Alexandra Gordon

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 03.07.2024 14:15

Alexandra käytti lyhyen ajan rauhoittumaan menon ja auringonnousun välillä miettien kuumeisesti yöllä kuulemiaan asioita. Niiden ajatteleminen sai hänen mielensä pois lapsesta, jonka he juuri olivat surmanneet. Hän ei halunnut puhua muille salahuoneessa oleville, sillä pelkäsi, mitä he sanoisivat. Alexandrasta tuntui, ettei kukaan ollut puhetuulella. Oliko kukaan heistä aikaisemmin tappanut lasta? Mitä he mahtoivatkaan ajatella hänestä? Koko julma tekohan oli ollut Alexandran ajatus.

Julius oli selvästi päättänyt päästä käsiksi Alexandran suvun rikkauksiin. Häntä eivät kiinnostaneet noituudet, vain raha ja valta. Siksi Alexandra tiesi, ettei Juliuksesta olisi välitöntä huolta, mutta ei häneenkään voinut luottaa. Hänestä ei tarvinnut päästä eroon aivan vielä, mutta heidän hatara liittonsa olisi purettava ennen kuin Julius pettäisi Alexandran. Reginald oli ongelmallisempi liittolainen. Alexandra vilkaisi häntä sivusilmällä ja purisit kätensä nyrkkiin. Hänestä olisi hyötyä niin kauan, kun he tappaisivat noitia. Sen jälkeen hänenkin oli kuoltava.

Tällainenko hänestä oli tullut? Lapsia tappava, ystäviinsä epäilevästi suhtautuva, satunnaisia miehiä viettelevä ja törkeyksiä puhuva nainen? Hänestä oli tullut naispuolinen Gabriel. Ja kun Alexandra ajatteli asiaa, se ei tuntunut niin pahalta. Hän tiesi, että sen olisi pitänyt tuntua pahalta. Gabriel oli ollut oikea hirviö. Hän oli tuhonnut ihmisiä ja perheitä ja pettänyt ystävänsä. Lopulta hänellä ei ollut ollut ketään muuta kuin Alexandra, jota hän oli kohdellut toisinaan kiihkeästi rakastaen ja toisinaan äärimmäisen kylmästi. Alexandra ei ollut koskaan halunnut muuttua Gabrielin kaltaiseksi. Ja hän päätti, että eräässä asiassa hän ei koskaan olisi sirensä kopio. Hän ei koskaan kohtelisi Briania kurjasti. Hän oli juuri sinä iltana keksinyt tilaisuuden tullen mahdollisuuden saada Brian vapaaksi. Ja mikä vielä parempaa, saada Brianille tulevaisuus, josta hän oletettavasti pitäisi hyvin paljon. Sillä mitä oli Scotland Yardin tutkija verrattuna kuningattaren henkivartijaan?

Brian oli nyt ainoa, jota Alexandra rakasti. Hän oli yrittänyt pitää tuskalliset ajatukset poissa mielestään, mutta ne tunkivat väkisin läpi hänen hellien mietteidensä ja muodostivat hänen mieleensä kuvan Fergusista. Hänen ensimmäisestä rakkaudestaan. Alexandra ei halunnut minkään viheliäisen valheen pilaavan hänen muistoaan Fergusista. Ei Fergus ollut mitenkään voinut olla noita. Se oli täysin mahdotonta. Ei Alexandran suuri ensirakkaus. Hän muisti Fergusin hyvin elävästi, aivan kuin siitä olisi ollut vain lyhyt hetki, kun he olivat olleet yhdessä. Todellisuudessa aikaa oli kulunut yli kaksisataa tuskan vuotta. Alexandra oli satuttanut Fergusia pahasti, mutta siitä huolimatta Fergus oli rakastanut häntä loppuun asti. Miten niin hyvä ihminen muka olisi voinut harjoittaa kiellettyä noituutta?

Entä Alexandran pojat sitten? Hän tiesi nyt, että Jacob oli tehnyt pahoja asioita. Jacob oli todellakin ollut noita. Mutta se ei ollut myöskään ollut hänen syytään. Hän oli kasvanut ilman vanhempiaan, joten oli ollut kohtalon julmaa pilaa, että hän oli hairahtanut pahoille teille. Alexandra halusi ajatella Jacobia isänsä kaltaisena miehenä, kilttinä ja oikeudenmukaisena. Mikään ei muuttaisi hänen käsitystään siitä. Sellainen Jacobista olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää rakastavassa perheessä. Pojan sydän oli ollut hyvä, mutta väärät henkilöt olivat herkällä hetkellä johdattaneet hänen väärälle tielle. Alexandra tiesi, että hänen pitäisi lukea monta rukousta poikansa sielun puolesta ja sytyttää monta kynttilää. Onneksi hänellä oli siihen rutkasti aikaa.

Mutta entä David? Mitä hänelle oli käynyt? Alexandralla ei ollut Davidista yhtä helliä muistoja kuin hänen veljestään, mutta kyllä hän oli rakastanut Davidia. Hän oli aina pitänyt poikaan tietynlaista etäisyyttä, koska Davidille oli annettu vain muutama vuosi elinaikaa. Alexandra ei ollut halunnut kiintyä Davidiin liikaa. Jos he eivät olisi olleet varakkaita, David olisi jätetty kuolemaan jo sylivauvana. Niin ihmiset olivat toimineet aikoinaan, eikä sitä oltu pidetty julmana. Nykyisin asiat olivat toisin. Paremmin kenties, Alexandra ajatteli.

Eräs asia häntä kuitenkin oli alkanut mietityttää. Hän ei muistanut, kumpi pojista oli syntynyt ensin. Sillä ei ollut lopulta ollut merkitystä, koska vain Jacob oli ollut terve. Alexandra ja Fergus olivat surreet aikansa toisen poikansa tilaa, mutta hyväksyneet sen lopulta. Jacobista he olivat aikoneet kasvattaa tulevan kartanon isännän. Jacob oli tuonut heille iloa ja onnea sen surun keskelle, jossa he olivat eläneet tietäen, ettei heidän toinen poikansa näkisi aikuisuutta.

Alexandra pohti, oliko hän olemassa edelleen siksi, että hänellä oli mahdollisuus korjata ne vääryydet, joihin oli aikoinaan osallistunut? Mitä hän voisi tehdä sukunsa hyväksi? Suku oli lähtenyt kasvamaan väärään suuntaan Jacobista ja Davidista alkaen. Oli kenties ollut siunaus, että niin moni mätä oksa sen päähaarasta oli nyt katkaistu. Kunpa Alexandra voisi palata ajassa taaksepäin ja tehdä asiat toisin.

Hän havahtui äkisti ajatuksistaan. Hän ei voisi palata ajassa taaksepäin, mutta hän voisi jälleen olla äiti lapselle, joka voisi kääntää suvun oikeaan suuntaan. Nelivuotias poika oli poissa, sillä hänen oli täytynyt kuolla kirotun verensä vuoksi. Mutta vain harva, jos kukaan, suvusta oli koskaan nähnyt poikaa. Miten helppoa olisikaan hakea uusi poika, nelivuotias ihmispoika, tuon kuolleen lapsen tilalle? Mitä se haittaisi, vaikkei poika olisi Alexandran omaa verta? Se veri oli mennyt pilalle jo ajat sitten. Pojan äiti saisi lohdutusta suruunsa ja isä joutuisi hyväksymään kohtalonsa. Ja Alexandra voisi valvoa, että siitä lapsesta kasvaisi kunnon mies, Jumalaa pelkäävä ja oikeudenmukainen. Hän voisi etsiä punatukkaisen lapsen, sellaisen kuin Jacob. Tai vaalean lapsen, sellaisen kuin David. Hänellä oli valta valita uusi perillinen sen tilalle, joka oli surmattu. Eikä kukaan tietäisi siitä. Uusi poika ottaisi kuolleen lapsen nimen ja syntymätodistuksen ja syntymäoikeuden Goodwood Houseen. Se olisi täydellistä ja täysin Alexandran itsensä hallittavissa.

Hän oli niin tyytyväinen keksintöönsä, että huomasi kolkuttavan omantunnon vaimentuneen. Alexandra arveli voivansa levätä päivän rauhassa saatuaan ajatuksensa järjestykseen. Hän ei ollut paha. Hän ei ollut Gabrielin kaltainen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 16.09.2024 14:10

Alexandra ei ollut muistanut, miten kaunis Goodwood House saattoi olla talvella. Hän ei ollut myöskään huomannut sitä, ennen kuin Brian oli osoittanut hänelle, miten erilainen ja ihmeellinen luonto oli hentoon lumipeitteeseen kuorrutettuna. Aamu oli jo koittamassa, eikä Alexandra voinut enää mennä ulos. Hän katsoi käytävän ikkunan pienistä ruuduista alas pihamaalle, missä keinovalot saivat lumen kimaltamaan kuin välkehtivän, ihmeellisen pilvimeren. Ikkunaruudutkin olivat saaneet osansa tammikuisesta kylmyydestä. Niiden ulkopinnalle oli kasvanut pieniä kuurankukkia.

Talvi oli nyt kauniimpi tässä uudessa maailmassa, jota valaisivat kylmät keinovalot. Niiden sinisenhohtoinen valo sointui täydellisesti lumen valkoiseen ja kylmään pintaan. Alexandran muistoissa talvi oli vain pitkä ja ankea ajanjakso, jolloin kartanon hyytävät salit saivat valonsa ja lämpönsä lukuisista kynttilöistä. Miten onnelliseksi hän tunsikaan itsensä nyt, kun saattoi nähdä talven parhaimmat puolet.

Kartano oli uudesta ajasta huolimatta edelleen kylmä. Koko rakennuksen lämmittäminen olisi tullut kalliiksi, joten suurinta osaa pidettiin vain sen verran lämpöisenä, etteivät vesiputket jäätyneet. Jostain syystä vanhaa kaakeliuunien ja takkojen verkostoa ei juuri enää käytetty lämmitykseen. Kenties tulisijojen ylläpito vaati liikaa henkilökuntaa. Siksi takat sytytettiin vain niissä huoneissa, joissa eniten oleskeltiin.

Alexandra vaelsi kartanon pimeillä, kylmillä ja autioilla käytävillä ja kuulosteli yön hiljaisuutta ympärillään. Hän oli aina tottunut asumaan suurissa kartanoissa, joten hiljaisuus ei häirinnyt häntä. Alexandran synnyinkoti Highclere Castle oli vielä Goodwood Houseakin synkempi ja kolkompi. Aivan pienestä tytöstä asti Alexandra oli tottunut seikkailemaan yksin suuren kartanon autioilla käytävillä. Talvi ei silti ollut mukavinta aikaa kulkea talossa, jonka lattiat olivat suorastaan hyiset.

Alexandran makuuhuone oli kaukana muiden kartanossa asuvien huoneista, joten se oli koleampi kuin muut oleskelutilat. Palvelustyttö oli sytyttänyt tulen makuuhuoneen takkaan illalla ja sen vuoksi miellyttävä, hehkuva hiillos tervehti Alexandraa tämän avatessa oven huoneeseensa. Punainen hiillos oli makuuhuoneen ainoa valonlähde. Ikkunan peittona oli jykevä kirjahylly, jonka Alexandra oli täyttänyt posliinisilla koirilla ja kissoilla, erilaisissa hienoissa mekoissa poseeraavilla Barbie-nukeilla ja muovisilla, värikkäillä yksisarvisilla. Kirjahyllyä kiersi led-valonauha, jonka Alexandra sytytti kaukosäätimellä huoneen ovelta.

Suurta sänkyä vastapäätä oli pukeutumispöytä, joka oli täynnä meikkejä ja hiusnauhoja. Alexandra ei osannut pitää huonettaan siistinä. Vaatteita lojui lattialla ja tuolin selkämyksellä, sillä kukaan ei ollut laittanut niitä takaisin vaatekaappiin. Vaatteiden seassa oli ompelutarvikkeita. Jonkun pitäisi siivota huone, Alexandra mietti. Hän riisui vaatteensa lattialle muiden joukkoon ja kaivoi puhtaat alusvaatteet esiin laatikosta. Ei hänen varsinaisesti olisi tarvinnut vaihtaa alusvaatteita joka päivä. Hän vaihtoi ne siksi, että uudet, nykyaikaiset alusvaatteet olivat jännittäviä. Aluksi hän ei ollut edes oivaltanut, miten ne puettiin päälle. Hän ihaili hetken peilistä vaaleansinisiä pitsialusvaatteitaan, ennen kuin ryömi sänkyyn paksun peiton alle pehmoeläinten viereen. Elävän seuran puutteessa lelut toivat hiukan lohtua muuten suureen sänkyyn.

Ihmisenä ollessaan kauan sitten, Alexandra oli jakanut sänkynsä talvella pienten spanieliensa kanssa. Koirien lämpöiset kehot olivat olleet kuumavesipulloa parempaa seuraa peiton alla. Kissat olivat tulleet sänkyyn ja sieltä pois oman tahtonsa mukaan. Ferguksen vieressä hän ei ollut ehtinyt viettää kuin yhden talven. He olivat lähteneet ensimmäisen avioliittotalvensa jälkeen Intiaan heti merien tyynnyttyä.

Ferguksen ajatteleminen oli edelleen vaikeaa. Tavallisimmin Alexandra syrjäytti päättäväisesti ajatukset Fergusista mielikuvilla Brianista. Brian oli nyt hänen kanssaan, ei Fergus. Hänellä oli oikeus jatkaa olemassaoloaan ja olla onnellinen, vaikka Fergus olikin poissa.

Pääasiassa Alexandra olikin onnellinen. Nyt hän oli kuitenkin hiukan huolissaan kuultuaan, että hänen pelkäämänsä lopun ajat saattoivat olla käsillä. Voisiko hän luottaa sen kummallisen, vanhan vampyyrin puheisiin? Alexandra oli opetellut ajattelemaan nykyaikaisesti, mutta hän oli ilahtunut kovasti kuullessaan pitkästä aikaa uskonnolla perusteltuja puheita. Se oli kuitenkin retoriikkaa, joka oli hänelle tutumpaa. Vanha vampyyri ei ollut puhunut Jeesuksesta, mutta ero anglikaanipapin puheisiin ei lopulta ollut suuren suuri. Kumpikin, sekä pappi että vampyyri, puhuivat viimeisistä ajoista, tuhatvuotisesta valtakunnasta ja tosiuskovien pelastuksesta. Kaste ei pelastaisi Alexandraa Kainin tuomiolta. Hän oli epätoivoisen halukas kuulemaan, miten hän parhaiten voisi varmistaa paikkansa viimeisen tuomion jälkeisessä maailmassa.

Brian oli selvästi suhtautunut uskonnolliseen puheeseen vähemmän vakavasti. Mutta Brian olikin nykyajan kasvatti. Hän ei tiennyt, miten paljon ihmiset ennen olivat pelänneet ja kunnioittaneet kirkkoa. Alexandra oli nähnyt nykyajan ihmisten jumalattoman menon ja ollut vakuuttunut siitä, että vain harva heistä pääsisi Uuteen Jerusalemiin. Hän oli kuitenkin ajatellut sellaisten aikojen olevan vielä kaukana. Satojen, ellei tuhansien vuosien päässä. Miten kammottava ajatus se olikaan, että maailman viimeiset hetket saattoivat olla käsillä? Alexandra kietoi kätensä tiukasti pörröisen pehmokoiran ympärille hakeakseen hiukan lohtua pelkoonsa. Hän toivoi voivansa muistaa kaiken, mitä Gabriel oli kertonut ensimmäisestä vampyyrista, ensimmäisestä kaupungista Enochista ja toisesta kaupungista ja antediluvianien rikoksista. Gabriel oli tiennyt tarinat, mutta ei ollut uskonut niihin. Alexandra uskoi. Hän oli uskonut niihin heti kuultuaan niistä. Oli turvallisempaa uskoa kuin olla uskomatta, sillä vain uskomalla saattoi toimia tarinoiden opetusten mukaan ja parantaa mahdollisuuksiaan olla joutumatta Kadotukseen.

Alexandra tunsi aamunkoiton kehossaan. Sekin oli yksi ensimmäisen vampyyrin kirouksista. Jos Alexandra oikein pinnisteli, hän pystyi melkein muistamaan, miten tarina meni. Kainin luona oli vieraillut enkeleitä sen jälkeen, kun hänet oli ajettu maanpakoon. Yksi niistä oli kironnut Kainin elämään ikuisesti pimeydessä. Ensimmäinen vampyyri oli ollut ylimielinen ja ilkeä kohdatessaan enkelit. Alexandra toivoi, että voisi palvella Häntä omalla tavallaan, sillä hän oli huolissaan siitä, millainen vampyyrin elämä oli ensimmäisen vampyyrin mielestä oikea. Alexandra ei halunnut hankkia ongelmia ihmisten kanssa olemalla tarpeettoman julma tai ylimielinen. Mutta Alexandra tiesi myös, että kristittyjen Jumalaa saattoi jokainen palvella omalla tavallaan, joten varmasti hän löytäisi itselleen sopivan tavan seurata ja palvella ensimmäistä vampyyria. Se oli lohdullinen ajatus, joka hiljalleen syrjäytti maailmanlopun pelon hänen mielestään. Alexandra toivotti hyvät unet sänkynsä yläpuolelle ripustamalleen Fergusin muotokuvalle ja kaivautui syvälle pehmeän peiton alle odottamaan unta.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 20.12.2024 13:26

Newbury, 1726

Adam ja Thomas juoksivat kevyin askelin suuren, pimeän salin poikki. Täydenkuun valo lankesi sisään korkeista ikkunoista ja loi pitkiä varjoja käytävämatolle. Alexandra pysytteli itsepintaisesti poikien mukana. Osittain siksi, että häntä olisi pelottanut jäädä yksin yöllä kartanon käytäville. Ja osittain siksi, että hän halusi näyttää veljelleen ja serkulleen olevansa yhtä rohkea kuin he.

Pojat olivat tulleet koulusta mikkelinpäivän viettoon Highclere Castleen. Thomas vietti lomansa mieluummin serkkunsa luona kuin omassa kodissaan Lontoossa, joka oli paljon kartanoa pienempi. Lisäksi Thomasilla oli liuta pikkusisaruksia, joilta hän ei pienessä kaupunkiasunnossa saanut hetkenkään rauhaa. Highcelre Castle oli valtavan suuri kartano, jossa asui vain lordi Carnarvon vaimonsa ja kahden lapsensa sekä palvelusväen kanssa. Mikkelinpäivän jälkeen kartano tulisi vieläkin autiommaksi kuin Adam palaisi sisäoppilaitokseen ja lady Carnarvon muuttaisi Lontooseen talveksi. Lordi viihtyi maaseudulla, eikä jättänyt Highclere Castlea edes kylmimpinä talvina. Hänen lempilapsensa Alexandra jäisi myös isänsä iloksi kartanoon talveksi, sillä Alexandra ei halunnut jättää poniaan ja koiriaan yksin, eikä äiti antanut tuoda eläimiä Lontooseen.

”Onko tuon pakko tulla mukaan?” Thomas ärähti viitaten Alexandran suuntaan, kun lapset hiipivät kartanon pääoville. Kaikkialla oli hiljaista, sillä aikuiset nukkuivat kerätäkseen voimia mikkelinpäivän tanssiaisiin.

”Minäkin haluan nähdä Niityn Neidon”, Alexandra vastasi tuimasti.

Pojat olivat kolmentoista ja Alexandra kahdeksan. Tavallisesti hän antoi veljensä ja serkkunsa olla rauhassa, sillä hän ei ollut kiinnostunut poikien touhuista. Mutta tämä seikkailu häntä kiinnosti. Kaikki olivat kuulleet tarinoita Niityn Neidosta, kauniista naisesta, joka ilmestyi pimeinä syysöinä suon takaiselle niitylle. Neidon sanottiin asuvan niityn matalassa kummussa ja hän houkutteli toisinaan varomattomia lapsia mukaansa kummun uumenissa sijaitsevaan hoviin. Alexandra ei uskaltanut mennä kummun lähelle yksin edes päivällä, vaikka olisi ollut liikkeellä ratsain. Mutta Adam ja Thomas olivat päättäneet nähdä Niityn Neidon ja kun täysikuu sopivasti valaisi syksyistä yötä, pojat olivat nähneet tilaisuuden toteuttaa aikeensa. Eikä Alexandra aikonut jäädä pelkuriksi.

Adam otti öljylyhdyn aulan kaapista ja sytytti sen. Hän väänsi liekin pienelle, jotta käytävillä kulkevat, palovahteina toimivat miespalvelijat eivät näkisi sitä.
”Olkaa hiljaa, kumpikin”, hän kuiskasi. ”Kukaan ei saa kuulla meitä.”

Sitten Adam raotti suurta ovea niin varovasti ja hiljaa kuin osasi. Kylmä syysilma tuulahti sisään. Lyhdyn liekki lepatti. Alexandra kietoi kädet ympärilleen, vaikka hänellä olikin yllään paksu villakangastakki ja myssy.

”Tulkaa, mennään”, Adam kuiskasi. Hän livahti oven raosta odottaen serkkunsa ja pikkusiskonsa seuraavan.

Nyt oli aika osoittaa rohkeutensa. Alexandra veti syvään henkeä ja juoksi ulos poikien perään.

Lapset juoksivat jonkun matkaa, kunnes pääsivät kartanon pihamaan muurien ulkopuolelle. Kuu valaisi seutua hyvin, mutta lasten oli kuljettava suolle kastanjalehdon läpi, jonne kuunvalo ei yltänyt. Adam suurensi lyhdyn liekkiä. Alexandraa pelotti. Pojat olivat häntä nopeampia ja hän sai pistää parastaan, jotta pysyi heidän matkassaan. Yöllä kaikki oli pelottavampaa kuin päivällä. Alexandra kuuli pöllöjen huhuilua puista ja kummallista rapinaa pensasaidasta. Kerran hän näki kiiluvan silmäparin tarkkailevan itseään tiheän aluskasvillisuuden seasta.

”Pahus, olisi pitänyt ottaa jousi mukaan”, Adam harmitteli heidän saavuttuaan metsään. Adam piti kovasti metsästyksestä. Isä ei antanut hänen vielä käyttää kivääriä, mutta Adamilla oli erinomainen metsästysjousi, jolla hän kaatoi pienriistaa.

”Hyvä kun et ottanut. Miksi sinun pitää aina olla ampumassa?” Alexandra protestoi.

”Isä lupasi minulle oman metsästysspanielin Lilyn pentueesta. Ja minä tarvitsen oravanhännän sen kouluttamiseen”, Adam selitti.

Alexandra kuuli rapinaa puusta ja katsahti ylös. Pieni, harmaa liito-orava kyhjötti liikkumatta oksalla. Sen valtavan suuret, mustat silmät tarkkailivat pelokkaina lapsia. Miten söpö, Alexandra ajatteli. Ja mikä onni, ettei veljellä ollut jousta mukanaan. Pieni liito-orava olisi muuten päässyt hengestään.

Kastanjalehto vaihtui pian kosteaksi suoksi. Siellä kasvoi pensaita ja matalia puita, joiden seassa lapset joutuivat rämpimään. Oksat olivat vielä märkiä päivällä tihkuttaneesta sateesta. Heidän vaatteensa ja kenkänsä olivat pian läpimärät. Alexandraa alkoi kyllästyttää koko retki.

”Käännytään kotiin, minun jalkani ovat ihan märät”, hän marisi.

”Sinä voit kääntyä, jos haluat. Me jatkamme”, Thomas vastasi.

Alexandra sulki suunsa. Hän ei olisi uskaltanut lähteä yksin paluumatkalle, eikä hän ollut edes varma siitä, millä suunnalla koti oli. Suo oli siinä kohden kuitenkin vain kapea kaistale ja pian Alexandra tunsi jälleen kiinteämmän maan jalkojensa alla.

Yhtäkkiä etummaisena kulkeva Adam seisahtui ja painautui kyykkyyn. Thomas ja Alexandra tekivät samoin. Adam pienensi lyhdyn liekin mahdollisimman himmeäksi. Lapset näkivät kaksi sinistä liekkiä leijumassa suon laidalla ruohikon yllä. Alexandra löi kädet suulleen, ettei olisi kirkaissut.

”Mitä nuo ovat?” Thomas kysyi yrittäen peitellä värinää äänessään.

”Ne ovat keijujen valkeita”, Adam vastasi kuiskaten. ”Älä katso niitä kohti. Minä olen kuullut, että jos niitä lähtee seuraaman, ne houkuttelevat sinut suonsilmään.”

Alexandra oli kauhuissaan. Hän tiesi, että Adam liikkui paljon metsässä ja jutteli mielellään riistanvartijan kanssa. Alexandra uskoi kaiken, mitä Adam kertoi metsästä, koska hän tunsi sen niin hyvin. Miten kammottavilta ja samalla lumoavilta keijujen valkeat näyttivätkään. Alexandra olisi halunnut nähdä ne lähempää, mutta hän uskoi veljeään ja pysytteli hiljaa paikoillaan.

Hetken kuluttua valkeat alkoivat hiipua. Kolmas valo syttyi kuitenkin loistamaan hiukan kauempana niityllä. Se oli kirkkaampi ja suurempi kuin kaksi edellistä. Ja sen valon sinisessä hehkussa lapset näkivät pitkän, hoikan hahmon kulkemassa niityllä.

Hahmo oli verrattain kaukana, mutta täydenkuun valossa he saattoivat erottaa, että se oli nuori nainen. Sillä oli pitkät, yötuulessa liehuvat hiukset ja ohuelta, lähes harsolta näyttävä mekko, jonka kangas kimalsi hopeisena.

”Niityn Neito”, Adam kuiskasi.

”Hän on kaunis”, Alexandra huokasi.

”Mennään pois”, Thomas pyysi. Hänen äänestään kuuli selvästi, että hän oli peloissaan.

Jostain syystä Alexandraa ei enää pelottanut niin paljoa. Niityn Neito ei vaikuttanut vaaralliselta. Se kulki ruohikossa kevyesti kuin tanssien ja sen mekko ja hiukset heijastivat kuun valoa.

Alexandra kohottautui seisomaan. Hän halusi nähdä naisen paremmin. Adam tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja koitti kiskoa häntä takaisin matalaksi.

”Päästä irti”, Alexandra sanoi. Hän unohti kuiskata ja vaikka hän ei huutanutkaan, hänen sanansa tuntuivat kaikuvat voimakkaina muuten hiljaisella niityllä.

Nainen pysähtyi. Hän käänsi kauniit kasvonsa kohti lapsia. Adam ja Thomas ryntäsivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan takaisin suolle huutaen kurkku suorana. Alexandra jäi tuijottamaan naista. Häntä pelotti ja kiinnosti nainen yhtä aikaa. Nainen katsoi häntä jäänsinisillä silmillään ja alkoi hymyillä.

”Alex! Ala tulla!” Adam huusi ja tarttui Alexandran käteen.

Veli oli palannut takaisin hakemaan häntä, Alexandra tajusi. Adamin poskessa oli pitkä, verinen naarmu, jonka hän oli saanut juostuaan pakoon pensaikon läpi. Veljen vaaleat hiukset olivat sekaisin ja hän oli hukannut hattunsa jonnekin. Adamin ote Alexandran kädestä oli tiukka ja hänen kämmenensä oli lämmin. Yhtäkkiä Alexandraa alkoi pelottaa. Nainen niityllä oli tullut lähemmäksi. Hän ojensi kättään kohti lapsia.

Adam ja Alexandra lähtivät juoksemaan karkuun. Lyhty Adamin toisessa kädessä heilui villisti. Toisella kädellään hän puristi tiukasti siskonsa kättä. Alexandra itki ja kompuroi Adamin perässä. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, sillä hän pelkäsi naisen seuraavan heitä.

”Thomas! Thomas, missä sinä olet?” Adam huusi hädissään heidän päästyään suolta kastanjalehtoon.

”Nainen vei hänet!” Alexandra itki.

”Olen täällä!” Thomas huusi vastaukseksi ja tuli esiin suuren puunrungon takaa. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lakana.

Yölinnut huusivat puissa, kun lapset juoksivat lehdon läpi. He eivät pysähtyneet ennen kuin olivat päässeet Highclere Castlen pihan muurien sisäpuolelle. Alexandra lysähti maahan. Hän huohotti ja jokainen hengenveto pisti hänen kylkeensä.

”Hitto, en olisi uskonut sen olevan totta”, Adam sanoi saatuaan hengityksensä tasattua.

”Halusin vain vähän pelotella teitä. Mutta en enää ikinä mene sinne takaisin!”

”Meidän ei olisi pitänyt mennä”, Alexandra nyyhkytti. ”Polly on kertonut Niityn Neidosta minulle ja sanonut, että se vie lapsia kumpuun eikä kukaan ole palannut sieltä takaisin. Ja Polly tietää kyllä, koska hän tuntee perheitä, joiden lapset ovat kadonneet.”

Thomas oli hiljainen. Hän oli kaupunkilaispoika, joka ei ollut kuunnellut maalaisten kertomuksia yhtä innokkaasti kuin Adam ja Alexandra. Hän oli kuullut Niityn Neidosta serkultaan ja pitänyt sitä jännittävänä kummitusjuttuna, mutta ei missään tapauksessa todellisena.

”Tulkaa, mennään sisälle. Täällä on kylmä”, Thomas sanoi lopulta.

Lapset hiipivät takaisin aulaan ja Adam sammutti lyhdyn. Heidän kengistään jäi kuraisia jälkiä aulan kivilattialle, mutta kukaan heistä ei välittänyt siitä. Jokainen tahtoi vain päästä huoneeseensa takkatulen lämpöön riisumaan märät kenkänsä ja sukkansa.

”Alex, et sitten hiisku tästä sanallakaan kenellekään. Et edes Pollylle, onko selvä?” Adam sanoi heidän kiivettyään yläkertaan.

”En puhu kenellekään, vannon”, Alexandra vastasi.

”Hyvä. Koska jos sinä puhut, niin sinun käy kalpaten”, Adam uhkasi.

Alexandralla ei ollut aikomustakaan kertoa yön pelottavasta seikkailusta kenellekään. Hän halusi itsekin unohtaa sen. Alexandra meni huoneeseensa ja riisui sukat kipinäsuojan päälle. Hänen jalkansa olivat nahkeat ja likaiset, joten hän pyyhki niitä takanedusmattoon. Sitten Alexandra hiipi ikkunan luokse ja raotti verhoa. Täysikuu loisti edelleen lähes pilvettömällä taivaalla ja valaisi kartanon pihamaan. Kauempana levittäytyvä kastanjalehto oli kuitenkin pimeä. Ja sen takana, Alexandra ajatteli väristen, sen takana levittäytyi niitty ja siellä kenties vieläkin kulki Niityn Neito etsien lapsia mukaansa kumpuun.


Vuosia myöhemmin Alexandra oli pohtinut, oliko se ollut hänen ensimmäinen kohtaamisensa yliluonnollisen maailman kanssa. Seudulla oli tosin tuolloin ollut mustalaisleiri, joten kenties he olivat lapsina vain nähneet mustalaisnaisen keräämässä yrttejä kuun valossa. Hän ei ollut koskaan puhunut seikkailusta edes Adamin kanssa. Eikä hän koskaan enää ollut palannut suon takaiselle niitylle.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 20.01.2025 14:44

Miten hassua, Alexandra ajatteli, että vaikka siitä oli yli kaksisataa vuotta, kun hän oli viimeksi pitänyt pientä vauvaa sylissään, se tuntui kuin eiliseltä. Ehkä sellaista asiaa ei vain koskaan voinut unohtaa. Tietenkään pieni vauva hänen sylissään ei ollut hänen oma vauvansa, mutta se oli kuitenkin hänen sukulaisensa. Hänen lapsenlapsensa monessa polvessa. Lyhyessä ajassa hän oli saanut kaksi lasta, yhden terveen ja yhden sairaan, aivan kuten silloin kauan sitten….

Synnyttäminen oli vaarallinen tapahtuma, mutta samaan aikaan uuden elämän alku oli suuri juhla. Alexandra oli pelännyt synnytystä ja miettinyt välillä kauhuissaan sitä tosiasiaa, että jollain tavalla vauvan oli tultava ulos hänen vatsastaan. Hän joutuisi kestämään kipua ja asettamaan itsensä hengenvaaraan. Raskauden edetessä Alexandran olo oli heikentynyt. Lääkäri oli kuunnellut puisella torvella hänen vatsaansa ja kurtistanut toisinaan kulmiaan. Hän oli kertonut jonkin olevan eri tavalla kuin yleensä, mutta ei osannut sanoa mitä se oli.

Lääkäri oli armeijan palveluksessa ja erikoistunut sotilaiden vammoihin. Alexandra oli vaatinut päästä toisen lääkärin hoitoon, mutta Intiassa oli tarjolla vain armeijan lääkäreitä. Eräs hänen kamarineidoistaan oli lähestynyt Alexandraa arkana ja ehdottanut, että kartanoon tulisi lapsenpäästäjä hänen omasta kotikylästään. Nainen oli vanha ja arvostettu ammatissaan. Aluksi Alexandra oli vastustanut moista ajatusta. Hän ei halunnut pakanan apua. Mutta kun raskauden aikainen pahoinvointi vain jatkui ja vatsaan tuli kipuja, Alexandra lopulta suostui tapaamaan intialaisen lapsenpäästäjän.

Nainen oli vanha ja ryppyinen. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, joten kamarineito toimi hänen tulkkinaan. Alexandra katseli epäillen, miten vanha nainen tunnusteli hänen suurta vatsaansa tummilla, pitkillä ja käyrillä sormillaan. Nainen painoi korvansa Alexandran vatsaa vasten. Hänen kankeat, harmaat hiuksensa kutittivat Alexandraa. Sitten vanha nainen alkoi hymyillä hampaatonta hymyä ja selittää jotain kamarineidolle omalla äidinkielellään.

”Mistä on kyse? Mitä hän sanoo?” Alexandra kysyi hätääntyneenä.

”Rouva, hän sanoo, että vauvoja on kaksi. Siksi teidän mahanne on niin suuri ja teillä on niin huono olo”, kamarineito vastasi.

”Kaksi?” Alexandra kysyi epäuskoisena. Miten ihmeessä hän kestäisi synnyttää kaksi vauvaa kerrallaan?

Viikot vaihtuivat kuukausiksi ja Alexandran olo heikkeni. Viimein koitti synnyttämisen aika, vaikkakin Alexandra tiesi sen koittavan hiukan aikaisemmin kuin normaalisti. Se ei haitannut häntä lainkaan. Hän halusi vauvat ulos itsestään, sillä ne tekivät hänen olonsa huonoksi.

Synnytyshuoneeseen kokoontui suuri joukko Alexandran ystäviä. Osalla heistä oli jo lapsia ja osa vasta toivoi saavansa jälkikasvua. Tavallisesti paikalla olisi myös vanhempia naisia, mutta kaikkien äidit ja tädit asuivat Englannissa, joten tämä synnytys olisi vain nuorten naisten juhla. Lääkärin lisäksi paikalla oli intialainen lapsenpäästäjä, sillä Alexandra oli oppinut luottamaan häneen. Nainen näytti tuntevan synnytykseen liittyvät asiat paremmin kuin armeijan lääkäri, joka tosin oli auttanut maailmaan hänen ystävättäriensä lapset.

Viiniä ja hedelmiä oli varattu synnytykseen osallistuville. Alexandran ystävät olivatkin jo hilpeällä tuulella. Alexandra makasi puoli-istuvassa asennossa lukuisten tyynyjen tukemana ja hengitti nopeasti kipujen yhä yltyessä.

”Alex, ota tästä”, hänen ystävättärensä Celeste sanoi ja tarjosi oopiumpiippua. Celeste oli synnyttänyt jo kolme lasta ja tiettävästi odotti neljättä.

Alexandra otti pitkän henkäyksen oopiumia. Hän puhalsi savun hiljaa ulos ja odotti. Pian maailma hänen ympärillään alkoi hämärtyä ja hän vaipui ihanaan värien ja äänten unimaailmaan. Kivut tuntuivat yhä, mutta ne eivät enää olleet sietämättömiä.

”Me puhuimme jo Fergusin kanssa nimistä”, Alexandra mumisi. Hän tiesi sen olevan tärkeä asia kertoa läsnä oleville siltä varalta, että vauva pitäisi hätäkastaa.

”Poika on Jacob… ja tyttö on Anna, a:lla, ei e:llä. Kuten pyhän Neitsyt Marian äiti”, Alexandra sanoi. Hän puristi toisella kädellään oopiumpiippua ja toisella Celesten kättä.

”Mutta Alex, te saatte kaksi vauvaa. Entä jos ne eivät olekaan poika ja tyttö? Jos te saatte kaksi poikaa tai kaksi tyttöä?” Celeste kysyi.

Alexandra halusi antaa mielensä harhailla oopiumhöyryjen luomaan illuusioon, joten hän vain heilautti piippua ilmassa ja pudisti päätään:
”Jacob ja Anna… me saamme tytön ja pojan…”

Sitten hänen mielensä jo häipyikin keväiselle esikkoniitylle, missä hän näki Jacobin ja Annan leikkivän ja liitelevän kuin värikkäiden kesäperhosten. Hänen kauniit lapsensa.

Pakottava paineen tunne ja sietämätön kipu tunkeutuivat Alexandran unimaailmaan. Hänen koko kehonsa jännittyi ponnistamaan uuden elämän ulos. Pian kipu hellittikin ja Alexandra kuuli harhojensa läpi vauvan ponnekkaan rääkäisyn. Mutta helpotusta hän ei ehtinyt tuntea, ennen kuin uusi, pakottava kipu jo kertoi toisen lapsen syntyvän pian ensimmäisen jälkeen. Toinen rääkäisy. Lopultakin synnytys oli ohi.

Alexandra otti lisää oopiumia ja hengitti raskaasti. Hän sulki silmänsä ja kuunteli kahden vauvan kilpaitkua. Mutta sitten toinen itku alkoi vaimentua. Alexandra aisti ympärillään levottomuutta hetki sitten vallinneen riemun sijaan.

”Alex, Alex, kuuletko sinä minua?” Se oli Celeste. Alexandra avasi silmänsä, vaikka hänen luomensa tuntuivat painavan tonnin.

”Alex, sinä olet saanut kaksi poikaa. Me tarvitsemme toisen pojan nimen. Lääkäri haluaa, että lapset kastetaan nyt heti”, Celeste sanoi. Hänen äänessään oli huolta, mutta Alexandra oli liian sekaisin välittääkseen siitä.

”Minkä pojan? Minulla on kaksi nimeä: Jacob ja Anna”, Alexandra toisti.

”Ei, Alex, toinen pojan nimi. Sinulla on kaksi poikaa”, Celeste toisti.

Kaksi poikaa? Alexandra yritti käsittää kuulemaansa, mutta ajatteleminen tuntui liian raskaalta. Jostain syystä hänen mieleensä hiipi kuva hänen enostaan Davidista, jonka kanssa hän oli syksyisin poiminut villikarhunvatukoita metsässä. Joko karhunvatukat olisivat kypsiä kotona Englannissa?

”David…”, Alexandra huokasi. Sitten hän nukahti hyvin syvään uneen, jossa ei enää ollut harhoja.

Alexandra toipui nopeasti synnytyksestään. Hän sai pienen Jacobin syliinsä jo seuraavana päivänä. Fergus istui sängyn laidalla ja ihaili perhettään. Jacob oli punainen ja ryppyinen. Hänen poskensa olivat pyöreät ja nenänsä leveä. Silmät olivat visusti kiinni, mutta poika osasi huutaa nälkäänsä suureen ääneen. Se oli terveen ja vahvan vauvan merkki. Punainen villalanka lapsen vasemmassa ranteessa oli merkki esikoisen asemasta. Jacob tulisi jonain päivänä seuraamaan isänsä jalanjälkiä jaarlina ja Goodwood Housen isäntänä.

Fergus ei ollut nähnyt Davidia, sillä hänelle oli tuotu vain yksi lapsi, jonka hän oli saanut esitellä ystävilleen. Nyt hän istui hiljaa kysymättä lapsesta Alexandralta, sillä hän tiesi synnytyksen olleen vaimolleen raskas, eikä ollut varma, oliko Alexandra nähnyt toista poikaa.

”Missä David on?” Alexandra kysyi mieheltään. Hän tiesi, että lapsia oli kaksi. Hän oli kuullut kahden lapsen itkun.

”Minä kysyn lastenhoitajalta, voisiko hän tuoda pojan sinulle”, Fergus sanoi auliisti. Hän tarjoutui ottamaan Jacobin Alexandralta, mutta Alexandra ei ollut valmis luovuttamaan poikaa lastenhoitajalle. Hän halusi vielä hetken ihailla vauvaansa.

Fergus poistui huoneesta. Jacob nukkui sikeästi, mutta välillä hän liikahteli ja ynähteli. Alexandra oli varma siitä, että hänen sydämenlyöntinsä olivat Jacobille tuttuja ja että poika tiesi nyt olevansa äitinsä luona. Mutta mikä sai Jacobin liikahtelemaan levottomasti? Kaipasiko hän veljeään? Jacob ei koskaan ennen syntymäänsä ollut kokenut yksinoloa.

Lopulta Fergus palasi intialaisen lastenhoitajan kanssa. Nainen piteli sylissään paksua kääröä, jonka sisältä kuului lohdutonta itkua.
”Miksi lapsi itkee? Onko hänellä nälkä? Miksi häntä ei ole ruokittu?” Alexandra kysyi huolestuneena.

Lastenhoitaja näytti hermostuneelta.
”En saa lasta rauhoittumaan, rouva. Hän ei syö”, lastenhoitaja sanoi.

Alexandra laski varovasti nukkuvan Jacobin viereensä sängylle ja otti Davidin lastenhoitajalta. David oli paljon Jacobia pienempi ja laihempi. Hän oli yhtä punainen ja ryppyinen kuin veljensä, mutta hänen poskensa olivat lähes olemattomat. Davidin itku oli vaimeaa ja tuskaista ja hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Alexandra oli järkyttynyt. Oliko tämä otus hänen lapsensa? Ensimmäinen ajatus Alexandralla oli antaa poika välittömästi pois. Mutta päästyään äitinsä syliin David hiljalleen rauhoittui. Itku lakkasi ja poika aukoi enää hiljaa suutaan, ilmeisesti haukkoen henkeään.

Fergus katseli heitä hiljaa. Lastenhoitaja pysytteli etäällä. Hetki oli hyvin surullinen, sillä Alexandra tiesi, ettei David tulisi elämään pitkään. Miten kauan, sitä ei kukaan voinut ennustaa. Onneksi lapsi oli jo kastettu, joten kuolemansa jälkeen hän pääsisi taivaan riemuihin. Jacob ynähti levottomasti. Fergus nosti hänet Alexandran toiselle käsivarrelle. Veljekset näyttivät rauhoittuvan välittömästi päästessään vieretysten, aivan kuten he olivat olleet yhdessä ennen syntymäänsä. Jacob tarvitsi elämänsä alkutaipaleella veljeään, Alexandra oivalsi. Hän ei voisi antaa Davidia pois. Lapsi oli tärkeä osa perhettä, niin kauan kuin eläisi.


Lopulta David oli selvinnyt aikuisikään. Alexandra ei voinut tietää, miten sairas oli se uusi pieni vauva, joka juuri oli syntynyt. Mutta nykyisen, kehittyneen lääketieteen ansiosta lapsi tulisi varmasti elämään aikuiseksi. Hän tulisi saamaan apua ja tukea, eikä häntä tarvitsisi piilottaa ihmisten uteliailta katseilta. Häntä ei tultaisi kutsumaan kirotuksi tai noidutuksi. Mutta vaikka lapset eivät kasvaisi veljeksinä ja vaikka sairas lapsi ei saisi asemaa suvun virallisena jäsenenä, Alexandra halusi tutustuttaa pojat toisiinsa. Oli hyvä, että terve vauva, pieni Fergus, oppisi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät olleet yhtä onnekkaita kuin hän. Ja sairaalle lapselle tekisi varmasti hyvää kasvaa terveen lapsen rinnalla. Alexandra oli saanut tilaisuuden uudelleen elää kahden erityisen lapsen vanhemmuus. Nyt hän olisi paikalla lasten kasvaessa. Nyt hänellä oli tilaisuus paikata menneisyyden virheet.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 13.05.2025 18:08

Alexandra oli väsynyt ja koki olonsa kaikin puolin surkeaksi. Hän olisi voinut surra montaakin asiaa, mutta päällimmäinen harmi hänen mielessään olivat rumat vaatteet, sotkuinen tukka ja kasvot, joista tahriintunut meikki oli jo pakko huuhdella pois. Hän ei halunnut herättää ystävällistä vanhaa rouvaa, joka oli antanut hänelle huoneen. Niinpä Alexandra hiippaili vasta aamuyön tunteina kylpyhuoneeseen pesemään kasvojaan. Kylpyä hän ei uskaltanut täyttää, ettei olisi häirinnyt ihmisiä, vaikka olisi mieluusti peseytynytkin kunnolla.

Kylpyhuone ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli miellyttävä, pehmeä matto lattiassa ja armollisen hämärä sähkölapun valo. Ilmassa leijui vieno homeen haju, joka tosin tuntui hallitsevan koko taloa. Alexandra riisui vaatteensa kylpyammeen reunalle. Ne haisivat ihmismiehelle, jolle ne olivat ennen häntä kuuluneet, sekä maalle, hiekalle ja verelle. Vaatteet inhottivat Alexandraa. Ne olivat likaiset, karkeat, rumat ja aivan liian isot hänelle. Kengätkin olivat kömpelöt ja kammottavat. Saatuaan vaatteet yltään ja nähdessään omat alusvaatteensa, jotka sentään olivat hänen itsensä ostamat ja valitsemat, Alexandra tunsi olonsa hiukan paremmaksi.

Hän pisti tulpan pesualtaaseen ja valutti sen täyteen lämmintä vettä. Altaan reunalla oli hyvältä tuoksuva saippuapala, jota Alexandra kasteli veden alla ja hieroi sitten kasvoihinsa. Hän näki peilistä itsensä ja tunsi inhotusta. Nopeasti hän huuhteli kasvonsa lämpimällä vedellä ja pesi käsivartensa kyynärpäähän asti. Sitten Alexandra pesi vielä jalkansa käsienpesualtaassa. Saippuan miellyttävän pehmeä ja kukkainen tuoksu tuntui iholla vielä huuhtelunkin jälkeen.

Pesuhuoneen puisessa hyllyssä oli valkoisia pyyhkeitä rullalla. Alexandra arveli, että majoitusvieraana hän voisi ottaa yhden niistä käyttöönsä. Pyyhe oli lukuisten pesujen jäljiltä karhea. Hän paineli sillä kasvonsa kuiviksi ja hieroi sitten hiukan voimakkaammin käsiään ja jalkojaan. Kylmä iho ei kuivunut samalla tavoin kuin lämmin ihmisen iho, joten Alexandra halusi olla kuivauksessa perusteellinen.

Peseytyminen ja kuivaaminen auttoivat häntä rauhoittumaan ja jäsentämään ajatuksiaan. Hän oli huolissaan Brianista, joka jälleen kerran oli joutunut pulaan. Alexandran olisi pitänyt auttaa häntä, mutta sen sijaan hän oli valinnut pelkurin tien ja pelastanut vain itsensä. Se oli anteeksi antamatonta. Lisäksi hän oli kohdellut törkeästi Seania, joka oli vain tullut auttamaan häntä. Viha Seania kohtaan oli oikeastaan ollut vihaa Ambrosia kohtaan ja Sean oli ollut vain sijaiskärsijä. Alexandra ei halunnut nähdä Ambrosia, ennen kuin olisi valmis tekemään sen, mitä täytyi. Hän vihasi miestä kenties enemmän kuin ketään muuta maailmassa, eikä ollut valmis ottamaan häneltä vastaan edes apua.

Pesuhuoneen peilipöydän tasolla oli hiusharja ja muutamia kumisia hiuslenkkejä. Ne eivät olleet kauniita, mutta Alexandra oli jo tottunut käyttämään niitä. Olivathan ne kätevämpiä kuin silkkinauhat. Hän otti harjan ja nyppi siinä olevat kuivat, harmaat hiukset pesuhuoneen roskakoriin. Harja ei silti ollut puhdas. Siinä oli ihmisen päänahasta irronnutta hilsettä ja talia. Alexandra kopautti harjaa pari kertaa pesualtaan reunaa vasten irrottaakseen suurimmat liat. Sitten hän harjasi takkuisen tukkansa huolellisesti. Hän nautti harjan liukumisesta hiusten läpi, pysähtyi selvittämään takut ja jatkoi jälleen sukimista ylhäältä päälaelta aina hiusten latvoihin asti. Toimitus otti pitkään, mutta lopulta Alexandra oli tyytyväinen näkemäänsä. Harja oli irrottanut hiuksista kuivunutta likaa. Ei hänen oman kehonsa tuottamaa likaa, vaan hänen levottoman yönsä seurauksena hiuksiin tarttunutta hiekkaa ja verta. Hiukset olivat kauniit ja täyteläiset, kuten aina. Ne eivät kaivanneet erityistä huolenpitoa. Alexandra kokosi hiukset poninhännälle päälaelleen ja kiepautti kaksi kumista hiuslenkkiä sen ympärille. Hän katsoi itseään peilistä ja tunsi nyt hienosta helpotusta ja mielihyvää. Kasvot olivat puhtaat ja kauniit ilman meikkiäkin. Poninhännällä oleva tukka antoi vaikutelman urheilullisuudesta, joka sopi jotenkuten hänen kammottaviin vaatteisiinsa.

Vaatteita hän ei halunnut pukea päälleen, mutta tiesi, että seuraavana iltana ne oli pakko laittaa. Ei hän voinut alusvaatteisillaankaan juoksennella kylillä ja pyrkiä Lontooseen. Alexandra nosti inhoten vaatteet käsivarrelleen ja hiippaili takaisin huoneeseensa.

Hän sujahti vuoteeseen, jonka paksu täkki oli miellyttävän painava. Vuode kaipasi vain lämmikettä. Alexandra näki tyhjän kuumavesipullon pienellä jakkaralla huoneen nurkassa. Hän voisi nopeasti kipaista täyttämään sen. Se ei veisi kauaa ja pullo täyttäisi vuoteen ihanalla lämmöllään. Aivan kuin elävä olento. Mieluiten Alexandra olisi ottanut lämpöpullokseen kissan, mutta kissat eivät enää pitäneet hänestä. Se oli sääli. Ihmisenä hänen sängyssään oli usein ollut kissoja tai pieniä koiria kylminä talviöinä.

Lämmön ajatteleminen toi hänen mieleensä Goodwood Housessa olevan pienen vauvan. Alexandran oli päästävä takaisin kotiin, jotta hän voisi pitää huolta vauvasta. Miten ihmeessä se onnistuisi? Miten pian hän voisi palata Goodwood Houseen? Ehkäpä kaikki olisi pian unohdettu, eikä Alexandraa enää jahdattaisi? Ihmisillä oli lyhyt muisti ja heidän keskittymisensä herpaantui helposti. Alexandra rauhoitteli itseään tällä ajatuksella. Kyllä, pian ihmiset keksisivät muita huolenaiheita kuin vampyyrit.

Vuode tuntui edelleen kylmältä ja hiukan kostealta. Lopulta Alexandra nousi vuoteesta, haki kuumavesipullon ja hiipi takaisin pesuhuoneeseen täyttämään sen. Pullo täyttyi hitaasti pulpahdellen tulikuumalla vedellä. Alexandralla oli ikävä kotiin. Siellä olivat kaikki hänen vaatteensa ja tavaransa ja ne harvat sukulaiset, joista hän oli opetellut pitämään. Ja vauva, josta hänen piti pitää huolta. Hän ei oikein tiennyt mitä hänen elävät sukulaisensa mahtoivat ajatella hänestä. Selvää oli ainakin se, että osa heistä ei pitänyt siitä, että Alexandra asui kartanossa. Se oli toki heidän ongelmansa, sillä kartano oli ollut Alexandran koti kauemmin kuin heidän. Hän ei ollut lähdössä minnekään. Siis pysyvästi.

Alexandra palasi pullon kanssa takaisin vuoteeseen. Ei mennyt kauaakaan, kunnes pullon lämpö oli levinnyt lakanoihin. Alexandra tunsi olonsa melko mukavaksi puhtaana ja ilman inhottavia vaatteitaan. Hänen jalkansa olivat kipeät ja vaativat aikaa parantua, mutta ne eivät sentään olleet liian rumat. Eikä kukaan niitä nähnytkään kenkien sisältä. Kipua ja epävarmuutta hän sieti paljon paremmin kuin rumia vaatteita ja likaisia hiuksia. Toki hän oli jälleen viettämässä päivää vieraassa paikassa, mutta kenenkään ei pitäisi tietää, että hän oli siellä. Hän oli kadonnut yöhön, kuten niin useasti aiemminkin. Se toi hänelle hetken turvaa, mutta hänen ongelmansa oli siinä, ettei hän voinut pysyä piilossa pitkään. Sellainen ei yksinkertaisesti sopinut hänen luonteelleen. Alexandra halusi olla huomattu ja ihailtu. Tai ainakin huomattu. Piilossa elämisessä ei yksinkertaisesti ollut mitään hauskaa.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 03.06.2025 19:25

Alexandra oli helpottunut päästyään turvaan kaduilta ja sen vaaroilta. Hän oli jälleen kotona Lontoon kaupunkiasunnossa, hänellä oli omat vaatteensa ja oma sänkynsä ja asiat olivat, kuten niiden kuuluikin olla.

Vai olivatko sittenkään? Hän oli kotimatkalla ohittanut puiston, jossa Brian oli viihtynyt. Brian-raukka, Alexandran oma rakas, joka jälleen kerran oli joutunut vaikeuksiin. Joka ilta Alexandra heräsi kalvavaan kaipuuseen, joka ravisteli hänen koko kuollutta kehoaan. Rakkaus Briania kohtaan oli murskaavaa. Jokainen hetki erossa Brianista oli tuskaa, jonka Alexandra pyrki täyttämään puuhakkaalla tekemisellä. Ehkäpä hän juuri ikävän vuoksi ei pelännyt ongelmia, kuten jokaisen järkevän naisen olisi kuulunut pelätä? Kamppailu ja vastoinkäymiset täyttivät hänen ajatuksensa niin, ettei rakkaudenkaipuulle jäänyt sijaa.

Pelkkä ajatus Lontoon asunnon lähellä olevasta puistosta oli aikaisemmin saanut aikaan ikävän katkeruudentunteen. Alexandra muisti vieläkin tarkasti hänen ja Brianin yhteiset hetket puistossa. Mutta tänään, kun hän oli kiiruhtanut takaisin kotiinsa nousevan auringon tieltä, hän oli ohittanut puiston vailla minkäänlaista katkeruutta tai ahdistusta. Brianin puisto, kuten hän sitä nyt mielessään nimitti, ei muistuttanut häntä Brianista tai heidän suuresta rakkaudestaan. Se ei yksinkertaisesti herättänyt hänessä mitään tunnetta. Kenties hiukan surua. Jotain käsittämätöntä, hiljaista surua, jolle Alexandra ei osannut antaa nimeä.

Tunteelle oli vain yksi selitys ja se oli liian pelottava ajateltavaksi. Brian oli kuollut. Alexandra tunsi rakkauden voiman hyvin, olihan hän kokenut samaa rakkautta aikanaan sireäänkin kohtaan, joten aivan pieni asia ei voisi kumota sitä. Sirensä rakkauden hän oli unohtanut erossa vietettyjen vuosisatojen aikana. Se oli laimentunut täysin olemattomaksi tunteeksi. Mutta rakkaus Briania kohtaan oli ollut vahvaa ja hehkuvaa. Tuskin oli mitään voimaa olemassa, joka olisi voinut vaimentaa sen. Paitsi tietysti toisen osapuolen kuolema.

Alexandra yritti ajatella Briania maatessaan mukavassa, muhkeassa vuoteessaan ja odottaessaan auringon nousua. Toki Brian edelleen herätti hänessä helliä ajatuksia, mutta vaikka hän kuinka yritti tunnustella, ei voimakas rakkaudentunne Briania kohtaan enää nostanut päätään. Toisin sanoen Alexandra olisi aivan yhtä hyvin voinut kuvitella käpertyvänsä Gyntherin viereen ja nauttia tämän kylmästä verestä ja antaa miehen juoda nautinnollisesti omaansa. Itse asiassa ajatus kiehtoi häntä suuresti ja täytti hänet hetkellisesti mielihyvällä.

Mutta heti perään Alexandra tunsi valtavaa syyllisyyttä. Brianin nykyinen olotila oli hänen syytään. Brianin kärsimykset olivat hänen aiheuttamiaan. Rakkaus oli ollut ainoa tunne, jonka avulla Alexandra oli kestänyt syyllisyyttään. Nyt, kun se oli poissa, jäljellä oli vain katumus. Hän oli riistänyt Brianin elämän aivan liian kepein perustein ja jättänyt rakastettunsa sitten kohtaamaan maailman parhaan kykynsä mukaan. Se oli ollut puhtaan itsekäs teko. Vaikka Brian olikin Alexandralle tärkeä, tai ainakin oli ollut tärkeä, hän tunsi aina miehen seurassa syyllisyyttä Fergusin vuoksi. Samoin hän oli tuntenut jo kauan sitten Gabrielin kanssa. Aina rakastaessaan jotakuta muuta Alexandra koki pettävänsä Fergusia.

Mutta nyt hän oli melko varma siitä, että ei rakastanut ketään. Ainakaan kovin syvästi. Tunne oli helpottava, aivan kuin raskaat kahleet olisi riisuttu hänen ranteistaan. Mutta tunteen ainoa syy täytyi olla Brianin kuolema. Toisaalta Alexandra uskoi, että jos Brian todella olisi kuollut, hän olisi tuntenut menetyksen. Rakkauden siteen äkillinen katkeaminen niin valtavan väkivaltaisen teon kautta ei olisi voinut jäädä häneltä tuntematta. Se antoi Alexandralle toivoa siitä, että Brian oli yhä elossa. Mutta mikä sitten oli saanut aikaan hänen laimentuneen kiintymyksensä? Oliko vika hänessä? Oliko siinä kummallisessa veriehtoollisessa ollut jotain, mikä sai tylsän turtumuksen aikaan? Ehtoollisen vaikutus tuskin kestäisi kauan, joten Alexandra arveli olevansa entisellään seuraavana iltana. Silloin hän ehkä tuntisi jälleen vahvaa kaipausta Briania kohtaan ja tietäisi, että tämä oli vielä elossa. Jos hän ei tuntisi, hänen olisi selvitettävä, mistä se johtui. Ja rukoiltava, ettei Brian ollut kuollut.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja Kronus » 11.06.2025 18:46

Ainakaan ei satanut vettä. Rakennuksen katto ei näyttänyt pitävän sadetta kovin hyvin. Ullakon ikivanhat lattialankut olivat homeisia ja kieroja, joistain paikoista pehmeitä tai silminnähden hapertuneita. Ullakon alla oli pudotusta ainakin kerros tai kaksi, joten Sean pysytteli paikoillaan sen jälkeen kun oli löytänyt turvallisen reitin päätyikkunan luokse. Tosin itse ikkunasta ei ollut paljonkaan jäljellä, joten kylmä yö puhalsi siitä suoraan hänen päälleen. Alhaalla ei näkynyt edelleenkään ketään. Seanin teki mieli hölkätä tai hyppiä lämpimikseen. Ullakolla olisi ollut tilaa, mutta hän ei luottanut lahoon lattiaan, joten hän tyytyi käpertymään ikkunan alle ja veti hupun päänsä yli.

Tästä työnsä puolesta Sean ei pitänyt. Hänellä oli kylmä, nälkä ja tylsää. Näin se aina meni. Kaikkein kiinnostavimmat asiat alkoivat aina näin. Kaikkia hänen hulluimpia seikkailuitaan edelsi aina puuduttava tylsyys tai kalvava kurjuus, usein molemmat. Mutta juju oli siinä, että tylsyyttä ja kurjuutta ei läheskään aina seurannut jännitys ja vaarallisen työn lisä.

Sean kaiveli takintaskusta suklaapatukkaa. Joskus hän teki siitä rituaalin. Hän yritti avata kääreen yhdellä hitaalla, tarkalla ja suoralla repeämällä, päästä toiseen päähän asti. Sitten hän söi patukan puremalla siitä kerralla vain mahdollisimman pieniä murusia. Mahdollisimman hitaasti, ajan kuluttamiseksi. Tänään suklaa ei näköjään edes sulanut hänen kohmeisissa sormissaan. Eikä maistunut miltään hänen kylmässä suussaan. Ei, tänään hän ei jaksanut hidastella. Tänään Sean ahmi eväänsä. Tänä yönä hän ei palelisi turhaan.

Sean vilkaisi ikkunasta ja vetäytyi takaisin tuulensuojaan. Mitään ei vieläkään näkynyt, mutta Sean tiesi että tänään tapahtuisi jotain. Kaikki merkit olivat ilmassa. Ambrose Gordon-Lennox ei kertonut hänelle kaikkea, ja se oli tällä kertaa oleellista koska jokin vaikutti suoraan hänen työhönsä. Juttu oli muuttunut kesken kaiken, ja samoin hinta, eikä Ambrose aikonut maksaa ennen sen päättymistä. Sean koki että häntä testattiin, että häneen ei luotettu. Mitä tolkkua oli ensin etsiä Alexandra, jotta hänen seurantalaitteensa voitaisiin poistattaa, ja sitten kadottaa ja etsiä hänet uudestaan? Sopimuksen päättämisen sijaan Ambrose venytti maksamista kasvattamalla sekä kestoa että hintaa. Ja samalla joku muu tiesi koko ajan missä Alexandra oli, jos hän kerran oli tulossa tänne tänä yönä. Sean oletti, että hänellä oli kilpailija. Ambrosella oli aina monta rinnakkaista ratkaisua samaan pulmaan. Mutta nyt Seanista tuntui, että hänen pitäisi näyttää olevansa hyvä ratkaisu, ettei alkaisi vaikuttaa pulmalta. Näissä töissä oli vaaransa, mutta Ambrosen hän oli luullut jo tuntevansa. Tänään hänellä olisi tilaisuus näyttää jälleen kuka oli, mikäli Ambrose häntä jostain epäili. Ja ehkä myös tilaisuus nähdä kuka Ambrose todella oli. Tänään hänellä olisi tilaisuus nähdä uudelleen Alexandra. Ja luultavasti myös kilpailijansa. Ja ehkä Ambrosen koko juoni.

Henkäillessään käsiinsä Sean viimein kuuli ääniä alhaalta kadulta. Hän nousi hitaasti, kylmissään kun oli, mutta myös varoen paljastamasta olinpaikkaansa. Alhaalla hän näki naisen ja miehen. Hän tunnisti Alexandran heti. Hän avasi kännykkänsä ja lähetti nopean viestin. Ei epäilystäkään, hän se oli. Vaatteet herättivät toki huomioita, mutta naisen olemuksessa oli jotain aivan ainutlaatuista, kenties ajatonta, jotain minkä tunnisti öisellä kujalla ylimmästä kerroksesta, ja jota Sean saattoi nimittää vain klassiseksi viehkeydeksi. Mies taas oli vieras. Hän oli isokokoinen, selvää henkivartijatyyppiä, mutta ehdottomasti venäläismafiatyyppiä ennemmin kuin salaista palvelua. Sean arveli löytäneensä kilpailijansa. Raha oli selvästi miellyttävin tapa tulla juttuun tämän miehen kanssa, ja mies näytti riittävän viisaalta tietääkseen sen itsestään. Mies oli ostetavissa, ei epäilystäkään, jos hinnan arvasi oikein. Ambrose ei arvaillut, hän otti selvää.

Kaksikko katosi rakennuksen juurelle, mistä Sean ei heitä enää nähnyt. Hän ei myöskään kuullut mitä he puhuivat. Häntä oli kielletty kuvaamasta tai nauhoittamasta mitään, joten nyt hän saattoi vain odottaa, hiljaa ja kylmissään. Mutta jo Alexandran uudelleennäkeminen, näinkin kaukaa, oli ollut hyvä syy tulla. Nainen oli kaunis, varsinkin omissa vaatteissaan. Nainen kiehtoi Seania, eikä vain siksi että hän tuntui olevan jonkinlainen pakkomielle Ambroselle. Tavallaan Sean ymmärsi Ambrosea hyvin. Sean itsekin, joskus ikivanhana ja upporikkaana, saattaisi hyvinkin palkata puolet lontoon yksityisetsivistä ja ganstereista noutamaan sänkyynsä tuollaisen naisen, ja toisen puolen vahtimaan ettei kukaan nappaa häntä itselleen. Olkoonkin että nainen oli täysin kaheli. Totta kai Seanilla oli veitsi ollut, kun Alexandra päätti viiltää oman vatsansa auki mieluummin kuin antaa kirurgin tehdä sen. Sean työskenteli yksin ihan syystä, ja yksi iso syy oli ettei hän luottanut enää kehenkään johon työssään törmäsi. Tämä ala veti puoleensa vaarallista väkeä. Sean ei tarjonnut aseita vaaralliselle väelle.

Sitten alkoi tapahtua kun paikalle ilmestyi pakettiauto. Autosta alkoi purkautua kirjavaa väkeä. Sean ei juurikaan nähnyt millaista väkeä, koska se mitä hän ehti nähdä vakuutti hänet äkkiä siitä että hän ei todellakaan nyt halunnut tulla itse nähdyksi. hän oli nähnyt halloween-asuja, ja nämä eivät vaikuttaneet halloween-asuilta. Yhtä vakuuttavia sarvia hän oli nähnyt vain elokuvissa. Jos täällä kuvattiin hirviöleffaa, Sean ei ainakaan aikonut päätyä nauhalle. Kameroita ja mikrofoneja hän ei silti ollut nähnyt missään, ja se sai hänet levottomaksi. Hän pysyi piilossa ja kuunteli mistä alhaalla puhuttiin, kuinka lisää väkeä saapui, ja kuinka joukkio siirtyi sisälle vastapäiseen varastomakasiiniin. Kun hän uskaltautui vilkaisemaan, hän näki että ovea vartioitiin. Joten jälleen Sean odotti ja paleli.

Kokoontuminen oli kestänyt jo pitkään. Sean vilkaisi uudestaan ikkunasta alas, pohtien miten saisi selville mitä oli tekeillä. Näkisikö tai kuulisiko hän yhtään enempää katutasosta? Miten siellä suhtauduttaisiin nuuskijoihin, jos hän paljastuisi? Hän ei osannut arvata yhtään, millaista sakkia tämä oli. Mitä Alexandra teksi, jos Sean tarvitsisi apua ja iskisi hänelle silmää tietävästi? Mitä venäläismafioso tekisi jos Alexandra auttaisi Seania? Ja ne muut friikit? Samassa Sean säikähti ja hyppäsi taaksepäin. Lattialankut joustivat ja narisivat. Ikkunankarmille oli lehahtanut yönmusta korppi. Sean koitti tasata hengitystään, samalla kun lintu tuijotti häntä ilmeettömillä silmillään. Lintu oli yllättävän suuri, ja sen kimmeltävä katse tuntui porautuvan hänen sieluunsa. Sean ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei halunnut hätistää lintua ulos, ettei herättäisi kenenkään huomiota. Hän ei myöskään halunnut olla linnun kanssa samassa tilassa. Sen nokka näytti vaaralliselta, kun se tuijotti tuolla tavalla. Eniten häntä silti häiritsi linnun outo käytös, aivan kuin se olisi käskenyt hänet pois ikkunan luota, ja onnistunutkin siinä ihan liian helposti. Se tuntui ylimieliseltä, itsevarmalta, jopa ärsyttävän viisaalta.

Ennen kuin Sean pystyi päättämään mitä tekisi, korppi käänsi hänelle tylysti takapuolensa. Se tuntui loukkaavalta, niin kuin katu ulkona olisi mokomalle linnulle tärkeämpi kuin ihminen sen vierellä. Seania ärsytti joko linnun käytös, tai hänen omansa. Hän ei edes osannut sanoa kumpi. Kun hän lopulta päätti että linnun olisi nyt aika häipyä, hän säpsähti taas. Korppi alkoi raakkua suureen ääneen, alas kohti katua. Sitten se lehahti ulos ja alas. Kun Sean vilkaisi sen perään, se raakkui jo alhaalla maassa. Ja sen ympärille alkoi kerääntyä rottia. Kasapäin rottia. Nyt kävi kalpaten, senkin hullu lintu, Sean ajatteli. Rottia ilmestyi nopeasti enemmän kuin Sean sai laskettua, ja ne kerääntyivät joka puolelle raakkuvan korpin ympärille. Sean odotti, että rotat kävisivät pian linnun kimppuun, söisivät sen elävältä. Mutta yhtäkkiä korppi vaikeni ja rotat hajaantuivat. Rottajoukko hajaantui yhtä nopeasti kuin se oli kerääntynytkin. Korppi nousi ilmaan ja laskeutui varastomakasiinin katolle. Se pomppi hetken ympäriinsä, ja löysi sitten kolon johon se ryömi sisään. Ja niin tekivät rotatkin. Ne eivät hajautuneetkaan eri ilmansuuntiin, vaan kiersivät makasiinia. Ne etsivät koloja, teitä sisään, ja löysivät niitä.

Nyt Sean oli hämmentynyt. kaikki eläimet olivat jo kadonneet kadulta, tunkeutuneet tuohon salaiseen kokoontumispaikkaan. Hänen ei enää lainkaan tehnyt mieli mennä alas kadulle, joskin hän ei myöskään pitänyt enää äänistä joita toivon mukaan vain tuuli sai aikaan homeisella ullakolla. Hän odotti ikkunan luona, toivoen että kokoontuminen päättyisi pian. Ja sitten se tapahtui. Ovesta juoksi ulos mies, ja samassa koko oviaukko leimahti tuleen kuin räjähdyksestä. Sean tunsi lämmön kohoavan kohti ikkunaa ja tajusi palelustaan huolimatta suojautua. Kun hän katsoi uudestaan alas, oli alhaalla täysi kaaos. Kytevästä oviaukosta purkautui ulos huutavaa väkeä, samalla kun savua tunki ulos useasta kohdasta makasiinin katosta. Kostea katu alkoi värjäytyä makasiinin sisällä voimistuvien liekkien heijastuksista. Ulos ensimmäisenä juossut mies oli poissa, joku etsi häntä miekan kanssa. Toiset pelastivat itseään tai toisiaan ulos ahtaasta oviaukosta. Sean näki Alexandran pääsevän ulos, juuri kun tuuli puhalsi kuuman savun hänen kasvoilleen, ja hän joutui vetäytymään sisään kolealle ullakolle. Sean tajusi, että hänenkin olisi päästävä kohta ulos täältä, joten hän jätti ikkunan ja keskittyi muistelemaan mitä lankkuja pitkin oli onnistunut pääsemään ikkunan luo. Samalla hän toivoi että tänään olisi sittenkin satanut vettä.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Alexandra Gordon

ViestiKirjoittaja kardinaali » 23.07.2025 19:36

Alexandra paiskasi raivoissaan huoneensa oven kiinni. Miten Ambrose oli kehdannutkin häivyttää Fergusin heidän sukupuustaan, aivan kuin Ambrose ei kunnioittaisi ketään? Eikä hän ilmeisesti kunnioittanutkaan, Alexandra puuskahti mielessään. Hän halusi vain hyötyä kaikista ja luuli olevansa kaikkien muiden yläpuolella. Sellainen ylimielisyys oli seurausta vauraasta elämästä ja hurskaan kristillisen kasvatuksen puutteesta. Ei Alexandra itsekään ollut koskaan kokenut puutetta, mutta hänet oli sentään kasvatettu kunnolliseksi. Kuten oli kasvatettu Ferguskin.

Fergusista kaksisataa vuotta sitten maalattu taulu riippui seinällä Alexandran huoneessa. Alexandra piti siitä, että hän heti ensimmäisenä herätessään näki puolisonsa vakavan hymyn, vaikka noiden vihreiden silmien tuike olikin sammunut jo kauan aikaa sitten. Alexandra istuutui sängylleen ja katseli taulua pää kallellaan. Hän ei ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta tauluun maalatun miehen ilme ei ollut Fergusille ominainen. Se oli maalattu aikakauden ihanteiden mukaisesti, mutta vakava ja epämääräisen ylväs hymy oli oikeasti hyvin vieras Alexandran rakkaan puolison kasvoilla. Fergus oli ollut hyvin maanläheinen mies, hän oli perinyt nauravat silmänsä ja pyöreät kasvonsa äidiltään, samoin kuin tukevan varren ja punaiset hiukset. Fergus ei ulkonäöltään ollut muistuttanut aatelismiestä ja se oli ollut seikka, joka oli harmittanut hänen isäänsä hyvin paljon. Vanha jaarli oli nainut Fergusin äidin vasta neljänkymmenen ikäisenä, kun hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut lapsettomana. Alexandra oli nähnyt maalauksen ensimmäisestä kreivittärestä, joka oli ollut hyvin kaunis nainen. Mutta Alexandra oli varma siitä, että Fergusin äiti oli ollut maalaismaisesta ulkonäöstään huolimatta luonteeltaan parempi.

”Sinä et koskaan ollut erityisen komea”, Alexandra sanoi taulumiehelle. ”Mutta en minä sinuun siksi rakastunutkaan. Kukaan ystävättäristäni ei tuntunut ymmärtävän sinun arvoasi, paitsi tietysti sinun varallisuutesi ja aatelisarvosi. Kunpa vain voisin kertoa sinulle vielä kerran, mitä minä koin sinun seurassasi. Sinä olit todella aivan erityinen.”

Tauluun liikkumattomaksi ikuistettu Fergus katsoi Alexandraa jähmettyneillä silmillään. Alexandra käänsi katseensa pois ja tunsi epämääräistä ikävää. Hän painoi kasvonsa pehmeitä lakanoita vasten ja yritti muistaa, kuka oli ensimmäisenä kehunut hänelle Fergusia.

Adam se oli saattanut olla, sillä Adam oli ollut Fergusin ystävä. Toisaalta Alexandran veljellä ei ollut yleensä ollut tapana kehua ketään muuta nuorta miestä kuin itseään. Alexandran äiti puolestaan oli ollut tyrmistynyt kuullessaan tyttärensä tunteista niin tavanomaisen oloista miestä kohtaan. Toki äidin mieltä oli pehmittänyt Fergusin aatelisarvo, mutta äiti oli ollut silti sitä mieltä, että Alexandran olisi pitänyt naida Cumberlandin kreivin vanhin poika, joka oli iskenyt silmänsä Alexandraan sinä kuumana ja riemuntäyteisenä kesänä, kun Alexandra oli ollut seitsemäntoista. Sen avioliiton solmiminen olikin ollut lähellä, Alexandra ajatteli. Hän muisti tapauksen kuin eilisen, sillä se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Alexandra oli joutunut ottamaan vastuuta omasta elämästään. Se oli tapahtunut pian Highclere Castlen syystanssiaisten jälkeen.

Kulunut kesä oli ollut poikkeuksellisen lämmin, minkä vuoksi elonkorjuu oli aloitettu tavanomaista aikaisemmin. Alexandra oli palannut Lontoosta takaisin Newburyyn serkkujensa Margareetan ja Dianan kanssa. Tytöt olivat innoissaan, sillä Alexandran isä oli luvannut järjestää syystanssiaiset. Highclere Castle oli valtavan suuri kartano, jossa oli kiviparven reunustama avara tanssisali. Siitä huolimatta siellä järjestettiin tanssiaisia vain harvoin, sillä lordi ja lady Carnarvon eivät erityisemmin välittäneet juhlista. Alexandran veljelle Adamille se sopi, mutta Alexandra oli ollut asian vuoksi harmissaan koko ikänsä. Hän rakasti juhlia etenkin nyt, kun sai itse osallistua niihin. Tuleviakaan tanssiaisia olisi tuskin järjestetty, elleivät Alexandra, Margareeta ja Diana olisi niitä kinunneet ja Alexandran äiti oivaltanut, että se oli hyvä tilaisuus tutustua eteläisen Englannin naimaikäisten nuorten miesten ja naisten vanhempiin. Lady Carnarvon oli päättänyt saada molemmat lapsensa avioon mahdollisimman pian.

Tytöt olivat käyttäneet kaikki jäljellä olevat rahansa uusiin tanssimekkoihin, ennen kuin olivat lähteneet Lontoosta. Itse asiassa Alexandra oli joutunut lainaamaan rahaa veljeltään saadakseen toivomansa lemmikinsinisen mekon, sillä hän oli tuhlannut melko suuret käyttövaransa jo lähes kokonaan Lontoossa viettämänsä kahden kuukauden aikana. Adam oli luvannut maksaa mekon, jos Alexandra suostui lähtemään syksyllä ravustamaan hänen kanssaan. Alexandran mielestä sopimus oli ollut erittäin hyvä, vaikkakin häntä hiukan hirvitti ajatus koskemisesta elävään rapuun.

Vaunut vierivät peltojen ohi ja tytöt katselivat kiinnostuneina maalaisia, jotka sitoivat eloa lyhteiksi. Puuha näytti raskaalta auringon porottaessa suoraan niskaan. Pellolla työskentelevät maalaislapset juoksivat ojan laitaan katsomaan ohi ajavaa herrasväkeä. Newburyssä Carnarvonin vaakuna oli tuttu ja lapset huusivat vanhemmilleen pellolle, että itse jaarlin ajoi ohi.

Lopulta Highclere Castle tuli näkyviin lehdon takaa. Se kohosi synkkänä laajan ruohokentän keskellä ja olisi näyttänyt kenestä tahansa hiukan luotaantyöntävältä, paitsi Alexandrasta, jolle se oli koti. Diana huokasi harmissaan vaunujen ajaessa pihaan ja lapsilauman juostessa niitä vastaan.

”Äiti ja isä ovat jo täällä”, Diana puuskahti. Hän oli seitsemästä sisaruksesta vanhin. Nyt hänen pienemmät siskonsa ja veljensä repivät jo vaunun ovea auki ja huusivat ja kyselivät kilvan, mitä sisko oli tuonut heille Lontoosta.

”Menkää hiiteen siitä! Minä en tuonut teille mitään”, Diana kivahti.

Margareeta ja Alexandra aistivat sisarusriidan pian alkavan ja kiirehtivät nopeasti sisälle viileään linnaan. He jättivät serkkunsa mieluusti tappelemaan keskenään.

Highcelre Castle oli vain neljän tunnin ajon päässä Lontoosta, joten se ei ollut liian kaukana tanssiaisvieraille, joilla oli asunto kaupungissa. Alexandran serkut sen sijaan kyläilivät käytännön syistä johtuen Highclere Castlessa. Aulassa he tapasivat Adamin ja Margareetan isoveljen Thomasin, jotka neuvottelivat siitä, menisivätkö he illan viilettyä metsästämään.

”Äiti ja isä ovat parvekkeella. He haluavat tavata sinut”, Adam sanoi Alexandralle ohimennen ja syventyi sitten jälleen keskusteluun metsästämisestä. Alexandra kiiruhti yläkertaan, mutta Margareeta jäi härnäämään veljeään.

Highclere Castlen toisen kerroksen parveke oli oikeastaan valtava terassi, joka kattoi koko lännenpuoleisen seinustan. Siihen olisi mahtunut kokonainen maalaistalo talleineen. Parvekkeelta oli upea näkymä yli linnaa ympäröivien ruohokenttien ja kauas kastanjalehtoon. Se oli yksi Alexandran isän mielipaikoista helteellä, sillä siellä kävi viileä tuuli, mutta parvekkeella ei ollut yhtä synkkää kuin sisätiloissa.

”Alex, rakas! Sinä tulit jo!” Isä huudahti ja nousi lepotuolista halaamaan tytärtään.

Alexandran isä, lordi ja Carnarvonin jaarli, oli pitkä ja komea mies, vaikka olikin jo pitkälti yli viidenkymmenen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat edelleen vahvat ja muuttuneet sieltä täältä arvokkaasti hopeanhohtoisiksi. Erakkoluonteestaan huolimatta hän osasi olla pidetty seuramies, joka nauratti kuulijoitaan hurjilla tarinoillaan. Alexandra oli isän lellikki ja lordi olikin iloinen saadessaan rakkaan tyttärensä takaisin kotiin.

Alexandran äiti ei vaivautunut nousemaan tuolistaan, vaan ainoastaan nyökkäsi tyttärelleen vähäeleisen tervehdyksen. Hän oli hyvin vaalea, laiha nainen, jolla oli kauniit, viileät silmät. Äiti oli etäinen, käytännönläheinen nainen, joka miehensä tavoin nautti rauhasta ja hiljaisuudesta. Hän oli kotoisin Yorkshiren karuilta nummiseuduilta ja kenties juuri nummien viileys oli jalostanut hänen luonnettaan kylmäksi ja etäiseksi. Vaikka äiti ei sanonut mitään, Alexandra tiesi, että hän halusi puhua tyttärelleen myöhemmin. Ja Alexandra tiesi mistä äiti halusi puhua. Juhlien vieraista ja heidän varallisuudestaan. Hän huokasi ja irrottautui isänsä halauksesta.

”Minä menen katsomaan pienempiä serkkuja. Diana kaipaa varmasti apua heidän kanssaan”, Alexandra sanoi. Hän kiirehti sisälle ja alas kiviportaita äitinsä tavoittamattomiin.

****
Seuraavana päivänä palvelusväki touhusi kiireisenä valmistellen juhlia. Dianan pienemmät sisarukset olivat tuon tuostakin heidän tiellään, kunnes topakka taloudenhoitajatar hätisti heidät pihamaalle puutarhureiden riesaksi. Alexandra, Diana ja Margareeta viettivät koko päivän Alexandran huoneessa sovitellen mekkoja, kähertäen hiuksiaan ja juoruillen. Alexandra oli joutunut edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa äitinsä puhutteluun siitä, miten tärkeitä suuret tanssiaiset olivat. Äiti oli kutsunut syystanssiaisiin paljon merkittävää väkeä. Eniten äidin mieleen oli nuori Charles Cumberland, Cumberlandin kreivin vanhin poika. Juuri Charles olikin tyttöjen kiinnostavin puheenaihe.

”Minä olen nähnyt hänet vain kerran hovissa”, Margareeta kertoi makoillessaan Alexandran leveällä sängyllä ja silitellen pientä spanielia, jonka Alexandra oli lellinyt lihavaksi. ”Hän on valtavan komea.”

”Minä olen nähnyt hänet kahdesti ja tanssin hänen kanssaan Bovrillin tanssiaisissa viime kevättalvella”, Alexandra sanoi. ”Minulle jäi hänestä vähän töykeä kuva. Hän ei edes kumartanut minulle, kun tanssi loppui.”

”Mutta hän on tosi hyvän näköinen. Tiesittekö te, että hänen äitinsä on moravialainen ja sukua Venäjän tsaarille? Siksi hänellä on varmaan niin tuimat silmät. Ne ovat niin hurmaavat”, puuttui puheeseen Diana. Hän oli kolmikosta pahin romantikko, joka haaveili naivansa jonain päivänä komean, tumman muukalaisen.

”Minusta lempeät silmät ovat miehellä viehättävämmät”, Alexandra sanoi.

”No, Alex nyt ei ajattelekaan mitään muuta kuin yhtä paksua punapäätä Goodwood Housesta”, Margareeta alkoi härnätä.

”Tarkoitatko Fergus Gordonia? Et kai sinä Alex hänestä oikeasti pidä?” Diana ihmetteli.

”En tietenkään!” Alexandra kivahti. Hänen serkkunsa ja ystävättärensä pitivät huvittavana ajatusta, että Alexandra välittäisi niin tylsän näköisestä miehestä, kun hän itse oli niin viehättävä. Se harmitti Alexandraa.

”Höpsis, kyllä sinä hänestä pidät. Minä näin miten sinun silmäsi oikein alkoivat tuikkia, kun kuulit, että hän tulee tanssiaisiin. Ja sitä paitsi hän on kirjoittanut sinulle ja ihan varmasti sinä olet vastannut niihin kirjeisiin”, Margareeta jatkoi.

”Onko hän kirjoittanut sinulle? Ovatko ne romanttisia kirjeitä?” Diana kyseli.

”Antakaa olla!” Alexandra huudahti. Hän toivoi keskustelun loppuvan. ”On hän kirjoittanut, mutta eivät ne tietenkään mitään romanttisia kirjeitä ole. Ei meillä ole mitään suhdetta.”

Margareeta ja Diana vilkaisivat toisiaan merkitsevästi ja tirskahtelivat. Alexandra yritti unohtaa heidät ja sovitti lemmikinsinistä pukua ylleen. Se oli täydellinen. Ehkä liian kevyt syystanssiaisiin, mutta ilmahan oli vielä kesäisen kuuma. Hän näyttäisi mekossa kauniilta, joten yksin se seikka antoi anteeksi mekon kesäisen ilmeen.

****

Illan hämärtyessä Alexandra, Diana ja Margareeta katselivat aulan parvelta alas ja odottivat ensimmäisiä vieraita. Adam, Thomas ja Margareetan toinen isoveli Keith seisoivat parven toisessa päässä. Pojat eivät olleet niin kiinnostuneita tulijoista kuin tytöt. Parvelle kantautui herkullinen tuoksu, kun palvelijat täyttivät ruokasalin suurta pöytää syksyisillä herkuilla. Tarjolla oli ainakin Adamin serkkuineen kaatamaa kaurista ja fasaania, sekä tuoreista kasviksista ja kalasta tehtyjä hyytelöitä.

Lopulta suuret ovet avattiin ja tanssiaisvieraat alkoivat täyttää aulaa. Alexandran vanhemmat olivat vastaanottamassa heitä. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli Alexandran hyvä ystävätär Cazzandra espanjalaisen isänsä kanssa. Alexandra hyppi parvella ja vilkutti, kunnes Cazzie huomasi hänet ja kiiruhti portaat ylös. Tytöt halasivat ja vaihtoivat muutaman kohteliaisuuden toistensa mekoista, minkä jälkeen Cazzie jäi Alexandran ja tämän serkkujen kanssa seuraamaan muita aulaan tulijoita.

”Siinä hän on!” Henkäisi Diana ja osoitti pitkää, mustatukkaista nuorukaista, joka juuri oli kättelemässä Alexandran isää.

Charles Cumberland oli juuri niin komea, kuin Alexandra muistikin. Cazzandra näki hänet ensimmäistä kertaa ja kuiski vilkkaasti Dianan kanssa. He kehuivat miestä kilvan.
”Kunpa hän pyytäisi minua tanssiin”, Cazzandra huokasi.

”Hän tanssii aivan varmasti ensimmäiseksi Alexin kanssa. Alex on kuitenkin vähän niin kuin emäntä näissä juhlissa”, Diana nurisi.

”Olet sinäkin. Senkun esittelet itsesi neiti Carnarvonina ja hän voi hyvinkin pyytää sinua”, Alexandra huomautti.

”Totta. Ja minä kun olen Spencer”, Margareeta huokasi harmissaan. Hänen äitinsä oli Alexandran isän nuorin sisko, joka oli nainut devonshireläisen herrasmiehen. Diana sen sijaan oli Carnarvon isänsä mukaan.

Charlesin jälkeen paikalle tuli muitakin kiinnostavia nuoria miehiä ja naisia. Osa oli Adamin ja Alexandran ystäviä ja he siirtyivät pian parvelle. Muut jäivät seurustelemaan alakertaan. Nuoria ei kiinnostanut ruokasalin tarjottavat. He odottivat vain tanssin alkamista.

Alexandra seurasi juhlavieraita huolestuneena, eikä osallistunut keskusteluun ystävättäriensä kanssa. Hän odotti levottomasti näkevänsä Fergusin. Tietenkään hän ei halunnut myöntää kiusoitteleville serkuilleen välittävänsä miehestä. Hän ei ollut nähnyt Fergusia yli kuukauteen eikä voinut olla varma, mitä tämä ajatteli hänestä. Fergus oli kyllä kirjoittanut hänelle ahkerasti, mutta kirjeistä ei voinut silti päätellä oikein mitään. Ne eivät olleet sellaisia siirappisia rakkauskirjeitä, joita Diana toivoi saavansa. Mutta Fergus oli kyllä kehunut niissä Alexandran kauneutta ja toivonut näkevänsä hänet jälleen pian Goodwood Housessa.

Ja sitten hän tuli. Alexandra kurottautui kaiteen yli varmistaakseen, että tulija todella oli Fergus. Hän oli tullut yksin, sillä hänen nuoremmat sisaruksensa eivät vielä olleet seurapiireissä ja hänen vanha isänsä inhosi jostain syystä lordi Carnarvonia. Fergus oli kuuman kesän jäljiltä pisamainen ja hänen hiuksensa suorastaan loistivat kuparinpunaisina. Tytöt parvella tirskuivat kuin varpusparvi, kun Diana vihjasi jälleen, että tulija oli Alexandran mielitietty. Adam heilutti näkyvästi kättään parvelta ja Fergus liittyi pian hänen seurueeseensa.

Lopulta kaikki vieraat olivat saapuneet ja vanhempi väki istuutunut syömään ja juomaan. Nuoret laskeutuivat parvelta ja vaelsivat etikettisääntöjä noudattamatta tanssisaliin. Tavallisesti etenemisjärjestys oli tarkkaan säädyn määräämä, mutta näissä juhlissa oli paikalla vain yläaatelia, joten sellaiset tavat saattoi unohtaa. Vapaus oli nuorille tervetullutta. Alexandra ei ainakaan tiennyt lainkaan, kenen perässä ja ketä ennen hänen kuuluisi kulkea.

Orkesteri viritti soittimiaan ja suurin osa nuorista meni hakemaan rohkaisua boolimaljan luota. Siellä oli myös oiva tilaisuus sopia tanssipareista. Cazzandra kiilasi Charles Cumberlandin viereen, mutta Charles ei ollut huomaavinaan häntä. Alexandra väänteli käsiään ja yritti tavoittaa katseellaan Fergusia.

”Neiti Carnarvon”, Charles Cumberland sanoi ja kumarsi Alexandralle. Alexandra kumarsi hänelle takaisin.

“Sallitteko minulle ensimmäisen tanssin?” Charles kysyi. Alexandra näki, että hän oli mies, joka ei ollut tottunut vastaväitteisiin. Eikä Alexandralla varsinaisesti ollut syytä kieltäytyä, etenkin kun Charles oli hänen äitinsä mieleen.

”Kyllä, kiitos”, Alexandra vastasi ja loi katseensa lattiaan. Hän ei välittänyt nähdä Charlesin typerää hymyä.

Adam oli pyytänyt ensimmäiseksi tanssiparikseen Alexandran ystävätärtä Samanthaa, mikä harmitti Cazzandraa entisestään. Lopulta Thomas tuli pyytämään Cazzandraa tanssiin, joka suostui, mutta piti miestä jonkinlaisena lohdutuspalkintona.

Alexandra oli täydentämässä boolilasiaan ennen ensimmäistä tanssia, kun Fergus työntyi väkijoukon läpi hänen luokseen.

”Neiti Carnarvon”, hän sanoi kiireesti ja kumarsi. ”Onko… teitä varmaan on jo pyydetty tanssiin?”

”On”, Alexandra vastasi melko viileästi. Häntä harmitti, ettei Fergus ollut tullut aikaisemmin.

Pettymys paistoi Fergusin pisamaisilta kasvoilta. Hän ei hetkeen tiennyt mitä sanoa.

”Entä seuraavaan tanssiin?” Fergus kysyi.

”Charles Cumberland pyysi minua vain yhteen, joten olen seuraavaan vapaa”, Alexandra vastasi. Hän antoi äänensä jo pehmetä, sillä ei ollut mitään syytä vihoitella Fergusille.

Fergus kumarsi ja hymyili.
”Minä olen ensimmäistä kertaa Highclere Castlessa”, hän sanoi sitten. ”En arvannut sen olevan näin suuri.”

”Tarkoitat varmaan synkkä”, Alexandra naurahti. ”Ei tarvitse olla kohtelias. On yleinen vitsi näillä seuduilla ihmetellä, mitä Carnarvonin jaarli mahtoi ajatella rakennuttaessaan tämän.”

Fergus punastui. ”En tarkoittanut, että tämä on liian synkkä. Minä pidän tästä paikasta hyvin paljon.”

”Mutta teidän on pakko myöntää, että Goodwood House on kauniimpi ja kodikkaamman oloinen”, Alexandra sanoi.

”Minä todella toivon, että te pidätte Goodwood Housea kodikkaana”, Fergus sanoi nopeasti. Sitten hän tajusi, miltä se oli mahtanut kuulostaa ja punastui korviaan myöten.

Ennen kuin Fergus ehti korjata sanomisensa, ensimmäisen tanssin tahdit kuitenkin jo kajahtivat salissa ja Charles Cumberland tuli hakemaan Alexandraa. Charles sivuutti Fergusin kuin tätä ei olisi edes olut olemassa.
Alexandra näki, ettei Fergusilla ollut paria ensimmäiseen tanssiin. Hän odotti kärsivällisesti Alexandraa. Charles Cumberland sensijaan jaaritteli kaikenlaista typerää itsestään ja kotiseudustaan. Alexandra kuunteli kohteliaasti ja vastasi lyhyesti kysymyksiin. Hän ei halunnut mitenkään rohkaista Charlesia. Kun ensimmäinen tanssi päättyi, Charles kumarsi.

”Tanssimme yhdessä varmaan seuraavankin, vai mitä sanotte?” Hän kysyi Alexandralta virnistäen.

”Kiitos, mutta Fergus Gordon ehti jo pyytää minua”, Alexandra vastasi helpottuneena siitä, että pääsisi Charlesista eroon.

Hänen suureksi yllätyksekseen Charles naurahti halveksivasti ja pudisti päätään:

”Älä huoli, minä pelastan sinut siltä kohtalolta. Aloitat vain tanssin minun kanssani. Ei herra Gordon uskalla tulla erottamaan meitä.”

”Mutta tuohon on hävytöntä!” Alexandra huudahti ja vetäytyi kauemmaksi Charlesista. Miten mies kehtasikin esittää niin röyhkeän ehdotuksen? Hänellä ei selvästikään ollut kunnon käytöstapoja.

Charles ei näyttänyt hätkähtävän Alexandran toruista. Onneksi Fergus tuli kuitenkin hyvissä ajoin hakemaan Alexandraa, joka jätti ensimmäisen tanssikumppaninsa mielellään.

Ilta ja yö kuluivat tanssin, juoruilun ja syömisen merkeissä. Alexandra ei kyennyt välttelemään Charlesia koko iltaa, vaan joutui tanssimaan tämän kanssa kaikkiaan viidesti. Se oli hänelle aivan liikaa. Charles osoitti häntä kohtaan huomaavaisuutta, mitä ei osoittanut muille nuorille naisille salissa. Se kismitti montaakin tyttöä, jotka tämän vuoksi mulkoilivat Alexandraa kiukkuisina. Alexandra olisi halunnut viettää enemmän aikaa Fergusin kanssa, mutta koska hän oli juhlien isäntäväkeä, hänen velvollisuutensa oli osoittaa huomiota tasapuolisesti vieraille. Hän muistutti illan aikana useaan kertaan veljeään tästä velvollisuudesta, sillä Adam olisi mielellään jättänyt tanssilattian toisille.

Aamuyön tunteina vieraat yksi toisensa jälkeen lähtivät. Ulkona tuoksui jo valkeneva, kostea syysaamu. Alexandra oli väsynyt, mutta pääasiassa tyytyväinen juhlien kulkuun. Hän oli saanut tanssia Fergusin kanssa ja oli ollut huomaavinaan kiintymystä miehen taholta. Hyvän kasvatuksen saaneena Fergus ei kuitenkaan ollut paljastanut hänelle tunteitaan. Mutta Charles Cumberland oli. Se huolestutti Alexandraa. Miksi tuo mies, jonka hän oli tavannut vain kahdesti aiemmin, uskotteli olevansa kiinnostunut hänestä? Siihen oli olemassa vain yksi katkera selitys ja se oli yksinkertaisesti se, ettei Charles välittänyt rakkaudesta. Alexandra oli oiva puoliso varallisuutensa, aatelisasemansa ja ulkonäkönsä vuoksi.

******

Seuraavan viikon Highclere Castlen väki toipui juhlista. Diana ja Margareeta jaksoivat jauhaa siitä, kuka oli ollut kenenkin kanssa tanssiparina ja huomauttelivat Alexandralle, että Charles Cumberland oli ollut Alexandrasta erityisen kiinnostunut. Tyttöjen puheiden perusteella kihlajaiset eivät olleet enää kaukana. Alexandra oli kyllästynyt serkkujensa seuraan ja toivoi heidän pian lähtevän kotiinsa. Hän oli harmissaan ja huolestunut. Ainoa lohtu hänelle oli se tieto, että Charles oli palannut takaisin tuuliselle kotiseudulleen. Cumberland oli niin kaukana Newburysta, ettei Alexandra uskonut tapaavansa häntä hetkeen.

Miten väärässä hän olikaan ollut! Syyskuun alussa Adam ilmoitti kutsuneensa ystäviä metsästämään kauriita. Hän kertoi päivällispöydässä tavanneensa Charles Cumberlandin pikaisesti Lontoossa vieraillessaan ja tämä oli pyytänyt saada liittyä seurueeseen. Alexandran äiti hehkui riemusta. Niin Highclere Castlen vierashuoneet valmisteltiin ja pian Adamin viisi ystävää ja Charles Cumberland saapuivat viikon pituiselle metsästyslomalleen. Alexandran pyynnöstä Adam oli lisännyt vieraslistalleen myös Fergus Gordonin.

Miehet viettivät päivät metsässä, mutta he palasivat aina illalliselle linnaan. Alexandran äiti oli varmistanut, että keittiöpalvelijat tarjoilivat illallispöydässä vain syyskauden parhaita herkkuja. Hän oli myös vaatinut Alexandraa soittamaan harppua metsästysvieraille sateisina iltoina, kun he kaikki istuivat suuressa salissa seurustelemassa. Alexandra ei halunnut uhmata äitiään, vaikkakin hän inhosi esiintymistä vieraille. Soittaessaan hän joko piti silmiään kiinni tai katseli Fergusta. Fergus kuunteli häntä aina hiljaa ja silmissään jotain, minkä Alexandra toivoi olevan ihailua. Mutta Charles Cumberland ei antanut heidän koskaan vaihtaa edes kahta sanaa toistensa kanssa. Hän työntyi aina Alexandran seuraan, jos tällä ei ollut muuta tekemistä.

Metsästysloman toiseksi viimeisenä iltana Charles halusi saattaa Alexandraa salista yläkertaan.
”Minä lähden huomenna takaisin kotiseudulleni”, hän aloitti. ”Haluan sitä ennen puhua teidän kanssanne kahden kesken.”

Alexandraa kylmäsi. ”Mutta mehän puhumme juuri nyt kahden kesken ja olemme puhuneet monta kertaa tämän viikon aikana”, Alexandra sanoi pikaisesti.

”Minulla on aivan erityistä asiaa, jonka tiedän ilahduttavan teidän äitiänne. Joten aamiaisen jälkeen minä toivoin saavani teistä seuraa teehuoneeseen”, Charles sanoi tuon kaiken hyvin itsevarmasti, edes vilkaisematta Alexandraan.

Alexandra nieleskeli, eikä tiennyt, mitä vastata. Niinpä hän oli vaiti. Hän kumarsi Charlesille huoneensa ovella, kiiruhti sisään ja löi oven kiinni. Sitten hän heittäytyi vuoteelleen ja alkoi itkeä lohduttomasti.

Hänen jalkojaan heikotti ja häntä pyörrytti. Palvelijatar, joka oli tullut tuomaan hänelle lämmintä pesuvettä, säikähti ja luuli Alexandran tulleen kipeäksi. Alexandra uskoutui palvelijattarelle surustaan ja maalaistyttö yritit lohduttaa häntä parhaan kykynsä mukaan. Tyttö sanoi, että aamulla kaikki näyttäisi paremmalta. Mutta Alexandra ei saanut unta. Hän makasi yön pitkinä tunteina vuoteessaan ja silitteli hajamielisesti spanieliaan. Hänen silmänsä olivat turvonneet itkemisestä. Hän tunsi itsensä valtavan yksinäiseksi ja yhtäkkiä hänelle tuli kova ikävä Highclere Castlea. Hän tajusi, ettei koskaan haluaisi lähteä sieltä.

Aamuyön tunteina Alexandra puki paksun flanellitakin ylleen, veti lampaannahkatossut jalkaan ja lähti pikku spanieli kintereillään vaeltelemaan linnan koleille käytäville. Hänen kuiviin silmiinsä alkoi jälleen nousta kyyneleitä. Ne kirvelivät ja polttivat Alexandran itkusta rohtuneita poskia.

”Lintuseni, miksi olet niin surullinen?” Alexandra kuuli yllättäen isänsä äänen pimeällä käytävällä.

”Isä, miksi olette vielä hereillä?” Alexandra kysyi ja pyyhki kiireesti kyyneleensä.

”Kihti vaivaa, älä sinä nuori tyttönen sitä sure. Minä kävelen usein öisin näillä käytävillä”, isä sanoi ja tuli Alexandran luokse. Hän pyyhki tyttärensä poskia silkkiliinalla, jonka oli ottanut aamutakkinsa taskusta. Isä katseli Alexandraa huolissaan.

”Mikä ihme saa sinut noin pois tolaltasi?” Hän kysyi uudelleen.

”Charles Cumberland”, Alexandra kuiskasi vapisevalla äänellä. ”Hän… hän haluaa puhua minulle huomenna.”

Isä painoi Alexandran lujasti itseään vasten ja silitti hänen hiuksiaan:
”Kultaseni, sinä päätät itse elämästäsi. Kukaan ei pakota sinua naimisiin sille miehelle, ellet sitä itse halua”, hän sanoi lohduttavasti.

Isän sanat lohduttivat Alexandraa, mutta hän ei silti voinut lakata itkemästä.

”Minä koen olevani eksyksissä”, Alexandra nyyhki.

”Kuulehan, aarteeni. Minusta on tällä viikolla näyttänyt siltä, että sinä et ole lainkaan eksyksissä. Sinun sydämesi taitaa jo kuulua toiselle, olenko oikeassa?” Isä kysyi lempeästi.

Alexandra irrottautui hänen halauksestaan ja nyökkäsi vaisusti.

”Sinun pitää vain kertoa tunteistasi sille nuorelle miehelle”, isä kannusti.

”Mutta… en minä voi”, Alexandra vastusteli.

”Tietysti voit. Mitä sinä siinä menetät? Mutta jos et sitä tee, sinä tulet katumaan”, isä jatkoi.

Alexandran edelleen epäröidessä isä tarttui häntä kädestä ja hymyili nyt ovelasti:
”Kuulehan, minä tunnen rakastuneen nuoren miehen, kun sellaisen kohtaan. Ja Fergus Gordon on niin rakastunut sinuun, ettei tiedä mitä sen tunteen kanssa tekisi. Poikaparka valvoo yökaudet ajatellen sinua. Kyllä hän on tajunnut, että Charles Cumberland on hänelle kova kilpailija. Sinun pitää vain hiukan rohkaista häntä.”

Alexandra tunsi lämmön sisällään. Jos isän sanat olivat totta, hän voisi kenties vielä kokea suurta onnea. Hän hymyili.

”Noin on parempi”, isä sanoi. ”Charles Cumberland ei ole rakastanut. Lieneekö sillä pojalla olevan edes kykyä rakastaa muita kuin itseään?”

”Mutta mitä mieltä sinä isä olet Fergusista?” Alexandra kysyi huolissaan. Hän tiesi, ettei voisi olla onnellinen, ellei hänen isänsä hyväksyisi hänen puolisoaan.

”Fergus on mitä loistavin nuori mies”, isä sanoi. ”Olen tavannut vain muutaman nuoren, joka on yhtä järkevä ja maanläheinen kuin hän. Hänellä on sydän ja arvot kohdallaan ja minun on pakko sanoa, että erinomainen arvostelukyky, mitä nuoriin naisiin tulee.”

Alexandra hymyili ja lopulta nauroi. Miten hyvältä isän sanat kuulostivatkaan. Valkeneva aamu ei enää pelottanut häntä. Hän tiesi, ettei voisi koskaan lupautua Charles Cumberlandille.


Niin, Alexandra ajatteli hymyillen. Hänen oma isänsä oli pitänyt Fergusista heti ensi kohtaamisesta lähtien. Vaikka lordi Carnarvon ja jaarli Gordon eivät olleet ylimpiä ystävyksiä keskenään, oli Alexandran isä pitänyt Fergusia aivan verrattomana. Isä oli tukenut Alexandraa valinnassaan ottaa Fergus puolisokseen ja isä oli osoittanut Fergusta kohtaan suurta huomaavaisuutta, jotta tämä kokisi olonsa kotoisaksi Highclere Castlessa. Alexandra ei ollut kahteensataan vuoteen ajatellut isäänsä. Mutta nyt hän hymyili muistellessaan, miten viisas isä hänellä olikaan ollut. Kunpa ihmiset nykyäänkin olisivat niin järkeviä ja tarkkasilmäisiä kuin kaksisataa vuotta sitten. Ja kunpa Ambrose ja muut osaisivat arvostaa niitä, jotka olivat heitä ennen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Edellinen

Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron