ajatellut mitään muutakaan. Hän oli vain huomannut helpon tilaisuuden ja tarttunut siihen, ja se olisi voinut maksaa kaikille kaiken. Hän häpesi ja vihasi itseään. Akselin olisi pitänyt antaa hänelle sormuksen sijaan käsiraudat, tai kuonokoppa.
Nyt viimeistään, hän soimasi itseään, Benjaminen oli tajuttava ettei hän hallinnut verenhimoaan. Hän oli holtiton, epäluotettava ja vaarallinen, eikä Aksel sallisi sellaista lähellään. Aksel oli liian viisas ottamaan sellaista riskiä. Nytkin juuri Benjamine oli kiusallisen tietoinen siitä, miten lähellä Akselia hän oli. Hän tiesi liiankin tarkkaan mitä Aksel oli tekemässä seinän takana tällä hetkellä, ja mihin aikaan Aksel nukahtaisi, ja sen jälkeen heidän välillään oli vain ovi, jonka Benjamine oli kerran jo rikkonut. Kukaan ei kuulisi pihaustakaan.
Benjamine puristi kätensä nyrkkiin sormuksen ympärille ja painoi sen rintaansa vasten. Hän yritti ajatella jotain muuta. Häpeä palasi mieleen helposti, ja Benjamine toivoi että voisi lukita itsensä häkkiin siihen asti että Aksel taas seuraavana iltana heräisi. Tai pystyisikö hän lävistämään oman sydämensä vaarnalla? Yksinään hänellä ei ollut mitään hyvää keinoa varmistaa ettei tekisi uusia tyhmyyksiä. Benjamine toivoi että Aksel olisi hänen luonaan käskemässä häntä pitämään mielensä kurissa, ja suuttui itselleen siitä että teki itsestään Akselille sellaisen riippakiven. Ja sitten hän yritti ajatella Shaddaita.
Shaddai oli vastenmielinen henkilö ja kuvottava olento, mutta varmasti hänenkin verensä silti tyydyttäisi Benjaminen himoa. Shaddain ainoa hyvä ominaisuus oli se, että hän vuotaisi verta. Benjamine ei käyttäisi Shaddaihin hampaitaan, hän ei halunnut antaa Shaddaille sitä nautintoa. Hän käyttäisi terävää veistä. Hän valuttaisi veret viinilasiin, tai siis kahteen, ja nauttisi sen yhdessä Aksleyn kanssa. Ja sen jälkeen… Manifold.
Sen kuvitteleminen teki hyvää. Verenhimon ei tarvinnut olla pelkästään paha asia, jos sen kohdisti Akselin vihollisiin. Benjaminen piti vain kanavoida himoansa oikein, mikä varmasti auttaisi häntä pitämään sen kurissa Akselin läheisyydessä. Vaara ei tänäänkään olisi ollut yhtään niin vakava, jos hän olisi valinnut himonsa kohteen yhtään viisaammin. Ja Aksel oli myös lopulta pelastettu juottamalla hänellekin vampyyrien verta. Kattilakaupalla verta.
Huomenna Benjamine olisi paljon nälkäisempi, mutta myös paremmassa kunnossa. Huomenna hän metsästäisi ihmisverta, kenties yhdessä Akselin kanssa, ja varastoisi lisää verta kartanon kätköihin. He olivat turvassa kunhan heillä oli aina riittävästi verta, mieluiten tietysti vihollisten verta. Mitä enemmän verta, sitä parempi.
Benjamine makasi uupuneena ja hervottomana selällään paksuissa pyjamissaan, tutussa sängyssään, hiljaisessa kellarissa. Olkapäätä särki yhä hieman, mutta hän jaksoi silti pidellä käsivarttaan ilmassa ihaillakseen Akselin sormuksen täydellisen kaunista kiveä. Huomenna kipu olisi jo poissa, mutta Sevenin tekemät rumat arvet pilasivat edelleen ulkomuodon, jota Benjamine oli vaivalla muovannut Akselia varten. Aksley ansaitsi katsella kauneutta, ja tulla nähdyksi kauniin kihlatun kanssa. Benjamine tahtoi olla jalokivi Kronin sormuksessa.
Olkapään arvet olisi helppo peittää korkeakaulaisella paidalla, vaikka Benjaminea harmitti kätkeä kehostaan kaikkein eniten silmää miellyttävä kohta. Stylistikin oli rohkaissut häntä näyttämään paljaita hartioita, ja jonnekinhan muiden arvostelevien katseiden olisi kohdistuttava. Mieluummin siis hartiat kuin, no, oikeastaan mikään muu kehonosa. Benjamine oli uupunut, hän ei ollut varma pystyisikö huomenna korjaamaan kaikkia Sevenin tekemiä tuhoja, joten raadeltu rinta oli kai korjattava ennen revittyä hartiaa. Hänen oli kuitenkin tarkoitus näyttää naiselta.
Äsken Benjamine oli toivottanut Akselille kauniita unia, ja vetäytynyt nopeasti yksin omaan huoneeseensa. Oli huojentavaa kätkeytyä paksuihin pyjamiin, mutta ennen kaikkea Benjamine ei halunnut joutua mihinkään kiusaukseen verenhimonsa kanssa, eikä myöskään nyt puhua siitä tai edes ajatella sitä. Hän tiesi että oli tehnyt typerästi. Benjamine toivoi että olisi edes tehnyt sen Shaddaille, joka ihan tahallaan ja vakavissaan tahtoi pilata Aksel Kronin kaupungin ja yhteisön. Shaddai olisi ansainnut kuolla nukkuessaan. Yhdessä asiassa Shaddai oli silti oikeassa. Benjamine oli jäänyt kiinni heikkoudestaan verekseltään kaikkien edessä, ja oli ollut vähällä pilata ihan kaiken. Hän ei ollut tarkoittanut pahaa, eikä oikeastaan ollut ajatellut mitään muutakaan. Hän oli vain huomannut helpon tilaisuuden ja tarttunut siihen, ja se olisi voinut maksaa kaikille kaiken. Hän häpesi ja vihasi itseään. Akselin olisi pitänyt antaa hänelle sormuksen sijaan käsiraudat, tai kuonokoppa.
Nyt viimeistään, hän soimasi itseään, Benjaminen oli tajuttava ettei hän hallinnut verenhimoaan. Hän oli holtiton, epäluotettava ja vaarallinen, eikä Aksel sallisi sellaista lähellään. Aksel oli liian viisas ottamaan sellaista riskiä. Nytkin juuri Benjamine oli kiusallisen tietoinen siitä, miten lähellä Akselia hän oli. Hän tiesi liiankin tarkkaan mitä Aksel oli tekemässä seinän takana tällä hetkellä, ja mihin aikaan Aksel nukahtaisi, ja sen jälkeen heidän välillään oli vain ovi, jonka Benjamine oli kerran jo rikkonut. Kukaan ei kuulisi pihaustakaan.
Benjamine puristi kätensä nyrkkiin sormuksen ympärille ja painoi sen rintaansa vasten. Hän yritti ajatella jotain muuta. Häpeä palasi mieleen helposti, ja Benjamine toivoi että voisi lukita itsensä häkkiin siihen asti että Aksel taas seuraavana iltana heräisi. Tai pystyisikö hän lävistämään oman sydämensä vaarnalla? Yksinään hänellä ei ollut mitään hyvää keinoa varmistaa ettei tekisi uusia tyhmyyksiä. Benjamine toivoi että Aksel olisi hänen luonaan käskemässä häntä pitämään mielensä kurissa, ja suuttui itselleen siitä että teki itsestään Akselille sellaisen riippakiven. Ja sitten hän yritti ajatella Shaddaita.
Shaddai oli vastenmielinen henkilö ja kuvottava olento, mutta varmasti hänenkin verensä silti tyydyttäisi Benjaminen himoa. Shaddain ainoa hyvä ominaisuus oli se, että hän vuotaisi verta. Benjamine ei käyttäisi Shaddaihin hampaitaan, hän ei halunnut antaa Shaddaille sitä nautintoa. Hän käyttäisi terävää veistä. Hän valuttaisi veret viinilasiin, tai siis kahteen, ja nauttisi sen yhdessä Aksleyn kanssa. Ja sen jälkeen… Manifold.
Sen kuvitteleminen teki hyvää. Verenhimon ei tarvinnut olla pelkästään paha asia, jos sen kohdisti Akselin vihollisiin. Benjaminen piti vain kanavoida himoansa oikein, mikä varmasti auttaisi häntä pitämään sen kurissa Akselin läheisyydessä. Vaara ei tänäänkään olisi ollut yhtään niin vakava, jos hän olisi valinnut himonsa kohteen yhtään viisaammin. Ja Aksel oli myös lopulta pelastettu juottamalla hänellekin vampyyrien verta. Kattilakaupalla verta.
Huomenna Benjamine olisi paljon nälkäisempi, mutta myös paremmassa kunnossa. Huomenna hän metsästäisi ihmisverta, kenties yhdessä Akselin kanssa, ja varastoisi lisää verta kartanon kätköihin. He olivat turvassa kunhan heillä oli aina riittävästi verta, mieluiten tietysti vihollisten verta. Mitä enemmän verta, sitä parempi.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 19.06.2024 13:55
Detroit, lokakuu 2018
Aksel Kron ei halunnut juuri sillä hetkellä olla tekemisissä muiden vampyyreiden kanssa. Hänellä ei ollut muistikuvia aukiolla aamunkoitossa käydyn keskustelun ja sen hetken välillä, kun hän repi muovisen suppilon ulos suustaan. Hän oli ollut vähällä menettää malttinsa, mutta oli onnekseen hillinnyt itsensä.
Mutta mitä oli tapahtunut? Aksel oli joutunut kokoamaan tiedot yön ja ilmeisesti edellisen päivän tapahtumista Benjaminelta ja tremereiltä, sillä Shaddai ja hänen nosferatunsa ja kaupunkiin vastikään tulleet brujahit oli jätetty jonnekin Detroitin ulkopuolelle huoltoasemalle. Toki Aksel olisi voinut käyttää voimiaan ja vaatia kuulla totuuden, mutta sittenkin se olisi ollut vain yhden puolen kertomus. Oliko Shaddai pettänyt hänet? Vai oliko Benjamine yrittänyt tappaa hänet ja Shaddai oli ollut hänen pelastajansa? Hänellä ei ollut varaa menettää liittolaisiaan, sillä Manifold oli selvästikin päättänyt poistaa hänet pysyvästi. Manifold oli vienyt sodan seuraavalle asteelle tuomalla julkisesti ilmi Akselin suhteen Kaiseriin. Mistä hän oli saanut tietää siitä? Tiedon tultua julki Aksel oli menettänyt vanhat liittolaisensa, joskaan hän ei ollut pitänyt heihin muutenkaan kovin tiiviisti yhteyttä. Mitään suurta tappiota hän ei siis ollut sillä rintamalla kokenut.
Aksel otti yhden autoistaan, tummansinisen urheilumallisen Shelby Cobran vuodelta 1966, ja lähti ajamaan. Auto oli ollut Sevenin suosikki, Aksel mietti. Sen maalipinta oli vaatinut uusimista ja moottori oli pitänyt huoltaa, joten Aksel oli antanut auton huoltoon viemisen Baltimoren tehtäväksi vuosi sitten. Hänen autokokoelmansa vaati säännöllistä huoltoa, mutta Baltimore oli ymmärtänyt sen ja toiminut esimerkillisesti autovanhusten kanssa. Sitä taitoa hän oli Baltimoressa arvostanut. Mies oli ollut Detroitin kasvatti ja oli mieltynyt autoihin ja niiden historiaan. Mikä sääli, ettei Brassbell ollut samanlainen.
Auton moottori hyrisi miellyttävästi ja ohjaus toimi kuin unelma. Aksel käänsi katseita ajaessaan moottoritietä pitkin kohti kaupunkia. Lokakuinen ilma olisi ollut ihmiselle liian kylmä ajaa katottomalla autolla, mutta Aksel nautti kylmästä viimasta kasvoillaan. Juuri sitä hän nyt tarvitsi. Hänen uusi hiustyylinsäkään ei kärsinyt tuulen tuiverruksesta, joten Aksel oli jättänyt hatun kotiin. Ajolaseja hän kuitenkin käytti vanhasta tottumuksesta, vaikka hänen silmänsä eivät varsinaisesti kärsineetkään tuulesta.
Hän oli matkalla keskustan toisella puolella sijaitsevalle koululle, jonne oli juuri tehnyt kahden miljoonan dollarin lahjoituksen. Koulun henkilökunta ja oppilaat olivat laatineet hänelle kiitosvideon, minkä hän olisi katsonutkin, jos olisi osannut käyttää tietokonetta. Koska hän oli julkisesti kertonut aspergerin oireyhtymästä ja sen mukanaan tuomista rajoituksista, ihmiset ymmärsivät olla pyytämättä häntä paikan päälle järjestettyyn kiitostilaisuuteen päivällä. Akselin yrityksen edustajat olivat olleet siellä hänen puolestaan ojentamassa shekkiä valokuvaajien edessä. Aksel oli äärimmäisen tyytyväinen asioiden ottamasta käänteestä. Nykyajan suvaitsevaisuus ja erilaiset diagnoosit mahdollistivat sen, että vampyyrit, jotka osasivat hyödyntää niitä, pystyivät toimimaan ihmisten maailmassa vapaammin kuin ennen.
Vaikka Aksel ei ollut päässyt shekin luovutus tilaisuuteen, oli koulun rehtori pyytänyt häntä saapumaan joku ilta koululle noutamaan lasten piirtämät kiitoskortit. Juuri siksi Aksel nyt oli matkalla koululle. Ei hän erityisesti välittänyt lasten korteista, mutta niitä hakiessaan hän sai ajatella rauhassa omia asioitaan. Hän ajoi hitaasti keskustan läpi ja katseli rakennuksia. Aksel oli nähnyt kaupungin niin monena aikakautena, että joskus hänen oli vaikea muistaa, milloin mikäkin talo oli noussut Detroitin katukuvaan. Paremmin hän muisti tapahtumat ja olosuhteet. Paraatit ja juhlat, kun Ford tai Chrysler julkaisivat uudet automallinsa. Tehtaanpiippujen sankan savun, kun se sateisina päivinä laskeutui kaupungin ylle ja tahri talojen ikkunat ja ulkona liikkuvien ihmisten vaatteet. Työläisten kapinan, kun nämä vaativat parempia työoloja ja autopohattojen palkkaamat järjestyksenvalvojat, jotka tukahduttivat köyhien vaatimukset väkivalloin. Aksel muisti jokaisen talven mukanaan tuoman nälänhädän, taudit ja työläisten uupumuksen. Kron Industries oli aloittanut ilmaisten ruokailuiden tarjoamisen työntekijöilleen ja heidän perheilleen pahimpana aikana. Se oli herättänyt vihaa muissa työnantajissa ja muutaman vuoden ajan Aksel oli ollut erittäin vihattu henkilö vertaistensa joukossa.
Hän ei kuitenkaan ollut voinut katsella sivusta alaistensa kärsimystä. Hän tarvitsi ihmisiä kaikista sosiaaliluokista. Akselin nälkä ei katsonut varallisuutta ja jokainen uusi, terve ja hyvinvoiva tyttölapsi saattoi olla hänelle kullan arvoinen. Siksi Aksel oli halunnut edistää erityisesti naisten asemaa kaupungissa. Hänen yrityksensä huolehti työntekijän lisäksi koko tämän perheen terveydestä ja hyvinvoinnista. Kron Industries myönsi joka kevät muutamalle opinnoissaan ansioituneelle nuorelle naiselle stipendin jatko-opintoihin yliopistoon. Se oli hyväntekeväisyyttä, mutta Aksel tiesi hyvin, ettei hän olisi tehnyt niin, ellei olisi hyötynyt siitä itse.
Lopulta Aksel saapui määränpäähänsä. Koulu oli erityisen tuen tarpeessa olevien lasten opinahjo. Sille lahjoittama kahden miljoonan dollarin avustus oli puhtaasti hyväntekeväisyyttä. Siitä Aksel ei itse hyötynyt mitään. Hän oli lahjoittanut rahan siksi, että halusi osaltaan auttaa tarjoamaan näille lapsille mahdollisuuden tulevaisuuteen. Mahdollisuuden, jollaista hän ei itse ollut saanut. Ilman äitinsä tukea ja kannustusta Aksel ei olisi koskaan ollut mitään muuta kuin vanhimman veljensä kaupassa toimiva vajaaälyinen avustaja, joka olisi kuollut jo sata vuotta sitten unohdettuna johonkin nimettömään hautaan.
Hän pysäköi auton uudehkon rakennuksen eteen ja meni kokeilemaan ovea. Se oli lukossa. Aksel koputti ikkunalasiin. Hän näki nuoren naisen tulevan eteiseen ja ilmeisesti oivaltaessaan, kuka oven takana oli, kiiruhti avaamaan sen.
”Herra Aksel Kron, eikö niin?” Nainen kysyi varovaisesti ja yllättyneenä.
”Kyllä. Minä saavuin kuultuani rehtoriltanne, että täällä oli lasten minulle piirtämiä kortteja”, Aksel vastasi.
Nainen avasi oven ja päästi Akselin sisään. Hän oli pukeutunut poolokauluksiseen, tiukkaan puuvillapaitaan ja farkkuihin. Hänen ihonsa oli hiukan tummempi kuin kaukaasialaisten yleensä ja paksut, tummanruskeat hiukset kihartuivat juuri sen verran villisti, että Aksel arveli naisessa olevan myös afrikanamerikkalaista verta. Naisella oli suuret, pyöreät silmälasit, jotka näyttivät hiukan liian isoilta hänen siroihin kasvoihinsa. Hän tuoksui miellyttävästi shampoolta ja kahvilta, jota oli ilmeisesti ollut juomassa ennen Akselin tuloa. Nainen ei ollut meikannut ja hänen vaatteensa vaikuttivat siltä, että ne oli valittu etupäässä mukavuuden, ei ulkonäön vuoksi.
”Minä osasin odottaakin teitä, herra Kron. Teen yleensä töitä myöhään, sillä jotkut oppilaamme haetaan kotiin vasta illalla”, nainen sanoi.
”Olen pahoillani, että en voinut saapua päivällä. Toivon, että seremonia meni hyvin. En vielä kuullut nimeänne?” Askel vastasi.
”Kaikki meni oikein hyvin, herra Kron”, nainen sanoi ja tarjosi sitten ujosti kättään: ”Olen Marisol Fraser.”
Aksel tarttui naisen käteen ja puristi sitä kevyesti.
”Haluatteko, että esittelen teille koulua?” Marisol kysyi.
Aksel ei erityisemmin ollut kiinnostunut koulusta, mutta hän halusi olla hiukan pidempään Marisolin seurassa, joten hän suostui.
He kiertelivät yhdessä hämärässä koulussa. Marisol avasi luokkahuoneiden ovia ja kertoi oppilaista ja päivän ohjelmasta. Hän oli innostunut puhuessaan koulusta ja unohti pian ujoutensa. Akselille selvisi, että Marisol toimi koulussa laaja-alaisena erityisopettajana pienimpien oppilaiden parissa.
”Te ette arvaakaan, miten paljon lahjoituksenne auttaa meitä, herra Kron”, Marisol sanoi. ”Tämä koulu on minun unelmani. Jos tällainen paikka olisi ollut olemassa silloin, kun minä olin pieni, olisin ollut hyvin onnellinen tyttö.”
”Mitä tarkoitatte?” Aksel kysyi hämmästyneenä.
”Minulla itselläni on autisminkirjoon kuuluva add ja sen lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka on laukaissut juurikin kouluaikanani kokema kiusaaminen”, Marisol kertoi. Aksel katseli häntä kiinnostuneena, joten Marisol jatkoi:
”Olin aina erilainen lapsi. Hiljainen tyttö, joka viihdyin omassa maailmassani. Pidin kummallisista asioista, kuten vetureista ja laivoista ja etenkin niiden tekniikoista. Luin jo alle kouluikäisenä polttomoottoreista ja haaveilin joskus työskenteleväni sellaisten parissa.”
Aksel tunsi kasvavaa hämmästystä kuunnellessaan Marisolia. Miten saman kaltainen lapsuus heillä olikaan ollut, vaikka niiden välillä oli kulunut aikaa yli sata vuotta. Aksel oli pitänyt vetureista kovasti. Aivan pienenä, jolloin hän ei ollut vielä osannut hillitä itseään, äiti oli vienyt hänet ratapihalle katsomaan junia. Se oli aina rauhoittanut hänet. Hiukan vanhempana hän oli usein istunut veturihallilla seuraamassa huoltotoimenpiteitä. Pienikokoinen poika ei ollut häirinnyt ketään, joten työmiehet olivat antaneet Akselin olla.
”Vanhemmillani oli hankalaa kanssani” Marisol kertoi. ”Opin puhumaan vasta nelivuotiaana, kun olin käynyt kaksi vuotta puheterapeutilla.”
”Minä ryhdyin puhumaan vasta kuusivuotiaana. Luin ja kirjoitin vuoden aiemmin, ennen kuin aloin puhua”, Aksel sanoi ja sai Marisolin katsahtamaan itseensä hämmästyneenä ja ihaillen.
He pysähtyivät pieneen, ovaalin muotoiseen aulaan, jonka seinustoilla oli säkkituoleja. Marisol punastui hiukan, kun heidän katseensa kohtasivat. Aksel ei ollut tietoisesti käyttänyt kykyjään, mutta ilmeisesti hänen kiinnostuksensa Marisolia kohtaan oli joka tapauksessa saanut hänet huomaamattaan käyttämään niitä. Hän oli siitä hyvillään, sillä hän ei ollut aikoihin kohdannut ketään yhtä kiinnostavaa henkilöä kuin Marisol.
”Pidättekö te matemaattisista haasteista?” Aksel kysyi.
”Pidän. Minä teen niitä oppilailleni, minulla on muutama matemaattisesti erityisen taitava oppilas, joilla on paljon sosiaalisia haasteita. Mutta kun he ratkovat kanssani tehtäviä, he avautuvat.”
Aksel hymyili. Hän tunsi miellyttävää kihelmöintiä katsellessaan, kuunnellessaan ja haistaessaan Marisolin. Nainen kiinnosti häntä monella tavalla. Uusilla tavoilla, jotka innostivat häntä älyllisesti. Mutta muut tunteet jäivät kuitenkin voimakkaan verenhimon alle, joka täytti Akselin mielen kohisten. Marisol oli rakastunut häneen, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän halusi tulla Akselin lähelle, mutta oli samalla ujo ja hiukan vetäytyvä. Aksel tuli naisen viereen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Marisol oli yhtä aikaa halukas suutelemaan Akselia, mutta kömpelö ja epävarma. Aksel oivalsi, ettei naisella ollut kokemusta läheisyydestä. Hän tunsi itse hyvin sen epävarmuuden vuosikymmenten takaa. Sosiaalisen kömpelyyden, joka oli hänelle itselleen ominaista, mutta jonka hän oli joutunut voittamaan päästäkseen ihmisten lähelle. Aksel riisui Marisolin puuvillapaidan ja upotti hampaansa hänen kaulalleen. Marisol äännähti tyytyväisenä. Naisen veri oli juuri niin hyvää kuin Aksel oli arvellutkin. Useimmat vampyyrit joivat mitä tahansa verta, mutta Akselin klaanin kirous tai siunaus, miten sen halusikaan ajatella, pakotti hänet aina valitsemaan vain parasta. Siinä oli omat haittansa. Aksel oli niin ihastunut Marisolin vereen, että ei huomannut ajoissa naisen heikkenevän hänen syleilyssään.
Kun hän lopulta oivalsi tilanteen, Marisol oli jo huonossa kunnossa. Aksel tunnusteli pulssia. Nainen oli hengissä, mutta tarvitsisi pikaisesti apua. Aksel kirosi typeryyttään ja puki vaivalloisesti naiselle paidan takaisin päälle. Hän otti Marisolin syliinsä ja kantoi tämän opettajanhuoneeseen, missä nainen oli ollut ennen Akselin tuloa. Sitten hän soitti hätäkeskukseen.
Aksel Kron ei halunnut juuri sillä hetkellä olla tekemisissä muiden vampyyreiden kanssa. Hänellä ei ollut muistikuvia aukiolla aamunkoitossa käydyn keskustelun ja sen hetken välillä, kun hän repi muovisen suppilon ulos suustaan. Hän oli ollut vähällä menettää malttinsa, mutta oli onnekseen hillinnyt itsensä.
Mutta mitä oli tapahtunut? Aksel oli joutunut kokoamaan tiedot yön ja ilmeisesti edellisen päivän tapahtumista Benjaminelta ja tremereiltä, sillä Shaddai ja hänen nosferatunsa ja kaupunkiin vastikään tulleet brujahit oli jätetty jonnekin Detroitin ulkopuolelle huoltoasemalle. Toki Aksel olisi voinut käyttää voimiaan ja vaatia kuulla totuuden, mutta sittenkin se olisi ollut vain yhden puolen kertomus. Oliko Shaddai pettänyt hänet? Vai oliko Benjamine yrittänyt tappaa hänet ja Shaddai oli ollut hänen pelastajansa? Hänellä ei ollut varaa menettää liittolaisiaan, sillä Manifold oli selvästikin päättänyt poistaa hänet pysyvästi. Manifold oli vienyt sodan seuraavalle asteelle tuomalla julkisesti ilmi Akselin suhteen Kaiseriin. Mistä hän oli saanut tietää siitä? Tiedon tultua julki Aksel oli menettänyt vanhat liittolaisensa, joskaan hän ei ollut pitänyt heihin muutenkaan kovin tiiviisti yhteyttä. Mitään suurta tappiota hän ei siis ollut sillä rintamalla kokenut.
Aksel otti yhden autoistaan, tummansinisen urheilumallisen Shelby Cobran vuodelta 1966, ja lähti ajamaan. Auto oli ollut Sevenin suosikki, Aksel mietti. Sen maalipinta oli vaatinut uusimista ja moottori oli pitänyt huoltaa, joten Aksel oli antanut auton huoltoon viemisen Baltimoren tehtäväksi vuosi sitten. Hänen autokokoelmansa vaati säännöllistä huoltoa, mutta Baltimore oli ymmärtänyt sen ja toiminut esimerkillisesti autovanhusten kanssa. Sitä taitoa hän oli Baltimoressa arvostanut. Mies oli ollut Detroitin kasvatti ja oli mieltynyt autoihin ja niiden historiaan. Mikä sääli, ettei Brassbell ollut samanlainen.
Auton moottori hyrisi miellyttävästi ja ohjaus toimi kuin unelma. Aksel käänsi katseita ajaessaan moottoritietä pitkin kohti kaupunkia. Lokakuinen ilma olisi ollut ihmiselle liian kylmä ajaa katottomalla autolla, mutta Aksel nautti kylmästä viimasta kasvoillaan. Juuri sitä hän nyt tarvitsi. Hänen uusi hiustyylinsäkään ei kärsinyt tuulen tuiverruksesta, joten Aksel oli jättänyt hatun kotiin. Ajolaseja hän kuitenkin käytti vanhasta tottumuksesta, vaikka hänen silmänsä eivät varsinaisesti kärsineetkään tuulesta.
Hän oli matkalla keskustan toisella puolella sijaitsevalle koululle, jonne oli juuri tehnyt kahden miljoonan dollarin lahjoituksen. Koulun henkilökunta ja oppilaat olivat laatineet hänelle kiitosvideon, minkä hän olisi katsonutkin, jos olisi osannut käyttää tietokonetta. Koska hän oli julkisesti kertonut aspergerin oireyhtymästä ja sen mukanaan tuomista rajoituksista, ihmiset ymmärsivät olla pyytämättä häntä paikan päälle järjestettyyn kiitostilaisuuteen päivällä. Akselin yrityksen edustajat olivat olleet siellä hänen puolestaan ojentamassa shekkiä valokuvaajien edessä. Aksel oli äärimmäisen tyytyväinen asioiden ottamasta käänteestä. Nykyajan suvaitsevaisuus ja erilaiset diagnoosit mahdollistivat sen, että vampyyrit, jotka osasivat hyödyntää niitä, pystyivät toimimaan ihmisten maailmassa vapaammin kuin ennen.
Vaikka Aksel ei ollut päässyt shekin luovutus tilaisuuteen, oli koulun rehtori pyytänyt häntä saapumaan joku ilta koululle noutamaan lasten piirtämät kiitoskortit. Juuri siksi Aksel nyt oli matkalla koululle. Ei hän erityisesti välittänyt lasten korteista, mutta niitä hakiessaan hän sai ajatella rauhassa omia asioitaan. Hän ajoi hitaasti keskustan läpi ja katseli rakennuksia. Aksel oli nähnyt kaupungin niin monena aikakautena, että joskus hänen oli vaikea muistaa, milloin mikäkin talo oli noussut Detroitin katukuvaan. Paremmin hän muisti tapahtumat ja olosuhteet. Paraatit ja juhlat, kun Ford tai Chrysler julkaisivat uudet automallinsa. Tehtaanpiippujen sankan savun, kun se sateisina päivinä laskeutui kaupungin ylle ja tahri talojen ikkunat ja ulkona liikkuvien ihmisten vaatteet. Työläisten kapinan, kun nämä vaativat parempia työoloja ja autopohattojen palkkaamat järjestyksenvalvojat, jotka tukahduttivat köyhien vaatimukset väkivalloin. Aksel muisti jokaisen talven mukanaan tuoman nälänhädän, taudit ja työläisten uupumuksen. Kron Industries oli aloittanut ilmaisten ruokailuiden tarjoamisen työntekijöilleen ja heidän perheilleen pahimpana aikana. Se oli herättänyt vihaa muissa työnantajissa ja muutaman vuoden ajan Aksel oli ollut erittäin vihattu henkilö vertaistensa joukossa.
Hän ei kuitenkaan ollut voinut katsella sivusta alaistensa kärsimystä. Hän tarvitsi ihmisiä kaikista sosiaaliluokista. Akselin nälkä ei katsonut varallisuutta ja jokainen uusi, terve ja hyvinvoiva tyttölapsi saattoi olla hänelle kullan arvoinen. Siksi Aksel oli halunnut edistää erityisesti naisten asemaa kaupungissa. Hänen yrityksensä huolehti työntekijän lisäksi koko tämän perheen terveydestä ja hyvinvoinnista. Kron Industries myönsi joka kevät muutamalle opinnoissaan ansioituneelle nuorelle naiselle stipendin jatko-opintoihin yliopistoon. Se oli hyväntekeväisyyttä, mutta Aksel tiesi hyvin, ettei hän olisi tehnyt niin, ellei olisi hyötynyt siitä itse.
Lopulta Aksel saapui määränpäähänsä. Koulu oli erityisen tuen tarpeessa olevien lasten opinahjo. Sille lahjoittama kahden miljoonan dollarin avustus oli puhtaasti hyväntekeväisyyttä. Siitä Aksel ei itse hyötynyt mitään. Hän oli lahjoittanut rahan siksi, että halusi osaltaan auttaa tarjoamaan näille lapsille mahdollisuuden tulevaisuuteen. Mahdollisuuden, jollaista hän ei itse ollut saanut. Ilman äitinsä tukea ja kannustusta Aksel ei olisi koskaan ollut mitään muuta kuin vanhimman veljensä kaupassa toimiva vajaaälyinen avustaja, joka olisi kuollut jo sata vuotta sitten unohdettuna johonkin nimettömään hautaan.
Hän pysäköi auton uudehkon rakennuksen eteen ja meni kokeilemaan ovea. Se oli lukossa. Aksel koputti ikkunalasiin. Hän näki nuoren naisen tulevan eteiseen ja ilmeisesti oivaltaessaan, kuka oven takana oli, kiiruhti avaamaan sen.
”Herra Aksel Kron, eikö niin?” Nainen kysyi varovaisesti ja yllättyneenä.
”Kyllä. Minä saavuin kuultuani rehtoriltanne, että täällä oli lasten minulle piirtämiä kortteja”, Aksel vastasi.
Nainen avasi oven ja päästi Akselin sisään. Hän oli pukeutunut poolokauluksiseen, tiukkaan puuvillapaitaan ja farkkuihin. Hänen ihonsa oli hiukan tummempi kuin kaukaasialaisten yleensä ja paksut, tummanruskeat hiukset kihartuivat juuri sen verran villisti, että Aksel arveli naisessa olevan myös afrikanamerikkalaista verta. Naisella oli suuret, pyöreät silmälasit, jotka näyttivät hiukan liian isoilta hänen siroihin kasvoihinsa. Hän tuoksui miellyttävästi shampoolta ja kahvilta, jota oli ilmeisesti ollut juomassa ennen Akselin tuloa. Nainen ei ollut meikannut ja hänen vaatteensa vaikuttivat siltä, että ne oli valittu etupäässä mukavuuden, ei ulkonäön vuoksi.
”Minä osasin odottaakin teitä, herra Kron. Teen yleensä töitä myöhään, sillä jotkut oppilaamme haetaan kotiin vasta illalla”, nainen sanoi.
”Olen pahoillani, että en voinut saapua päivällä. Toivon, että seremonia meni hyvin. En vielä kuullut nimeänne?” Askel vastasi.
”Kaikki meni oikein hyvin, herra Kron”, nainen sanoi ja tarjosi sitten ujosti kättään: ”Olen Marisol Fraser.”
Aksel tarttui naisen käteen ja puristi sitä kevyesti.
”Haluatteko, että esittelen teille koulua?” Marisol kysyi.
Aksel ei erityisemmin ollut kiinnostunut koulusta, mutta hän halusi olla hiukan pidempään Marisolin seurassa, joten hän suostui.
He kiertelivät yhdessä hämärässä koulussa. Marisol avasi luokkahuoneiden ovia ja kertoi oppilaista ja päivän ohjelmasta. Hän oli innostunut puhuessaan koulusta ja unohti pian ujoutensa. Akselille selvisi, että Marisol toimi koulussa laaja-alaisena erityisopettajana pienimpien oppilaiden parissa.
”Te ette arvaakaan, miten paljon lahjoituksenne auttaa meitä, herra Kron”, Marisol sanoi. ”Tämä koulu on minun unelmani. Jos tällainen paikka olisi ollut olemassa silloin, kun minä olin pieni, olisin ollut hyvin onnellinen tyttö.”
”Mitä tarkoitatte?” Aksel kysyi hämmästyneenä.
”Minulla itselläni on autisminkirjoon kuuluva add ja sen lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka on laukaissut juurikin kouluaikanani kokema kiusaaminen”, Marisol kertoi. Aksel katseli häntä kiinnostuneena, joten Marisol jatkoi:
”Olin aina erilainen lapsi. Hiljainen tyttö, joka viihdyin omassa maailmassani. Pidin kummallisista asioista, kuten vetureista ja laivoista ja etenkin niiden tekniikoista. Luin jo alle kouluikäisenä polttomoottoreista ja haaveilin joskus työskenteleväni sellaisten parissa.”
Aksel tunsi kasvavaa hämmästystä kuunnellessaan Marisolia. Miten saman kaltainen lapsuus heillä olikaan ollut, vaikka niiden välillä oli kulunut aikaa yli sata vuotta. Aksel oli pitänyt vetureista kovasti. Aivan pienenä, jolloin hän ei ollut vielä osannut hillitä itseään, äiti oli vienyt hänet ratapihalle katsomaan junia. Se oli aina rauhoittanut hänet. Hiukan vanhempana hän oli usein istunut veturihallilla seuraamassa huoltotoimenpiteitä. Pienikokoinen poika ei ollut häirinnyt ketään, joten työmiehet olivat antaneet Akselin olla.
”Vanhemmillani oli hankalaa kanssani” Marisol kertoi. ”Opin puhumaan vasta nelivuotiaana, kun olin käynyt kaksi vuotta puheterapeutilla.”
”Minä ryhdyin puhumaan vasta kuusivuotiaana. Luin ja kirjoitin vuoden aiemmin, ennen kuin aloin puhua”, Aksel sanoi ja sai Marisolin katsahtamaan itseensä hämmästyneenä ja ihaillen.
He pysähtyivät pieneen, ovaalin muotoiseen aulaan, jonka seinustoilla oli säkkituoleja. Marisol punastui hiukan, kun heidän katseensa kohtasivat. Aksel ei ollut tietoisesti käyttänyt kykyjään, mutta ilmeisesti hänen kiinnostuksensa Marisolia kohtaan oli joka tapauksessa saanut hänet huomaamattaan käyttämään niitä. Hän oli siitä hyvillään, sillä hän ei ollut aikoihin kohdannut ketään yhtä kiinnostavaa henkilöä kuin Marisol.
”Pidättekö te matemaattisista haasteista?” Aksel kysyi.
”Pidän. Minä teen niitä oppilailleni, minulla on muutama matemaattisesti erityisen taitava oppilas, joilla on paljon sosiaalisia haasteita. Mutta kun he ratkovat kanssani tehtäviä, he avautuvat.”
Aksel hymyili. Hän tunsi miellyttävää kihelmöintiä katsellessaan, kuunnellessaan ja haistaessaan Marisolin. Nainen kiinnosti häntä monella tavalla. Uusilla tavoilla, jotka innostivat häntä älyllisesti. Mutta muut tunteet jäivät kuitenkin voimakkaan verenhimon alle, joka täytti Akselin mielen kohisten. Marisol oli rakastunut häneen, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän halusi tulla Akselin lähelle, mutta oli samalla ujo ja hiukan vetäytyvä. Aksel tuli naisen viereen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Marisol oli yhtä aikaa halukas suutelemaan Akselia, mutta kömpelö ja epävarma. Aksel oivalsi, ettei naisella ollut kokemusta läheisyydestä. Hän tunsi itse hyvin sen epävarmuuden vuosikymmenten takaa. Sosiaalisen kömpelyyden, joka oli hänelle itselleen ominaista, mutta jonka hän oli joutunut voittamaan päästäkseen ihmisten lähelle. Aksel riisui Marisolin puuvillapaidan ja upotti hampaansa hänen kaulalleen. Marisol äännähti tyytyväisenä. Naisen veri oli juuri niin hyvää kuin Aksel oli arvellutkin. Useimmat vampyyrit joivat mitä tahansa verta, mutta Akselin klaanin kirous tai siunaus, miten sen halusikaan ajatella, pakotti hänet aina valitsemaan vain parasta. Siinä oli omat haittansa. Aksel oli niin ihastunut Marisolin vereen, että ei huomannut ajoissa naisen heikkenevän hänen syleilyssään.
Kun hän lopulta oivalsi tilanteen, Marisol oli jo huonossa kunnossa. Aksel tunnusteli pulssia. Nainen oli hengissä, mutta tarvitsisi pikaisesti apua. Aksel kirosi typeryyttään ja puki vaivalloisesti naiselle paidan takaisin päälle. Hän otti Marisolin syliinsä ja kantoi tämän opettajanhuoneeseen, missä nainen oli ollut ennen Akselin tuloa. Sitten hän soitti hätäkeskukseen.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 17.07.2024 16:16
Detroit, 31.10.2018
Steve Hillary istui kotonaan katsomassa vanhoja kauhuelokuvia kädessään kylmä olut ja vierellään valtava kebab-annos, kun hänen työpuhelimensa yllättäen soi. Häntä harmitti saada kiireellinen kutsu töihin Halloweenin iltana, sillä hän piti omasta juhlaperinteestään. Pikkutyttö oli juuri keskustelemassa aaveen kanssa televisioruudun lumisateen kautta Poltergeist-elokuvassa, mutta Steven puhelin vain pirisi itsepintaisesti. Ärähtäen Steve nousi, pisti elokuvansa pauselle, haki työpuhelimensa pöydältä ja vastasi siihen murahduksella.
”Olen pahoillani, Steve, mutta sanoit, että sinulle pitää ilmoittaa, jos joku siinä listallasi olevista henkilöistä tekee jotain lainvastaista”, kuului hätääntynyt miesääni puhelimen toisesta päästä. Steve ei tunnistanut hänelle soittaneen poliisin ääntä, mutta tiesi kyllä heti mistä listasta hän puhui.
”Kerro heti, mitä on tapahtunut”, Steve käski.
”Meidän partio on nyt täällä Stantonin ja Ferry Parkin kulmassa ja täällä on kolme muutakin partiota. Tässä on pieni syyrialaisten pitämä kulmakauppa, jonka sisällä on ryöstäjä. Sillä on siellä kolme panttivankia”, poliisi selitti.
”Ja? Kuka siellä on minun listaltani?” Steve tivasi.
”Se… se on vähän hankala juttu…”, poliisi aloitti.
”Voi hemmetti, sinähän se soitit minulle!” Steve raivostui. Hän oli laittanut Poltergeistin pauselle, mutta mietti nyt elokuvan jatkamista.
”No kun se näyttää siltä miljardööriltä. Aksel Kronilta”, poliisi sanoi vastahakoisesti.
Steve vaikeni. Nyt hän ymmärsi. Ei kukaan uskoisi rikkaan ja kuuluisan liikemiehen riehuvan pienessä, etnisessä kulmakaupassa edes Halloween-jekkuna. Mutta Steve tiesi, että se hyvinkin saattoi olla Aksel Kron, niin kummalliselta kuin se muista kuulostaisikin.
”Minä tulen sinne heti”, Steve vastasi ja sulki puhelimen.
Hän veti syvään henkeä rauhoittaakseen hakkaavan sydämensä. Aksel Kron. Mies oli tunkeutunut Steven päähän ja pakottanut hänet sanomaan asioita, joita hän ei ollut halunnut kertoa kenellekään. Aksel Kron oli saanut Steven tuntemaan itsensä täysin turhaksi ja täysin mitättömäksi. Pavel oli uskonut Steveen ja pettynyt syvästi, kun tämä oli jäänyt Aksel Kronin uhriksi niin helposti. Mutta nyt Pavel oli poissa, kuollut tulipalossa, joka saattoi olla tahallaan sytytetty. Steven oli ryhdistäydyttävä. Hänen oli näytettävä itselleen, että hän oli Pavelin luottamuksen arvoinen.
Steve meni olohuoneen kirjahyllyn luokse ja avasi sen alalaidassa olevan vetolaatikon. Jos joku olisi nähnyt hänen henkilökohtaisen asevarastonsa, hän olisi joutunut kuulusteluun töissä. Steve otti koodilla suljettavasta rasiasta esiin järeän revolverinsa. Siihen mahtui vain kuusi luotia, mutta hän oli saanut Pavelilta erikoisluoteja, joiden pitäisi toimia Aksel Kronin kaltaisiin hirviöihin. Varovasti Steve otti luotiaskin vetolaatikosta ja latasi revolverinsa. Luodit tuntuivat sähköisiltä Steven kädessä. Hän ei tiennyt, mistä ne oli valmistettu, mutta hän toivoi kovasti, etteivät ne jumittaisi hänen asettaan. Pavel oli varoittanut, että luoteja oli vaikea hankkia, eikä niitä saisi tuhlata. Siksi Steve ei ollut koskaan aiemmin ampunut niillä. Revolverin lisäksi Steve otti sylinterinmuotoisen räjähteen. Senkään toiminnasta hän ei ollut aivan varma, mutta Pavel oli sanonut, ettei se aiheuttanut ihmisille vahinkoa, kunhan sitä ei katsonut kohti. Silloinkin se vain sokaisisi silmät, Pavel oli luvannut.
Hetken mietittyään Steve otti vielä puukon ja metallikahvaisen piikin, jonka terä oli puinen. Hän puki ylleen luotiliivit ja nappasi eteisestä suuhunsa pari hedelmäkarkkia, jotka olivat jääneet muovisen karkkikulhon pohjalle. Lapsia tuskin tulisi enää karkkikierrokselle sinä iltana ja vaikka tulisikin, Steve ei olisi kotona avaamassa ovea.
Puolen tunnin kuluttua Steve saapui kolmen poliisiauton saartamalle kulmakioskille. Alue oli hiljainen siihen aikaan yöstä, sillä lähistöllä ei ollut baareja. Suurin osa korttelin asukkaista oli Syyriasta tai muualta lähi-Idästä tulleita siirtolaisia, jotka eivät viettäneet Halloweenia. Vain muutamassa ikkunassa näkyi pahvista leikattuja kummituksia ja lepakoita ja yhden ikkunan laudalle oli laitettu kurpitsalyhty.
”Mikä on tilanne?” Steve kysyi saapuessaan paikalle.
Punatukkainen tukeva naispoliisi, jonka Steve tiesi liittyneen piiriin vasta äskettäin, katsoi häneen ärtyneesti.
”Etkö sinä ole murharyhmästä?” Hän kysyi. Nainen oli laittanut vilkkuvan kurpitsapinssin virkapukunsa rinnukseen. Se rikkoi virkapuvun sääntöjä vastaan, mutta Steve ei viitsinyt huomauttaa asiasta.
”Minä tulin paikalle, koska tämä on erikoistapaus”, Steve selitti.
”Meinaatko siksi, että se panttivankeja ottanut on joku rikas ja kuuluisa?” Nainen kysyi.
”Ei, vaan siksi, että se on oikeasti vaarallinen”, Steve sanoi.
Poliisit olivat piirittäneet kioskin ja heillä oli melko suora näköyhteys sisälle. Steve näki, että ahtaat käytävät oli tukittu kaadetuilla hyllyillä. Elintarvikkeita ja hygieniatuotteita lojui lattialla. Kulkukissa oli poliisien saartorinkiä uhmaten hiipinyt kioskin ovelle ja yritti tassullaan tarttua leikkelepakettiin. Se oli takkuturkkinen ja arka, eikä uskaltanut kauaa viipyä niin lähellä ihmisiä.
”Onko sisältä kuulunut laukauksia?” Steve kysyi.
”Ei, mutta ei sieltä ole kuulunut vähään aikaan yhtään mitään”, naispoliisi vastasi.
Steve ei halunnut aikailla. Jos hän odottaisi vielä hetkenkin, hän saattaisi jänistää. Hän marssi toisen poliisin luokse, joka piteli megafonia, ja nappasi sen hänen kädestään.
”Hei!” Poliisi huusi, mutta Steve vaiensi hänet.
”Sisällä olevat voivat olla vakavasti loukkaantuneita. Me emme voi enää odottaa”, Steve sanoi.
”Tällä on poliisi”, Steve sanoi megafoniin. ”Tule ulos kädet ylhäällä, tai me tulemme sisään”, hän jatkoi.
Steve tiesi, ettei hän toiminut protokollan mukaan. Eikä Pavel ollut enää puolustamassa häntä. Mutta Aksel Kron oli nyt piiritetty. Stevellä oli mahdollisuus päästä siitä lopullisesti eroon.
Steve odotti, mutta kukaan sisällä ei vastannut. Hän oli hermostunut ja pelkäsi tekevänsä virheen. Voisiko hän heittää sisään valoräjähteen? Mitä vahinkoa se tekisi panttivangeille? Pavel oli sanonut, ettei se vahingoittanut ihmisiä, mutta voisiko Pavelin sanoihin luottaa?
Kesken pohdinnan Steve ja muut poliisit näkivät yllättäen sisältä liikettä. Kaadettujen hyllyjen takaa ryömi esiin mies, jonka kasvot olivat veressä. Aluksi Steve ajatteli sen olevan yksi panttivangeista, mutta sitten hän näki eläimellisen kiillon miehen silmissä ja pitkät hampaat, jotka hohtivat valkoisina hänen verisissä kasvoissaan. Jokainen paikalla oleva poliisi tajusi, ettei mies ollut ihminen, eikä tämä myöskään ollut Halloween pilaa. Aksel Kronin piirteitä miehessä oli vaikea tunnistaa, mutta hän oli suunnilleen saman ikäinen ja hänellä oli samanlaiset ruskeat hiukset. Mies suoristautui seisomaan päästyään esiin hyllyjen takaa ja nuolaisi verisiä sormiaan. Sitten se käänsi hehkuvat silmänsä kohti poliiseita ja hyökkäsi.
Steve unohti valoräjähteensä. Hän unohti Pavelin neuvot. Hän näki, miten hirviö syöksyi poliisiauton yli ja kaatoi punatukkaisen naispoliisin maahan. Jostain kuului laukaisu, joka näytti osuvan hirviöön, mutta se ei välittänyt siitä. Se iski pitkät hampaansa naisen kurkkuun. Steve näki, miten veri suihkusi naisen kaulavaltimosta. Uusi laukaus. Ja taas uusi. Steven kollegat ampuivat hirviötä yrittäen vapauttaa toverinsa sen kynsistä. Mutta se ei välittänyt luodeista.
Lopulta Steve sai itsensä ryhdistäydyttyä. Hän veti revolverinsa esiin ja tähtäsi hirviön päähän. Steve ampui. Revolveri tärähti hänen kädessään ja luoti osui hirviötä ohimoon. Se päästi kammottavan ärähdyksen. Luodista lähti kummallinen haju, joka toi mieleen uimahallin. Hirviön ohimossa oli ikävä reikä ja se näytti olevan tuskissaan. Steve ampui uudelleen. Tällä kertaa hän ei osunut päähän, vaan hirviön hartiaan. Sekin näytti kuitenkin vahingoittavan otusta. Se päästi irti uhristaan ja piteni äristen olkapäätään. Steve ampui vielä kolmannen luodin ja osui hirviön otsaan. Se osuma lopulta kaatoi otuksen maahan. Steve huohotti raskaasti revolveri kädessään ja hänen sydämensä hakkasi villisti adrenaliiniryöpyn seurauksena. Muut poliisit toimivat Steveä nopeammin. He huusivat radioihinsa pyytäen paikalle ambulanssia. Steveä hävetti, ettei hän kyennyt toimimaan nopeammin. Hän tuijotti hengiltä ampumaansa hirviötä, joka hänen ihmetyksekseen ei enää näyttänyt ruskeatukkaiselta mieheltä.
Steve meni katsomaan miestä lähemmin ja totesi tämän olevan hiukan kaljuuntunut, vaaleatukkainen ja kenties noin neli-viisikymppinen. Aksel Kron näytti alle kolmekymmenvuotiaalta, hänellä oli paksu ruskea tukka ja ruskeat silmät. Tämä mies ei ollut Aksel Kron. Mutta ihminen se ei myöskään ollut. Vaikka se ei enää liikkunutkaan, Steve saattoi edelleen nähdä sen pitkät kulmahampaat avonaisessa suussa. Ne eivät olleet pilaa eivätkä osa miehen Halloween asua. Niillä hampailla mies oli raadellut punatukkaisen poliisinaisen hengiltä. Nainen makasi vain muutaman askeleen päässä Stevestä. Hänen kaulansa oli revitty auki ja verta oli suihkunnut naisen rinnuksille. Verentahrimassa uniformussa vilkkui yhä oranssi kurpitsapinssi. Steve kuuli etäisesti jonkun poliisin huutavan sisältä kioskista, että kolme ihmistä oli kuollut. Kolme ruumista lisää, Steve ajatteli. Hän katsoi uudelleen ampumaansa hirviömiestä. Pavel oli ollut oikeassa kaiken aikaa. Tällaisten olentojen ei voinut sallia elää ihmisten joukossa.
Steve Hillary istui kotonaan katsomassa vanhoja kauhuelokuvia kädessään kylmä olut ja vierellään valtava kebab-annos, kun hänen työpuhelimensa yllättäen soi. Häntä harmitti saada kiireellinen kutsu töihin Halloweenin iltana, sillä hän piti omasta juhlaperinteestään. Pikkutyttö oli juuri keskustelemassa aaveen kanssa televisioruudun lumisateen kautta Poltergeist-elokuvassa, mutta Steven puhelin vain pirisi itsepintaisesti. Ärähtäen Steve nousi, pisti elokuvansa pauselle, haki työpuhelimensa pöydältä ja vastasi siihen murahduksella.
”Olen pahoillani, Steve, mutta sanoit, että sinulle pitää ilmoittaa, jos joku siinä listallasi olevista henkilöistä tekee jotain lainvastaista”, kuului hätääntynyt miesääni puhelimen toisesta päästä. Steve ei tunnistanut hänelle soittaneen poliisin ääntä, mutta tiesi kyllä heti mistä listasta hän puhui.
”Kerro heti, mitä on tapahtunut”, Steve käski.
”Meidän partio on nyt täällä Stantonin ja Ferry Parkin kulmassa ja täällä on kolme muutakin partiota. Tässä on pieni syyrialaisten pitämä kulmakauppa, jonka sisällä on ryöstäjä. Sillä on siellä kolme panttivankia”, poliisi selitti.
”Ja? Kuka siellä on minun listaltani?” Steve tivasi.
”Se… se on vähän hankala juttu…”, poliisi aloitti.
”Voi hemmetti, sinähän se soitit minulle!” Steve raivostui. Hän oli laittanut Poltergeistin pauselle, mutta mietti nyt elokuvan jatkamista.
”No kun se näyttää siltä miljardööriltä. Aksel Kronilta”, poliisi sanoi vastahakoisesti.
Steve vaikeni. Nyt hän ymmärsi. Ei kukaan uskoisi rikkaan ja kuuluisan liikemiehen riehuvan pienessä, etnisessä kulmakaupassa edes Halloween-jekkuna. Mutta Steve tiesi, että se hyvinkin saattoi olla Aksel Kron, niin kummalliselta kuin se muista kuulostaisikin.
”Minä tulen sinne heti”, Steve vastasi ja sulki puhelimen.
Hän veti syvään henkeä rauhoittaakseen hakkaavan sydämensä. Aksel Kron. Mies oli tunkeutunut Steven päähän ja pakottanut hänet sanomaan asioita, joita hän ei ollut halunnut kertoa kenellekään. Aksel Kron oli saanut Steven tuntemaan itsensä täysin turhaksi ja täysin mitättömäksi. Pavel oli uskonut Steveen ja pettynyt syvästi, kun tämä oli jäänyt Aksel Kronin uhriksi niin helposti. Mutta nyt Pavel oli poissa, kuollut tulipalossa, joka saattoi olla tahallaan sytytetty. Steven oli ryhdistäydyttävä. Hänen oli näytettävä itselleen, että hän oli Pavelin luottamuksen arvoinen.
Steve meni olohuoneen kirjahyllyn luokse ja avasi sen alalaidassa olevan vetolaatikon. Jos joku olisi nähnyt hänen henkilökohtaisen asevarastonsa, hän olisi joutunut kuulusteluun töissä. Steve otti koodilla suljettavasta rasiasta esiin järeän revolverinsa. Siihen mahtui vain kuusi luotia, mutta hän oli saanut Pavelilta erikoisluoteja, joiden pitäisi toimia Aksel Kronin kaltaisiin hirviöihin. Varovasti Steve otti luotiaskin vetolaatikosta ja latasi revolverinsa. Luodit tuntuivat sähköisiltä Steven kädessä. Hän ei tiennyt, mistä ne oli valmistettu, mutta hän toivoi kovasti, etteivät ne jumittaisi hänen asettaan. Pavel oli varoittanut, että luoteja oli vaikea hankkia, eikä niitä saisi tuhlata. Siksi Steve ei ollut koskaan aiemmin ampunut niillä. Revolverin lisäksi Steve otti sylinterinmuotoisen räjähteen. Senkään toiminnasta hän ei ollut aivan varma, mutta Pavel oli sanonut, ettei se aiheuttanut ihmisille vahinkoa, kunhan sitä ei katsonut kohti. Silloinkin se vain sokaisisi silmät, Pavel oli luvannut.
Hetken mietittyään Steve otti vielä puukon ja metallikahvaisen piikin, jonka terä oli puinen. Hän puki ylleen luotiliivit ja nappasi eteisestä suuhunsa pari hedelmäkarkkia, jotka olivat jääneet muovisen karkkikulhon pohjalle. Lapsia tuskin tulisi enää karkkikierrokselle sinä iltana ja vaikka tulisikin, Steve ei olisi kotona avaamassa ovea.
Puolen tunnin kuluttua Steve saapui kolmen poliisiauton saartamalle kulmakioskille. Alue oli hiljainen siihen aikaan yöstä, sillä lähistöllä ei ollut baareja. Suurin osa korttelin asukkaista oli Syyriasta tai muualta lähi-Idästä tulleita siirtolaisia, jotka eivät viettäneet Halloweenia. Vain muutamassa ikkunassa näkyi pahvista leikattuja kummituksia ja lepakoita ja yhden ikkunan laudalle oli laitettu kurpitsalyhty.
”Mikä on tilanne?” Steve kysyi saapuessaan paikalle.
Punatukkainen tukeva naispoliisi, jonka Steve tiesi liittyneen piiriin vasta äskettäin, katsoi häneen ärtyneesti.
”Etkö sinä ole murharyhmästä?” Hän kysyi. Nainen oli laittanut vilkkuvan kurpitsapinssin virkapukunsa rinnukseen. Se rikkoi virkapuvun sääntöjä vastaan, mutta Steve ei viitsinyt huomauttaa asiasta.
”Minä tulin paikalle, koska tämä on erikoistapaus”, Steve selitti.
”Meinaatko siksi, että se panttivankeja ottanut on joku rikas ja kuuluisa?” Nainen kysyi.
”Ei, vaan siksi, että se on oikeasti vaarallinen”, Steve sanoi.
Poliisit olivat piirittäneet kioskin ja heillä oli melko suora näköyhteys sisälle. Steve näki, että ahtaat käytävät oli tukittu kaadetuilla hyllyillä. Elintarvikkeita ja hygieniatuotteita lojui lattialla. Kulkukissa oli poliisien saartorinkiä uhmaten hiipinyt kioskin ovelle ja yritti tassullaan tarttua leikkelepakettiin. Se oli takkuturkkinen ja arka, eikä uskaltanut kauaa viipyä niin lähellä ihmisiä.
”Onko sisältä kuulunut laukauksia?” Steve kysyi.
”Ei, mutta ei sieltä ole kuulunut vähään aikaan yhtään mitään”, naispoliisi vastasi.
Steve ei halunnut aikailla. Jos hän odottaisi vielä hetkenkin, hän saattaisi jänistää. Hän marssi toisen poliisin luokse, joka piteli megafonia, ja nappasi sen hänen kädestään.
”Hei!” Poliisi huusi, mutta Steve vaiensi hänet.
”Sisällä olevat voivat olla vakavasti loukkaantuneita. Me emme voi enää odottaa”, Steve sanoi.
”Tällä on poliisi”, Steve sanoi megafoniin. ”Tule ulos kädet ylhäällä, tai me tulemme sisään”, hän jatkoi.
Steve tiesi, ettei hän toiminut protokollan mukaan. Eikä Pavel ollut enää puolustamassa häntä. Mutta Aksel Kron oli nyt piiritetty. Stevellä oli mahdollisuus päästä siitä lopullisesti eroon.
Steve odotti, mutta kukaan sisällä ei vastannut. Hän oli hermostunut ja pelkäsi tekevänsä virheen. Voisiko hän heittää sisään valoräjähteen? Mitä vahinkoa se tekisi panttivangeille? Pavel oli sanonut, ettei se vahingoittanut ihmisiä, mutta voisiko Pavelin sanoihin luottaa?
Kesken pohdinnan Steve ja muut poliisit näkivät yllättäen sisältä liikettä. Kaadettujen hyllyjen takaa ryömi esiin mies, jonka kasvot olivat veressä. Aluksi Steve ajatteli sen olevan yksi panttivangeista, mutta sitten hän näki eläimellisen kiillon miehen silmissä ja pitkät hampaat, jotka hohtivat valkoisina hänen verisissä kasvoissaan. Jokainen paikalla oleva poliisi tajusi, ettei mies ollut ihminen, eikä tämä myöskään ollut Halloween pilaa. Aksel Kronin piirteitä miehessä oli vaikea tunnistaa, mutta hän oli suunnilleen saman ikäinen ja hänellä oli samanlaiset ruskeat hiukset. Mies suoristautui seisomaan päästyään esiin hyllyjen takaa ja nuolaisi verisiä sormiaan. Sitten se käänsi hehkuvat silmänsä kohti poliiseita ja hyökkäsi.
Steve unohti valoräjähteensä. Hän unohti Pavelin neuvot. Hän näki, miten hirviö syöksyi poliisiauton yli ja kaatoi punatukkaisen naispoliisin maahan. Jostain kuului laukaisu, joka näytti osuvan hirviöön, mutta se ei välittänyt siitä. Se iski pitkät hampaansa naisen kurkkuun. Steve näki, miten veri suihkusi naisen kaulavaltimosta. Uusi laukaus. Ja taas uusi. Steven kollegat ampuivat hirviötä yrittäen vapauttaa toverinsa sen kynsistä. Mutta se ei välittänyt luodeista.
Lopulta Steve sai itsensä ryhdistäydyttyä. Hän veti revolverinsa esiin ja tähtäsi hirviön päähän. Steve ampui. Revolveri tärähti hänen kädessään ja luoti osui hirviötä ohimoon. Se päästi kammottavan ärähdyksen. Luodista lähti kummallinen haju, joka toi mieleen uimahallin. Hirviön ohimossa oli ikävä reikä ja se näytti olevan tuskissaan. Steve ampui uudelleen. Tällä kertaa hän ei osunut päähän, vaan hirviön hartiaan. Sekin näytti kuitenkin vahingoittavan otusta. Se päästi irti uhristaan ja piteni äristen olkapäätään. Steve ampui vielä kolmannen luodin ja osui hirviön otsaan. Se osuma lopulta kaatoi otuksen maahan. Steve huohotti raskaasti revolveri kädessään ja hänen sydämensä hakkasi villisti adrenaliiniryöpyn seurauksena. Muut poliisit toimivat Steveä nopeammin. He huusivat radioihinsa pyytäen paikalle ambulanssia. Steveä hävetti, ettei hän kyennyt toimimaan nopeammin. Hän tuijotti hengiltä ampumaansa hirviötä, joka hänen ihmetyksekseen ei enää näyttänyt ruskeatukkaiselta mieheltä.
Steve meni katsomaan miestä lähemmin ja totesi tämän olevan hiukan kaljuuntunut, vaaleatukkainen ja kenties noin neli-viisikymppinen. Aksel Kron näytti alle kolmekymmenvuotiaalta, hänellä oli paksu ruskea tukka ja ruskeat silmät. Tämä mies ei ollut Aksel Kron. Mutta ihminen se ei myöskään ollut. Vaikka se ei enää liikkunutkaan, Steve saattoi edelleen nähdä sen pitkät kulmahampaat avonaisessa suussa. Ne eivät olleet pilaa eivätkä osa miehen Halloween asua. Niillä hampailla mies oli raadellut punatukkaisen poliisinaisen hengiltä. Nainen makasi vain muutaman askeleen päässä Stevestä. Hänen kaulansa oli revitty auki ja verta oli suihkunnut naisen rinnuksille. Verentahrimassa uniformussa vilkkui yhä oranssi kurpitsapinssi. Steve kuuli etäisesti jonkun poliisin huutavan sisältä kioskista, että kolme ihmistä oli kuollut. Kolme ruumista lisää, Steve ajatteli. Hän katsoi uudelleen ampumaansa hirviömiestä. Pavel oli ollut oikeassa kaiken aikaa. Tällaisten olentojen ei voinut sallia elää ihmisten joukossa.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 24.07.2024 11:48
Detroit 1.11.2018
Pyhäinpäivän ilta oli hämärtynyt yöksi jo monta tuntia sitten, mutta Zaccheus Manifold ei ollut kyennyt suorittamaan vuosittaista rituaalia Springsidessa. Pian vuorokausi vaihtuisi, eikä rituaalia enää voisi tehdä. Kirottua, Zaccheus ajatteli kiukkuisesti. Rituaali oli tärkeä osa Springsiden suojaloitsuja, eikä Zaccheus olisi halunnut jättää sitä väliin mistään hinnasta.
Hän vilkaisi kelloa ja puristi kätensä nyrkkiin. Missä pirussa Peyton oikein viipyi? Niin vastenmielistä kuin se olikin myöntää, Zaccheus ei voinut suorittaa rituaalia ilman Peytonia. Holman Peyton oli hänen jälkeensä Springsiden korkea-arvoisin tremere ja ainoa, joka voisi osallistua rituaalin toisen vaiheen suorittamiseen. Gwenda White olisi kenties voinut korvata hänet, jos Zaccheus olisi antanut hänelle neljännen tason thaumaturgin valtuudet, mutta Gwendakin oli poissa. Hänen poissaolonsa oli kuitenkin suunniteltua. Poliisit olivat olleet kiusallisen kiinnostuneita Gwendan toimista, joten Zaccheus oli klaanin turvallisuuden vuoksi päättänyt luovuttaa hänet virkavallan käsiin. Gwendalla ei pitänyt olla vaaraa, sillä tarkoitus oli saada hänet siirrettyä pikimmiten Kingin suvun omistamaan yksityisvankilaan. Sieltä hän voisi siirtyä takaisin Springsideen jatkamaan tutkimuksiaan. Gwendan maine toki olisi mennyttä, eikä hän voisi enää esiintyä julkisuudessa, mutta hän voisi edelleen olla hyödyksi klaanille.
Mutta Holman Peytonin puuttuminen Springsidesta ei ollut suunniteltua. Hän oli ollut Detroitin keskustassa Halloweenin iltana vapauttamassa kaksi thaumaturgisesti muunneltua vampyyria kaupungille aiheuttamaan kaaosta Aksel Kronin ja tämän naisystävän näköisinä. Suunnitelmalla oli ollut kaksi tavoitetta: Ensinnäkin pilata Aksel Kronin maine ihmisten silmissä. Toisekseen se olisi vahva viesti muille Michiganin Camarillakaupungeille siitä, että Aksel Kron oli todellakin sabbatilainen. Kaikki tiesivät, että juuri Sabbat juhli Halloweenia riehumalla kaupungilla. Ja Zaccheus Manifold tarvitsi liittolaisia. Osa Camarillan ruhtinaista ei ollut valmis käymään sotaan Detroitia vastaan, sillä he tunsivat Aksel Kronin sukulinjan ja pitivät häntä kunnioitettavana vampyyrina. Lisäksi sota söi resursseja, jotka ruhtinaat mieluummin pitivät omassa kaupungissaan. Detroitin valloittaminen oli kuitenkin Zaccheus Manifoldille tärkeää. Hänen oli vain saatava muut kaupungit puolelleen.
Kello löi kaksitoista. Manifold joutui nielemään kiukkunsa ja hyväksymään tappionsa. Seuraava vuotuinen rituaali suoritettaisiin kiitospäivän yönä. Silloin Peytonin todellakin olisi oltava paikalla. Ja hän saisi kuulla kunniansa, kunhan palaisi takaisin Springsideen. Manifold ei ollut antanut hänelle lupaa jäädä Detroitiin Halloweenin ajaksi. Hänen olisi pitänyt palata välittömästi takaisin Springsideen vapautettuaan kaksoisolennot.
Manifold otti esiin kalenterinsa ja varmisti vielä sen yön aikataulun. Koska Peyton oli poissa, hän joutuisi itse kuulustelemaan vankeja. Chantryn vartijat olivat napanneet muutaman brujahin kaupungin laitamilta ja tuoneet heidät Springsideen. Manifold oli arvellut, että heillä saattaisi olla tekemistä Aksel Kronin kanssa ja siksi hän halusi puristaa heistä irti tietoja Aksel Kronin suunnitelmista. He olivat kuitenkin osoittautuneet paksukalloisimmiksi kuin Zaccheus oli toivonut. Mutta hänen onnekseen he vaikuttivat sabbatilaisilta. Jälleen yksi arvokas todiste muille kaupungeille siitä, että Aksel Kronin kaupungissa liikkui sabbatlaumoja.
Huolellisesti Manifold kastoi sulkakynän musteeseen ja merkitsi kuulustelun kalenteriinsa. Aamuyölle hänellä oli myös varattuna videokeskustelu Boysen Kingin kanssa. Hän värähti hiukan. Boysen King oli hänen vahvin liittolaisensa. Hän oli saanut käyttöönsä Boysenin suvun vallan ja varallisuuden ja myös muutamia Boysenin sukulaisia. Mutta hinta, jonka hän oli joutunut niistä maksamaan, oli ollut suuri. Zaccheus Manifoldilla ei ollut varaa epäonnistua. Hänen oli vakuutettava Boysen King siitä, että hänellä oli tilanne hallinnassa ja että asiat etenivät juuri niin kuin hän oli suunnitellut. Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut.
Pyhäinpäivän ilta oli hämärtynyt yöksi jo monta tuntia sitten, mutta Zaccheus Manifold ei ollut kyennyt suorittamaan vuosittaista rituaalia Springsidessa. Pian vuorokausi vaihtuisi, eikä rituaalia enää voisi tehdä. Kirottua, Zaccheus ajatteli kiukkuisesti. Rituaali oli tärkeä osa Springsiden suojaloitsuja, eikä Zaccheus olisi halunnut jättää sitä väliin mistään hinnasta.
Hän vilkaisi kelloa ja puristi kätensä nyrkkiin. Missä pirussa Peyton oikein viipyi? Niin vastenmielistä kuin se olikin myöntää, Zaccheus ei voinut suorittaa rituaalia ilman Peytonia. Holman Peyton oli hänen jälkeensä Springsiden korkea-arvoisin tremere ja ainoa, joka voisi osallistua rituaalin toisen vaiheen suorittamiseen. Gwenda White olisi kenties voinut korvata hänet, jos Zaccheus olisi antanut hänelle neljännen tason thaumaturgin valtuudet, mutta Gwendakin oli poissa. Hänen poissaolonsa oli kuitenkin suunniteltua. Poliisit olivat olleet kiusallisen kiinnostuneita Gwendan toimista, joten Zaccheus oli klaanin turvallisuuden vuoksi päättänyt luovuttaa hänet virkavallan käsiin. Gwendalla ei pitänyt olla vaaraa, sillä tarkoitus oli saada hänet siirrettyä pikimmiten Kingin suvun omistamaan yksityisvankilaan. Sieltä hän voisi siirtyä takaisin Springsideen jatkamaan tutkimuksiaan. Gwendan maine toki olisi mennyttä, eikä hän voisi enää esiintyä julkisuudessa, mutta hän voisi edelleen olla hyödyksi klaanille.
Mutta Holman Peytonin puuttuminen Springsidesta ei ollut suunniteltua. Hän oli ollut Detroitin keskustassa Halloweenin iltana vapauttamassa kaksi thaumaturgisesti muunneltua vampyyria kaupungille aiheuttamaan kaaosta Aksel Kronin ja tämän naisystävän näköisinä. Suunnitelmalla oli ollut kaksi tavoitetta: Ensinnäkin pilata Aksel Kronin maine ihmisten silmissä. Toisekseen se olisi vahva viesti muille Michiganin Camarillakaupungeille siitä, että Aksel Kron oli todellakin sabbatilainen. Kaikki tiesivät, että juuri Sabbat juhli Halloweenia riehumalla kaupungilla. Ja Zaccheus Manifold tarvitsi liittolaisia. Osa Camarillan ruhtinaista ei ollut valmis käymään sotaan Detroitia vastaan, sillä he tunsivat Aksel Kronin sukulinjan ja pitivät häntä kunnioitettavana vampyyrina. Lisäksi sota söi resursseja, jotka ruhtinaat mieluummin pitivät omassa kaupungissaan. Detroitin valloittaminen oli kuitenkin Zaccheus Manifoldille tärkeää. Hänen oli vain saatava muut kaupungit puolelleen.
Kello löi kaksitoista. Manifold joutui nielemään kiukkunsa ja hyväksymään tappionsa. Seuraava vuotuinen rituaali suoritettaisiin kiitospäivän yönä. Silloin Peytonin todellakin olisi oltava paikalla. Ja hän saisi kuulla kunniansa, kunhan palaisi takaisin Springsideen. Manifold ei ollut antanut hänelle lupaa jäädä Detroitiin Halloweenin ajaksi. Hänen olisi pitänyt palata välittömästi takaisin Springsideen vapautettuaan kaksoisolennot.
Manifold otti esiin kalenterinsa ja varmisti vielä sen yön aikataulun. Koska Peyton oli poissa, hän joutuisi itse kuulustelemaan vankeja. Chantryn vartijat olivat napanneet muutaman brujahin kaupungin laitamilta ja tuoneet heidät Springsideen. Manifold oli arvellut, että heillä saattaisi olla tekemistä Aksel Kronin kanssa ja siksi hän halusi puristaa heistä irti tietoja Aksel Kronin suunnitelmista. He olivat kuitenkin osoittautuneet paksukalloisimmiksi kuin Zaccheus oli toivonut. Mutta hänen onnekseen he vaikuttivat sabbatilaisilta. Jälleen yksi arvokas todiste muille kaupungeille siitä, että Aksel Kronin kaupungissa liikkui sabbatlaumoja.
Huolellisesti Manifold kastoi sulkakynän musteeseen ja merkitsi kuulustelun kalenteriinsa. Aamuyölle hänellä oli myös varattuna videokeskustelu Boysen Kingin kanssa. Hän värähti hiukan. Boysen King oli hänen vahvin liittolaisensa. Hän oli saanut käyttöönsä Boysenin suvun vallan ja varallisuuden ja myös muutamia Boysenin sukulaisia. Mutta hinta, jonka hän oli joutunut niistä maksamaan, oli ollut suuri. Zaccheus Manifoldilla ei ollut varaa epäonnistua. Hänen oli vakuutettava Boysen King siitä, että hänellä oli tilanne hallinnassa ja että asiat etenivät juuri niin kuin hän oli suunnitellut. Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 24.07.2024 19:41
Kaikki tuntui villiltä, hektiseltä. Aikaa ei nyt ollut vaulderielle, ei ainakaan tänään, eikä Benjamine edes kokenut olevansa siihen vielä valmis. Sen piti tapahtua juuri oikein, ettei Benjamine taas pilaisi sitä, ja siksi hänen oli oltava kunnossa. Säryistä ja rumista arvista olisi ainakin päästävä. Kaiserin vaulderie ei ollut samanlainen kuin se johon Benjamine oli tutustunut Sabbatissa. Se oli intiimimpi, siinä kuului riisuutua, ja siihen Benjamine tarvitsi lisää itsevarmuutta. Seven oli, varmasti tahallaan, pilannut hänen kehonsa kaikki parhaat puolet.
Seven oli nyt vihdoinkin poissa, vaikka hänen puremansa vihloi edelleen Benjaminen kaulaa, jos hän yritti kääntää päätään. Benjamine toipui yhä tapahtuneesta, ja samoin varmasti Noreen sekä Camillakin, mutta eniten se oli tietysti koskettanut Akselia. Banjamine tahtoi ensisijaisesti antaa Akselille aikaa käsitellä Sevenin kohtaloa, ja toki myös itselleen toipua koettelemuksesta. Mutta aikaa sellaiseen ei oikein ollut nyt. Niin monta asiaa oli tapahtumassa tänäänkin.
Poliisiasemalla Jerome Todd oli yhdessä Akselin kanssa tänään vakuutettu siitä ettei aidolla Benjaminella ollut tekemistä naapurin murhan kanssa, matkalla ulos Dagmar Kingistä oli tehty kätyri Manifoldia vastaan, ja pihalla oltiin jo taistelussa Steve Hillarya ja baptisteja vastaan. Benjaminen oikea käsivarsi tuntui yhä turvonneelta siitä kun edellinen valopommi oli polttanut sen. Silloin Aksel oli suojannut häntä, ja tänään Benjamine oli saanut tilaisuuden vuorostaan suojella Akselia. Benjamine ei ollut ehtinyt vielä edes kuvitella mitä tuhoja korventava polte oli tällä kertaa saanut aikaan hänen niskassaan, mutta hän oli onnellinen että se oli kohdistunut häneen eikä Akseliin.
Puremavammat kaulalla, rinnassa ja hartiassa, palovammat eri puolilla kehoa, ja sääret, vyötärö, rinnat ja muut piirteet jotka auttamatta hävisivät Camillan kauneudelle, ja kaikki muut ominaisuudet joissa Benjamine jäisi toiseksi Akselin hypoteettiselle jälkeläiselle, olivat tänään toissijaisia. Benjamine voisi murehtia niitä myöhemmin. Tärkeintä oli että hän sai olla yhdessä Aksleyn kanssa, mukana yön kaikissa tärkeissä tapahtumissa, vaikka ne olivatkin vaarallisia, auttamassa ja suojelemassa Akselia. Tämä tuntui oikealta. Kaikki alkoi mennä pieleen silloin kun Liliya alkoi etääntyä Benjaminesta, kun hän ei halunnut enää viettää öitään Benjaminen kanssa. Samoin kävi mestari Harmanin ja Gwendan kanssa. Jopa Susaninkin kanssa. Siksi Benjamine oli paljon mieluummin lukkojen takana ja vampyyrinmetsästäjien armoilla yhdessä Akselin kanssa, kuin parantamassa haavojaan yksin tyhjässä kartanossa.
Seven oli nyt vihdoinkin poissa, vaikka hänen puremansa vihloi edelleen Benjaminen kaulaa, jos hän yritti kääntää päätään. Benjamine toipui yhä tapahtuneesta, ja samoin varmasti Noreen sekä Camillakin, mutta eniten se oli tietysti koskettanut Akselia. Banjamine tahtoi ensisijaisesti antaa Akselille aikaa käsitellä Sevenin kohtaloa, ja toki myös itselleen toipua koettelemuksesta. Mutta aikaa sellaiseen ei oikein ollut nyt. Niin monta asiaa oli tapahtumassa tänäänkin.
Poliisiasemalla Jerome Todd oli yhdessä Akselin kanssa tänään vakuutettu siitä ettei aidolla Benjaminella ollut tekemistä naapurin murhan kanssa, matkalla ulos Dagmar Kingistä oli tehty kätyri Manifoldia vastaan, ja pihalla oltiin jo taistelussa Steve Hillarya ja baptisteja vastaan. Benjaminen oikea käsivarsi tuntui yhä turvonneelta siitä kun edellinen valopommi oli polttanut sen. Silloin Aksel oli suojannut häntä, ja tänään Benjamine oli saanut tilaisuuden vuorostaan suojella Akselia. Benjamine ei ollut ehtinyt vielä edes kuvitella mitä tuhoja korventava polte oli tällä kertaa saanut aikaan hänen niskassaan, mutta hän oli onnellinen että se oli kohdistunut häneen eikä Akseliin.
Puremavammat kaulalla, rinnassa ja hartiassa, palovammat eri puolilla kehoa, ja sääret, vyötärö, rinnat ja muut piirteet jotka auttamatta hävisivät Camillan kauneudelle, ja kaikki muut ominaisuudet joissa Benjamine jäisi toiseksi Akselin hypoteettiselle jälkeläiselle, olivat tänään toissijaisia. Benjamine voisi murehtia niitä myöhemmin. Tärkeintä oli että hän sai olla yhdessä Aksleyn kanssa, mukana yön kaikissa tärkeissä tapahtumissa, vaikka ne olivatkin vaarallisia, auttamassa ja suojelemassa Akselia. Tämä tuntui oikealta. Kaikki alkoi mennä pieleen silloin kun Liliya alkoi etääntyä Benjaminesta, kun hän ei halunnut enää viettää öitään Benjaminen kanssa. Samoin kävi mestari Harmanin ja Gwendan kanssa. Jopa Susaninkin kanssa. Siksi Benjamine oli paljon mieluummin lukkojen takana ja vampyyrinmetsästäjien armoilla yhdessä Akselin kanssa, kuin parantamassa haavojaan yksin tyhjässä kartanossa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 30.07.2024 18:11
Uutinen Detroit Free Press – lehden etusivulla 5.11.2018
Babtistiseurakunnan arvostettu pappi pidätetty
Poliisi pidätti myöhään eilen illalla kaupungin pohjoisosan baptistiseurakunnan keulahahmon Amelie Bankolen (64v) epäiltynä useisiin henkilöihin kohdistuneesta vapaudenriistosta ja väkivallanteoista. Bankole, omassa seurakunnassaan paremmin tunnettu nimellä mama Amelie, on toiminut seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 2009 lähtien. Pidätys on suuri järkytys paitsi pohjoisen seurakunnan jäsenille, myös muille kaupungin baptisteille.
Poliisi on pidätyksen suhteen vaitonainen. Silminnäkijät kuitenkin kertovat, että pidätyksen yhteydessä poliisi takavarikoi runsaasti todistusaineistoa seurakunnan tiloista. Tällä hetkellä muita seurakunnan työntekijöitä ei ole pidätetty.
-Olin katsomassa televisiota sisällä, kun lapset juoksivat kertomaan, että kirkolla on poliisiautoja. Juoksin kadulle ja näin, miten mama Amelie vietiin poliisiautoon käsiraudoissa. Se oli kammottavaa. Itkin ja rukoilin koko yön, olen vieläkin aivan järkyttynyt. kertoo 31-vuotias Melrose Abara, joka asuu kirkkoa vastapäätä.
-Poliisi vei toiseen autoon joitakin kissanloukkuja ja pari kannettavaa tietokonetta, mutta en katsonut niin tarkasti, hän jatkaa.
Alueella asuvat lapset kertovat toimittajille mielellään, että seurakunta on maksanut heille viisi dollaria jokaisesta pyydystämästään katukissasta. Mikä on kissojen osuus papin epäillyissä rikoksissa, siitä lehden toimituksella ei ole tietoja. Ainakaan toistaiseksi poliisi ei ole maininnut eläinsuojelurikosta.
Pohjoisen seurakunnan baptistit vetoavat muihin uskonsisariin ja -veljiin Detroitissa ja pyytävät heitä mukaan laajamittaiseen vigiliaan poliisiaseman eteen. Tarkoitus on rukoilla voimia mama Amelielle ja ymmärrystä poliiseille, jotta he vapauttaisivat viattoman naisen.
Amelie Bankole on laajasti tunnettu Detroitissa, mutta myös muualla Yhdysvaltojen baptistiseurakunnissa. Hän on kiertänyt eri seurakuntia saarnaajana vuodesta 1989 asti. Hänen kerrotaan olevan voimallinen saarnaaja, joka saa kuulijana hurmokseen. Lisäksi Amelie on toiminut Jumalan puheiden välittäjänä ja käsillä parantajana vuosituhannen vaihteesta tähän päivän saakka. Hänen kauttaan tapahtuneista ihmeistä voi lukea Detroitin baptistiseurakunnan sivuilta.
Viime vuosina baptistiseurakunta on järjestänyt eheytysleirejä ja retriittejä sukupuolivähemmistöille. Vaikka eheytyshoidot ovat tietyissä piireissä laajasti tuomittuja, eivät ne kuitenkaan ole lain vastaisia. Vastaavanlaisia eheytyshoitoja järjestetään myös muissa seurakunnissa, etenkin evankelisissa seurakunnissa. Oikein järjestettyinä eheytyshoidot voivat vahvistaa eheytettävän mielenterveyttä ja identiteettiä, kertovat eheytyshoitoja järjestävät seurakunnat.
Tällä hetkellä ei ole tiedossa, liittyvätkö Amelien rikokset juuri eheytyshoitoihin. Eheytyshoitoon osallistuvan tulee aina suostua hoitoon omasta tahdostaan. Toimittajien tietoon on tullut huhuja, että Detroitin pohjoisessa baptistiseurakunnassa ei aina ole noudatettu tätä sääntöä. Oman turvallisuutensa vuoksi nimettömänä pysyvä haastateltava kertoo seuraavaa:
-Baptistit ovat hyökänneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville tarkoitettuihin ravintoloihin ja yksityisiin juhliin. He ovat käyttäneet jopa vakavaa väkivaltaa ihmisiä vastaan. Hyvä ystäväni joutui kahdeksi viikoksi sairaalahoitoon sen jälkeen, kun baptistit olivat hakanneet hänet. Poliisi ei ole ollut kyvykäs tai halukas suojelemaan meitä.
Kyseenalaisten eheytyshoitojen ja epäillyn väkivallan lisäksi pohjoisen seurakunnan baptistit ovat viime viikon aikana pitäneet mielenosoitusta poliisiaseman edustalla. He syyttävät poliisilaitosta siitä, että nämä eivät tee riittävästi työtä suojellakseen kaupunkilaisia ”Saatanan kätyreiltä”, kuten he itse asian ilmaisevat.
Detroit Free Press toimitus seuraa mama Amelien tapausta. Uusimmat päivityksemme löydätte parhaiten nettisivuiltamme.
Babtistiseurakunnan arvostettu pappi pidätetty
Poliisi pidätti myöhään eilen illalla kaupungin pohjoisosan baptistiseurakunnan keulahahmon Amelie Bankolen (64v) epäiltynä useisiin henkilöihin kohdistuneesta vapaudenriistosta ja väkivallanteoista. Bankole, omassa seurakunnassaan paremmin tunnettu nimellä mama Amelie, on toiminut seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 2009 lähtien. Pidätys on suuri järkytys paitsi pohjoisen seurakunnan jäsenille, myös muille kaupungin baptisteille.
Poliisi on pidätyksen suhteen vaitonainen. Silminnäkijät kuitenkin kertovat, että pidätyksen yhteydessä poliisi takavarikoi runsaasti todistusaineistoa seurakunnan tiloista. Tällä hetkellä muita seurakunnan työntekijöitä ei ole pidätetty.
-Olin katsomassa televisiota sisällä, kun lapset juoksivat kertomaan, että kirkolla on poliisiautoja. Juoksin kadulle ja näin, miten mama Amelie vietiin poliisiautoon käsiraudoissa. Se oli kammottavaa. Itkin ja rukoilin koko yön, olen vieläkin aivan järkyttynyt. kertoo 31-vuotias Melrose Abara, joka asuu kirkkoa vastapäätä.
-Poliisi vei toiseen autoon joitakin kissanloukkuja ja pari kannettavaa tietokonetta, mutta en katsonut niin tarkasti, hän jatkaa.
Alueella asuvat lapset kertovat toimittajille mielellään, että seurakunta on maksanut heille viisi dollaria jokaisesta pyydystämästään katukissasta. Mikä on kissojen osuus papin epäillyissä rikoksissa, siitä lehden toimituksella ei ole tietoja. Ainakaan toistaiseksi poliisi ei ole maininnut eläinsuojelurikosta.
Pohjoisen seurakunnan baptistit vetoavat muihin uskonsisariin ja -veljiin Detroitissa ja pyytävät heitä mukaan laajamittaiseen vigiliaan poliisiaseman eteen. Tarkoitus on rukoilla voimia mama Amelielle ja ymmärrystä poliiseille, jotta he vapauttaisivat viattoman naisen.
Amelie Bankole on laajasti tunnettu Detroitissa, mutta myös muualla Yhdysvaltojen baptistiseurakunnissa. Hän on kiertänyt eri seurakuntia saarnaajana vuodesta 1989 asti. Hänen kerrotaan olevan voimallinen saarnaaja, joka saa kuulijana hurmokseen. Lisäksi Amelie on toiminut Jumalan puheiden välittäjänä ja käsillä parantajana vuosituhannen vaihteesta tähän päivän saakka. Hänen kauttaan tapahtuneista ihmeistä voi lukea Detroitin baptistiseurakunnan sivuilta.
Viime vuosina baptistiseurakunta on järjestänyt eheytysleirejä ja retriittejä sukupuolivähemmistöille. Vaikka eheytyshoidot ovat tietyissä piireissä laajasti tuomittuja, eivät ne kuitenkaan ole lain vastaisia. Vastaavanlaisia eheytyshoitoja järjestetään myös muissa seurakunnissa, etenkin evankelisissa seurakunnissa. Oikein järjestettyinä eheytyshoidot voivat vahvistaa eheytettävän mielenterveyttä ja identiteettiä, kertovat eheytyshoitoja järjestävät seurakunnat.
Tällä hetkellä ei ole tiedossa, liittyvätkö Amelien rikokset juuri eheytyshoitoihin. Eheytyshoitoon osallistuvan tulee aina suostua hoitoon omasta tahdostaan. Toimittajien tietoon on tullut huhuja, että Detroitin pohjoisessa baptistiseurakunnassa ei aina ole noudatettu tätä sääntöä. Oman turvallisuutensa vuoksi nimettömänä pysyvä haastateltava kertoo seuraavaa:
-Baptistit ovat hyökänneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville tarkoitettuihin ravintoloihin ja yksityisiin juhliin. He ovat käyttäneet jopa vakavaa väkivaltaa ihmisiä vastaan. Hyvä ystäväni joutui kahdeksi viikoksi sairaalahoitoon sen jälkeen, kun baptistit olivat hakanneet hänet. Poliisi ei ole ollut kyvykäs tai halukas suojelemaan meitä.
Kyseenalaisten eheytyshoitojen ja epäillyn väkivallan lisäksi pohjoisen seurakunnan baptistit ovat viime viikon aikana pitäneet mielenosoitusta poliisiaseman edustalla. He syyttävät poliisilaitosta siitä, että nämä eivät tee riittävästi työtä suojellakseen kaupunkilaisia ”Saatanan kätyreiltä”, kuten he itse asian ilmaisevat.
Detroit Free Press toimitus seuraa mama Amelien tapausta. Uusimmat päivityksemme löydätte parhaiten nettisivuiltamme.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa