Chinatown New York, tammikuu 1989
Aamu valkeni kirkkaana monen sateisen ja tuulisen päivän jälkeen. Shih Lai oli ollut yhtäjaksoisesti valveilla yli vuorokauden valvoessaan ensin Liaon vuoteen vieressä, ja partioituaan sen jälkeen kaduilla. Häntä väsytti ja suretti Liaon kärsimys. Kirkas, jääkiteiden läpi suodattuva auringonvalo särki hänen silmiään. Mutta se ei haitannut. Shih Lai oli kaikesta surusta ja kärsimyksestä huolimatta onnellinen. Liao oli sanonut, että se elämä, joka hänen sisällään kasvoi, ei ollut sammunut. Se tarkoitti sitä, että heidän yhteinen lapsensa eläisi. Ja se tarkoitti sitä, että elokuussa Shih Lai olisi isä.
Liaon isoäiti ei ollut asiasta lainkaan hyvillään. Kun Shih Lai astui Liaon talon rappukäytävään, hän tunsi vatsassaan ikävän solmun. Kaikesta onnesta huolimatta syyllisyys Liaon kärsimyksestä painoi Shih Lain mieltä. Oli hänen vikaansa, että Liaon kimppuun oli käyty. Jokainen askel, jonka hän koleassa porraskäytävässä otti, tuntui edellistä raskaammalta. Yrttiteen tuoksu leijaili Liaon asunnosta rappukäytävään. Shih Lai ehti jo haaveilla kupista lämmintä juotavaa ja kenties tilaisuudesta ottaa torkut sohvalla. Mutta se oli vain haavetta. Kun hän väänsi asunnon ovikelloa ja kuuli hitaiden, mutta kuitenkin voimakkaiden askelten tulevan ovelle hän tiesi, ettei isoäiti olisi vieläkään antanut hänelle anteeksi.
Vanha nainen avasi oven ja katsoi tulijaa paheksuvasti. Puukko sen sijaan kirmasi rappukäytävään ja alkoi hyppiä Shih Lain jalkaa vasten. Shih Lai kumartui silittämään sen niskaa. Otus heittäytyi selälleen kivilattialle ja alkoi kehrätä.
”Saisit viedä tuon olennon mennessäsi”, isoäiti tuhahti. ”Se häiritsee Liaon toipumista.”
”Mutta se ilahduttaa Liaota”, Shih Lai sanoi varovasti. Hän tiesi, että Liao piti kissasta ja hoivasi sitä mielellään.
Vanha nainen mutristi suutaan, eikä sanonut mitään. Hän seisoi ovella tukkien Shih Lain tien sisälle asuntoon.
”Minä tulin katsomaan miten Liao voi”, Shih Lai sanoi.
”Hän nukkuu”, isoäiti vastasi.
”Enkö voisi…”, Shih Lai aloitti
”Et”, vanhus vastasi.
Shih Lai huokasi. Hän olisi halunnut nähdä Liaon. Hän olisi halunnut levähtää hetken naisen vieressä ja silittää hänen pehmeää ihoaan. Shih Lai kaipasi Liaon läheisyyttä. Hän oli myös huolissaan tästä, vaikka tiesi, ettei Liaolla ollut mitään hätää isoäitinsä hoivissa. Puukko nousi ylös lattialta ja alkoi kiehnätä Shih Lain miekkaa vasten. Se kai aisti siinä jotain tuttua.
”Voit tulla iltapäivällä uudelleen”, vanhus sanoi lopulta. ”Ota tuo otus mukaasi”, hän jatkoi ja löi sitten oven kiinni Shih Lain ja Puukon nenän edestä.
Shih Lai otti Puukon syliinsä ja lähti laskeutumaan alas kivisiä rappusia. Hän kulki kuin varjo. Väsymys ja huoli painoivat häntä. Puukko puski Shih Lain rintaa kuumalla otsallaan ja mourusi. Se oli ensimmäistä kertaa ulkona.
Koska ei voinut nähdä omin silmin, miten Liao ja vauva voivat, Shih Lai päätti käydä viemässä heille hedelmiä alttarille. Hedelmäkaupan myyjä auttoi häntä valitsemaan muutaman kauniin mandariinin ja päärynän. Lähes kaikki Chinatownissa olivat kuulleet Liaon kohtalosta, eikä hedelmäkauppias raaskinut ottaa Shih Lailta maksua ostoksista.
Puistossa ei niin varhain aamulla vielä ollut paljoa väkeä. Puukko nuuhki ilmaa kiinnostuneena ja iski silmänsä kahteen puluun, jotka etsivät ruokaa roskakorin luota. Shih Lai piti Puukon tiukasti sylissään, ettei se päässyt hätyyttämään lintuja. Hän näki alttarin, joka kohosi rauhallisena huurteisten pensaiden takana, mutta Shih Lai huomasi myös, ettei se ollut autio. Hän vetäytyi nopeasti pensaiden suojaan ja laski toisen kätensä rauhoittavasti Puukon pään päälle. Ihmiset, jotka alttarilla olivat, eivät olleet aasialaisia.
Shih Lai tarkkaili erikoista joukkoa. He eivät vaikuttaneet turisteilta. Kolme miestä ja nainen, kaikki pukeutuneet paksuihin, mustiin talvitakkeihin ja lierihattuihin, näyttivät siltä kuin olisivat etsineet jotain alttarin luota. He eivät selvästikään olleet tulleet sinne rukoilemaan. Mutta eivät he myöskään siltä näyttäneet, että olisivat katsomassa nähtävyyttä.
Shih Lai lähestyi alttaria varuillaan. Ei hänellä sinänsä ollut mitään syytä epäillä muukalaisten touhuja. He olivat ihmisiä ja vaikka he eivät olleetkaan rukoilemassa, heillä oli silti kaikki oikeus olla siellä. Mutta jokin heissä herätti Shih Lain mielessä huolen. Yksi miehistä huomasi Shih Lain, kun tämä oli ehtinyt miltei alttarin portaiden luokse. Kaikki neljä kääntyivät katsomaan häntä.
Shih Lai nyökkäsi nelikolle ja nousi portaat ylös. Hän polvistui, laski Puukon maahan ja kääri hedelmät esille ruskeasta voimapaperista. Puukko nuuski alttaria kiinnostuneena. Sen karvat nousivat pystyyn ja se alkoi hyristä hiljaa. Shih Lai olisi halunnut olla rauhassa. Tämä oli tärkeä hetki. Mutta vieraat eivät antaneet hänen hoitaa asiaansa. He tulivat seisomaan Shih Lain taakse, kiusallisen lähelle häntä. Shih Lai jännittyi.
”Puhutko englantia?” Yksi mies kysyi.
”Puhun, jonkin verran”, Shih Lai vastasi ja kääntyi katsomaan miestä.
”Mitä sinä tulit tänne toimittamaan?” Mies kysyi tylysti. Shih Lai kurtisti kulmiaan.
”Tulin rukoilemaan”, hän vastasi.
”Entä mikä tuo on?” Mies kysyi ja nyökkäsi Puukon suuntaan. Puukko köyristi selkänsä ja sähisi nelikolle.
”Kissa”, Shih Lai vastasi.
”Kissa…”, mies toisti huvittuneena.
Shih Lai alkoi kyllästyä nelikkoon. Mitä he oikeastaan tahtoivat?
”Annatteko te minun rukoilla rauhassa?” Shih Lai kysyi ärtyneenä.
”Me olemme terveysviranomaisia”, sanoi vuorostaan nelikon ainoa nainen ja näytti Shih Laille virkamerkkiään. ”Ja me olemme tulleet sulkemaan tämän alttarin.”
”Miksi?!” Shih Lai huudahti ja nousi nopeasti seisomaan.
”Tämä rikkoo kaupungin terveysmääräyksiä”, nainen selitti.
”Miten niin? Tämä alttari on ollut tässä siitä asti, kun ensimmäiset aasialaiset maahanmuuttajat rakensivat sen”, Shih Lai sanoi.
Nelikko ei kuitenkaan näyttänyt välittävän Shih Laista, vaan alkoivat kiinnittää laminoitua ilmoitusta alttarin pylvääseen.
”Te ette voi tehdä näin!” Shih Lai raivostui. ”Te ette voi viedä ihmisiltä heidän rukouspaikkaansa!”
”Olkaa hyvä ja poistukaa”, yksi miehistä sanoi. ”Ja ottakaa…hmm…kissa mukaanne”, hän lisäsi.
Puukko aisti, että siitä puhuttiin, ja se alkoi jälleen sähistä muukalaisille. Shih Lai ei hievahtanutkaan.
”Minä en lähde minnekään”, Shih Lai sanoi. ”Olen tullut tänne rukoilemaan vaimoni ja lapseni puolesta. Ja minä aion myös tehdä sen.”
Hän käänsi nelikolle selkänsä ja jäi rauhallisesti seisomaan kasvot kohti alttaria. Tämä ei ollut hänen taistelunsa. Hänen tehtävänsä ei ollut ottaa yhteen näiden länsimaisten tunkeilijoiden kanssa, mutta jos he eivät jättäisi hänelle vaihtoehtoja, hänen olisi pakko puolustaa sitä, minkä tiesi olevan Chinatownille tärkeää. Alttari oli jo kerran häpäisty, eikä siitä ollut seurannut mitään hyvää. Sen sulkemisesta tuskin myöskään seuraisi mitään toivottua.
”Hyvä herra…mikä teidän nimenne onkaan…”, aloitti mies, joka oli ensimmäisenä puhunut.
”Shih Lai”, Shih Lai vastasi katsomatta puhujaa.
”Jos te vastustatte meitä, meidän on pidätettävä teidät”, mies sanoi.
”Ei”, Shih Lai sanoi ja kääntyi lopulta ympäri. ”Sitä te ette tee. Te ette pysty”, hän jatkoi.
Hetken aikaa he seisoivat siinä kaikki viisi aivan hiljaa. Terveysviranomaiset tuijottivat kummallisesti pukeutunutta kiinalaismiestä, joka yksin uskalsi uhmata heitä. He näkivät kyllä, että Shih Lai oli aseistettu. He näkivät myös, ettei hän aikonut antaa tuumaakaan periksi. Kukaan ei halunnut aloittaa tappelua.
”Tämä ei jää tähän”, yksi miehistä sanoi lopulta. Sitten hän viittasi tovereitaan poistumaan.
Shih Lai jäi tuijottamaan heidän jälkeensä varmistaakseen, etteivät he olleet tulossa takaisin. Sitten hän meni ja repi laminoidun ilmoituksen pois alttarin pylväästä. Jos kaupunki aikoi sulkea heidän alttarinsa, saisivat virkamiehet ainakin yrittää hiukan kovemmin ajaa asiaansa. Onneksi Chinatownissa oli päteviä lakimiehiä, jotka voisivat selvittää, oliko alttarin sulkemiseen mitään juridisia perusteita. Se ei lopulta ollut Shih Lain huoli. Hän palasi alttarin eteen ja keräsi maahan levinneet hedelmät takaisin keoksi. Puukko tuli kehräämään hänen kylkeensä, kun hän polvistui rukoukseen. Välikohtaus oli virkistänyt häntä, eikä hänellä enää ollut kiire minnekään.
Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja kardinaali » 31.05.2020 17:09
Chinatown New York, Tammikuu 1989
Fang raotti silmiään. Kellarin katonrajassa kulkevien, pölyisten ja kapeiden ikkunoiden läpi tulvi sisään kellertävää keskitalven valoa. Päivä oli selvästi jo pitkällä. Hän liikahti varovasti. Kipu oli tiessään, mikä tarkoitti sitä, että haavat olivat parantuneet unen aikana. Mutta kohottaessaan päätään Fangia alkoi huimata. Hän laski pään takaisin eturaajojensa väliin.
Hänen vieressään lattialla nukkuivat Liao ja Shih Lai. He olivat kyhänneet vuoteen huovista ja tyynyistä ja makasivat yhteen kietoutuneina värikkään viltin alla. Fang toivoi, että Vanessa olisi nukkunut hänen vieressään. Vaikka tähän aikaan päivästä nainen ei olisi ollut muuta kuin kuollut kuori. Fang murahti harmissaan.
Shih Lai ponkaisi ylös kuin jousi. Fang hätkähti ja kohotti päätään, mutta häntä alkoi jälleen huimata.
”Ai, se olitkin vain sinä”, Shih Lai sanoi ja istuutui vuoteelleen. Liao raotti silmiään ja kääntyi huovan suojissa ympäri katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Hän näytti levänneeltä ja tyytyväiseltä.
”Millainen olo sinulla on, Fang?” Liao kysyi.
Fang ei halunnut olla eläinmuodossaan yhtään kauempaa kuin oli tarvis. Hän otti ihmishahmonsa. Yhtäkkiä betonilattia tuntui kylmältä ja epämiellyttävältä.
”Minuun ei enää satu”, Fang sanoi. ”Mutta… en pysty nousemaan. Minua huimaa.”
Shih Lai nousi ylös ja toi viltin Fangin päälle. Fangia alkoi tärisyttää kylmästä. Shih Lai näytti huolestuneelta.
”Sinä menetit paljon verta viimeyönä”, hän sanoi.
”Siksikö minua huimaa?” Fang kysyi. Häntä alkoi myös oksettaa. Fangista tuntui, että hän oli vähällä menettää tajuntansa.
Myös Liao tuli Fangin luokse. Hän oli kietonut kukallisen viltin ympärilleen.
”Tämä ei näytä hyvältä”, Liao totesi kokeiltuaan Fangin pulssia ja nahkeaa ihoa. ”Fang tarvitsee paljon nesteytystä, muuten hän voi kuolla.”
”En usko, että neste imeytyy riittävän tehokkaasti juomalla”, Shih Lai vastasi. ”Hänet pitää viedä sairaalaan.”
”Ei”, Fang sanoi nopeasti. ”Minä en voi mennä sairaalaan. Joku sieltä voi soittaa poliiseille.”
”Mutta sinä tarvitset suonensisäistä nesteytystä, emmekä me osaa sellaista antaa”, Liao selitti.
”Ei, minä olen ihan kunnossa. Lepään vain vähän”, Fang vastasi jääräpäisesti.
Liao ja Shih Lai katsoivat toisiaan huolestuneina. He näkivät, että Fang oli riutumassa hengiltä.
”Hei kuule”, Liao keksi äkkiä, ”Minulla on ystävä, joka on sairaanhoitaja! Hän osaa laittaa kanyylin ja nestetipan. Kaikki tarvikkeet me saamme apteekista. Fang voidaan nesteyttää täällä.”
”Voiko häneen luottaa?” Shih Lai kysyi epäillen.
”Tietysti”, Liao vastasi hitusen loukkaantuneena. ”Sitä paitsi meillä ei ole vaihtoehtoja.”
Shih Lai katsoi Fangia ja nyökkäsi lopulta. ”Hyvä on, haetaan hänet.”
He siirsivät Fangin lattialta viltti- ja tyynypinon päälle ja kietoivat hänet huopaan. Fang avasi silmänsä. Hänen päässään pyöri.
”Ottakaa… ottakaa minun lompakkoni housujen taskusta. Saatte ostettua siellä olevilla rahoilla mitä tarvitsette. Ostakaa myös… ruokaa itsellenne”, Fang sanoi ennen kuin menetti tajuntansa.
****
Fang havahtui erikoiseen, kylmään ja raikkaaseen tunteeseen. Tuntui aivan siltä, kuin koko hänen kehonsa läpi olisi kulkenut virkistävä joki.
Hän avasi silmänsä ja näki yläpuolellaan metallisesta pyörätelineestä ja henkarista rakennetun tippapullotelineen. Siitä roikkui suuri nestepussi, josta lähti letku Fangin vasempaan kämmenselkään työnnettyyn kanyyliin.
”Ota ihan rauhallisesti”, Fang kuuli pehmeän naisäänen sanovan viereltään.
Sitten hän näki nuoren, mustan naisen kumartuvan ylleen ja hymyilevän. Naisella oli pikkuleteille palmikoitu tukka ja suuret, ruskeat silmät.
”Lepää ihan rauhassa, sinulla ei ole mitään hätää”, nainen jatkoi.
”Kiitos”, Fang sanoi. Hän tunsi voimistuvansa hetki hetkeltä.
”Fang, tässä on Malaika. Hän on sairaanhoitaja ja minun hyvä ystäväni”, Liao selitti. ”Hän antaa sinulle suolaliuosta ja sen jälkeen vielä ravintoliuosta. Olet kunnossa tuota pikaa.”
”Kiitos, en tiedä miten kylliksi kiittäisin teitä”, Fang vastasi.
”Ei kestä kiitellä”, Malaika sanoi iloisesti. ”Sitä paitsi sinä kuulemma tarjoat meille lounaan. Liaon miesystävä on juuri hakemassa syötävää.”
Fang huokasi syvään ja sulki silmänsä. Hän kuunteli Liaon ja Malaikan iloista jutustelua. He puhuivat Liaon vauvasta.
”Milloin laskettu aika on?” Malaika kysyi.
”Ensimmäinen päivä elokuuta”, Liao vastasi.
”Oho, leijonavauva! Sinä saat olla sen kanssa tiukkana”, Malaika nauroi.
”Häh?”
Fang kuuli Liaon ihmettelevän.
”Horoskooppi”, Malaika selitti.
”Ai, niin kyllä. Lapsesta tulee käärme. Olen niin iloinen, minä olen itsekin käärme”, Liao vastasi. Fang hymyili itsekseen. Liao ei ollut ymmärtänyt Malaikan huomautusta.
Samassa he kuulivat askeleita kellarin portaista. Shih Lai palasi mukanaan muovikassillinen take away ruokaa. Herkullinen tuoksu täytti kellarin. Fangin tuli nälkä, mutta samalla hänen teki hiukan huonoa. Hän ei ollut vielä voimissaan.
”Kävin Kultaisessa Lootuksessa”, Shih Lai selitti. ”Kerroin samalla miehille, ettei sinulla ole hätää.”
”Kiitos”, Fang sanoi.
Malaika, Liao ja Shih Lai istuutuivat lattialle Fangin viereen ja avasivat ruokapaketteja.
”Voi ei, minä en osaa syödä näillä”, Malaika sanoi kokeillessaan puikkoja.
”Näitä voit syödä sormin”, Liao sanoi ja ojensi Malaikalle friteerattuja katkarapuja ja kevätkääryleitä.
He söivät ja juttelivat niitä näitä. Fang kohottautui istumaan ja otti hiukan nuudeliwokkia. Malaikan laittama nesteytys teki hänelle ihmeitä.
”Minä ehdin vaihtaa ravintoliuoksen, mutta sitten joudun lähtemään töihin”, Malaika sanoi. ”Liao, pärjäätkö täällä loppuun yksinäsi?”
”Varmasti”, Liao nyökkäsi. ”Kun neste loppuu, vedän kanyylin irti ja teen käteen tiukan siteen. Sinä neuvoit minua hyvin.”
”Sinä olet nopea oppimaan”, Malaika nauroi.
”Mutta kuule”, Malaika sanoi sitten ja kääntyi Fangin puoleen. ”Nesteytys vahvistaa sinua, mutta se ei korvaa oikeaa verta. Liao kertoi, että menetit eilen paljon verta, ja minä huomaan, että sen on totta. Sinun pitää ottaa tosi rauhallisesti seuraavat kaksi viikkoa. Verisoluilla kestää aikansa uudistua, eikä sinun hapenottokykysi ole pitkään aikaan ennallaan.”
”Kiitos, minä lupaan levätä”, Fang vastasi. Mielessään hän pohti, että Liaon teen ja lohikäärmeen kehon uusiutumiskyvyn ansiosta hän olisi varmasti nopeammin kunnossa kuin tavallinen ihminen.
Syötyään Malaika vaihtoi tippapussin Fangin kanyyliin. Nyt letkua pitkin ei valunut enää kirkasta nestettä, vaan oranssia.
Fang asettui uudelleen makuulle. Liao saattoi Malaikan maanalaisen asemalle ja Shih Lai meni penkomaan laukkuaan.
”Mitä sinulla on mielessä?” Fang kysyi Shih Lailta.
”Yhdellä niistä otuksista, jotka sinun kimppuusi kävivät viimeyönä, on mukanaan henki. Minä siirrän sen hengen jade-esineeseen. Sen on parempi olla siinä, henki on shen ja se voi löytää vielä paikkansa tässä maailmassa.”
”No mutta eivätkö ne kaikki ole?” Fang ihmetteli.
”Riippuu näkökulmasta”, Shih Lai vastasi tarkastellessaan samalla sinistä jadekilpikonnaa, joka roikkui hopeanvärisessä ketjussa ja vihreää jadeapinaa, joka oli upotettu marmorialustaan. ”Shen on sellainen, jolla on paikka ja tarkoitus tässä maailmassa. Mutta näillä…”, Shih Lai lopetti puheensa ja vilkaisi Fangia.
”Sinä väität edelleen, ettei Vanessalla ole paikkaa tässä maailmassa”, Fang sanoi. Hän olisi suuttunut enemmän, jos olisi jaksanut.
”Ehkä hänellä on, se minun on kai nähtävä omin silmin”, Shih Lai vastasi.
”Et sinä auttaisi meitä, jos et pitäisi hänestä”, Fang huomautti. Shih Lai oli vaiti. Fang hymyili itsekseen.
”Osaatko sinä irrottaa hengen ja siirtää sen tuohon koruun?” Fang kysyi vaihtaakseen aihetta. Hän oli myös utelias tietämään, mitä kaikkea Shih Lai osasi tehdä.
”En tiedä, en ole koskaan ennen kokeillut”, Shih Lai sanoi.
”Mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos se menee pieleen?” Fang kysyi epäluuloisena.
Shih Lai kohautti olkiaan: ”Henki voi joutua kadotukseen ja sen ankkuri kuolla. Mutta en oikein usko, että niin tapahtuu.”
”Mutta me olemme turvassa?” Fang varmisti.
”Kyllä”, Shih Lai vastasi. Hän oli tehnyt valintansa. Sininen kilpikonna vaikutti sopivalta kodilta vihamieliselle ja katkeralle naishengelle.
Fang huokasi ja käänsi katseensa kattoon. Hän kuuli Liaon tulevan kellariin. Liaon oli määrä vahtia Fangin nesteytys loppuun.
****
Shih Lai sulki pienen oven takanaan. Hän oli luvannut Fangille, ettei heillä olisi vaaraa. Todellisuudessa Shih Lai ei tiennyt, mihin hän oli ryhtymässä. Varasto oli ahdas ja pimeä, sillä sinne ei paistanut aurinko. Shih Lai sytytti taskulampun ja katsoi kahta lattialla vierekkäin makaavaa ruumista. Hän oli sulkenut heidän silmänsä, etteivät he näyttäisi niin kuolleilta. Nyt nainen ja mies, kolmissakymmenissä kumpainenkin, makasivat rinta rinnan kuin aviopari, joka oli kohdannut yhdessä loppunsa.
Shih Lai istuutui miehen päälle ja tarkkaili tätä. Hän saattoi aistia vihamielisen hengen jossain todellisuuden verhon tuolla puolen. Se odotti. Miehen oma henki oli vaipunut syvään uneen, mutta Shih Lai arveli sen heräävän, kun hän alkaisi vangita sitä vihamielistä haamua, joka oli ankkuroitunut mieheen. Luultavasti mies oli jossain epäelämänsä alkutaipaleen vaiheessa surmannut ihmisen, jonka henki oli ollut liian vihainen ja liian katkera siirtyäkseen eteenpäin. Joissain toisissa olosuhteissa ja toisista lähtökohdista käsin siitä olisi voinut tulla kuei-jin, joka olisi saattanut vainota tätä toista epäkuollutta kostaakseen hänelle oman murhansa. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Nyt mieheen oli ankkuroitunut riekale siitä ihmisestä, jonka mies oli surmannut. Se ei ollut kokonainen henki, eikä siinä tuntunut olevan mitään hyvää. Shih Lai huokasi.
Hän alkoi avata rukousnauhaa, jonka oli sitonut miehen käsiin. Se piti miehen paikoillaan transsin kaltaisessa tilassa, sallimalla hänen olla tietoinen ympäristöstään, mutta estämällä häntä toimimasta. Kun Shih Lai oli irrottanut nauhan, hän kiskaisi sen molemmista päistä. Nauha katkesi. Mies liikahti ja raotti silmiään. Herääminen päivällä oli hänelle selvästi vaikeaa, mutta pelko sai hänet toimimaan. Mies yritti kiemurrella vapaaksi Shih Lain alta.
”Pysy paikoillasi”, Shih Lai komensi. ”En minä ole tullut vahingoittamaan sinua. Minä olen tullut vapauttamaan sinut.”
”Älä… älä t-t-ta-tapa mi-mi-minua”, mies änkytti.
”En tapa”, Shih Lai lupasi. Sitten hän tarttui miehen vasemman käden ranteeseen ja painoi sinisen jadekilpikonnan miehen kämmentä vasten. Toisella kädellään hän puristi miehen sormet nyrkkiin kilpikonnan ympärille. Mies vapisi kauhusta, mutta nyt hän oli täysin hereillä. Shih Lai arveli naisenkin olevan hereillä, mutta se ei pystynyt toimimaan rukousnauhan sitomana.
Sitten Shih Lai keskittyi. Hän katsoi miehen ohi, todellisuuden tuolle puolen paikkaan, jonne kuolleet menivät odottamaan siirtymistään eteenpäin. Ja siellä hän näki hengen, kammottavan, repaleisen naisen, joka häälyi miehen ruumiin yläpuolella. Sillä oli tyhjät, tummat silmät, joiden syvyyksissä paloi musta tuli. Sen kädet olivat luurankomaiset, eikä sillä ollut jalkoja lainkaan.
”Sinä olet hun”, Shih Lai sanoi. Nainen käänsi tyhjät silmänsä kohti Shih Laita. Sen kasvot olivat vain senttien päässä Shih Lain kasvoista, mutta heidät erotti näkymätön seinä. Se oli verho elävien ja kuolleiden maailman välillä.
”Minä tarjoan sinulle uuden kodin”, Shih Lai jatkoi puhumistaan. ”Ilman väkivaltaa, ilman vihaa. Se on rauhallinen paikka. Se on sinun paikkasi, hunin ei tarvitse olla väkivaltainen.”
Nainen irvisti Shih Laille. Sen hampaat olivat kalpeat ja terävät ja sen huulet olivat vain ohuet viivat. Shih Lai tunsi kylmyyden kietoutuvat ympärilleen. Hän tärisi. Puhuminen oli mahdotonta. Naisen irvistys muuttui voitonriemuiseksi hymyksi. Shih Lai ymmärsi, ettei hän voinut sovitella tämän hengen kanssa. Se oli aivan liian katkera. Shih Lai muutti taktiikkaansa ja rukoili samalla, ettei se olisi virhe. Hän siirsi ajatuksensa naisesta omaan itseensä. Siellä, syvällä hänen sisässään oli viha, jota hän harvoin joutui käyttämään. Mutta nyt hän avasi mielensä sille ja päästi sen vapaaksi.
Se oli kuin kuuma tuulenpyörre, joka hyökkäsi henkien maailmaan. Siinä oli kaikki Shih Lain sisäänsä kätkemä viha, kaikki vääryydet ja pelot, joita hän oli joutunut kohtaamaan ja joista hän ei ollut kertonut kenellekään. Se kävi naisen kimppuun, kietoutui hänen ympärilleen ja puristi hänen luisevaa, repaleista ruumistaan. Nainen päästi kirkaisun, joka kiiri koko kuolleiden maailman yli, mutta fyysisessä maailmassa se oli vain vaimea henkäys. Shih Lain viha kuitenkin kuuli sen ja sitä kautta myös Shih Lai. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, mutta hän ei voinut peittää korvia käsillään. Hänen oli pidettävä otteensa miehen nyrkistä ja jadekilpikonnasta.
Ja sitten kaikki yhtäkkiä vaimeni. Viha palasi Shih Lain sisään tyytyväisenä siitä, että se oli päässyt hetkeksi valloilleen. Nainen häilyi lannistettuna ja runneltuna verhon takana. Se nosti katseensa kohti Shih Laita. Shih Lai nyökkäsi. Nainen katsoi jadekilpikonnaa, jolla oli hahmo myös kuolleiden maailmassa. Shih Lai hymyili. Se oli kuin kutsuva koti naiselle, jolla ei ollut kattoa päänsä päällä. Lopulta nainen otti askeleen sitä kohti ja katosi.
”Aau!” änkyttävä mies Shih Lain alla parahti.
Shih Lai tunsi kylmyyden miehen ihon läpi. Varovasti hän avasi miehen nyrkin. Jadekilpikonna oli ollut hetken niin kylmä, että se oli polttanut jäljen miehen kuolleeseen nahkaan. Nainen oli lopultakin mennyt jadekilpikonnaan. Shih Lai nappasi kilpikonnan ja kuiskasi sille rukouksen. Se riitti sinetöimään hengen, eikä se enää voisi aiheuttaa vaaraa kenellekään, ellei joku osaisi käyttää sitä hyödykseen.
”M-m-mi-mitä ss-s-si-si-sinä t-t-teit?” Mies vaikeroi ja piteli kättään.
”Minä vapautin sinut siitä hengestä, joka sinua vainosi”, Shih Lai selitti ja roikotti jadekilpikonnaa hopeisesta ketjusta miehen naaman edessä.
”Se on nyt tässä korussa”, hän jatkoi.
Mies tuijotti Shih Laita peloissaan ja hämmentyneenä. Sitten hän tuntui tajuavan, että häntä piinannut henki oli poissa.
”S-s-se o-oli mi-minun sis-siskoni”, mies sanoi.
Shih Lai arvioi miestä hetken aikaa. Hän tiesi, että mies oli osallistunut röyhkeään hyökkäykseen, jonka tarkoituksena oli ollut anastaa lohikäärmeen verta. Mutta toisaalta, miehellä oli oikeus selvittää välinsä siskonsa kanssa, sitten kun hän olisi siihen valmis.
”Olet nyt vapaa siitä”, Shih Lai sanoi. ”Mutta minä annan sinulle tämän korun. Älä anna kenenkään käyttää sitä, sillä he käyttäisivät silloin sinun siskosi voimia. Mutta kun sinä olet valmis, puhu hänelle. Selvittäkää riitanne.”
Sitten hän pisti jadekilpikonnan miehen liivintaskuun. Mies oli vaipumassa uudelleen kuolemankaltaiseen uneen, johon päivä häntä pakotti. Vielä ennen nukahtamistaan hän katsoi Shih Laita kummallisesti.
”Si-sinä o-olet velho. E-e-e-elävä vel-velho”, hän sanoi. Siinä äänessä oli pelkoa, hämmennystä ja kunnioitusta.
”Hitot olen”, Shih Lai tokaisi, mutta mies oli jo nukahtanut.
Shih Lai otti laukustaan uuden rukousnauhan ja kietoi sen miehen käsien ympärille. Häntä ärsytti tuo tietämätön otus, jonka maailmaan ei mahtunut muuta kuin taikuutta ja epäkuolleita. Mutta yhdestä asiasta Shih Lai oli tyytyväinen. Hän oli onnistunut pitämään lupauksensa Fangille. Kukaan ei ollut vahingoittunut. Shih Lai nousi ja lähti huoneesta katsomaan, mitä Liao ja Fang puuhasivat.
Fang raotti silmiään. Kellarin katonrajassa kulkevien, pölyisten ja kapeiden ikkunoiden läpi tulvi sisään kellertävää keskitalven valoa. Päivä oli selvästi jo pitkällä. Hän liikahti varovasti. Kipu oli tiessään, mikä tarkoitti sitä, että haavat olivat parantuneet unen aikana. Mutta kohottaessaan päätään Fangia alkoi huimata. Hän laski pään takaisin eturaajojensa väliin.
Hänen vieressään lattialla nukkuivat Liao ja Shih Lai. He olivat kyhänneet vuoteen huovista ja tyynyistä ja makasivat yhteen kietoutuneina värikkään viltin alla. Fang toivoi, että Vanessa olisi nukkunut hänen vieressään. Vaikka tähän aikaan päivästä nainen ei olisi ollut muuta kuin kuollut kuori. Fang murahti harmissaan.
Shih Lai ponkaisi ylös kuin jousi. Fang hätkähti ja kohotti päätään, mutta häntä alkoi jälleen huimata.
”Ai, se olitkin vain sinä”, Shih Lai sanoi ja istuutui vuoteelleen. Liao raotti silmiään ja kääntyi huovan suojissa ympäri katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Hän näytti levänneeltä ja tyytyväiseltä.
”Millainen olo sinulla on, Fang?” Liao kysyi.
Fang ei halunnut olla eläinmuodossaan yhtään kauempaa kuin oli tarvis. Hän otti ihmishahmonsa. Yhtäkkiä betonilattia tuntui kylmältä ja epämiellyttävältä.
”Minuun ei enää satu”, Fang sanoi. ”Mutta… en pysty nousemaan. Minua huimaa.”
Shih Lai nousi ylös ja toi viltin Fangin päälle. Fangia alkoi tärisyttää kylmästä. Shih Lai näytti huolestuneelta.
”Sinä menetit paljon verta viimeyönä”, hän sanoi.
”Siksikö minua huimaa?” Fang kysyi. Häntä alkoi myös oksettaa. Fangista tuntui, että hän oli vähällä menettää tajuntansa.
Myös Liao tuli Fangin luokse. Hän oli kietonut kukallisen viltin ympärilleen.
”Tämä ei näytä hyvältä”, Liao totesi kokeiltuaan Fangin pulssia ja nahkeaa ihoa. ”Fang tarvitsee paljon nesteytystä, muuten hän voi kuolla.”
”En usko, että neste imeytyy riittävän tehokkaasti juomalla”, Shih Lai vastasi. ”Hänet pitää viedä sairaalaan.”
”Ei”, Fang sanoi nopeasti. ”Minä en voi mennä sairaalaan. Joku sieltä voi soittaa poliiseille.”
”Mutta sinä tarvitset suonensisäistä nesteytystä, emmekä me osaa sellaista antaa”, Liao selitti.
”Ei, minä olen ihan kunnossa. Lepään vain vähän”, Fang vastasi jääräpäisesti.
Liao ja Shih Lai katsoivat toisiaan huolestuneina. He näkivät, että Fang oli riutumassa hengiltä.
”Hei kuule”, Liao keksi äkkiä, ”Minulla on ystävä, joka on sairaanhoitaja! Hän osaa laittaa kanyylin ja nestetipan. Kaikki tarvikkeet me saamme apteekista. Fang voidaan nesteyttää täällä.”
”Voiko häneen luottaa?” Shih Lai kysyi epäillen.
”Tietysti”, Liao vastasi hitusen loukkaantuneena. ”Sitä paitsi meillä ei ole vaihtoehtoja.”
Shih Lai katsoi Fangia ja nyökkäsi lopulta. ”Hyvä on, haetaan hänet.”
He siirsivät Fangin lattialta viltti- ja tyynypinon päälle ja kietoivat hänet huopaan. Fang avasi silmänsä. Hänen päässään pyöri.
”Ottakaa… ottakaa minun lompakkoni housujen taskusta. Saatte ostettua siellä olevilla rahoilla mitä tarvitsette. Ostakaa myös… ruokaa itsellenne”, Fang sanoi ennen kuin menetti tajuntansa.
****
Fang havahtui erikoiseen, kylmään ja raikkaaseen tunteeseen. Tuntui aivan siltä, kuin koko hänen kehonsa läpi olisi kulkenut virkistävä joki.
Hän avasi silmänsä ja näki yläpuolellaan metallisesta pyörätelineestä ja henkarista rakennetun tippapullotelineen. Siitä roikkui suuri nestepussi, josta lähti letku Fangin vasempaan kämmenselkään työnnettyyn kanyyliin.
”Ota ihan rauhallisesti”, Fang kuuli pehmeän naisäänen sanovan viereltään.
Sitten hän näki nuoren, mustan naisen kumartuvan ylleen ja hymyilevän. Naisella oli pikkuleteille palmikoitu tukka ja suuret, ruskeat silmät.
”Lepää ihan rauhassa, sinulla ei ole mitään hätää”, nainen jatkoi.
”Kiitos”, Fang sanoi. Hän tunsi voimistuvansa hetki hetkeltä.
”Fang, tässä on Malaika. Hän on sairaanhoitaja ja minun hyvä ystäväni”, Liao selitti. ”Hän antaa sinulle suolaliuosta ja sen jälkeen vielä ravintoliuosta. Olet kunnossa tuota pikaa.”
”Kiitos, en tiedä miten kylliksi kiittäisin teitä”, Fang vastasi.
”Ei kestä kiitellä”, Malaika sanoi iloisesti. ”Sitä paitsi sinä kuulemma tarjoat meille lounaan. Liaon miesystävä on juuri hakemassa syötävää.”
Fang huokasi syvään ja sulki silmänsä. Hän kuunteli Liaon ja Malaikan iloista jutustelua. He puhuivat Liaon vauvasta.
”Milloin laskettu aika on?” Malaika kysyi.
”Ensimmäinen päivä elokuuta”, Liao vastasi.
”Oho, leijonavauva! Sinä saat olla sen kanssa tiukkana”, Malaika nauroi.
”Häh?”
Fang kuuli Liaon ihmettelevän.
”Horoskooppi”, Malaika selitti.
”Ai, niin kyllä. Lapsesta tulee käärme. Olen niin iloinen, minä olen itsekin käärme”, Liao vastasi. Fang hymyili itsekseen. Liao ei ollut ymmärtänyt Malaikan huomautusta.
Samassa he kuulivat askeleita kellarin portaista. Shih Lai palasi mukanaan muovikassillinen take away ruokaa. Herkullinen tuoksu täytti kellarin. Fangin tuli nälkä, mutta samalla hänen teki hiukan huonoa. Hän ei ollut vielä voimissaan.
”Kävin Kultaisessa Lootuksessa”, Shih Lai selitti. ”Kerroin samalla miehille, ettei sinulla ole hätää.”
”Kiitos”, Fang sanoi.
Malaika, Liao ja Shih Lai istuutuivat lattialle Fangin viereen ja avasivat ruokapaketteja.
”Voi ei, minä en osaa syödä näillä”, Malaika sanoi kokeillessaan puikkoja.
”Näitä voit syödä sormin”, Liao sanoi ja ojensi Malaikalle friteerattuja katkarapuja ja kevätkääryleitä.
He söivät ja juttelivat niitä näitä. Fang kohottautui istumaan ja otti hiukan nuudeliwokkia. Malaikan laittama nesteytys teki hänelle ihmeitä.
”Minä ehdin vaihtaa ravintoliuoksen, mutta sitten joudun lähtemään töihin”, Malaika sanoi. ”Liao, pärjäätkö täällä loppuun yksinäsi?”
”Varmasti”, Liao nyökkäsi. ”Kun neste loppuu, vedän kanyylin irti ja teen käteen tiukan siteen. Sinä neuvoit minua hyvin.”
”Sinä olet nopea oppimaan”, Malaika nauroi.
”Mutta kuule”, Malaika sanoi sitten ja kääntyi Fangin puoleen. ”Nesteytys vahvistaa sinua, mutta se ei korvaa oikeaa verta. Liao kertoi, että menetit eilen paljon verta, ja minä huomaan, että sen on totta. Sinun pitää ottaa tosi rauhallisesti seuraavat kaksi viikkoa. Verisoluilla kestää aikansa uudistua, eikä sinun hapenottokykysi ole pitkään aikaan ennallaan.”
”Kiitos, minä lupaan levätä”, Fang vastasi. Mielessään hän pohti, että Liaon teen ja lohikäärmeen kehon uusiutumiskyvyn ansiosta hän olisi varmasti nopeammin kunnossa kuin tavallinen ihminen.
Syötyään Malaika vaihtoi tippapussin Fangin kanyyliin. Nyt letkua pitkin ei valunut enää kirkasta nestettä, vaan oranssia.
Fang asettui uudelleen makuulle. Liao saattoi Malaikan maanalaisen asemalle ja Shih Lai meni penkomaan laukkuaan.
”Mitä sinulla on mielessä?” Fang kysyi Shih Lailta.
”Yhdellä niistä otuksista, jotka sinun kimppuusi kävivät viimeyönä, on mukanaan henki. Minä siirrän sen hengen jade-esineeseen. Sen on parempi olla siinä, henki on shen ja se voi löytää vielä paikkansa tässä maailmassa.”
”No mutta eivätkö ne kaikki ole?” Fang ihmetteli.
”Riippuu näkökulmasta”, Shih Lai vastasi tarkastellessaan samalla sinistä jadekilpikonnaa, joka roikkui hopeanvärisessä ketjussa ja vihreää jadeapinaa, joka oli upotettu marmorialustaan. ”Shen on sellainen, jolla on paikka ja tarkoitus tässä maailmassa. Mutta näillä…”, Shih Lai lopetti puheensa ja vilkaisi Fangia.
”Sinä väität edelleen, ettei Vanessalla ole paikkaa tässä maailmassa”, Fang sanoi. Hän olisi suuttunut enemmän, jos olisi jaksanut.
”Ehkä hänellä on, se minun on kai nähtävä omin silmin”, Shih Lai vastasi.
”Et sinä auttaisi meitä, jos et pitäisi hänestä”, Fang huomautti. Shih Lai oli vaiti. Fang hymyili itsekseen.
”Osaatko sinä irrottaa hengen ja siirtää sen tuohon koruun?” Fang kysyi vaihtaakseen aihetta. Hän oli myös utelias tietämään, mitä kaikkea Shih Lai osasi tehdä.
”En tiedä, en ole koskaan ennen kokeillut”, Shih Lai sanoi.
”Mitä voi pahimmillaan tapahtua, jos se menee pieleen?” Fang kysyi epäluuloisena.
Shih Lai kohautti olkiaan: ”Henki voi joutua kadotukseen ja sen ankkuri kuolla. Mutta en oikein usko, että niin tapahtuu.”
”Mutta me olemme turvassa?” Fang varmisti.
”Kyllä”, Shih Lai vastasi. Hän oli tehnyt valintansa. Sininen kilpikonna vaikutti sopivalta kodilta vihamieliselle ja katkeralle naishengelle.
Fang huokasi ja käänsi katseensa kattoon. Hän kuuli Liaon tulevan kellariin. Liaon oli määrä vahtia Fangin nesteytys loppuun.
****
Shih Lai sulki pienen oven takanaan. Hän oli luvannut Fangille, ettei heillä olisi vaaraa. Todellisuudessa Shih Lai ei tiennyt, mihin hän oli ryhtymässä. Varasto oli ahdas ja pimeä, sillä sinne ei paistanut aurinko. Shih Lai sytytti taskulampun ja katsoi kahta lattialla vierekkäin makaavaa ruumista. Hän oli sulkenut heidän silmänsä, etteivät he näyttäisi niin kuolleilta. Nyt nainen ja mies, kolmissakymmenissä kumpainenkin, makasivat rinta rinnan kuin aviopari, joka oli kohdannut yhdessä loppunsa.
Shih Lai istuutui miehen päälle ja tarkkaili tätä. Hän saattoi aistia vihamielisen hengen jossain todellisuuden verhon tuolla puolen. Se odotti. Miehen oma henki oli vaipunut syvään uneen, mutta Shih Lai arveli sen heräävän, kun hän alkaisi vangita sitä vihamielistä haamua, joka oli ankkuroitunut mieheen. Luultavasti mies oli jossain epäelämänsä alkutaipaleen vaiheessa surmannut ihmisen, jonka henki oli ollut liian vihainen ja liian katkera siirtyäkseen eteenpäin. Joissain toisissa olosuhteissa ja toisista lähtökohdista käsin siitä olisi voinut tulla kuei-jin, joka olisi saattanut vainota tätä toista epäkuollutta kostaakseen hänelle oman murhansa. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Nyt mieheen oli ankkuroitunut riekale siitä ihmisestä, jonka mies oli surmannut. Se ei ollut kokonainen henki, eikä siinä tuntunut olevan mitään hyvää. Shih Lai huokasi.
Hän alkoi avata rukousnauhaa, jonka oli sitonut miehen käsiin. Se piti miehen paikoillaan transsin kaltaisessa tilassa, sallimalla hänen olla tietoinen ympäristöstään, mutta estämällä häntä toimimasta. Kun Shih Lai oli irrottanut nauhan, hän kiskaisi sen molemmista päistä. Nauha katkesi. Mies liikahti ja raotti silmiään. Herääminen päivällä oli hänelle selvästi vaikeaa, mutta pelko sai hänet toimimaan. Mies yritti kiemurrella vapaaksi Shih Lain alta.
”Pysy paikoillasi”, Shih Lai komensi. ”En minä ole tullut vahingoittamaan sinua. Minä olen tullut vapauttamaan sinut.”
”Älä… älä t-t-ta-tapa mi-mi-minua”, mies änkytti.
”En tapa”, Shih Lai lupasi. Sitten hän tarttui miehen vasemman käden ranteeseen ja painoi sinisen jadekilpikonnan miehen kämmentä vasten. Toisella kädellään hän puristi miehen sormet nyrkkiin kilpikonnan ympärille. Mies vapisi kauhusta, mutta nyt hän oli täysin hereillä. Shih Lai arveli naisenkin olevan hereillä, mutta se ei pystynyt toimimaan rukousnauhan sitomana.
Sitten Shih Lai keskittyi. Hän katsoi miehen ohi, todellisuuden tuolle puolen paikkaan, jonne kuolleet menivät odottamaan siirtymistään eteenpäin. Ja siellä hän näki hengen, kammottavan, repaleisen naisen, joka häälyi miehen ruumiin yläpuolella. Sillä oli tyhjät, tummat silmät, joiden syvyyksissä paloi musta tuli. Sen kädet olivat luurankomaiset, eikä sillä ollut jalkoja lainkaan.
”Sinä olet hun”, Shih Lai sanoi. Nainen käänsi tyhjät silmänsä kohti Shih Laita. Sen kasvot olivat vain senttien päässä Shih Lain kasvoista, mutta heidät erotti näkymätön seinä. Se oli verho elävien ja kuolleiden maailman välillä.
”Minä tarjoan sinulle uuden kodin”, Shih Lai jatkoi puhumistaan. ”Ilman väkivaltaa, ilman vihaa. Se on rauhallinen paikka. Se on sinun paikkasi, hunin ei tarvitse olla väkivaltainen.”
Nainen irvisti Shih Laille. Sen hampaat olivat kalpeat ja terävät ja sen huulet olivat vain ohuet viivat. Shih Lai tunsi kylmyyden kietoutuvat ympärilleen. Hän tärisi. Puhuminen oli mahdotonta. Naisen irvistys muuttui voitonriemuiseksi hymyksi. Shih Lai ymmärsi, ettei hän voinut sovitella tämän hengen kanssa. Se oli aivan liian katkera. Shih Lai muutti taktiikkaansa ja rukoili samalla, ettei se olisi virhe. Hän siirsi ajatuksensa naisesta omaan itseensä. Siellä, syvällä hänen sisässään oli viha, jota hän harvoin joutui käyttämään. Mutta nyt hän avasi mielensä sille ja päästi sen vapaaksi.
Se oli kuin kuuma tuulenpyörre, joka hyökkäsi henkien maailmaan. Siinä oli kaikki Shih Lain sisäänsä kätkemä viha, kaikki vääryydet ja pelot, joita hän oli joutunut kohtaamaan ja joista hän ei ollut kertonut kenellekään. Se kävi naisen kimppuun, kietoutui hänen ympärilleen ja puristi hänen luisevaa, repaleista ruumistaan. Nainen päästi kirkaisun, joka kiiri koko kuolleiden maailman yli, mutta fyysisessä maailmassa se oli vain vaimea henkäys. Shih Lain viha kuitenkin kuuli sen ja sitä kautta myös Shih Lai. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, mutta hän ei voinut peittää korvia käsillään. Hänen oli pidettävä otteensa miehen nyrkistä ja jadekilpikonnasta.
Ja sitten kaikki yhtäkkiä vaimeni. Viha palasi Shih Lain sisään tyytyväisenä siitä, että se oli päässyt hetkeksi valloilleen. Nainen häilyi lannistettuna ja runneltuna verhon takana. Se nosti katseensa kohti Shih Laita. Shih Lai nyökkäsi. Nainen katsoi jadekilpikonnaa, jolla oli hahmo myös kuolleiden maailmassa. Shih Lai hymyili. Se oli kuin kutsuva koti naiselle, jolla ei ollut kattoa päänsä päällä. Lopulta nainen otti askeleen sitä kohti ja katosi.
”Aau!” änkyttävä mies Shih Lain alla parahti.
Shih Lai tunsi kylmyyden miehen ihon läpi. Varovasti hän avasi miehen nyrkin. Jadekilpikonna oli ollut hetken niin kylmä, että se oli polttanut jäljen miehen kuolleeseen nahkaan. Nainen oli lopultakin mennyt jadekilpikonnaan. Shih Lai nappasi kilpikonnan ja kuiskasi sille rukouksen. Se riitti sinetöimään hengen, eikä se enää voisi aiheuttaa vaaraa kenellekään, ellei joku osaisi käyttää sitä hyödykseen.
”M-m-mi-mitä ss-s-si-si-sinä t-t-teit?” Mies vaikeroi ja piteli kättään.
”Minä vapautin sinut siitä hengestä, joka sinua vainosi”, Shih Lai selitti ja roikotti jadekilpikonnaa hopeisesta ketjusta miehen naaman edessä.
”Se on nyt tässä korussa”, hän jatkoi.
Mies tuijotti Shih Laita peloissaan ja hämmentyneenä. Sitten hän tuntui tajuavan, että häntä piinannut henki oli poissa.
”S-s-se o-oli mi-minun sis-siskoni”, mies sanoi.
Shih Lai arvioi miestä hetken aikaa. Hän tiesi, että mies oli osallistunut röyhkeään hyökkäykseen, jonka tarkoituksena oli ollut anastaa lohikäärmeen verta. Mutta toisaalta, miehellä oli oikeus selvittää välinsä siskonsa kanssa, sitten kun hän olisi siihen valmis.
”Olet nyt vapaa siitä”, Shih Lai sanoi. ”Mutta minä annan sinulle tämän korun. Älä anna kenenkään käyttää sitä, sillä he käyttäisivät silloin sinun siskosi voimia. Mutta kun sinä olet valmis, puhu hänelle. Selvittäkää riitanne.”
Sitten hän pisti jadekilpikonnan miehen liivintaskuun. Mies oli vaipumassa uudelleen kuolemankaltaiseen uneen, johon päivä häntä pakotti. Vielä ennen nukahtamistaan hän katsoi Shih Laita kummallisesti.
”Si-sinä o-olet velho. E-e-e-elävä vel-velho”, hän sanoi. Siinä äänessä oli pelkoa, hämmennystä ja kunnioitusta.
”Hitot olen”, Shih Lai tokaisi, mutta mies oli jo nukahtanut.
Shih Lai otti laukustaan uuden rukousnauhan ja kietoi sen miehen käsien ympärille. Häntä ärsytti tuo tietämätön otus, jonka maailmaan ei mahtunut muuta kuin taikuutta ja epäkuolleita. Mutta yhdestä asiasta Shih Lai oli tyytyväinen. Hän oli onnistunut pitämään lupauksensa Fangille. Kukaan ei ollut vahingoittunut. Shih Lai nousi ja lähti huoneesta katsomaan, mitä Liao ja Fang puuhasivat.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja Kronus » 31.05.2020 20:21
Vanessan avauspuheenvuoro - luonnos 5
Hyvät New Yorkin camarillalaiset, arvon vieraat ja archonit, kunnianarvoisat primogenit, kunnioitettu ruhtinas.
Tänä yönä me kokoonnumme kaltaistemme kesken kuulemaan oikeutta ja ratkomaan yhteisöstämme tiettyjä kiristyneitä välejä. Te kaikki olette jo kuulleet jotakin siitä mitä tänään käsitellään. Te tiedätte millaisia keinoja meidän kaltaistemme keskinäisiin välienselvittelyihin käytetään. Ventruen klaanin jäsenenä ja juristina pidän tätä tapaa niistä kaikista sivistyneimpänä ja oikeudenmukaisimpana. Kun jouduin valitsemaan millä tavalla vastaan sireni Montgomery Vanderbiltin aina vain uhkaavampaan ja epävakaampaan käytökseen, valitsin tämän. En vain oman turvallisuuteni takia tai edes klaanini maineen takia, vaan koko New Yorkin rauhan takia. Tämä kaupunki on nähnyt tarpeeksi vääryyttä, väkivaltaa, ja Fizwilliam Drummondin mielivaltaa. Sen on aika loppua tähän.
Seison siis edessänne sekä syytettynä että syytösten esittäjänä. En puhu tässä syytteistä joita minuun kohdistetaan. Niistä saatte varmasti kuulla tarpeeksi herra Vanderbiltiltä, tai oikeammin hänen palkkaamaltaan asiamieheltä Percival Clarkilta Tremeren klaanista. Itse aion tänään puolustaa itseäni, mutta myös esittää useita erillisiä syytöksiä herra Vanderbiltiä kohtaan. Syytökset perustuvat Camarillan sekä ensimmäiseen että neljänteen traditioon, ja myös useisiin vakaviin petoksiin New Yorkin Camarillaa sekä koko Camarillan ideologiaa vastaan. Herra Vanderbiltin sire, herra Drummond oli tämän kaupungin ruhtinas, eikä häneltä puuttunut keinoja ajaa hämäriä tarkoitusperiään. Sen sijaan herra Vanderbilt, voidakseen jatkaa sirensä likaista työtä, on joutunut sotkemaan itsensä ja lähipiirinsä hyvin vastenmielisiin tahoihin. Se mitä minulla on kerrottavana tästä kaupungista voi koskettaa täällä monia.
Moni on tullut tänne tänä yönä nähdäkseen spektaakkelin, childen joka nousee omaa sireään vastaan. Ja sen te tulette näkemään. Mutta ensin katsokaa ympärillenne. Täällä jokainen on joskus hautonut sitä samaa fantasiaa. Ei siinä ole mitään hävettävää, se on täysin luonnollista, ja me olemme kaikki riittävän aikuisia myöntämään sen. (Eikä se minua häiritse. MInä olen aasialainen nainen valkoisten miesten maailmassa. Olen joutunut fetissien kohteeksi ennenkin.)
Mutta minä en ole tullut tänne minkään fantasian tähden tai tabuja rikkomaan. Älkää antako tämän illan vakavan aiheen hukkua olosuhteiden tai sensaation varjoon. Minä olen täällä puhdistamassa oman nimeni lisäksi myös klaanini ja kaupunkini maineen. Minä olen täällä pyyhkiäkseni pois New Yorkista oman grandsireni Drummondin epäoikeudenmukaisuuden ja korruption viimeiset tahrat. Camarillan jäsenenä se on minun velvollisuuteni, muttei minun yksin. New Yorkin Camarilla, kunnioitetun ruhtinas Farnesen johdolla ja arvoisten vieraidemme edessä, olemme me kaikki. Tänä yönä meillä on tilaisuus tehdä selväksi että Drummondin ajat ovat pysyvästi ohi, että traditiot ovat kunniamme selkäranka, ja että New Yorkissa ei veljeillä Camarillan vihollisten kanssa.
Hyvät New Yorkin camarillalaiset, arvon vieraat ja archonit, kunnianarvoisat primogenit, kunnioitettu ruhtinas.
Tänä yönä me kokoonnumme kaltaistemme kesken kuulemaan oikeutta ja ratkomaan yhteisöstämme tiettyjä kiristyneitä välejä. Te kaikki olette jo kuulleet jotakin siitä mitä tänään käsitellään. Te tiedätte millaisia keinoja meidän kaltaistemme keskinäisiin välienselvittelyihin käytetään. Ventruen klaanin jäsenenä ja juristina pidän tätä tapaa niistä kaikista sivistyneimpänä ja oikeudenmukaisimpana. Kun jouduin valitsemaan millä tavalla vastaan sireni Montgomery Vanderbiltin aina vain uhkaavampaan ja epävakaampaan käytökseen, valitsin tämän. En vain oman turvallisuuteni takia tai edes klaanini maineen takia, vaan koko New Yorkin rauhan takia. Tämä kaupunki on nähnyt tarpeeksi vääryyttä, väkivaltaa, ja Fizwilliam Drummondin mielivaltaa. Sen on aika loppua tähän.
Seison siis edessänne sekä syytettynä että syytösten esittäjänä. En puhu tässä syytteistä joita minuun kohdistetaan. Niistä saatte varmasti kuulla tarpeeksi herra Vanderbiltiltä, tai oikeammin hänen palkkaamaltaan asiamieheltä Percival Clarkilta Tremeren klaanista. Itse aion tänään puolustaa itseäni, mutta myös esittää useita erillisiä syytöksiä herra Vanderbiltiä kohtaan. Syytökset perustuvat Camarillan sekä ensimmäiseen että neljänteen traditioon, ja myös useisiin vakaviin petoksiin New Yorkin Camarillaa sekä koko Camarillan ideologiaa vastaan. Herra Vanderbiltin sire, herra Drummond oli tämän kaupungin ruhtinas, eikä häneltä puuttunut keinoja ajaa hämäriä tarkoitusperiään. Sen sijaan herra Vanderbilt, voidakseen jatkaa sirensä likaista työtä, on joutunut sotkemaan itsensä ja lähipiirinsä hyvin vastenmielisiin tahoihin. Se mitä minulla on kerrottavana tästä kaupungista voi koskettaa täällä monia.
Moni on tullut tänne tänä yönä nähdäkseen spektaakkelin, childen joka nousee omaa sireään vastaan. Ja sen te tulette näkemään. Mutta ensin katsokaa ympärillenne. Täällä jokainen on joskus hautonut sitä samaa fantasiaa. Ei siinä ole mitään hävettävää, se on täysin luonnollista, ja me olemme kaikki riittävän aikuisia myöntämään sen. (Eikä se minua häiritse. MInä olen aasialainen nainen valkoisten miesten maailmassa. Olen joutunut fetissien kohteeksi ennenkin.)
Mutta minä en ole tullut tänne minkään fantasian tähden tai tabuja rikkomaan. Älkää antako tämän illan vakavan aiheen hukkua olosuhteiden tai sensaation varjoon. Minä olen täällä puhdistamassa oman nimeni lisäksi myös klaanini ja kaupunkini maineen. Minä olen täällä pyyhkiäkseni pois New Yorkista oman grandsireni Drummondin epäoikeudenmukaisuuden ja korruption viimeiset tahrat. Camarillan jäsenenä se on minun velvollisuuteni, muttei minun yksin. New Yorkin Camarilla, kunnioitetun ruhtinas Farnesen johdolla ja arvoisten vieraidemme edessä, olemme me kaikki. Tänä yönä meillä on tilaisuus tehdä selväksi että Drummondin ajat ovat pysyvästi ohi, että traditiot ovat kunniamme selkäranka, ja että New Yorkissa ei veljeillä Camarillan vihollisten kanssa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja kardinaali » 03.07.2020 17:09
Chinatown, New York, helmikuu 1989
Kaduilla ja kaupoissa kävi vilkas kuhina, kun ihmiset valmistautuivat tulevaan uuteen vuoteen. Himotuimmat elintarvikkeet uhkasivat joka vuosi loppua kesken, joten valveutuneet perheenäidit olivat lähteneet liikkeelle jo hyvissä ajoin. Koska New Yorkiin oli tullut historian aikana ihmisiä kaikkialta Aasiasta, oli paikallisten uuden vuoden perinteissä valtavasti eroja. Tämä aiheutti ylimääräistä päänvaivaa niille kauppiaille, jotka halusivat tarjota tuotteitaan mahdollisimman laajalle asiakaskunnalle. Useimmat kaupat olivat kuitenkin tyytyneet edustamaan jotain tiettyä kulttuuria ja palvelivat vain tarkkaan kohdennettua asiakasryhmää.
Fang oli kotoisin Hongkongista ja hänen uuden vuoden perinteensä poikkesivat melko paljon niistä, mitä New Yorkissa näytettiin harjoitettavan. Kyseessä oli Fangin ensimmäinen uusi vuosi uudella mantereella ja avioliitossa elävänä miehenä. Hänestä tuntui, että kenties nyt olikin aika kokeilla uusia juhlatapoja ja juhlaruokia. Hänen asemansa oli joka tapauksessa avioliiton myötä muuttunut. Nyt Fang ei enää saanut lahjoja. Hän oli siirtynyt niiden joukkoon, jotka lahjoja antoivat.
Chinatownin pääkaduksi kutsuttu Mott Street oli koristettu suurilla punakultaisilla viireillä. Jokaisen viirin keskellä koreili komea käärme, tulevan vuoden hallitseva eläin. Lohikäärme väistyisi käärmeen tieltä kuuden päivän päästä juhlallisin seremonioin. Chinatowniin odotettiin paljon turisteja, sekä paikallisten muualla asuvia perheenjäseniä. Uutena vuotena perheet tapasivat kokoontua yhteen ja koska Chinatown oli etenkin vanhan väen asuinpaikka, tulivat tyypillisesti heidän muualla asuvat lapsensa perheineen vanhan väen luokse. Hotellit oli varattu täyteen viimeistä huonetta myöten jo muutama kuukausi aiemmin.
Fang tiesi, että kaiken piti mennä täydellisesti. Hän itse ei vastannut juhlapäivän ohjelmasta, sillä se ei kuulunut hänen tehtäviinsä. Mutta hän halusi varmistaa, että kaikki pysyi juhlien ajan turvallisena ja hyvässä järjestyksessä. Tietenkin hänen miehensä halusivat myös juhlia. Siksi Fang tiesi, että Chinatown joutuisi olemaan muutaman päivän omillaan. Mutta Fangin täytyi vain luottaa siihen, että jokainen halusi suoda juhlien ajaksi rauhan tyypillisesti levottoman kaupunginosan kaduille. Se oli joka tapauksessa kaikkien etu.
Fang poikkesi pieneen postikonttoriin, joka näytti vaatimattomalta koristeltujen kauppojen rinnalla. Hän halusi postittaa lahjakuoret veljensä lapsille ennen uutta vuotta. Fang täytti punaiset kuoret Hongkongin dollareilla, jotka hän oli käynyt vaihtamassa pankissa, ja laittoi kuoret vielä toisten, valkoisten kuorien sisään. Ne eivät herättäneet liikaa postivirkailijoiden uteliaisuutta. Fang tiesi, että punaiset kuoret saattoivat Hongkongin päässä helposti löytää tiensä pienipalkkaisen ja epärehellisen virkailijan laukkuun.
”Nämä pitäisi saada matkaan jo tänään”, Fang sanoi ja antoi kuoret virkailijalle.
Virkailija punnitsi kuoret ja liimasi niihin lentopostista kertovia tarroja, sekä joukon kirjavia postimerkkejä.
”Pitäisikö olla uutena vuotena perillä?” Virkailija kysyi.
”Kyllä”, Fang vastasi. ”Katsoin listasta, että tänään on viimeinen päivä lähettää.” Hän tunsi hiukan syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt lahjakuorten postittamisen viimetippaan.
”Hmm-m”, virkailija hymisi selvästi paheksuvaan sävyyn.
”Se tekisi kaksi dollaria ja kuusikymmentä senttiä”, virkailija sanoi sitten.
Fang maksoi ja poistui nopeasti toimistosta. Hän oli vasta viime viikolla jaksanut lähteä liikkeelle kotoaan, mutta se ei tietenkään ollut mikään kunnon selitys kirjeiden myöhäiselle lähettämiselle. Hän olisi voinut pyytää vaikka Beckworthia viemään kirjeet.
Veljen lasten lisäksi Fang halusi antaa lahjakuoret Rileyn lapsille. He olivat nyt perhetuttuja ja hyvien suhteiden ylläpitäminen oli erityisen tärkeää. Lisäksi Vanessan sisko, naimaton nainen kun oli, saisi lahjakuoren. Fang oli laittanut hänelle enemmän rahaa, koska yksin asuva nuori nainen toki tarvitsi rahaa kipeämmin kuin lapset.
Fang työnsi lahjakuoret takkinsa taskuun ja poikkesi kadun toiselle puolelle hotdog-kärryjen luokse. Myyjä oli irlantilainen, jolle Fang oli antanut luvan harjoittaa liiketointa Chinatownin kaduilla. Hän ei uskonut miehen pienen myyntikärryn olevan liian suuri haastaja paikallisille ravintoloitsijoille. Se oli yksi pieni kädenojennus heidän uusille liittolaisilleen ja lisäksi Fang arveli myyntikärryn lievittävän joidenkin pelokkaiden turistien huolta. Kun he näkisivät jotain tuttua ja omalle kulttuurilleen tyypillistä, he eivät kokisi olevansa niin eksyksissä.
”Neljä isoa hotdogia kaikilla mausteilla ja kaksi colatölkkiä”, Fang sanoi myyjälle ja kaivoi lompakon taskustaan.
Myyjä ei näyttänyt tunnistavan Fangia. Fang oli siitä hyvillään. Näin hän pystyi varmistamaan, että myyjä kohteli asiakkaitaan hyvin riippumatta siitä, mitä etnistä taustaa he edustivat tai miten varakkailta he vaikuttivat.
Maksettuaan neljän dollarin ostoksensa Fang suuntasi puistoon. Hän tiesi, että Shih Lai olisi siellä ja toden näköisesti mies olisi nälkäinen. Fang oli oikeassa. Hän näki ystävänsä istuvan penkillä lähellä alttaria.
Shih Lai katseli mietteissään kädessään olevaa, pientä rasiaa. Sen sisällä oli sormus. Se ei ollut niin hieno kuin Liao olisi ansainnut, mutta se oli ollut arvokkain sormus, mihin Shih Lailla oli ollut varaa. Hän oli saanut sormusta varten pienten säästöjensä lisäksi naapureidensa keräämän kolehdin. He olivat olleet iloisia siitä, että joku talossa oli löytänyt itselleen naisen. Niillä rahoilla Shih Lai oli ostanut hopeisen sormuksen, jossa oli yksi pieni safiiri. Hän tiesi, että Liao halusi elää hänen kanssaan. He olivat saamassa lapsen yhdessä. Mutta Shih Lai tiesi myös, ettei ollut oikein tuomita naista elämään köyhyydessä, kun tämä olisi voinut saada puolisokseen jonkun varakkaan miehen. Liao oli kaunis, hänellä olisi ollut mahdollisuus päästä hyvinkin rikkaisiin naimisiin.
”Hei”, Fang huudahti saadakseen Shih Lain huomion. ”Haluatko lounasta?”
”Kiitos”, Shih Lai vastasi ja piilotti rasian nopeasti laukkuunsa.
”Mikä se oli?” Fang kysyi istahtaessaan penkille ja laskiessaan hotdogit ja colatölkit penkille heidän väliinsä.
”Öh, ei mikään”, Shih Lai valehteli.
”Oliko se Liaolle?” Fang uteli.
”Mikäs juoruilija sinusta on tullut?” Shih Lai kysyi.
”No olisihan sinun jo aika kosia häntä”, Fang vastasi. ”Ihmiset alkavat puhua.”
”Sinä tiedät kyllä, että minä haluan hänen kanssaan naimisiin”, Shih Lai sanoi. ”Mutta minulla ei ole rahaa. Ei asuntoon, saatikka häihin. Minun pitää… minun pitää tehdä töitä. Ansaita rahaa.”
Fang otti yhden hotdogin ja alkoi syödä. Hänestä oli vaikeaa keskustella rahasta sellaisen kanssa, joka ei aktiivisesti yrittänyt hankkia sitä lisää. Ei Fang ollut itse varsinaisesti koskaan ollut köyhä, mutta ei hänen kasvattivanhempiaan rikkaiksikaan voinut sanoa. Hänen kasvatti-isänsä oli tehnyt ympäripyöreitä päiviä tullissa voidakseen kustantaa poikiensa opinnot. Fang oli jo pienenä oppinut, että hänen oli rikastuttava vanhempiensa vuoksi. Hän oli sen heille velkaa.
He näkivät istumapaikaltaan alttarille. Shih Lai huomasi, miten tutun näköinen nelikko saapui sinne mukanaan viides henkilö, keski-ikäinen mies. Shih Lai ärsyyntyi. Taas ne kirotut terveystarkastajat, hän ajatteli. Miksi ne eivät jättäneet alttaria rauhaan? Nelikko huomasi heti, että heidän kiinnittämänsä ilmoitukset oli revitty pois. Niitä oli ilmestynyt alttarille aina uudelleen, mutta Shih Lai oli sinnikkäästi poistanut ne.
”Katso noita tyyppejä”, Shih Lai sanoi matalalla äänellä Fangille. ”He ovat jotain terveysviranomaisia. He haluavat sulkea alttarin.”
Fang kurtisti kulmiaan ja sulloi lopun hotdogin suuhunsa. Hän ei ollut törmännyt virkamiehiin aikaisemmin.
”Mennään”, Shih Lai sanoi ja jätti oman hotdoginsa colatölkin päälle. Hän ja Fang lähtivät määrätietoisesti kohti alttaria.
Nelikko näytti tunnistavan Shih Lain ja yksi heistä kumartui kuiskaamaan jotain keski-ikäiselle miehelle. Heidän edellinen kohtaamisensa ei ollut mennyt hyvin. Shih Lai tiesi, ettei virkamiehiä sopinut ärsyttää liikaa, sillä siitä saattoi joutua vaikeuksiin. Etenkin jos edusti etniseltä taustaltaan vähemmistöä. Mutta Shih Lai ei aikonut jättää alttaria puolustamatta. Ja olihan nyt myös Fang paikalla.
”Täällä taas, huomaan”, Shih Lai sanoi ja asettui seisomaan alttarin portaille.
”Mitä te tällä kertaa haluatte? Jos etsitte rottia, niin niitä vilisee tuolla kaduilla ja sisäpihoilla, eivät ne puistossa viihdy.”
”Sinne kadulleko sinä olet kissasikin hukannut?” Yksi nelikosta kysyi ivallisesti.
”Kissa tekee mitä sitä huvittaa”, Shih Lai vastasi takaisin.
”Oletko sinä se mies, joka asetuit vastustamaan meitä?” Kysyi keski-ikäinen mies Shih Lailta.
Shih Lain mielestä kysymys oli kummallinen, mutta ehkä hän ei vain ymmärtänyt miehen puhetta riittävän hyvin.
”Minä puolustin meidän alttariamme”, Shih Lai sanoi. ”Ihmisillä on oikeus harjoittaa uskontoaan, eikä alttari ole terveysuhka kenellekään.”
”Sinä tunnet tämän alueen, sen asukkaat ja moninaiset kulttuurit hyvinkin?” Keski-ikäinen mies jatkoi.
Shih Lai kohautti olkiaan.
”Olen asunut täällä koko ikäni”, hän vastasi.
”Mitä sinä teet työksesi?” Keski-ikäinen mies kysyi ja katsoi Shih Lain vaatteita arvioiden. ”Ja onko aseenkanto luvallista Chinatownissa?” Hän lisäsi vinosti hymyillen.
Fang otti askeleen lähemmäs. Hän oli tähän asti pysytellyt etäämmällä, mutta nyt hän halusi näyttää, että vieraiden ei kannattanut uhkailla Shih Laita. Shih Lai hermostui. Hän tiesi varsin hyvin, että myös Fangilla oli ase piilotettuna takkinsa sisätaskuun. He eivät kaivanneet lisää ongelmia, joten Fangin olisi maltettava mielensä.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, Shih Lai vastasi. Hän oli huomannut vilaukselta nahkaisen kainalokotelon nauhan, kun mies oli ajatuksissaan korjannut kaulaliinaansa.
”Sitä paitsi minä olen matkalla harjoituksiin, ei sen kummallisempaa”, hän lisäsi nopeasti ja laittoi käden miekkansa päälle. Hän oli huomannut, että keski-ikäisen miehen silmät olivat kavenneet uhkaavasti, kun Shih Lai oli huomauttanut hänelle nähneensä, että mies oli aseistettu. Ei ollut hyvä ärsyttää vieraita liikaa.
”Et vastannut ensimmäiseen kysymykseeni”, mies sanoi.
”Koska siihen ei ole vastausta”, Shih Lai tokaisi. ”Minä olen työtön.”
”Haluaisitko sinä saada töitä?” Mies kysyi.
Kysymys yllätti Shih Lain ja Fangin. Kumpikaan heistä ei ollut osannut odottaa sitä. He vilkaisivat toisiaan kummissaan selvästikin pohtien, olivatko he kuulleet oikein.
”Me tarvitsemme jonkun, joka tuntee tämän kaupunginosan ja sen asukkaat ja perinteet hyvin”, mies selitti. ”Jos olet asunut täällä koko ikäsi ja pidät teidän elämäntapaanne arvossa, olet meidän etsimämme henkilö.”
Shih Lai tutki miestä katseellaan. Sitten hän katsoi miehen seurassa olevaa nelikkoa. Mistä oli kyse? Miksi nämä viisi halusivat tarkkailla Chinatownia? Se ei voinut olla mitään hyvää.
”Mikä juju tässä on?” Shih Lai kysyi epäilevästi.
”Ei mitään”, mies vastasi. ”Tämän alueen lukuisia kansallisuuksia ja tapoja ei vain koskaan ole kartoitettu.”
”En oikein usko”, Shih Lai sanoi. ”Oletteko katsoneet yliopistojen arkistoista?”
Huomautus näytti yllättävän viisikon, vaikkei Shih Lai ollut odottanut sitä. Se vahvisti hänen epäilyjään siitä, ettei vierailla ollut hyvät mielessään.
”Me maksamme sinulle kolmetuhatta dollaria kuussa”, mies sanoi.
”Oh!” Fang huudahti. Hän ei malttanut enää olla hiljaa. ”Se on ratkaisu sinun ongelmiisi! Ajattele miten Liao ilahtuu, kun…”, Fang aloitti, mutta Shih Lai vaiensi hänet mulkaisulla. Keski-ikäinen mies kuitenkin hymyili.
”Aivan niin, sinä olet varmaankin perheellinen mies? Vaimo ja lapset on varmasti vaikea elättää, jos ei ole lainkaan tuloja”, mies sanoi hymyillen viekkaasti. Hän näytti riemuitsevan siitä, että Fang oli paljastanut Shih Lain heikon kohdan.
Shih Lai oli vaikean tilanteen edessä. Oli totta, että Liao ja vauva tarvitsivat paljon raahaa voidakseen elää hyvää elämää. Vai tarvitsivatko? Ei Liao ollut esittänyt Shih Laille vaatimusta mennä töihin, saatikka mihinkään hyväpalkkaiseen.
”Kiitos, mutta kiitos ei”, Shih Lai sanoi hiljaisuuden jälkeen. ”Minä en ole kiinnostunut teidän työstänne.”
”Oletko sinä hullu?” Fang kysyi ällistyneenä. Shih Lai kuuli, että hän oli myös ärtynyt.
”Toverisi on oikeassa”, keski-ikäinen mies huomautti. ”Vain hullu kieltäytyisi tällaisesta tarjouksesta.”
Shih Lai kohautti olkiaan. ”Sitten minä kai olen hullu”, hän sanoi. ”Teidän pitää etsiä joku muu tekemään työ puolestanne.”
”Me palaamme vielä”, mies sanoi jäätävällä äänellä. ”Kenties olet sitä ennen keskustellut asiasta vaimosi kanssa.”
Mies viittasi seurassaan olevalle nelikolle ja he lähtivät takaisin autolleen.
”Mitä sinä juuri äsken teit?!” Fang raivosi. ”Etkö ihan oikeasti halua rahaa? Haluatko sinä elää köyhyydessä? Haluatko sinä antaa Liaon elää köyhänä, vaikka olisit voinut tarjota hänelle paremman elämän?!”
Fang oli raivoissaan, mutta nyt myös Shih Lai alkoi hermostua.
”Etkö sinä yhtään mieti, Fang?” Hän kysyi. ”Miksi he haluavat kerätä meistä tietoja? He ovat toistamiseen yrittäneet sulkea alttarin. Miksi?”
”En minä vain tiedä, onko sillä väliä?” Fang kysyi yhä suuttuneena.
”Tietysti sillä on väliä”, Shih Lai sanoi. ”Jostain syystä he haluavat tarkkailla meitä. Mitä jos he ovat FBI agentteja? Mitä jos he ovat järjestäytyneen rikollisuuden perässä? Mitä jos he etsivät laittomia maahanmuuttajia?”
”En tullut ajatelleeksi tuota”, Fang myönsi. Hän ei ollut enää yhtä suuttunut tajutessaan, että Shih Lai saattoi olla oikeassa.
”Eivät he hyvää hyvyyttään tarjonneet niin suuripalkkaista työtä”, Shih Lai selitti. ”Kuka heidän toimiaan rahoittaa? Kenelle minä olisin ryhtynyt tekemään töitä? Minä en ala naapureideni vakoilijaksi.”
”Mutta…”, Fang aloitti. ”En minä tiedä. Mitä jos… mitä jos se silti oli hyvä juttu?”
”Ei se ollut”, Shih Lai sanoi. ”Heitä pitää tarkkailla. Joku muu voi tarttua heidän ehdotukseensa ja se voisi olla huono asia Chinatownin kannalta.”
”No, niin kai”, Fang sanoi. ”Kuule, meidän hotdogimme ovat varmasti jäähtyneet. Käydäänkö hakemassa uudet?”
”Käydään vain”, Shih Lai vastasi mietteliäänä.
He lähtivät puistosta ripeästi pienen hotdogkärryn perään, jota irlantilaismies juuri oli työntämässä seuraavaan kadunkulmaan.
Kaduilla ja kaupoissa kävi vilkas kuhina, kun ihmiset valmistautuivat tulevaan uuteen vuoteen. Himotuimmat elintarvikkeet uhkasivat joka vuosi loppua kesken, joten valveutuneet perheenäidit olivat lähteneet liikkeelle jo hyvissä ajoin. Koska New Yorkiin oli tullut historian aikana ihmisiä kaikkialta Aasiasta, oli paikallisten uuden vuoden perinteissä valtavasti eroja. Tämä aiheutti ylimääräistä päänvaivaa niille kauppiaille, jotka halusivat tarjota tuotteitaan mahdollisimman laajalle asiakaskunnalle. Useimmat kaupat olivat kuitenkin tyytyneet edustamaan jotain tiettyä kulttuuria ja palvelivat vain tarkkaan kohdennettua asiakasryhmää.
Fang oli kotoisin Hongkongista ja hänen uuden vuoden perinteensä poikkesivat melko paljon niistä, mitä New Yorkissa näytettiin harjoitettavan. Kyseessä oli Fangin ensimmäinen uusi vuosi uudella mantereella ja avioliitossa elävänä miehenä. Hänestä tuntui, että kenties nyt olikin aika kokeilla uusia juhlatapoja ja juhlaruokia. Hänen asemansa oli joka tapauksessa avioliiton myötä muuttunut. Nyt Fang ei enää saanut lahjoja. Hän oli siirtynyt niiden joukkoon, jotka lahjoja antoivat.
Chinatownin pääkaduksi kutsuttu Mott Street oli koristettu suurilla punakultaisilla viireillä. Jokaisen viirin keskellä koreili komea käärme, tulevan vuoden hallitseva eläin. Lohikäärme väistyisi käärmeen tieltä kuuden päivän päästä juhlallisin seremonioin. Chinatowniin odotettiin paljon turisteja, sekä paikallisten muualla asuvia perheenjäseniä. Uutena vuotena perheet tapasivat kokoontua yhteen ja koska Chinatown oli etenkin vanhan väen asuinpaikka, tulivat tyypillisesti heidän muualla asuvat lapsensa perheineen vanhan väen luokse. Hotellit oli varattu täyteen viimeistä huonetta myöten jo muutama kuukausi aiemmin.
Fang tiesi, että kaiken piti mennä täydellisesti. Hän itse ei vastannut juhlapäivän ohjelmasta, sillä se ei kuulunut hänen tehtäviinsä. Mutta hän halusi varmistaa, että kaikki pysyi juhlien ajan turvallisena ja hyvässä järjestyksessä. Tietenkin hänen miehensä halusivat myös juhlia. Siksi Fang tiesi, että Chinatown joutuisi olemaan muutaman päivän omillaan. Mutta Fangin täytyi vain luottaa siihen, että jokainen halusi suoda juhlien ajaksi rauhan tyypillisesti levottoman kaupunginosan kaduille. Se oli joka tapauksessa kaikkien etu.
Fang poikkesi pieneen postikonttoriin, joka näytti vaatimattomalta koristeltujen kauppojen rinnalla. Hän halusi postittaa lahjakuoret veljensä lapsille ennen uutta vuotta. Fang täytti punaiset kuoret Hongkongin dollareilla, jotka hän oli käynyt vaihtamassa pankissa, ja laittoi kuoret vielä toisten, valkoisten kuorien sisään. Ne eivät herättäneet liikaa postivirkailijoiden uteliaisuutta. Fang tiesi, että punaiset kuoret saattoivat Hongkongin päässä helposti löytää tiensä pienipalkkaisen ja epärehellisen virkailijan laukkuun.
”Nämä pitäisi saada matkaan jo tänään”, Fang sanoi ja antoi kuoret virkailijalle.
Virkailija punnitsi kuoret ja liimasi niihin lentopostista kertovia tarroja, sekä joukon kirjavia postimerkkejä.
”Pitäisikö olla uutena vuotena perillä?” Virkailija kysyi.
”Kyllä”, Fang vastasi. ”Katsoin listasta, että tänään on viimeinen päivä lähettää.” Hän tunsi hiukan syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt lahjakuorten postittamisen viimetippaan.
”Hmm-m”, virkailija hymisi selvästi paheksuvaan sävyyn.
”Se tekisi kaksi dollaria ja kuusikymmentä senttiä”, virkailija sanoi sitten.
Fang maksoi ja poistui nopeasti toimistosta. Hän oli vasta viime viikolla jaksanut lähteä liikkeelle kotoaan, mutta se ei tietenkään ollut mikään kunnon selitys kirjeiden myöhäiselle lähettämiselle. Hän olisi voinut pyytää vaikka Beckworthia viemään kirjeet.
Veljen lasten lisäksi Fang halusi antaa lahjakuoret Rileyn lapsille. He olivat nyt perhetuttuja ja hyvien suhteiden ylläpitäminen oli erityisen tärkeää. Lisäksi Vanessan sisko, naimaton nainen kun oli, saisi lahjakuoren. Fang oli laittanut hänelle enemmän rahaa, koska yksin asuva nuori nainen toki tarvitsi rahaa kipeämmin kuin lapset.
Fang työnsi lahjakuoret takkinsa taskuun ja poikkesi kadun toiselle puolelle hotdog-kärryjen luokse. Myyjä oli irlantilainen, jolle Fang oli antanut luvan harjoittaa liiketointa Chinatownin kaduilla. Hän ei uskonut miehen pienen myyntikärryn olevan liian suuri haastaja paikallisille ravintoloitsijoille. Se oli yksi pieni kädenojennus heidän uusille liittolaisilleen ja lisäksi Fang arveli myyntikärryn lievittävän joidenkin pelokkaiden turistien huolta. Kun he näkisivät jotain tuttua ja omalle kulttuurilleen tyypillistä, he eivät kokisi olevansa niin eksyksissä.
”Neljä isoa hotdogia kaikilla mausteilla ja kaksi colatölkkiä”, Fang sanoi myyjälle ja kaivoi lompakon taskustaan.
Myyjä ei näyttänyt tunnistavan Fangia. Fang oli siitä hyvillään. Näin hän pystyi varmistamaan, että myyjä kohteli asiakkaitaan hyvin riippumatta siitä, mitä etnistä taustaa he edustivat tai miten varakkailta he vaikuttivat.
Maksettuaan neljän dollarin ostoksensa Fang suuntasi puistoon. Hän tiesi, että Shih Lai olisi siellä ja toden näköisesti mies olisi nälkäinen. Fang oli oikeassa. Hän näki ystävänsä istuvan penkillä lähellä alttaria.
Shih Lai katseli mietteissään kädessään olevaa, pientä rasiaa. Sen sisällä oli sormus. Se ei ollut niin hieno kuin Liao olisi ansainnut, mutta se oli ollut arvokkain sormus, mihin Shih Lailla oli ollut varaa. Hän oli saanut sormusta varten pienten säästöjensä lisäksi naapureidensa keräämän kolehdin. He olivat olleet iloisia siitä, että joku talossa oli löytänyt itselleen naisen. Niillä rahoilla Shih Lai oli ostanut hopeisen sormuksen, jossa oli yksi pieni safiiri. Hän tiesi, että Liao halusi elää hänen kanssaan. He olivat saamassa lapsen yhdessä. Mutta Shih Lai tiesi myös, ettei ollut oikein tuomita naista elämään köyhyydessä, kun tämä olisi voinut saada puolisokseen jonkun varakkaan miehen. Liao oli kaunis, hänellä olisi ollut mahdollisuus päästä hyvinkin rikkaisiin naimisiin.
”Hei”, Fang huudahti saadakseen Shih Lain huomion. ”Haluatko lounasta?”
”Kiitos”, Shih Lai vastasi ja piilotti rasian nopeasti laukkuunsa.
”Mikä se oli?” Fang kysyi istahtaessaan penkille ja laskiessaan hotdogit ja colatölkit penkille heidän väliinsä.
”Öh, ei mikään”, Shih Lai valehteli.
”Oliko se Liaolle?” Fang uteli.
”Mikäs juoruilija sinusta on tullut?” Shih Lai kysyi.
”No olisihan sinun jo aika kosia häntä”, Fang vastasi. ”Ihmiset alkavat puhua.”
”Sinä tiedät kyllä, että minä haluan hänen kanssaan naimisiin”, Shih Lai sanoi. ”Mutta minulla ei ole rahaa. Ei asuntoon, saatikka häihin. Minun pitää… minun pitää tehdä töitä. Ansaita rahaa.”
Fang otti yhden hotdogin ja alkoi syödä. Hänestä oli vaikeaa keskustella rahasta sellaisen kanssa, joka ei aktiivisesti yrittänyt hankkia sitä lisää. Ei Fang ollut itse varsinaisesti koskaan ollut köyhä, mutta ei hänen kasvattivanhempiaan rikkaiksikaan voinut sanoa. Hänen kasvatti-isänsä oli tehnyt ympäripyöreitä päiviä tullissa voidakseen kustantaa poikiensa opinnot. Fang oli jo pienenä oppinut, että hänen oli rikastuttava vanhempiensa vuoksi. Hän oli sen heille velkaa.
He näkivät istumapaikaltaan alttarille. Shih Lai huomasi, miten tutun näköinen nelikko saapui sinne mukanaan viides henkilö, keski-ikäinen mies. Shih Lai ärsyyntyi. Taas ne kirotut terveystarkastajat, hän ajatteli. Miksi ne eivät jättäneet alttaria rauhaan? Nelikko huomasi heti, että heidän kiinnittämänsä ilmoitukset oli revitty pois. Niitä oli ilmestynyt alttarille aina uudelleen, mutta Shih Lai oli sinnikkäästi poistanut ne.
”Katso noita tyyppejä”, Shih Lai sanoi matalalla äänellä Fangille. ”He ovat jotain terveysviranomaisia. He haluavat sulkea alttarin.”
Fang kurtisti kulmiaan ja sulloi lopun hotdogin suuhunsa. Hän ei ollut törmännyt virkamiehiin aikaisemmin.
”Mennään”, Shih Lai sanoi ja jätti oman hotdoginsa colatölkin päälle. Hän ja Fang lähtivät määrätietoisesti kohti alttaria.
Nelikko näytti tunnistavan Shih Lain ja yksi heistä kumartui kuiskaamaan jotain keski-ikäiselle miehelle. Heidän edellinen kohtaamisensa ei ollut mennyt hyvin. Shih Lai tiesi, ettei virkamiehiä sopinut ärsyttää liikaa, sillä siitä saattoi joutua vaikeuksiin. Etenkin jos edusti etniseltä taustaltaan vähemmistöä. Mutta Shih Lai ei aikonut jättää alttaria puolustamatta. Ja olihan nyt myös Fang paikalla.
”Täällä taas, huomaan”, Shih Lai sanoi ja asettui seisomaan alttarin portaille.
”Mitä te tällä kertaa haluatte? Jos etsitte rottia, niin niitä vilisee tuolla kaduilla ja sisäpihoilla, eivät ne puistossa viihdy.”
”Sinne kadulleko sinä olet kissasikin hukannut?” Yksi nelikosta kysyi ivallisesti.
”Kissa tekee mitä sitä huvittaa”, Shih Lai vastasi takaisin.
”Oletko sinä se mies, joka asetuit vastustamaan meitä?” Kysyi keski-ikäinen mies Shih Lailta.
Shih Lain mielestä kysymys oli kummallinen, mutta ehkä hän ei vain ymmärtänyt miehen puhetta riittävän hyvin.
”Minä puolustin meidän alttariamme”, Shih Lai sanoi. ”Ihmisillä on oikeus harjoittaa uskontoaan, eikä alttari ole terveysuhka kenellekään.”
”Sinä tunnet tämän alueen, sen asukkaat ja moninaiset kulttuurit hyvinkin?” Keski-ikäinen mies jatkoi.
Shih Lai kohautti olkiaan.
”Olen asunut täällä koko ikäni”, hän vastasi.
”Mitä sinä teet työksesi?” Keski-ikäinen mies kysyi ja katsoi Shih Lain vaatteita arvioiden. ”Ja onko aseenkanto luvallista Chinatownissa?” Hän lisäsi vinosti hymyillen.
Fang otti askeleen lähemmäs. Hän oli tähän asti pysytellyt etäämmällä, mutta nyt hän halusi näyttää, että vieraiden ei kannattanut uhkailla Shih Laita. Shih Lai hermostui. Hän tiesi varsin hyvin, että myös Fangilla oli ase piilotettuna takkinsa sisätaskuun. He eivät kaivanneet lisää ongelmia, joten Fangin olisi maltettava mielensä.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, Shih Lai vastasi. Hän oli huomannut vilaukselta nahkaisen kainalokotelon nauhan, kun mies oli ajatuksissaan korjannut kaulaliinaansa.
”Sitä paitsi minä olen matkalla harjoituksiin, ei sen kummallisempaa”, hän lisäsi nopeasti ja laittoi käden miekkansa päälle. Hän oli huomannut, että keski-ikäisen miehen silmät olivat kavenneet uhkaavasti, kun Shih Lai oli huomauttanut hänelle nähneensä, että mies oli aseistettu. Ei ollut hyvä ärsyttää vieraita liikaa.
”Et vastannut ensimmäiseen kysymykseeni”, mies sanoi.
”Koska siihen ei ole vastausta”, Shih Lai tokaisi. ”Minä olen työtön.”
”Haluaisitko sinä saada töitä?” Mies kysyi.
Kysymys yllätti Shih Lain ja Fangin. Kumpikaan heistä ei ollut osannut odottaa sitä. He vilkaisivat toisiaan kummissaan selvästikin pohtien, olivatko he kuulleet oikein.
”Me tarvitsemme jonkun, joka tuntee tämän kaupunginosan ja sen asukkaat ja perinteet hyvin”, mies selitti. ”Jos olet asunut täällä koko ikäsi ja pidät teidän elämäntapaanne arvossa, olet meidän etsimämme henkilö.”
Shih Lai tutki miestä katseellaan. Sitten hän katsoi miehen seurassa olevaa nelikkoa. Mistä oli kyse? Miksi nämä viisi halusivat tarkkailla Chinatownia? Se ei voinut olla mitään hyvää.
”Mikä juju tässä on?” Shih Lai kysyi epäilevästi.
”Ei mitään”, mies vastasi. ”Tämän alueen lukuisia kansallisuuksia ja tapoja ei vain koskaan ole kartoitettu.”
”En oikein usko”, Shih Lai sanoi. ”Oletteko katsoneet yliopistojen arkistoista?”
Huomautus näytti yllättävän viisikon, vaikkei Shih Lai ollut odottanut sitä. Se vahvisti hänen epäilyjään siitä, ettei vierailla ollut hyvät mielessään.
”Me maksamme sinulle kolmetuhatta dollaria kuussa”, mies sanoi.
”Oh!” Fang huudahti. Hän ei malttanut enää olla hiljaa. ”Se on ratkaisu sinun ongelmiisi! Ajattele miten Liao ilahtuu, kun…”, Fang aloitti, mutta Shih Lai vaiensi hänet mulkaisulla. Keski-ikäinen mies kuitenkin hymyili.
”Aivan niin, sinä olet varmaankin perheellinen mies? Vaimo ja lapset on varmasti vaikea elättää, jos ei ole lainkaan tuloja”, mies sanoi hymyillen viekkaasti. Hän näytti riemuitsevan siitä, että Fang oli paljastanut Shih Lain heikon kohdan.
Shih Lai oli vaikean tilanteen edessä. Oli totta, että Liao ja vauva tarvitsivat paljon raahaa voidakseen elää hyvää elämää. Vai tarvitsivatko? Ei Liao ollut esittänyt Shih Laille vaatimusta mennä töihin, saatikka mihinkään hyväpalkkaiseen.
”Kiitos, mutta kiitos ei”, Shih Lai sanoi hiljaisuuden jälkeen. ”Minä en ole kiinnostunut teidän työstänne.”
”Oletko sinä hullu?” Fang kysyi ällistyneenä. Shih Lai kuuli, että hän oli myös ärtynyt.
”Toverisi on oikeassa”, keski-ikäinen mies huomautti. ”Vain hullu kieltäytyisi tällaisesta tarjouksesta.”
Shih Lai kohautti olkiaan. ”Sitten minä kai olen hullu”, hän sanoi. ”Teidän pitää etsiä joku muu tekemään työ puolestanne.”
”Me palaamme vielä”, mies sanoi jäätävällä äänellä. ”Kenties olet sitä ennen keskustellut asiasta vaimosi kanssa.”
Mies viittasi seurassaan olevalle nelikolle ja he lähtivät takaisin autolleen.
”Mitä sinä juuri äsken teit?!” Fang raivosi. ”Etkö ihan oikeasti halua rahaa? Haluatko sinä elää köyhyydessä? Haluatko sinä antaa Liaon elää köyhänä, vaikka olisit voinut tarjota hänelle paremman elämän?!”
Fang oli raivoissaan, mutta nyt myös Shih Lai alkoi hermostua.
”Etkö sinä yhtään mieti, Fang?” Hän kysyi. ”Miksi he haluavat kerätä meistä tietoja? He ovat toistamiseen yrittäneet sulkea alttarin. Miksi?”
”En minä vain tiedä, onko sillä väliä?” Fang kysyi yhä suuttuneena.
”Tietysti sillä on väliä”, Shih Lai sanoi. ”Jostain syystä he haluavat tarkkailla meitä. Mitä jos he ovat FBI agentteja? Mitä jos he ovat järjestäytyneen rikollisuuden perässä? Mitä jos he etsivät laittomia maahanmuuttajia?”
”En tullut ajatelleeksi tuota”, Fang myönsi. Hän ei ollut enää yhtä suuttunut tajutessaan, että Shih Lai saattoi olla oikeassa.
”Eivät he hyvää hyvyyttään tarjonneet niin suuripalkkaista työtä”, Shih Lai selitti. ”Kuka heidän toimiaan rahoittaa? Kenelle minä olisin ryhtynyt tekemään töitä? Minä en ala naapureideni vakoilijaksi.”
”Mutta…”, Fang aloitti. ”En minä tiedä. Mitä jos… mitä jos se silti oli hyvä juttu?”
”Ei se ollut”, Shih Lai sanoi. ”Heitä pitää tarkkailla. Joku muu voi tarttua heidän ehdotukseensa ja se voisi olla huono asia Chinatownin kannalta.”
”No, niin kai”, Fang sanoi. ”Kuule, meidän hotdogimme ovat varmasti jäähtyneet. Käydäänkö hakemassa uudet?”
”Käydään vain”, Shih Lai vastasi mietteliäänä.
He lähtivät puistosta ripeästi pienen hotdogkärryn perään, jota irlantilaismies juuri oli työntämässä seuraavaan kadunkulmaan.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja Kronus » 12.07.2020 17:52
Keittokirjat olivat taas auki. Oli taaskin jo aamuyö, mutta Vanessan oli tehtävä jotain levottomuudelleen. Keittiö tuoksui etikalta ja sokerilta, ja Vanessa katseli käsiään, jotka pyörittelivät vikkelästi tasaisen kokoisia ja muotoisia palloja kuumasta riisistä. Tuntui siltä kuin kädet joita hän katseli olisivat kuuluneet jollekin toiselle, mutta se ei häntä pelottanut. Vanessa pohti mahtoiko Samanthasta - siitä toimittajasta - tuntua samalta, silloin kun Vanessa oli lainannut hänen kehoaan. Pelottavaa Vanessasta oli se, että itsensä kiireisinä pitävät kädet antoivat kuitenkin hänen ajatuksilleen tilaa ja laittoivat ne käsittelemään yön kokemuksia.
Vanessan mieleen tahtoi nousta kuvia ruumiista ja hirviöistä. Järsitty, verinen naisen ruho alttarin alla. Kävelevä mätänevä ruumis syrjäisellä kujalla. Vanessa olisi voinut pahoin, jos olisi kyennyt. Hän muisti kammottavan deja vun tunteen jota oli tänään tuntenut noita hirveyksiä kohdatessaan. Hän oli kokenut samat kauheudet ennenkin, joskus, jossain, muttei muistanut tietävänsä sitä, tai ei tuntenut muistavansa...
"Ei!" Vanessa sanoi itselleen ja puristi silmänsä kiinni, samalla kun kädet jatkoivat työtään. Vanessa pinnisti voimiansa ja määräsi itsensä lopettamaan vauhkoina ryntäilevät ajatukset. Hän ei ollut tullut näin pitkälle ja kukistanut ruhtinasta sekä herra Vanderbiltiä vain tullakseen sitten itse hulluksi. Tämä ei voinut olla totta. Ajatusten täytyi loppua ennen kuin hän sekoaisi.
Vanessa yritti hengittää syvään, puristi silmiään kiinni, ja sai ajateltua jotain muuta. Ajatus Samanthasta palasi hänen mieleensä, ja hän tarttui siihen. Hän muisti miltä tuntuivat ensimmäiset hetket vieraassa mutta lämpimässä kehossa. Ilman väreily iholla, sydämen rytmi. Miten kiehtovan outoa oli katsoa peiliin josta katsoi takaisin vieras ihminen.
Sitten Vanessa muisti ensimmäisen silloin näkemänsä asian: oman kuolleen ruumiinsa. Hän oli pelännyt sitä näkyä jo etukäteen, ja se oli ollut järkytys. Hän oli nähnyt itsensä juuri kuten hän todella oli: elottomana ruumiina. Mikään ei voinut häntä siinä auttaa. Fang oli nähnyt sen jo ennen häntä, ja näkisi vielä uudelleen ja uudelleen.
Sitä Vanessa ei halunnut ajatella, ja hän avasi silmänsä. Hänen riisipalloja pyörittelevät kätensä pysähtyivät nyt, sillä shokki vavahdutti hänen koko kehoaan. Kädet olivat veressä. Ne oli syöty, pureskeltu luuhun asti aivan kuten naisella alttarin alla, ja niitä särki ja kolotti. Verinen riisipallo putosi lattialle luisista sormista kun Vanessa horjahti järkytyksestä taaksepäin. Jostakin toisesta huoneesta kuului kirkaisu joka pelästytti Vanessan vielä pahemmin. Ääni oli hänen omansa.
Vanessa seisoi ääneti ja lamautuneena, hyöryävät veriset riisipallot edessään, tietämättä mitä tekisi särkevillä käsillään, tai millään. Asunto oli nyt kuoleman hiljainen, hän kuuli vain kellon määrätietoisen tikityksen. Hän uskalsi tuskin liikahtaa, tuijotti vain käsiä edessään. Niiden täytyi kuulua hänelle. Keittiö oli hänen omansa, eikä siellä ollut muita. Hän halusi pyytää Fangia apuun, muttei uskaltanut koska pelkäsi kuulevansa oman äänensä taas jostain seinän takaa. Sitä hän ei kestäisi. Se tarkoittaisi sitä että hän todella oli tullut hulluksi. Hän jopa tiesi mistä päin ääni kuuluisi: hänen omasta huoneestaan. Hän oli kuullut kirkaisun sieltä, ja nyt tuntui kuin myös hänen ajatuksensa virtaisivat sieltä, oven läpi, ja sitten hänen lävitseen ja sitten ulos jonnekin. Vanessa tunsi itsensä ontoksi ja ohueksi, häntä huimasi.
Vanessa ei voinut, ei uskaltanut tehdä muuta kuin lähestyä huoneensa ovea. Se veti häntä puoleensa. Asunto pysyi piinaavan hiljaisena, kuin odottaen tai peläten oven avautumista. Vanessa tarttui kipeillä käsillään varovasti kahvaan ja väänsi sen vaivalloisesti auki. Hänen oma huoneensa oli poissa. Vanessa nosti veriset kädet suulleen. Hän tuijotti nyt vanhaan, pimeään, ahdistavaan kellarikäytävään, jonka toisessa päässä oli laho ovi, jota jokin jyskytti toiselta puolelta. Ennen kuin Vanessa ehti tehdä mitään, ovi käytävän toisessa päässä antoi periksi. Sieltä astui esiin kumara, mätä, muodoton ruumis. Sen suupielet jauhoivat nälkäisesti ja valuivat verta, ja mitä lähemmäs se tuli, sitä rumemmilta mutta tutummilta sen piirteet näyttivät. Se raahasi perässään elävän näköistä, mutta velttoa hahmoa: miestä jonka Vanessa oli kätkenyt viemäriluukun alle. Vanessa ryntäsi ulos käytävästä ja painoi koko kehonsa ovea vasten pitääkseen sen kiinni. Ovi vavahti kun olento kävi sen kimppuun.
Silloin Vanessa havahtui ja ponkaisi säikähtäneenä ylös sängystään. Oliko sänky liikahtanut? Hän oli omassa huoneessaan, tutussa hämärässä kajossa joka hohti neon-värisestä kellosta. Oli ilta. Hänen oikeaa kättänsä vihloi. Siinä oli syvät hampaanjäljet, peukalon ja etusormen välissä, mutta muuten käsi oli kunnossa. Vasemmassa kädessä ei näkynyt mitään vammoja. Vanessa laittoi valon päälle ja tuijotti itseään peilistä. Siinä hän oli, oma itsensä mistä tahansa päin katsottuna, mutta silti jokin hänessä tuntui vieraalta. Sen täytyi johtua painajaisesta, Vanessa ajatteli rauhoittaakseen itseään. Oliko se otus, jonka hän näki käytävässä, ollut Crane? Cranen pelkkä ulkomuoto saattoi kyllä aiheuttaa painajaisia, ja heidän välillään oli myös selvittämättömiä asioita.
Sitten hän muisti veriset riisipallot. Vanessa säntäsi keittiöön katsomaan millainen sotku sinne oli jäänyt. Keittokirjat oli laitettu siististi pois ja keittiö oli muutenkin moitteettomassa kunnossa. Oliko Beckworth siivonnut siellä? Vai Vanessako itse? Vanessa avasi jääkaapin, ja siellä hän näki siististi kelmuun pakattuja riisipalloja. Eivät ne olleet tahriutuneet verellä tai millään muullakaan. Niitä oli kaiketi päivällä syötykin. Vanessa tuijotti hampaanjälkiä kädessään ja jääkaapin ovi oli auki, kun Fang astui keittiöön. Vanessa ei normaalisti edes tullut ulos huoneestaan ensin pukeutumatta ja hiuksiaan laittamatta, ja nyt hän oli tässä miltei alasti. Nyt vasta Vanessa tuli ajatelleeksi että heillä saattaisi olla vieraitakin. Fang katsoi Vanessaa huolestuneena ja halasi häntä. Vanessa halusi halata Fangia, mutta seisoi yhä jännittyneenä. Kohta Fang kysyisi mikä oli vialla, eikä Vanessa tiennyt kysymykseen vastausta.
Vanessan mieleen tahtoi nousta kuvia ruumiista ja hirviöistä. Järsitty, verinen naisen ruho alttarin alla. Kävelevä mätänevä ruumis syrjäisellä kujalla. Vanessa olisi voinut pahoin, jos olisi kyennyt. Hän muisti kammottavan deja vun tunteen jota oli tänään tuntenut noita hirveyksiä kohdatessaan. Hän oli kokenut samat kauheudet ennenkin, joskus, jossain, muttei muistanut tietävänsä sitä, tai ei tuntenut muistavansa...
"Ei!" Vanessa sanoi itselleen ja puristi silmänsä kiinni, samalla kun kädet jatkoivat työtään. Vanessa pinnisti voimiansa ja määräsi itsensä lopettamaan vauhkoina ryntäilevät ajatukset. Hän ei ollut tullut näin pitkälle ja kukistanut ruhtinasta sekä herra Vanderbiltiä vain tullakseen sitten itse hulluksi. Tämä ei voinut olla totta. Ajatusten täytyi loppua ennen kuin hän sekoaisi.
Vanessa yritti hengittää syvään, puristi silmiään kiinni, ja sai ajateltua jotain muuta. Ajatus Samanthasta palasi hänen mieleensä, ja hän tarttui siihen. Hän muisti miltä tuntuivat ensimmäiset hetket vieraassa mutta lämpimässä kehossa. Ilman väreily iholla, sydämen rytmi. Miten kiehtovan outoa oli katsoa peiliin josta katsoi takaisin vieras ihminen.
Sitten Vanessa muisti ensimmäisen silloin näkemänsä asian: oman kuolleen ruumiinsa. Hän oli pelännyt sitä näkyä jo etukäteen, ja se oli ollut järkytys. Hän oli nähnyt itsensä juuri kuten hän todella oli: elottomana ruumiina. Mikään ei voinut häntä siinä auttaa. Fang oli nähnyt sen jo ennen häntä, ja näkisi vielä uudelleen ja uudelleen.
Sitä Vanessa ei halunnut ajatella, ja hän avasi silmänsä. Hänen riisipalloja pyörittelevät kätensä pysähtyivät nyt, sillä shokki vavahdutti hänen koko kehoaan. Kädet olivat veressä. Ne oli syöty, pureskeltu luuhun asti aivan kuten naisella alttarin alla, ja niitä särki ja kolotti. Verinen riisipallo putosi lattialle luisista sormista kun Vanessa horjahti järkytyksestä taaksepäin. Jostakin toisesta huoneesta kuului kirkaisu joka pelästytti Vanessan vielä pahemmin. Ääni oli hänen omansa.
Vanessa seisoi ääneti ja lamautuneena, hyöryävät veriset riisipallot edessään, tietämättä mitä tekisi särkevillä käsillään, tai millään. Asunto oli nyt kuoleman hiljainen, hän kuuli vain kellon määrätietoisen tikityksen. Hän uskalsi tuskin liikahtaa, tuijotti vain käsiä edessään. Niiden täytyi kuulua hänelle. Keittiö oli hänen omansa, eikä siellä ollut muita. Hän halusi pyytää Fangia apuun, muttei uskaltanut koska pelkäsi kuulevansa oman äänensä taas jostain seinän takaa. Sitä hän ei kestäisi. Se tarkoittaisi sitä että hän todella oli tullut hulluksi. Hän jopa tiesi mistä päin ääni kuuluisi: hänen omasta huoneestaan. Hän oli kuullut kirkaisun sieltä, ja nyt tuntui kuin myös hänen ajatuksensa virtaisivat sieltä, oven läpi, ja sitten hänen lävitseen ja sitten ulos jonnekin. Vanessa tunsi itsensä ontoksi ja ohueksi, häntä huimasi.
Vanessa ei voinut, ei uskaltanut tehdä muuta kuin lähestyä huoneensa ovea. Se veti häntä puoleensa. Asunto pysyi piinaavan hiljaisena, kuin odottaen tai peläten oven avautumista. Vanessa tarttui kipeillä käsillään varovasti kahvaan ja väänsi sen vaivalloisesti auki. Hänen oma huoneensa oli poissa. Vanessa nosti veriset kädet suulleen. Hän tuijotti nyt vanhaan, pimeään, ahdistavaan kellarikäytävään, jonka toisessa päässä oli laho ovi, jota jokin jyskytti toiselta puolelta. Ennen kuin Vanessa ehti tehdä mitään, ovi käytävän toisessa päässä antoi periksi. Sieltä astui esiin kumara, mätä, muodoton ruumis. Sen suupielet jauhoivat nälkäisesti ja valuivat verta, ja mitä lähemmäs se tuli, sitä rumemmilta mutta tutummilta sen piirteet näyttivät. Se raahasi perässään elävän näköistä, mutta velttoa hahmoa: miestä jonka Vanessa oli kätkenyt viemäriluukun alle. Vanessa ryntäsi ulos käytävästä ja painoi koko kehonsa ovea vasten pitääkseen sen kiinni. Ovi vavahti kun olento kävi sen kimppuun.
Silloin Vanessa havahtui ja ponkaisi säikähtäneenä ylös sängystään. Oliko sänky liikahtanut? Hän oli omassa huoneessaan, tutussa hämärässä kajossa joka hohti neon-värisestä kellosta. Oli ilta. Hänen oikeaa kättänsä vihloi. Siinä oli syvät hampaanjäljet, peukalon ja etusormen välissä, mutta muuten käsi oli kunnossa. Vasemmassa kädessä ei näkynyt mitään vammoja. Vanessa laittoi valon päälle ja tuijotti itseään peilistä. Siinä hän oli, oma itsensä mistä tahansa päin katsottuna, mutta silti jokin hänessä tuntui vieraalta. Sen täytyi johtua painajaisesta, Vanessa ajatteli rauhoittaakseen itseään. Oliko se otus, jonka hän näki käytävässä, ollut Crane? Cranen pelkkä ulkomuoto saattoi kyllä aiheuttaa painajaisia, ja heidän välillään oli myös selvittämättömiä asioita.
Sitten hän muisti veriset riisipallot. Vanessa säntäsi keittiöön katsomaan millainen sotku sinne oli jäänyt. Keittokirjat oli laitettu siististi pois ja keittiö oli muutenkin moitteettomassa kunnossa. Oliko Beckworth siivonnut siellä? Vai Vanessako itse? Vanessa avasi jääkaapin, ja siellä hän näki siististi kelmuun pakattuja riisipalloja. Eivät ne olleet tahriutuneet verellä tai millään muullakaan. Niitä oli kaiketi päivällä syötykin. Vanessa tuijotti hampaanjälkiä kädessään ja jääkaapin ovi oli auki, kun Fang astui keittiöön. Vanessa ei normaalisti edes tullut ulos huoneestaan ensin pukeutumatta ja hiuksiaan laittamatta, ja nyt hän oli tässä miltei alasti. Nyt vasta Vanessa tuli ajatelleeksi että heillä saattaisi olla vieraitakin. Fang katsoi Vanessaa huolestuneena ja halasi häntä. Vanessa halusi halata Fangia, mutta seisoi yhä jännittyneenä. Kohta Fang kysyisi mikä oli vialla, eikä Vanessa tiennyt kysymykseen vastausta.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja kardinaali » 19.07.2020 17:08
New York, kiinalainen uusi vuosi 1989
Liao heräsi levottoman unen jälkeen. Siinä oli ollut alttari, jonka alta oli kaivautunut kammottavia, mätäneviä ruumiita. Hän piti silmänsä kiinni ja kuunteli. Mistään ei kuulunut taistelun ääntä tai epämääräistä örinää. Jossain kaukana humisi ilmastointi, sillä Liao ei ollut kotonaan. Salilla sattuneen välikohtauksen jälkeen osa paikallaolijoista oli pidätetty. Liao oli yksi heistä. Hän ei tiennyt kuinka monta ihmistä oli kaikkiaan otettu kiinni, mutta ilmeisesti Fang ja Vanessa olivat ehtineet livahtaa karkuun. Liao yritti saada ajatuksensa pois unesta ja ympäristöstään ja miettiä niitä hyviä ja kauniita asioita, jotka liittyvät alttariin. Se oli ollut hänen lempipaikkansa Chinatownissa. Ja siellä, Liao muisti, siellä hän oli kohdannut ensimmäistä kertaa Xuanin. Se oli hyvä muisto. Liao oli ollut silloin kaksitoistavuotias. Silloinkin oli ollut käärmeen vuosi.
Chinatown New York, toukokuu 1977
Liao istui alttarin portaalla ja koitti keskittyä läksyihinsä. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska häntä itketti. Koko hänen elämänsä oli muuttunut kaksi kuukautta sitten, kun hänen isänsä oli kuollut. Alkoholimyrkytykseen, lääkäri oli sanonut. Isä oli ollut etäinen ja melkein aina humalassa, mutta hän oli kaikesta huolimatta ollut Liaolle rakas. Hän oli ollut isoveljien lisäksi ainoa ihminen maailmassa, joka oli puhunut Liaolle kauniisti. Äiti aloitti jokaisen aamunsa kertomalla Liaolle, että tämä oli suuri pettymys. Äiti ei ollut halunnut kolmatta lasta, eikä ainakaan tyttöä. Äidin viha ja turhautuminen purkautuivat henkisenä ja toisinaan myös fyysisenä väkivaltana hänen nuorimpaan lapseensa. Äidin hyväksynnän hakeminen oli tehnyt Liaosta aran ja kiltin tytön, joka kaikista vaikeuksista huolimatta oli Brearleyn koulun kuudennen vuosikurssin paras oppilas. Liao teki paljon töitä koulun eteen, vaikka tytöt kiusasivat häntä ja isommat pojat läpsivät häntä takapuolelle, aivan kuin hän ei olisi ollut edes ihminen. Opettajat vaativat häneltä enemmän kuin muilta oppilailta ja käyttivät hänestä halventavia nimityksiä.
Kaikki se kiusaaminen ja halveksunta oli johtanut siihen, ettei Liao arvostanut itseään. Vain isä ja veljet, jotka olivat häntä reilusti vanhempia, olivat hänelle ystävällisiä. Ja nyt isä oli kuollut ja veljet asuivat muualla, toinen Washingtonissa ja toinen Miamissa. Molemmat olivat päässeet stipendillä opiskelemaan, vaikka he eivät olleet lapsina päässeet eliittikouluun. He kirjoittivat Liaolle säännöllisesti, mutta se ei korvannut veljien läsnäoloa.
Isän kuoleman jälkeen Liao oli muuttanut äitinsä kanssa East Villagesta Chinatowniin Liaon isoäidin naapuriin. Liao oli käynyt Chinatownissa vain muutaman kerran elämässään, sillä äiti ei arvostanut aluetta. Mutta nyt kun Liao oli asunut reilun kuukauden siellä, hän oli oppinut rakastamaan paikkaa. Etenkin puistoa ja alttaria. Siellä Liao tunsi rentoutuvansa. Siellä hänen oli hyvä olla.
Liao keskeytti työnsä huomatessaan, että joku tuli alttarille. Hän katsoi peloissaan tulijaa, sillä hän oli tottunut siihen, että jos hänet huomattiin, häntä haukuttiin. Tulija oli muutaman vuoden Liaoa vanhempi poika, joka oli pukeutunut rähjäiseen t-paitaan ja farkkuihin. Pojalla ei ollut lainkaan kenkiä ja hänellä oli ruokkoamaton tukka. Liao vetäytyi pylvään taakse piiloon, ettei poika huomaisi häntä. Mutta poika huomasi kuitenkin. Hän katsoi nopeasti Liaon suuntaan. Liao huomasi, että pojalla oli lempeä katse, joka oli ristiriidassa hänen huolittelemattoman ulkomuotonsa kanssa. Poika oli tullut ilmeisesti myös tekemään läksyjä alttarille, koska Liao huomasi repun hänen toisella olkapäällään.
”Hei”, poika tervehti Liaoa varovaisesti. ”Käytkö sinä Brearleyn koulua?”
Poika puhui hiukan murrettua kantonin kiinaa, kuten suurin osa niistä ihmisistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä Chinatownissa.
”Joo”, Liao vastasi ujosti. ”Sinä tunnistit minun pukuni vai?”
”Joo”, poika sanoi ja tuli Liaon viereen. ”Minä kävin itse sitä koulua kaksi vuotta.”
”Ai”, Liao vastasi hämmentyneenä. Miten eliittikoulun oppilas oli muuttunut sellaiseksi villi-ihmiseksi?
”Mitä tapahtui?”
”Minun isäni kuoli”, poika vastasi.
”Minunkin isäni on kuollut”, Liao sanoi ja tunsi ikävän solmun vatsassaan.
”Olen pahoillani”, poika sanoi. Näytti siltä, että hän olisi halunnut koskettaa Liaoa lohduttavasti, mutta ei osannut tai uskaltanut.
”Minun nimeni on Xuan”, poika sanoi sitten.
”Minä olen Liao”, Liao vastasi ujosti. Tuntui vaikealta esitellä itseään pojalle.
”Minä en ole nähnyt sinua ennen”, Xuan jatkoi. ”Oletko sinä vasta muuttanut tänne?”
”Joo, kuukausi sitten. Minä asuin ennen East Villagessa”, Liao vastasi.
”Oliko siellä kivaa?” Xuan kysyi kummallisen viattomasti.
”Ei”, Liao sanoi ja naurahti. Xuan vaikutti kovin tietämättömältä. ”Minulla ei ollut kavereita ja siellä oli paljon väkivaltaa.”
”Täällä sinä saat kavereita”, Xuan vakuutti. ”Eikä kukaan tee sinulle täällä pahaa. Sinä olet yksi meistä.”
”Entä jos minä en halua olla?” Liao kysyi.
Xuan oli hetken hiljaa. Liaosta vaikutti siltä, että poika oli jotenkin kummallisen surullinen. Aivan kuin suru ei koskaan jättäisi häntä.
”Mutta sinä tulit tänne alttarille tekemään läksyjäsi”, Xuan vastasi lopulta. ”Sinä tiesit, että tämä on erityinen paikka. Jos et olisi yksi meistä, sinä olisit mennyt jonnekin muualle. Vaikka kirjastoon.”
Liao yllättyi pojan puheista. Hetki sitten hän oli ollut tietämätön kuin pikkulapsi, ja nyt hän puhui kuin aikuinen mies.
”Minusta tämä on rauhallinen paikka”, Liao myönsi. ”Minun on hyvä olla täällä, aivan kuin saisin voimia ihan vain istumalla tässä.”
”Isoisä kertoi minulle, että tässä paikassa risteytyvät lohikäärmelinjat”, Xuan selitti. ”Siksi tähän rakennettiin aikoinaan alttari. Täällä on paljon hyvää chi-energaa, joka vahvistaa ihmisiä. Myös raja näkyvän ja näkymättömän maailman välillä on tässä ohut.”
Liao tuijotti hetken Xuania ja alkoi sitten nauraa:
”Sinä puhut ihan hassuja!” Liao tirskahti.
Xuan katsoi häntä kiukkuisena ja yhtäkkiä Liaoa alkoi hävettää. Hän tajusi, että Xuan oli ollut tosissaan.
”A-anteeksi”, Liao änkytti. ”Minä…, en minä ymmärtänyt mitään siitä, mitä sinä sanoit. Luulin, että lasket leikkiä.”
”Ei se mitään”, Xuan vastasi.
He istuivat hetken hiljaa vierekkäin. Liao katsoi Xuania varovaisesti. Poika oli ruokkoamaton, mutta myös komea. Hän harrasti selvästi jotain taistelulajia, koska hänen kehonsa oli jäntevä ja vahva treenaamisen jäljiltä.
”Minä näytän sinulle, mitä tarkoitin”, Xuan sanoi lopulta.
”Häh?” Liao ihmetteli.
”Tule, minä näytän sinulle”, Xuan sanoi uudelleen ja tarttui Liaon käteen.
Liao hätkähti, mutta ei vastustellut. Omituinen poika vaikutti kiehtovalta. He menivät alttarin luokse ja kumarsivat.
”Istu siihen ja laita silmät kiinni”, Xuan opasti.
Liao istuutui polviensa päälle ja laittoi silmänsä kiinni. Hän tunsi, miten Xuan laski kämmenensä kevyesti hänen kasvoilleen. Liaon kehoa kihelmöi jännityksestä, kun poika oli niin lähellä.
”Odota”, Xuan kuiskasi.
Sitten Liao tunsi, miten Xuan painoi peukalollaan kevyesti hänen otsaansa. Lämpö levisi Liaon päästä aina varpaisiin asti. Se oli kuin sähköä tai lämmintä vettä, virkistävää ja voimistavaa yhtä aikaa.
”Tunnetko sinä sen?” Xuan kysyi.
”Tunnen!” Liao huudahti ja alkoi taas nauraa. Mutta se nauru johtui puhtaasta ilosta. Liao avasi silmänsä ja veti syvään henkeä. ”Tämä paikka on todella ihmeellinen”, Liao kuiskasi.
Liao avasi silmänsä. Chinatown ja puisto olivat poissa. Liao näki vain valkoisen katon, jonka yhdessä nurkassa oli valvontakamera. Hän nousi hitaasti istumaan valkoisella vuoteella ja hieroi nilkkojaan. Ne olivat turvoksissa raskauden vuoksi.
”Xuan!” Liao huusi.
”Xuan, oletko sinä täällä?!” Kyyneleet alkoivat tulvia Liaon silmistä.
”Liao!” Jostain seinän takaa kuului tuttu ääni.
”Liao, rakas, oletko sinä kunnossa?” Shih Lai huusi ja Liao saattoi kuulla, että hän oli huolestunut.
”Olen, luulisin”, Liao vastasi hiukan rauhoittuneena. Hän kokeili varovaisesti olkapäätään ja tunsi puukon tekemän haavan. ”Haava on aika syvä, mutta siitä ei vuoda enää verta.”
”Hei, kuuleeko kukaan!” Shih Lai huusi. ”Liao tarvitsee apua, hän on haavoittunut!”
Liao kuuli turhautuneisuuden ja vihan Shih Lain äänestä. Muita ääniä Liao ei kyennyt kuulemaan. Jossain kaukana humisi tuttu ilmastointi, mutta muuten kaikki oli hiljaista ja valkoista. Sitten jossain kaukana kuului hissin oven kolahdus ja sen jälkeen askeleita. Pian Liao näki, että valkoisessa ovessa olevasta kurkistusluukusta katsoi joku sisään ja sen jälkeen ovi aukeni.
Sisään tuli iloisen näköinen, keski-ikäinen sairaanhoitaja mukanaan pyörillä kulkeva pöytä täynnä erilaisia sairaanhoitovälineitä.
”No niin”, sairaanhoitaja sanoi pirteästi. ”Katsotaanpa sitä sinun haavaasi. Oletko nukkunut hyvin?”
”Melko hyvin, kiitos kysymästä”, Liao vastasi.
Hän istuutui sängylle ja antoi sairaanhoitajan puhdistaa haavan. Puhdistusaine haisi voimakkaalle ja kirveli haavassa.
”Tämä on osunut lihakseen”, hoitaja selitti Liaolle. ”Mutta se ei ole mennyt kovin syvälle. Minä laitan siihen nyt siteen, mutta voi olla, että haava joudutaan vielä ompelemaan."
”Kiitos”, Liao sanoi.
”Kuunnellaanpa sitten vauvaa”, sairaanhoitaja jatkoi. ”Oletko sinä käynyt terveydenhoitajalla raskauden aikana?”
”En”, Liao vastasi. Hän ihmetteli kysymystä, sillä vain harvoilla oli varaa käydä säännöllisessä raskauden seurannassa. Varmaankaan kukaan Chinatownin äiti ei ollut saanut ohjausta tai seurantaa raskauden aikana.
Liao kävi makaamaan sängylle ja riisui mekkonsa. Sairaanhoitaja levitti kylmältä tuntuvaa geeliä Liaon vatsalle ja kuunteli sitten vauvan sydämenääniä pienellä laitteella.
”Kuinka pitkällä raskaus on?” Sairaanhoitaja kysyi.
”Neljännellä kuulla”, Liao vastasi.
”Onko sinulla ollut pahoinvointia?”
”Ei kovin paljoa”, Liao sanoi. ”Mutta minulla on ollut aika paljon turvotusta.”
”Mitäs sitten kun vauva syntyy?” Sairaanhoitaja kysyi. ”Et voi mennä heti töihin. Onko sinulla ja vauvan isällä yhteinen talous?”
Liao oli hetken hiljaa. Hän mietti miten kaukana Xuan mahtoi olla. Oliko hän kunnossa? Liao laittoi käden seinää vasten ja koitti miettiä, oliko Xuan siellä, aivan seinän takana.
”Onko hän vauvan isä?” Sairaanhoitaja kysyi ja nyökkäsi seinän suuntaan. ”Se nuori mies, joka otettiin kiinni samaan aikaan teidän kanssanne?”
Liao nyökkäsi.
”No”, sairaanhoitaja sanoi lopulta. ”Vauvalla on kaikki hyvin, voit olla huoleti.”
Sairaanhoitaja keräisi tavaransa takaisin pöydälle ja lähti ulos. Samalla ovenavauksella sisään tuli kuitenkin vartija, joka toi Liaolle tarjottimella ruokaa.
”Anteeksi”, Liao sanoi saadakseen vartijan huomion. ”Milloin saan tavata Xuanin? Hänet pidätettiin samaan aikaan minun kanssani.”
”Kaikki Chinatownissa pidätetyt kuullaan samaan aikaan”, vartija vastasi. ”Sen pitäisi tapahtua myöhemmin iltapäivällä.”
”Mitä kello nyt on?” Liao kysyi. Hänen oli vaikeaa arvuutella aikaa, koska sellissä ei ollut ikkunaa.
”Puoli yksi”, vartija vastasi ja lähti sitten pois.
Liao meni katsomaan, millaista ruokaa hänelle tarjottiin. Suuri ja monipuolinen annos yllätti Liaon. Ilmeisesti hänestä pidettiin parempaa huolta siksi, että hän oli raskaana. Ruoka ei kuitenkaan maistunut Liaolle. Hän istahti sängylle ja huokasi. Liao ei ollut niinkään huolissaan itsestään. Hän ei ollut tehnyt mitään rikosta ja luultavasti häntä haluttiin vain kuulustella salilla sattuneesta välikohtauksesta. Mutta Xuan saattoi joutua vaikeuksiin. Jo pelkkä miehen ulkonäkö riitti epäilemään häntä mistä tahansa rikoksesta. Toisaalta, Liao muistutti itseään, Xuanin rikokset eivät olleet kenenkään tiedossa, eikä hän tällä kertaa ollut tehnyt mitään väärää. He pääsisivät varmasti kumpikin iltapäivällä lähtemään vapaasti kotiinsa ja jatkamaan uuden vuoden juhlintaa.
Liao heräsi levottoman unen jälkeen. Siinä oli ollut alttari, jonka alta oli kaivautunut kammottavia, mätäneviä ruumiita. Hän piti silmänsä kiinni ja kuunteli. Mistään ei kuulunut taistelun ääntä tai epämääräistä örinää. Jossain kaukana humisi ilmastointi, sillä Liao ei ollut kotonaan. Salilla sattuneen välikohtauksen jälkeen osa paikallaolijoista oli pidätetty. Liao oli yksi heistä. Hän ei tiennyt kuinka monta ihmistä oli kaikkiaan otettu kiinni, mutta ilmeisesti Fang ja Vanessa olivat ehtineet livahtaa karkuun. Liao yritti saada ajatuksensa pois unesta ja ympäristöstään ja miettiä niitä hyviä ja kauniita asioita, jotka liittyvät alttariin. Se oli ollut hänen lempipaikkansa Chinatownissa. Ja siellä, Liao muisti, siellä hän oli kohdannut ensimmäistä kertaa Xuanin. Se oli hyvä muisto. Liao oli ollut silloin kaksitoistavuotias. Silloinkin oli ollut käärmeen vuosi.
Chinatown New York, toukokuu 1977
Liao istui alttarin portaalla ja koitti keskittyä läksyihinsä. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska häntä itketti. Koko hänen elämänsä oli muuttunut kaksi kuukautta sitten, kun hänen isänsä oli kuollut. Alkoholimyrkytykseen, lääkäri oli sanonut. Isä oli ollut etäinen ja melkein aina humalassa, mutta hän oli kaikesta huolimatta ollut Liaolle rakas. Hän oli ollut isoveljien lisäksi ainoa ihminen maailmassa, joka oli puhunut Liaolle kauniisti. Äiti aloitti jokaisen aamunsa kertomalla Liaolle, että tämä oli suuri pettymys. Äiti ei ollut halunnut kolmatta lasta, eikä ainakaan tyttöä. Äidin viha ja turhautuminen purkautuivat henkisenä ja toisinaan myös fyysisenä väkivaltana hänen nuorimpaan lapseensa. Äidin hyväksynnän hakeminen oli tehnyt Liaosta aran ja kiltin tytön, joka kaikista vaikeuksista huolimatta oli Brearleyn koulun kuudennen vuosikurssin paras oppilas. Liao teki paljon töitä koulun eteen, vaikka tytöt kiusasivat häntä ja isommat pojat läpsivät häntä takapuolelle, aivan kuin hän ei olisi ollut edes ihminen. Opettajat vaativat häneltä enemmän kuin muilta oppilailta ja käyttivät hänestä halventavia nimityksiä.
Kaikki se kiusaaminen ja halveksunta oli johtanut siihen, ettei Liao arvostanut itseään. Vain isä ja veljet, jotka olivat häntä reilusti vanhempia, olivat hänelle ystävällisiä. Ja nyt isä oli kuollut ja veljet asuivat muualla, toinen Washingtonissa ja toinen Miamissa. Molemmat olivat päässeet stipendillä opiskelemaan, vaikka he eivät olleet lapsina päässeet eliittikouluun. He kirjoittivat Liaolle säännöllisesti, mutta se ei korvannut veljien läsnäoloa.
Isän kuoleman jälkeen Liao oli muuttanut äitinsä kanssa East Villagesta Chinatowniin Liaon isoäidin naapuriin. Liao oli käynyt Chinatownissa vain muutaman kerran elämässään, sillä äiti ei arvostanut aluetta. Mutta nyt kun Liao oli asunut reilun kuukauden siellä, hän oli oppinut rakastamaan paikkaa. Etenkin puistoa ja alttaria. Siellä Liao tunsi rentoutuvansa. Siellä hänen oli hyvä olla.
Liao keskeytti työnsä huomatessaan, että joku tuli alttarille. Hän katsoi peloissaan tulijaa, sillä hän oli tottunut siihen, että jos hänet huomattiin, häntä haukuttiin. Tulija oli muutaman vuoden Liaoa vanhempi poika, joka oli pukeutunut rähjäiseen t-paitaan ja farkkuihin. Pojalla ei ollut lainkaan kenkiä ja hänellä oli ruokkoamaton tukka. Liao vetäytyi pylvään taakse piiloon, ettei poika huomaisi häntä. Mutta poika huomasi kuitenkin. Hän katsoi nopeasti Liaon suuntaan. Liao huomasi, että pojalla oli lempeä katse, joka oli ristiriidassa hänen huolittelemattoman ulkomuotonsa kanssa. Poika oli tullut ilmeisesti myös tekemään läksyjä alttarille, koska Liao huomasi repun hänen toisella olkapäällään.
”Hei”, poika tervehti Liaoa varovaisesti. ”Käytkö sinä Brearleyn koulua?”
Poika puhui hiukan murrettua kantonin kiinaa, kuten suurin osa niistä ihmisistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä Chinatownissa.
”Joo”, Liao vastasi ujosti. ”Sinä tunnistit minun pukuni vai?”
”Joo”, poika sanoi ja tuli Liaon viereen. ”Minä kävin itse sitä koulua kaksi vuotta.”
”Ai”, Liao vastasi hämmentyneenä. Miten eliittikoulun oppilas oli muuttunut sellaiseksi villi-ihmiseksi?
”Mitä tapahtui?”
”Minun isäni kuoli”, poika vastasi.
”Minunkin isäni on kuollut”, Liao sanoi ja tunsi ikävän solmun vatsassaan.
”Olen pahoillani”, poika sanoi. Näytti siltä, että hän olisi halunnut koskettaa Liaoa lohduttavasti, mutta ei osannut tai uskaltanut.
”Minun nimeni on Xuan”, poika sanoi sitten.
”Minä olen Liao”, Liao vastasi ujosti. Tuntui vaikealta esitellä itseään pojalle.
”Minä en ole nähnyt sinua ennen”, Xuan jatkoi. ”Oletko sinä vasta muuttanut tänne?”
”Joo, kuukausi sitten. Minä asuin ennen East Villagessa”, Liao vastasi.
”Oliko siellä kivaa?” Xuan kysyi kummallisen viattomasti.
”Ei”, Liao sanoi ja naurahti. Xuan vaikutti kovin tietämättömältä. ”Minulla ei ollut kavereita ja siellä oli paljon väkivaltaa.”
”Täällä sinä saat kavereita”, Xuan vakuutti. ”Eikä kukaan tee sinulle täällä pahaa. Sinä olet yksi meistä.”
”Entä jos minä en halua olla?” Liao kysyi.
Xuan oli hetken hiljaa. Liaosta vaikutti siltä, että poika oli jotenkin kummallisen surullinen. Aivan kuin suru ei koskaan jättäisi häntä.
”Mutta sinä tulit tänne alttarille tekemään läksyjäsi”, Xuan vastasi lopulta. ”Sinä tiesit, että tämä on erityinen paikka. Jos et olisi yksi meistä, sinä olisit mennyt jonnekin muualle. Vaikka kirjastoon.”
Liao yllättyi pojan puheista. Hetki sitten hän oli ollut tietämätön kuin pikkulapsi, ja nyt hän puhui kuin aikuinen mies.
”Minusta tämä on rauhallinen paikka”, Liao myönsi. ”Minun on hyvä olla täällä, aivan kuin saisin voimia ihan vain istumalla tässä.”
”Isoisä kertoi minulle, että tässä paikassa risteytyvät lohikäärmelinjat”, Xuan selitti. ”Siksi tähän rakennettiin aikoinaan alttari. Täällä on paljon hyvää chi-energaa, joka vahvistaa ihmisiä. Myös raja näkyvän ja näkymättömän maailman välillä on tässä ohut.”
Liao tuijotti hetken Xuania ja alkoi sitten nauraa:
”Sinä puhut ihan hassuja!” Liao tirskahti.
Xuan katsoi häntä kiukkuisena ja yhtäkkiä Liaoa alkoi hävettää. Hän tajusi, että Xuan oli ollut tosissaan.
”A-anteeksi”, Liao änkytti. ”Minä…, en minä ymmärtänyt mitään siitä, mitä sinä sanoit. Luulin, että lasket leikkiä.”
”Ei se mitään”, Xuan vastasi.
He istuivat hetken hiljaa vierekkäin. Liao katsoi Xuania varovaisesti. Poika oli ruokkoamaton, mutta myös komea. Hän harrasti selvästi jotain taistelulajia, koska hänen kehonsa oli jäntevä ja vahva treenaamisen jäljiltä.
”Minä näytän sinulle, mitä tarkoitin”, Xuan sanoi lopulta.
”Häh?” Liao ihmetteli.
”Tule, minä näytän sinulle”, Xuan sanoi uudelleen ja tarttui Liaon käteen.
Liao hätkähti, mutta ei vastustellut. Omituinen poika vaikutti kiehtovalta. He menivät alttarin luokse ja kumarsivat.
”Istu siihen ja laita silmät kiinni”, Xuan opasti.
Liao istuutui polviensa päälle ja laittoi silmänsä kiinni. Hän tunsi, miten Xuan laski kämmenensä kevyesti hänen kasvoilleen. Liaon kehoa kihelmöi jännityksestä, kun poika oli niin lähellä.
”Odota”, Xuan kuiskasi.
Sitten Liao tunsi, miten Xuan painoi peukalollaan kevyesti hänen otsaansa. Lämpö levisi Liaon päästä aina varpaisiin asti. Se oli kuin sähköä tai lämmintä vettä, virkistävää ja voimistavaa yhtä aikaa.
”Tunnetko sinä sen?” Xuan kysyi.
”Tunnen!” Liao huudahti ja alkoi taas nauraa. Mutta se nauru johtui puhtaasta ilosta. Liao avasi silmänsä ja veti syvään henkeä. ”Tämä paikka on todella ihmeellinen”, Liao kuiskasi.
Liao avasi silmänsä. Chinatown ja puisto olivat poissa. Liao näki vain valkoisen katon, jonka yhdessä nurkassa oli valvontakamera. Hän nousi hitaasti istumaan valkoisella vuoteella ja hieroi nilkkojaan. Ne olivat turvoksissa raskauden vuoksi.
”Xuan!” Liao huusi.
”Xuan, oletko sinä täällä?!” Kyyneleet alkoivat tulvia Liaon silmistä.
”Liao!” Jostain seinän takaa kuului tuttu ääni.
”Liao, rakas, oletko sinä kunnossa?” Shih Lai huusi ja Liao saattoi kuulla, että hän oli huolestunut.
”Olen, luulisin”, Liao vastasi hiukan rauhoittuneena. Hän kokeili varovaisesti olkapäätään ja tunsi puukon tekemän haavan. ”Haava on aika syvä, mutta siitä ei vuoda enää verta.”
”Hei, kuuleeko kukaan!” Shih Lai huusi. ”Liao tarvitsee apua, hän on haavoittunut!”
Liao kuuli turhautuneisuuden ja vihan Shih Lain äänestä. Muita ääniä Liao ei kyennyt kuulemaan. Jossain kaukana humisi tuttu ilmastointi, mutta muuten kaikki oli hiljaista ja valkoista. Sitten jossain kaukana kuului hissin oven kolahdus ja sen jälkeen askeleita. Pian Liao näki, että valkoisessa ovessa olevasta kurkistusluukusta katsoi joku sisään ja sen jälkeen ovi aukeni.
Sisään tuli iloisen näköinen, keski-ikäinen sairaanhoitaja mukanaan pyörillä kulkeva pöytä täynnä erilaisia sairaanhoitovälineitä.
”No niin”, sairaanhoitaja sanoi pirteästi. ”Katsotaanpa sitä sinun haavaasi. Oletko nukkunut hyvin?”
”Melko hyvin, kiitos kysymästä”, Liao vastasi.
Hän istuutui sängylle ja antoi sairaanhoitajan puhdistaa haavan. Puhdistusaine haisi voimakkaalle ja kirveli haavassa.
”Tämä on osunut lihakseen”, hoitaja selitti Liaolle. ”Mutta se ei ole mennyt kovin syvälle. Minä laitan siihen nyt siteen, mutta voi olla, että haava joudutaan vielä ompelemaan."
”Kiitos”, Liao sanoi.
”Kuunnellaanpa sitten vauvaa”, sairaanhoitaja jatkoi. ”Oletko sinä käynyt terveydenhoitajalla raskauden aikana?”
”En”, Liao vastasi. Hän ihmetteli kysymystä, sillä vain harvoilla oli varaa käydä säännöllisessä raskauden seurannassa. Varmaankaan kukaan Chinatownin äiti ei ollut saanut ohjausta tai seurantaa raskauden aikana.
Liao kävi makaamaan sängylle ja riisui mekkonsa. Sairaanhoitaja levitti kylmältä tuntuvaa geeliä Liaon vatsalle ja kuunteli sitten vauvan sydämenääniä pienellä laitteella.
”Kuinka pitkällä raskaus on?” Sairaanhoitaja kysyi.
”Neljännellä kuulla”, Liao vastasi.
”Onko sinulla ollut pahoinvointia?”
”Ei kovin paljoa”, Liao sanoi. ”Mutta minulla on ollut aika paljon turvotusta.”
”Mitäs sitten kun vauva syntyy?” Sairaanhoitaja kysyi. ”Et voi mennä heti töihin. Onko sinulla ja vauvan isällä yhteinen talous?”
Liao oli hetken hiljaa. Hän mietti miten kaukana Xuan mahtoi olla. Oliko hän kunnossa? Liao laittoi käden seinää vasten ja koitti miettiä, oliko Xuan siellä, aivan seinän takana.
”Onko hän vauvan isä?” Sairaanhoitaja kysyi ja nyökkäsi seinän suuntaan. ”Se nuori mies, joka otettiin kiinni samaan aikaan teidän kanssanne?”
Liao nyökkäsi.
”No”, sairaanhoitaja sanoi lopulta. ”Vauvalla on kaikki hyvin, voit olla huoleti.”
Sairaanhoitaja keräisi tavaransa takaisin pöydälle ja lähti ulos. Samalla ovenavauksella sisään tuli kuitenkin vartija, joka toi Liaolle tarjottimella ruokaa.
”Anteeksi”, Liao sanoi saadakseen vartijan huomion. ”Milloin saan tavata Xuanin? Hänet pidätettiin samaan aikaan minun kanssani.”
”Kaikki Chinatownissa pidätetyt kuullaan samaan aikaan”, vartija vastasi. ”Sen pitäisi tapahtua myöhemmin iltapäivällä.”
”Mitä kello nyt on?” Liao kysyi. Hänen oli vaikeaa arvuutella aikaa, koska sellissä ei ollut ikkunaa.
”Puoli yksi”, vartija vastasi ja lähti sitten pois.
Liao meni katsomaan, millaista ruokaa hänelle tarjottiin. Suuri ja monipuolinen annos yllätti Liaon. Ilmeisesti hänestä pidettiin parempaa huolta siksi, että hän oli raskaana. Ruoka ei kuitenkaan maistunut Liaolle. Hän istahti sängylle ja huokasi. Liao ei ollut niinkään huolissaan itsestään. Hän ei ollut tehnyt mitään rikosta ja luultavasti häntä haluttiin vain kuulustella salilla sattuneesta välikohtauksesta. Mutta Xuan saattoi joutua vaikeuksiin. Jo pelkkä miehen ulkonäkö riitti epäilemään häntä mistä tahansa rikoksesta. Toisaalta, Liao muistutti itseään, Xuanin rikokset eivät olleet kenenkään tiedossa, eikä hän tällä kertaa ollut tehnyt mitään väärää. He pääsisivät varmasti kumpikin iltapäivällä lähtemään vapaasti kotiinsa ja jatkamaan uuden vuoden juhlintaa.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja kardinaali » 08.08.2020 15:50
New York, kiinalainen uusi vuosi 1989
Shih Lai oli menettänyt ajantajunsa. Hänen hohtavan valkoisen sellinsä valoja ei koskaan sammutettu. Yö ei koskaan tullut siihen pienen pieneen koppiin, jonka valkoisella vuoteella Shih Lai vietti aikaansa kuulustelujen välillä. Silloin tällöin hän huusi Liaoa varmistaakseen, että naisella oli kaikki hyvin. Shih Lai oli iloinen siitä, että Liao oli jätetty rauhaan. Hän sai kunnollista syötävää ja hänen sellinsä valot sammutettiin aina välillä, jotta hän sai levätä. Se johtui ilmeisesti siitä, että Liao oli raskaana. Heidän vangitsijansa olivat ihmisiä, joten he eivät kyenneet täysin selittämättömiin julmuuksiin.
Henkinen kidutus ei haitannut Shih Laita. Sitä varten häntä oli koulutettu. Vankeus ei juurikaan eronnut niistä lapsuusajoista, jolloin isoisä oli pitänyt häntä nälässä ja herättänyt kesken unien ylös treenaamaan. Aivan pienenä hän oli itkenyt. Silloin isoisä oli lyönyt häntä ja sanonut, etteivät soturit itkeneet. Nykyään Shih Lai ei enää edes muistanut, miten itkettiin. Hän vain tuijotti kattoa ja räpytteli välillä kuivia silmiään.
Alkoholin puute oli pahinta. Vieroitusoireet saivat Shih Lain kädet vapisemaan ja kylmän hien nousemaan hänen selkäänsä ja otsaansa. Häntä oksetti, mutta mitään ei tullut. Hän ei ollut saanut ruokaa pitkään aikaan. Ainoa, mikä häntä lohdutti kouristusten käydessä kehon lävitse, oli Liaon kaunis ääni jossain betoniseinän toisella puolella. Niin kauan kuin Liao pysyisi vahingoittumattomana, he kyllä selviäisivät koettelemuksestaan.
Sellin ovi kolahti. Shih Lai nousi istumaan vuoteellaan. Taas kerran häntä haluttiin kuulustella. Hän koki itsensä voimattomaksi ja turhautuneeksi. Hän ei osannut vastata kuulustelijoiden kysymyksiin.
”Ylös siitä, aika mennä”, sanoi mustaan pukuun ja tummiin laseihin sonnustautunut mies, joka oli tullut hakemaan Shih Laita.
Shih Lai nousi, käveli miehen luokse ja nosti kätensä ylös. Mies väänsi ne kovakouraisesti Shih Lain selän taakse ja laittoi hänelle käsiraudat. Ne olivat painavat ja kylmät ja tuntuivat pureutuvan hänen ihoonsa kuin jonkin tuonpuoleisen olennon hyiset kynnet. He lähtivät kulkemaan kirkasta, valkoista käytävää pitkin kohti kuulusteluhuonetta.
Huoneessa valo oli pehmeämpää. Siellä oli vain yksi kirkas lamppu, jolla voitiin valaista kuulusteltavan kasvot. Shih Lai istuutui keskellä huonetta olevaan tuoliin odottamaan, että jälleen kerran hänelle esitettäisiin kysymyksiä, joihin hänellä ei ollut vastausta. Hänet huoneeseen saattanut mies jäi ovelle odottamaan. Huoneessa oli agentti Smith, mies, joka oli tullut Shih Laille jo hyvin tutuksi.
”Minulla on sinulle hyviä uutisia”, Smith sanoi. ”Olen juuri tänään saanut vahvistuksen Pekingistä. Puhelinkeskustelujen ja kuulustelujen perusteella meillä on syytä epäillä, ettei teillä tai naisystävällänne ole mitään tekemistä terroristijärjestön kanssa.”
”Saammeko me nyt lähteä?” Shih Lai kysyi epäuskoisena. ”Saammeko me mennä kotiin?”
”Toki, mutta meidän pitää ensin hoitaa muutama muodollisuus”, Smith selitti. ”Minä tarvitsen teidän tietonne tähän lomakkeeseen… ja tähän”, hän sanoi kävellessään huoneen nurkassa olevan pöydän luokse ja hakiessaan sieltä pinon papereita. ”Ja meidän täytyy vielä hakea teille…”, miehen lause jäi kesken, kun huoneen ovesta marssi sisään kiukkuisen oloinen nainen. Hän oli agentti Mary Smith.
”Minä tulin hakemaan tätä miestä kuulusteluihin”, Mary sanoi.
”Häntä ei tarvitse enää kuulustella”, agentti Smith vastasi. ”Minulla on tässä tiedot Pekingistä.”
”Ja minulla on tohtori Thompsonin määräys”, nainen vastasi hyytävästi.
”Mutta…”, Smith vastusteli, mutta vaikeni sitten. ”Hyvä on… jos sinulla kerran on määräys.”
Nainen tarttui Shih Laita kainalosta ja nosti hänen sanaakaan sanomatta ylös tuolista. Shih Lai katsoi agentti Smithiä, joka näytti hämmentyneeltä.
”Mutta te sanoitte, että kaikki on kunnossa”, Shih Lai sanoi Smithille. ”Te sanoitte, että me pääsemme kotiin!”
Agentti Smith näytti yhä hämmentyneeltä, eikä Shih Lai tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vain hetki sitten hänelle oli luvattu vapaus, mutta nyt jälleen se tunnuttiin riistävän häneltä.
Nainen johdatti Shih Lain uuteen kirkkaaseen käytävään ja sen varrella olevaan huoneeseen. Se muistutti lääkärin vastaanottohuonetta lamppuineen, lääkepulloineen ja instrumentteineen. Keskellä huonetta oli suuri tuoli, jolle nainen tuuppasi Shih Lain istumaan. Kaksi huoneessa odottanutta valkotakkista miestä irrottivat käsiraudat Shih Lain ranteista ja kiinnittävät hänen käsivartensa tuolissa oleviin siteisiin. Shih Lai huokasi. Nyt he ilmeisesti olivat siirtyneet henkisestä kidutuksesta fyysiseen. Häntä ei kuitenkaan pelottanut.
”Te tuhlaatte aikaanne”, Shih Lai sanoi naiselle. ”Minä en tiedä mitään.”
”Saastainen valehtelija!” Nainen huusi raivoissaan. ”Minä tiesin koko ajan, etteivät Johnin kuulustelumetodit toimineet sinuun. Luuletko, että olen ihan tyhmä? Minäkin luin Pekingin raportin.”
Shih Lai katsoi naista kummissaan. Miksi nainen vihasi häntä niin paljon?
”Mutta minä pistän sinut puhumaan, senkin koira”, nainen sihahti. ”Minä sain käskyn tohtori Thompsonilta. Kohta sinä kerrot minulle kaiken, mitä minä haluan kuulla.”
Sen sanottuaan nainen antoi kädellään äänettömän merkin valkotakkisille miehille. Toinen heistä meni seinustalla olevan hyllyn luokse ja täytti ruiskun pienestä lasipullosta, jossa oli punertavaa nestettä. Toinen mies kääri Shih Lain vasemman käden hihan ylös ja taputteli taivetta kämmenellään saadakseen suonen esiin. Shih Lai odotti. Mitä myrkkyä he ikinä häneen aikoivatkin työntää, se tuskin olisi pahempaa kuin mitä hän oli aiemmin elämässään kokenut.
Shih Lai tunsi, miten paksu ja kylmä neste työntyi ruiskusta hänen käsivarteensa ja alkoi hitaasti levitä pitkin kehoa. Se etsi tietään aivoihin. Shih Lai sulki silmänsä ja keskittyi. Hän muisti saaneensa joskus iskun erään erityisen iljettävän fomorin kynsistä. Silloin hänen kehoonsa levinnyt myrkky oli tuntunut kuin tuhansien neulojen pistoilta. Tämä myrkky oli erilaista, mutta pohjimmiltaan sen tarkoitus oli kuitenkin sama. Sen tuli lamaannuttaa hänet.
”No”, nainen kysyi hetken kuluttua. ”Miltä tuntuu?”
”Kylmältä”, Shih Lai vastasi ja avasi silmänsä. Myrkyn mukanaan tuoma turrutus oli alkanut jo hävitä. Nainen katseli häntä tyytymättömänä.
”Antakaa sille toinen annos”, nainen käski. Shih Lai näki, miten valkotakkiset miehet epäröivät, mutta tottelivat kuitenkin naista.
Uusi pistos ja uusi kylmä aalto. Shih Lai keskittyi jälleen. Hänen oli vaikeaa hengittää, kun paksu ja kylmä neste kulki hänen kehonsa läpi kuin rautainen joki.
”No?” Nainen kysyi. Shih Lai puristi silmänsä kiinni ja avasi ne sitten.
”Kylmältä”, hän vastasi ja kastoi naista suoraan silmiin.
Nainen näytti menettävän malttinsa. Hän käveli seinustalla olevan hyllyn luokse ja iski nyrkkinsä seinään.
”Saatana sinun kanssasi!” Nainen huusi.
”Vaan vielä minä pistän sinut puhumaan. Tai tapan yrittäessäni.”
Nainen täytti itse ruiskun punertavalla nesteellä. Sitä meni nyt putkeen huomattavasti enemmän kuin aikaisemmilla kerroilla. Hän käveli rivakasti Shih Lain luokse.
”Mary, älä”, toinen valkotakkisista miehistä esteli. ”Se on liian suuri annos. Ja hän on saanut jo kaksi.”
”Suu kiinni”, nainen kivahti. Hän iski ruiskun Shih Lain käsivarteen ja painoi männän pohjaan.
Shih Lai sulki silmänsä ja odotti jälleen uutta kylmää aaltoa. Mutta hän oli jo uupunut edellisistä ja tämä kolmas oli voimakkaampi kuin kaksi aikaisempaa. Shih Lai veti syvään henkeä. Hänen keuhkonsa tuntuivat lamautuneen. Kylmyys kulki keuhkoista kohti päätä. Shih Lain silmät sumenivat ja sitten hän tunsi, miten se saavutti määränpäänsä.
Huone ja siellä olevat ihmiset tuntuivat häipyvän jonnekin kauas. Shih Lai kuuli vain vaivoin heidän puheensa, mutta se oli epämääräistä muminaa. Joku koski häneen, mutta sekin tuntui tapahtuvan jossain kaukana. Jossain muualla.
”Sinä annoit liian suuren annoksen. Hän kuolee.”
”Pidä suusi kiinni.”
”Minä haen tohtori Thompsonin.”
”Sinä et mene minnekään!”
Shih Lai kuuli, miten ihmiset puhuivat hänen kehonsa luona. Hän itse kamppaili kylmässä virrassa, joka veti häntä kohti pohjaa. Se, mitä siellä odotti, ei ollut miellyttävää.
”Hän kuolee.”
”Kuolkoot. Sitten hän herää kuolleista ja puhuu meille lopultakin.”
”Mutta…”
”Hitto soikoon Mark, kukaan ei ole nähnyt sellaista tapahtuvan. Sinä voit kirjoittaa siitä Thompsonille hienon raportin!”
”Niin kai.”
He odottivat hänen kuolemaansa, Shih Lai ajatteli. Mutta hän ei aikonut kuolla, ei tänään. Liao ja vauva tarvitsivat häntä. Mutta virta oli liian voimakas. Shih Lai ei enää jaksanut kamppailla.
”Taistele, poika, sinä pystyt siihen!” Shih Lai kuuli äänen jostain läheltään.
Hän näki kirkkaan hahmon pimeyden keskellä. Se oli soturi, jonka Shih Lai oli nähnyt piirroskuvissa ja joskus unissaan. Se oli esi-isä Yi.
”En…. en minä pysty”, Shih Lai sanoi.
Kirkashahmoinen soturi tuli hänen viereensä ja tarttui häneen. Kylmyys alkoi hävitä Shih Lain jäsenistä ja ne täyttyivät lämmöllä.
”Taistele, sinä pysyt voittamaan tämän”, esi-isä sanoi.
”Mutta he… he ovat ihmisiä”, Shih Lai vastasi. Hän oli hämmentynyt.
”Sinun on opittava, että joskus ihminen voi olla julmempi kuin yksikään kohtaamasi demoni”, esi-isä sanoi.
”Ehkä minä en sitten halua enää olla ihminen”, Shih Lai vastasi.
”Katso”, esi-isä Yi sanoi ja osoitti jonnekin heidän yläpuolelleen. Shih Lai katsoi ja näki Liaon. Ja Liao piti sylissään pientä vauvaa.
”Etkö halua elää heidän vuokseen?” Esi-isä kysyi.
”Haluan…, haluan. Liao…miten?” Shih Lai ihmetteli. Hän lähti uimaan hyisessä virrassa kohti Liaoa. Liao hymyili. Hän halusi näyttää lapsen Shih Laille.
”Tule katsomaan”, Liao sanoi hennolla äänellä. ”Eikö hän olekin kaunis?”
Shih Lai tunsi voimien palautuvan kehoonsa. Esi-isä haihtui jonnekin ja samoin alkoi Liaon hahmo kadota.
”Hei kaveri, kuuletko minua?” Shih Lai kuuli uuden äänen vierestään. Miehen äänen, joka oli hänelle etäisesti tuttu. Hän avasi silmänsä.
Agentti Smith katsoi häntä huolestuneena ja taputti häntä kevyesti poskelle.
”Hei, mikä sinulla on vointi?” Smith kysyi.
”Hiukan…kylmä”, Shih Lai vastasi. Sanojen muodostaminen tuntui vaikealta.
”Odota hetki”, Smith sanoi ja kääntyi pois.
Shih Lai siristeli silmiään. Katseen tarkentaminen oli vaikeaa, samoin hengittäminen.
”Juo tämä, olosi kohenee heti”, Smith sanoi ja ojensi Shih Laille kahvimukin.
Shih Lai pakotti kätensä ja huulensa liikkumaan. Se oli vaikeaa. Hän siemaisi hiukan lämmintä juomaa. Kylmyys ja kankeus alkoivat hävitä Shih Lain jäsenistä. Hän joi lisää. Se oli parempaa kuin viina.
”Luulin, että kuolet”, Smith sanoi. ”Olen hirveän pahoillani. Teen Marysta kantelun esimiehelleni.”
”En minä niin helposti kuole”, Shih Lai vastasi ja joi juoman parilla kulauksella loppuun. Hän koki olevansa jälleen hyvässä kunnossa.
”Pääsemmekö me nyt Liaon kanssa kotiin?” Hän kysyi.
”Minusta sinua pitäisi tarkkailla pari päivää sairastuvalla. Sait melko suuren annoksen sitä ainetta”, Smith vastasi.
”Minä olen ihan kunnossa”, Shih Lai vastusteli.
”Katson, mitä voin tehdä”, Smith sanoi lopulta. ”Mutta saatan sinut nyt kuitenkin sinne sairastuvalle. Lääkäri saa tarkistaa sinut kaiken varalta.”
Shih Lai meinasi ensin vastustaa, mutta suostui sitten. Jos hän tekisi yhteistyötä, kenties hän ja Liao vapautuisivat nopeammin.
Shih Lai oli menettänyt ajantajunsa. Hänen hohtavan valkoisen sellinsä valoja ei koskaan sammutettu. Yö ei koskaan tullut siihen pienen pieneen koppiin, jonka valkoisella vuoteella Shih Lai vietti aikaansa kuulustelujen välillä. Silloin tällöin hän huusi Liaoa varmistaakseen, että naisella oli kaikki hyvin. Shih Lai oli iloinen siitä, että Liao oli jätetty rauhaan. Hän sai kunnollista syötävää ja hänen sellinsä valot sammutettiin aina välillä, jotta hän sai levätä. Se johtui ilmeisesti siitä, että Liao oli raskaana. Heidän vangitsijansa olivat ihmisiä, joten he eivät kyenneet täysin selittämättömiin julmuuksiin.
Henkinen kidutus ei haitannut Shih Laita. Sitä varten häntä oli koulutettu. Vankeus ei juurikaan eronnut niistä lapsuusajoista, jolloin isoisä oli pitänyt häntä nälässä ja herättänyt kesken unien ylös treenaamaan. Aivan pienenä hän oli itkenyt. Silloin isoisä oli lyönyt häntä ja sanonut, etteivät soturit itkeneet. Nykyään Shih Lai ei enää edes muistanut, miten itkettiin. Hän vain tuijotti kattoa ja räpytteli välillä kuivia silmiään.
Alkoholin puute oli pahinta. Vieroitusoireet saivat Shih Lain kädet vapisemaan ja kylmän hien nousemaan hänen selkäänsä ja otsaansa. Häntä oksetti, mutta mitään ei tullut. Hän ei ollut saanut ruokaa pitkään aikaan. Ainoa, mikä häntä lohdutti kouristusten käydessä kehon lävitse, oli Liaon kaunis ääni jossain betoniseinän toisella puolella. Niin kauan kuin Liao pysyisi vahingoittumattomana, he kyllä selviäisivät koettelemuksestaan.
Sellin ovi kolahti. Shih Lai nousi istumaan vuoteellaan. Taas kerran häntä haluttiin kuulustella. Hän koki itsensä voimattomaksi ja turhautuneeksi. Hän ei osannut vastata kuulustelijoiden kysymyksiin.
”Ylös siitä, aika mennä”, sanoi mustaan pukuun ja tummiin laseihin sonnustautunut mies, joka oli tullut hakemaan Shih Laita.
Shih Lai nousi, käveli miehen luokse ja nosti kätensä ylös. Mies väänsi ne kovakouraisesti Shih Lain selän taakse ja laittoi hänelle käsiraudat. Ne olivat painavat ja kylmät ja tuntuivat pureutuvan hänen ihoonsa kuin jonkin tuonpuoleisen olennon hyiset kynnet. He lähtivät kulkemaan kirkasta, valkoista käytävää pitkin kohti kuulusteluhuonetta.
Huoneessa valo oli pehmeämpää. Siellä oli vain yksi kirkas lamppu, jolla voitiin valaista kuulusteltavan kasvot. Shih Lai istuutui keskellä huonetta olevaan tuoliin odottamaan, että jälleen kerran hänelle esitettäisiin kysymyksiä, joihin hänellä ei ollut vastausta. Hänet huoneeseen saattanut mies jäi ovelle odottamaan. Huoneessa oli agentti Smith, mies, joka oli tullut Shih Laille jo hyvin tutuksi.
”Minulla on sinulle hyviä uutisia”, Smith sanoi. ”Olen juuri tänään saanut vahvistuksen Pekingistä. Puhelinkeskustelujen ja kuulustelujen perusteella meillä on syytä epäillä, ettei teillä tai naisystävällänne ole mitään tekemistä terroristijärjestön kanssa.”
”Saammeko me nyt lähteä?” Shih Lai kysyi epäuskoisena. ”Saammeko me mennä kotiin?”
”Toki, mutta meidän pitää ensin hoitaa muutama muodollisuus”, Smith selitti. ”Minä tarvitsen teidän tietonne tähän lomakkeeseen… ja tähän”, hän sanoi kävellessään huoneen nurkassa olevan pöydän luokse ja hakiessaan sieltä pinon papereita. ”Ja meidän täytyy vielä hakea teille…”, miehen lause jäi kesken, kun huoneen ovesta marssi sisään kiukkuisen oloinen nainen. Hän oli agentti Mary Smith.
”Minä tulin hakemaan tätä miestä kuulusteluihin”, Mary sanoi.
”Häntä ei tarvitse enää kuulustella”, agentti Smith vastasi. ”Minulla on tässä tiedot Pekingistä.”
”Ja minulla on tohtori Thompsonin määräys”, nainen vastasi hyytävästi.
”Mutta…”, Smith vastusteli, mutta vaikeni sitten. ”Hyvä on… jos sinulla kerran on määräys.”
Nainen tarttui Shih Laita kainalosta ja nosti hänen sanaakaan sanomatta ylös tuolista. Shih Lai katsoi agentti Smithiä, joka näytti hämmentyneeltä.
”Mutta te sanoitte, että kaikki on kunnossa”, Shih Lai sanoi Smithille. ”Te sanoitte, että me pääsemme kotiin!”
Agentti Smith näytti yhä hämmentyneeltä, eikä Shih Lai tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vain hetki sitten hänelle oli luvattu vapaus, mutta nyt jälleen se tunnuttiin riistävän häneltä.
Nainen johdatti Shih Lain uuteen kirkkaaseen käytävään ja sen varrella olevaan huoneeseen. Se muistutti lääkärin vastaanottohuonetta lamppuineen, lääkepulloineen ja instrumentteineen. Keskellä huonetta oli suuri tuoli, jolle nainen tuuppasi Shih Lain istumaan. Kaksi huoneessa odottanutta valkotakkista miestä irrottivat käsiraudat Shih Lain ranteista ja kiinnittävät hänen käsivartensa tuolissa oleviin siteisiin. Shih Lai huokasi. Nyt he ilmeisesti olivat siirtyneet henkisestä kidutuksesta fyysiseen. Häntä ei kuitenkaan pelottanut.
”Te tuhlaatte aikaanne”, Shih Lai sanoi naiselle. ”Minä en tiedä mitään.”
”Saastainen valehtelija!” Nainen huusi raivoissaan. ”Minä tiesin koko ajan, etteivät Johnin kuulustelumetodit toimineet sinuun. Luuletko, että olen ihan tyhmä? Minäkin luin Pekingin raportin.”
Shih Lai katsoi naista kummissaan. Miksi nainen vihasi häntä niin paljon?
”Mutta minä pistän sinut puhumaan, senkin koira”, nainen sihahti. ”Minä sain käskyn tohtori Thompsonilta. Kohta sinä kerrot minulle kaiken, mitä minä haluan kuulla.”
Sen sanottuaan nainen antoi kädellään äänettömän merkin valkotakkisille miehille. Toinen heistä meni seinustalla olevan hyllyn luokse ja täytti ruiskun pienestä lasipullosta, jossa oli punertavaa nestettä. Toinen mies kääri Shih Lain vasemman käden hihan ylös ja taputteli taivetta kämmenellään saadakseen suonen esiin. Shih Lai odotti. Mitä myrkkyä he ikinä häneen aikoivatkin työntää, se tuskin olisi pahempaa kuin mitä hän oli aiemmin elämässään kokenut.
Shih Lai tunsi, miten paksu ja kylmä neste työntyi ruiskusta hänen käsivarteensa ja alkoi hitaasti levitä pitkin kehoa. Se etsi tietään aivoihin. Shih Lai sulki silmänsä ja keskittyi. Hän muisti saaneensa joskus iskun erään erityisen iljettävän fomorin kynsistä. Silloin hänen kehoonsa levinnyt myrkky oli tuntunut kuin tuhansien neulojen pistoilta. Tämä myrkky oli erilaista, mutta pohjimmiltaan sen tarkoitus oli kuitenkin sama. Sen tuli lamaannuttaa hänet.
”No”, nainen kysyi hetken kuluttua. ”Miltä tuntuu?”
”Kylmältä”, Shih Lai vastasi ja avasi silmänsä. Myrkyn mukanaan tuoma turrutus oli alkanut jo hävitä. Nainen katseli häntä tyytymättömänä.
”Antakaa sille toinen annos”, nainen käski. Shih Lai näki, miten valkotakkiset miehet epäröivät, mutta tottelivat kuitenkin naista.
Uusi pistos ja uusi kylmä aalto. Shih Lai keskittyi jälleen. Hänen oli vaikeaa hengittää, kun paksu ja kylmä neste kulki hänen kehonsa läpi kuin rautainen joki.
”No?” Nainen kysyi. Shih Lai puristi silmänsä kiinni ja avasi ne sitten.
”Kylmältä”, hän vastasi ja kastoi naista suoraan silmiin.
Nainen näytti menettävän malttinsa. Hän käveli seinustalla olevan hyllyn luokse ja iski nyrkkinsä seinään.
”Saatana sinun kanssasi!” Nainen huusi.
”Vaan vielä minä pistän sinut puhumaan. Tai tapan yrittäessäni.”
Nainen täytti itse ruiskun punertavalla nesteellä. Sitä meni nyt putkeen huomattavasti enemmän kuin aikaisemmilla kerroilla. Hän käveli rivakasti Shih Lain luokse.
”Mary, älä”, toinen valkotakkisista miehistä esteli. ”Se on liian suuri annos. Ja hän on saanut jo kaksi.”
”Suu kiinni”, nainen kivahti. Hän iski ruiskun Shih Lain käsivarteen ja painoi männän pohjaan.
Shih Lai sulki silmänsä ja odotti jälleen uutta kylmää aaltoa. Mutta hän oli jo uupunut edellisistä ja tämä kolmas oli voimakkaampi kuin kaksi aikaisempaa. Shih Lai veti syvään henkeä. Hänen keuhkonsa tuntuivat lamautuneen. Kylmyys kulki keuhkoista kohti päätä. Shih Lain silmät sumenivat ja sitten hän tunsi, miten se saavutti määränpäänsä.
Huone ja siellä olevat ihmiset tuntuivat häipyvän jonnekin kauas. Shih Lai kuuli vain vaivoin heidän puheensa, mutta se oli epämääräistä muminaa. Joku koski häneen, mutta sekin tuntui tapahtuvan jossain kaukana. Jossain muualla.
”Sinä annoit liian suuren annoksen. Hän kuolee.”
”Pidä suusi kiinni.”
”Minä haen tohtori Thompsonin.”
”Sinä et mene minnekään!”
Shih Lai kuuli, miten ihmiset puhuivat hänen kehonsa luona. Hän itse kamppaili kylmässä virrassa, joka veti häntä kohti pohjaa. Se, mitä siellä odotti, ei ollut miellyttävää.
”Hän kuolee.”
”Kuolkoot. Sitten hän herää kuolleista ja puhuu meille lopultakin.”
”Mutta…”
”Hitto soikoon Mark, kukaan ei ole nähnyt sellaista tapahtuvan. Sinä voit kirjoittaa siitä Thompsonille hienon raportin!”
”Niin kai.”
He odottivat hänen kuolemaansa, Shih Lai ajatteli. Mutta hän ei aikonut kuolla, ei tänään. Liao ja vauva tarvitsivat häntä. Mutta virta oli liian voimakas. Shih Lai ei enää jaksanut kamppailla.
”Taistele, poika, sinä pystyt siihen!” Shih Lai kuuli äänen jostain läheltään.
Hän näki kirkkaan hahmon pimeyden keskellä. Se oli soturi, jonka Shih Lai oli nähnyt piirroskuvissa ja joskus unissaan. Se oli esi-isä Yi.
”En…. en minä pysty”, Shih Lai sanoi.
Kirkashahmoinen soturi tuli hänen viereensä ja tarttui häneen. Kylmyys alkoi hävitä Shih Lain jäsenistä ja ne täyttyivät lämmöllä.
”Taistele, sinä pysyt voittamaan tämän”, esi-isä sanoi.
”Mutta he… he ovat ihmisiä”, Shih Lai vastasi. Hän oli hämmentynyt.
”Sinun on opittava, että joskus ihminen voi olla julmempi kuin yksikään kohtaamasi demoni”, esi-isä sanoi.
”Ehkä minä en sitten halua enää olla ihminen”, Shih Lai vastasi.
”Katso”, esi-isä Yi sanoi ja osoitti jonnekin heidän yläpuolelleen. Shih Lai katsoi ja näki Liaon. Ja Liao piti sylissään pientä vauvaa.
”Etkö halua elää heidän vuokseen?” Esi-isä kysyi.
”Haluan…, haluan. Liao…miten?” Shih Lai ihmetteli. Hän lähti uimaan hyisessä virrassa kohti Liaoa. Liao hymyili. Hän halusi näyttää lapsen Shih Laille.
”Tule katsomaan”, Liao sanoi hennolla äänellä. ”Eikö hän olekin kaunis?”
Shih Lai tunsi voimien palautuvan kehoonsa. Esi-isä haihtui jonnekin ja samoin alkoi Liaon hahmo kadota.
”Hei kaveri, kuuletko minua?” Shih Lai kuuli uuden äänen vierestään. Miehen äänen, joka oli hänelle etäisesti tuttu. Hän avasi silmänsä.
Agentti Smith katsoi häntä huolestuneena ja taputti häntä kevyesti poskelle.
”Hei, mikä sinulla on vointi?” Smith kysyi.
”Hiukan…kylmä”, Shih Lai vastasi. Sanojen muodostaminen tuntui vaikealta.
”Odota hetki”, Smith sanoi ja kääntyi pois.
Shih Lai siristeli silmiään. Katseen tarkentaminen oli vaikeaa, samoin hengittäminen.
”Juo tämä, olosi kohenee heti”, Smith sanoi ja ojensi Shih Laille kahvimukin.
Shih Lai pakotti kätensä ja huulensa liikkumaan. Se oli vaikeaa. Hän siemaisi hiukan lämmintä juomaa. Kylmyys ja kankeus alkoivat hävitä Shih Lain jäsenistä. Hän joi lisää. Se oli parempaa kuin viina.
”Luulin, että kuolet”, Smith sanoi. ”Olen hirveän pahoillani. Teen Marysta kantelun esimiehelleni.”
”En minä niin helposti kuole”, Shih Lai vastasi ja joi juoman parilla kulauksella loppuun. Hän koki olevansa jälleen hyvässä kunnossa.
”Pääsemmekö me nyt Liaon kanssa kotiin?” Hän kysyi.
”Minusta sinua pitäisi tarkkailla pari päivää sairastuvalla. Sait melko suuren annoksen sitä ainetta”, Smith vastasi.
”Minä olen ihan kunnossa”, Shih Lai vastusteli.
”Katson, mitä voin tehdä”, Smith sanoi lopulta. ”Mutta saatan sinut nyt kuitenkin sinne sairastuvalle. Lääkäri saa tarkistaa sinut kaiken varalta.”
Shih Lai meinasi ensin vastustaa, mutta suostui sitten. Jos hän tekisi yhteistyötä, kenties hän ja Liao vapautuisivat nopeammin.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja kardinaali » 11.09.2020 13:55
New York, helmikuu 1989
Manhattanin alamaailmassa kyti aikapommi, joka oli saavuttamassa räjähdyspisteen. Levottomuus sai miehet käyttäytymään aggressiivisesti, niin kiinalaisten kuin italialaistenkin riveissä. Ennen niin hyvät liittolaiset nahistelivat nyt keskenään mitättömistä syistä, vaikka heillä oli yhteinenkin vihollinen.
Andrea ei jaksanut välittää kiukkuisista miehistä ympärillään. Heidän riitansa eivät kuuluneet hänelle. Hänen oma surunsa oli niin syvä, ettei hän tiennyt jaksoiko enää koskaan olla vihainen. Toki hän oli ollut vihainen, hyvin vihainen, vielä kaksi yötä sitten. Andrea ei edes tiennyt miten moni oli joutunut hänen vihansa kohteeksi, tai mitä heille oli käynyt. Kun hän oli edellisenä yönä tullut tajuihinsa jossain Queensin takamailla, hän oli ollut verinen ja likainen, mutta haavoittumaton. Veri oli kuulunut jollekin toiselle. Viha oli laantunut ja sen jäljestä oli tullut suru. Kaikki, minä eteen Andrea oli eläessään ja kuolemansa jälkeen tehnyt työtä, oli viety häneltä.
Mutta vihasta ja surusta huolimatta Andrea oli palannut kotiin. Ei hänellä muutakaan paikka New Yorkissa ollut. Hän ei ollut varma pystyisikö nielemään arvokkuutensa ja alistumaan uuteen asemaansa perheessä. Todennäköisesti ei. Alentaminen caposta tavalliseksi rivijäseneksi ei ollut ennenkuulumatonta, mutta ei se ollut yleistäkään. Ja Andrea oli käytännössä ollut don, joskaan ei tietenkään nimellisesti.
Nyt Andrea oli tullut kolmen muun kanssa Itäiselle 38. kadulle pieneen leipomoon, jota piti espanjalaistaustainen perhe. Miehet olivat tulleet keräämään viikoittaista osuuttaan leipomon tuotosta. Andrea ei ollut osallistunut rahojen keruuseen vuosikausiin ja tunsi itsensä typeräksi astuessaan kodikkaasti koristeltuun myymälään, jossa tuoksuivat välimerelliset mausteet ja tuore leipä. Nelikon saapuminen herätti välittömästi levottomuutta nuoressa tytössä, joka työskenteli myymälän puolella. Myymälän takana sijaitsevasta leipomotilasta kuuli siivouksen ääniä. Paikkaa puhdistettiin jo ennen aamuyön leipomisurakan alkua.
”Iltaa, Marielle”, sanoi yksi Andrean tovereista ja käveli rehvakkaasti tiskin luokse. Väri Mariellen kasvoilta näytti pakenevan.
”Sinähän olet suloinen tänään”, mies jatkoi. Marielle otti askeleen taaksepäin.
Andreaa turhautti kuunnella moista lepertelyä. Hän halusi vain hoitaa keikan pois alta, jotta pääsisi takaisin omaan kellariinsa murehtimaan surkeaa elämäänsä.
”Eikö sinulle pitäisi olla jotain meille?” Andrean toveri kysyi ja hiveli Mariellen leukaa etusormellaan.
Silloin leipomoon vievä ovi äkkiä avautui ja myymälätilaan astui nuori mies. Andrea ehti vain havahtua siihen, ettei kaikki ollut kohdallaan, kun hän äkkiä joutui paksun ja kylmän pimeyden nielemäksi.
Andrea ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän ei kuitenkaan antanut pelolleen valtaa, sillä hän tiesi heti mistä oli kyse. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Andrea oli kohdannut vastaavan voiman. Hän tiesi, että lasombra teurasti parhaillaan hänen tovereitaan. Sille Andrea ei mahtanut mitään. Mutta itse hän ei aikonut jäädä uhriksi. Andrea veti pistoolinsa esiin kainalokotelostaan ja keskittyi ajattelemaan. Mielessään hän piirsi myymälän kartan päähänsä, asetteli sille toverinsa ja leipomon puolelta sisään tulleen vampyyrin. Se oli todennäköisesti ensimmäiseksi hyökännyt tiskin luona seisovan miehen kimppuun. Siitä se oli varmaankin siirtynyt… Andrea pinnisteli aivojaan miettiessään, miltä suunnalta lasombra kävisi hänen kimppuunsa. Sitten Andrea kohotti kätensä ja painoi liipaisinta.
Pimeys katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Lasombra oli aivan Andrean vieressä ja katsoi tätä yllättyneenä. Andrean luoti oli lävistänyt miehen kaulan. Andrea käytti hämmennystä hyväkseen ja ampui uudelleen. Hän ampui ja ampui, kunnes oli tyhjentänyt lippaansa lasombran päähän ja rintaan. Siitä huolimatta se ei ollut vielä kuollut. Andrea heitti aseen kädestään ja syöksyi toisen vampyyrin kimppuun. Hän tiesi, että nyt kun hän oli niskan päällä, oli oltava nopea. Tilanne voisi milloin tahansa kääntyä jälleen lasombran eduksi. Andrea tarttui miehen rinnuksiin ja upotti hampaansa tämän kaulaan. Lasombra ei kuitenkaan aikonut hävitä ilman taistelua. Se tarttui tiukasti Andrean hartioihin ja yritti työntää tätä päältään. Andrea tunsi, että lasombra oli voimakas. Mutta niin oli Andreakin. Ja nyt oli henki kyseessä. Hän puri lujempaa. Mies kiljui tuskasta ja Andrea tajusi, että se muuttui voimakkaammaksi pelon ottaessa vallan miehen kehosta. Käsittämättömällä voimalla lasombra heitti Andrean päältään. Andrea tömähti päin myyntitiskiä ja löi päänsä pahasti. Hän odotti hyökkäystä, mutta sitä ei tullut. Mies oli valinnut pakenemisen hyökkäämisen sijaan.
Andrea nousi istumaan ja suoristi vaatteensa. Hän oli käytännössä haavoittumaton. Samaa ei voinut sanoa Andrean tovereista, jotka makasivat myymälän lattialla kurkut auki revittyinä ja oman verensä tahraamina. Marielle piileskeli myyntitiskin takana liian pelokkaana liikkumaan. Andrea kuuli etäältä poliisiautojen sireenin. Ilmeisesti leipomon puolella olleet työntekijät olivat soittaneet virkavallan apuun.
Andrea punnitsi vaihtoehtojaan. Sabbatilaiset liikkuvat harvoin yksin, joten lasombran toverit piileskelivät todennäköisesti jossain lähellä. Mutta tuskin ne niin tyhmiä olivat, että hyökkäisivät leipomoon samaan aikaan poliisien kanssa. Marielle kurkisti tiskin takaa.
Äkkiä Andrea kaappasi Mariellen kasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä silmiin.
”Kolme italialaista tuli tänne tänään perimään suojelurahoja”, Andrea ryhtyi kertomaan. ”Heitä osattiin kuitenkin odottaa, sinäkin tiesit siitä. Teidän suojelijanne hyökkäsi italialaisten kimppuun ja viilsi heiltä kurkut kylmäverisesti. Sinä näit veitsen. Se oli suuri ja sahalaitainen. Se teki rumaa jälkeä. Yksi italialaisista teki vastarintaa, mutta lopulta menehtyi itse. Teidän suojelijanne pakeni kuullessaan poliisiautojen sireenit. Yksikään italialainen ei jäänyt henkiin.”
Andrea tuijotti vielä hetken Mariellen suuriin, tummiin silmiin. Hän toivoi tempun menevän läpi. Joka tapauksessa nainen oli niin suunniltaan pelosta ja järkytyksestä, että tuskin muisti mitään, mitä myymälässä todella oli tapahtunut.
Lopulta Andrea päästi naisen vapaaksi ja pakeni itse nopeasti paikalta. Hän ei voinut ottaa autoa, koska se olisi ollut epäilyttävää. Mutta ennen lähtöään Andrea tyhjensi auton hansikaslokeron ja takaluukun. Hän ei aikonut jättää poliiseille mitään löydettävää auton ja ruumiiden lisäksi. Tapaus kirjautuisi poliisien raportteihin todennäköisesti mafiaperheiden väliseksi kiistaksi, mikä ei sinänsä ollut Andrean huoli. Hänhän oli vain tavallinen rivijäsen. Andrea virnisti kävellessään maanalaisen asemalle. Mariolle tulisi todennäköisesti ongelmia tapauksesta ja se oli hyvä se. Andreaa tappelu puolestaan oli virkistänyt melkoisesti. Pitkästä aikaa hän koki olevansa jälleen hyvällä tuulella.
Manhattanin alamaailmassa kyti aikapommi, joka oli saavuttamassa räjähdyspisteen. Levottomuus sai miehet käyttäytymään aggressiivisesti, niin kiinalaisten kuin italialaistenkin riveissä. Ennen niin hyvät liittolaiset nahistelivat nyt keskenään mitättömistä syistä, vaikka heillä oli yhteinenkin vihollinen.
Andrea ei jaksanut välittää kiukkuisista miehistä ympärillään. Heidän riitansa eivät kuuluneet hänelle. Hänen oma surunsa oli niin syvä, ettei hän tiennyt jaksoiko enää koskaan olla vihainen. Toki hän oli ollut vihainen, hyvin vihainen, vielä kaksi yötä sitten. Andrea ei edes tiennyt miten moni oli joutunut hänen vihansa kohteeksi, tai mitä heille oli käynyt. Kun hän oli edellisenä yönä tullut tajuihinsa jossain Queensin takamailla, hän oli ollut verinen ja likainen, mutta haavoittumaton. Veri oli kuulunut jollekin toiselle. Viha oli laantunut ja sen jäljestä oli tullut suru. Kaikki, minä eteen Andrea oli eläessään ja kuolemansa jälkeen tehnyt työtä, oli viety häneltä.
Mutta vihasta ja surusta huolimatta Andrea oli palannut kotiin. Ei hänellä muutakaan paikka New Yorkissa ollut. Hän ei ollut varma pystyisikö nielemään arvokkuutensa ja alistumaan uuteen asemaansa perheessä. Todennäköisesti ei. Alentaminen caposta tavalliseksi rivijäseneksi ei ollut ennenkuulumatonta, mutta ei se ollut yleistäkään. Ja Andrea oli käytännössä ollut don, joskaan ei tietenkään nimellisesti.
Nyt Andrea oli tullut kolmen muun kanssa Itäiselle 38. kadulle pieneen leipomoon, jota piti espanjalaistaustainen perhe. Miehet olivat tulleet keräämään viikoittaista osuuttaan leipomon tuotosta. Andrea ei ollut osallistunut rahojen keruuseen vuosikausiin ja tunsi itsensä typeräksi astuessaan kodikkaasti koristeltuun myymälään, jossa tuoksuivat välimerelliset mausteet ja tuore leipä. Nelikon saapuminen herätti välittömästi levottomuutta nuoressa tytössä, joka työskenteli myymälän puolella. Myymälän takana sijaitsevasta leipomotilasta kuuli siivouksen ääniä. Paikkaa puhdistettiin jo ennen aamuyön leipomisurakan alkua.
”Iltaa, Marielle”, sanoi yksi Andrean tovereista ja käveli rehvakkaasti tiskin luokse. Väri Mariellen kasvoilta näytti pakenevan.
”Sinähän olet suloinen tänään”, mies jatkoi. Marielle otti askeleen taaksepäin.
Andreaa turhautti kuunnella moista lepertelyä. Hän halusi vain hoitaa keikan pois alta, jotta pääsisi takaisin omaan kellariinsa murehtimaan surkeaa elämäänsä.
”Eikö sinulle pitäisi olla jotain meille?” Andrean toveri kysyi ja hiveli Mariellen leukaa etusormellaan.
Silloin leipomoon vievä ovi äkkiä avautui ja myymälätilaan astui nuori mies. Andrea ehti vain havahtua siihen, ettei kaikki ollut kohdallaan, kun hän äkkiä joutui paksun ja kylmän pimeyden nielemäksi.
Andrea ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän ei kuitenkaan antanut pelolleen valtaa, sillä hän tiesi heti mistä oli kyse. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Andrea oli kohdannut vastaavan voiman. Hän tiesi, että lasombra teurasti parhaillaan hänen tovereitaan. Sille Andrea ei mahtanut mitään. Mutta itse hän ei aikonut jäädä uhriksi. Andrea veti pistoolinsa esiin kainalokotelostaan ja keskittyi ajattelemaan. Mielessään hän piirsi myymälän kartan päähänsä, asetteli sille toverinsa ja leipomon puolelta sisään tulleen vampyyrin. Se oli todennäköisesti ensimmäiseksi hyökännyt tiskin luona seisovan miehen kimppuun. Siitä se oli varmaankin siirtynyt… Andrea pinnisteli aivojaan miettiessään, miltä suunnalta lasombra kävisi hänen kimppuunsa. Sitten Andrea kohotti kätensä ja painoi liipaisinta.
Pimeys katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Lasombra oli aivan Andrean vieressä ja katsoi tätä yllättyneenä. Andrean luoti oli lävistänyt miehen kaulan. Andrea käytti hämmennystä hyväkseen ja ampui uudelleen. Hän ampui ja ampui, kunnes oli tyhjentänyt lippaansa lasombran päähän ja rintaan. Siitä huolimatta se ei ollut vielä kuollut. Andrea heitti aseen kädestään ja syöksyi toisen vampyyrin kimppuun. Hän tiesi, että nyt kun hän oli niskan päällä, oli oltava nopea. Tilanne voisi milloin tahansa kääntyä jälleen lasombran eduksi. Andrea tarttui miehen rinnuksiin ja upotti hampaansa tämän kaulaan. Lasombra ei kuitenkaan aikonut hävitä ilman taistelua. Se tarttui tiukasti Andrean hartioihin ja yritti työntää tätä päältään. Andrea tunsi, että lasombra oli voimakas. Mutta niin oli Andreakin. Ja nyt oli henki kyseessä. Hän puri lujempaa. Mies kiljui tuskasta ja Andrea tajusi, että se muuttui voimakkaammaksi pelon ottaessa vallan miehen kehosta. Käsittämättömällä voimalla lasombra heitti Andrean päältään. Andrea tömähti päin myyntitiskiä ja löi päänsä pahasti. Hän odotti hyökkäystä, mutta sitä ei tullut. Mies oli valinnut pakenemisen hyökkäämisen sijaan.
Andrea nousi istumaan ja suoristi vaatteensa. Hän oli käytännössä haavoittumaton. Samaa ei voinut sanoa Andrean tovereista, jotka makasivat myymälän lattialla kurkut auki revittyinä ja oman verensä tahraamina. Marielle piileskeli myyntitiskin takana liian pelokkaana liikkumaan. Andrea kuuli etäältä poliisiautojen sireenin. Ilmeisesti leipomon puolella olleet työntekijät olivat soittaneet virkavallan apuun.
Andrea punnitsi vaihtoehtojaan. Sabbatilaiset liikkuvat harvoin yksin, joten lasombran toverit piileskelivät todennäköisesti jossain lähellä. Mutta tuskin ne niin tyhmiä olivat, että hyökkäisivät leipomoon samaan aikaan poliisien kanssa. Marielle kurkisti tiskin takaa.
Äkkiä Andrea kaappasi Mariellen kasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä silmiin.
”Kolme italialaista tuli tänne tänään perimään suojelurahoja”, Andrea ryhtyi kertomaan. ”Heitä osattiin kuitenkin odottaa, sinäkin tiesit siitä. Teidän suojelijanne hyökkäsi italialaisten kimppuun ja viilsi heiltä kurkut kylmäverisesti. Sinä näit veitsen. Se oli suuri ja sahalaitainen. Se teki rumaa jälkeä. Yksi italialaisista teki vastarintaa, mutta lopulta menehtyi itse. Teidän suojelijanne pakeni kuullessaan poliisiautojen sireenit. Yksikään italialainen ei jäänyt henkiin.”
Andrea tuijotti vielä hetken Mariellen suuriin, tummiin silmiin. Hän toivoi tempun menevän läpi. Joka tapauksessa nainen oli niin suunniltaan pelosta ja järkytyksestä, että tuskin muisti mitään, mitä myymälässä todella oli tapahtunut.
Lopulta Andrea päästi naisen vapaaksi ja pakeni itse nopeasti paikalta. Hän ei voinut ottaa autoa, koska se olisi ollut epäilyttävää. Mutta ennen lähtöään Andrea tyhjensi auton hansikaslokeron ja takaluukun. Hän ei aikonut jättää poliiseille mitään löydettävää auton ja ruumiiden lisäksi. Tapaus kirjautuisi poliisien raportteihin todennäköisesti mafiaperheiden väliseksi kiistaksi, mikä ei sinänsä ollut Andrean huoli. Hänhän oli vain tavallinen rivijäsen. Andrea virnisti kävellessään maanalaisen asemalle. Mariolle tulisi todennäköisesti ongelmia tapauksesta ja se oli hyvä se. Andreaa tappelu puolestaan oli virkistänyt melkoisesti. Pitkästä aikaa hän koki olevansa jälleen hyvällä tuulella.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja kardinaali » 27.09.2020 12:51
Chinatown New York, syyskuu 1989
Fang istui pöydän ääressä nojaten päätään toiseen käteensä ja pidelleen toisella kädellä puhelinta korvallaan.
”Oletko varma? Miten paljon?” Fang kysyi ja hieroi samalla silmiään.
”Selvä. Ymmärrän”, Fang sanoi hetken tauon jälkeen.
”Voitteko postittaa minulle tarvittavat dokumentit? Asun nykyisin New Yorkissa. Aivan, pahoitteluni, että puhelu tuli näin myöhään”, Fang sanoi raskaalla, hitaalla äänellä ja laski sitten puhelimen kädestään.
Lämmin syysaurinko valaisi asunnon. Fang oli iloinen siitä, että Vanessa nukkui. Hän ei juuri sillä hetkellä olisi jaksanut selittää puhelun sisältöä vaimolleen. Hän istui pitkään hiljaa, kunnes lopulta kohotti katseensa ja käveli hitaasti keittiöön. Hän tarvitsi drinkin. Tai kaksi. Fang kaatoi viskikarahvista itselleen suuren annoksen ja joi sen parilla kulauksella. Miellyttävä lämpö levisi Fangin mahasta päähän ja raajoihin.
Viina ei kuitenkaan auttanut Fangia unohtamaan ikäviä uutisia. Miten hän kertoisi asian Vanessalle? Fang päätti olla puhumatta mitään, kunnes saisi paperit itse tarkasteltavaksi. Hän nousi, puki takin päälleen ja lähti ulos.
Aluksi Fang ajatteli mennä tapaamaan miehiään. Heillä oli aina jotain tekeillä. Mutta jostain syystä Fang ei nyt kaivannut alamaailman seuraa. Riitaisat välit italialaisten kanssa ja avoin sota irlantilaisten kanssa oli uuvuttanut Fangin. Siksi hän suuntasi kulkunsa puistoon. Siellä Fang toivoi näkevänsä ystäviään, mutta hänen harmikseen puistossa istuskeli vain muutama vanhus. Fang jatkoi matkaansa puiston läpi.
East Riverin suunnalle vievä katu oli koristeltu lähestyvän lohikäärmevene karnevaalin kunniaksi paperisilla viireillä. Fangin vatsaa kouraisi. New Yorkissa ei oltu koskaan aikaisemmin juhlittu lohikäärmevene karnevaalia, sillä se ei ollut tuttu perinne mannerkiinalaisille siirtolaisille. Se oli Hongkongin perinteinen juhla ja Fang oli itse ehdottanut sen viettämistä. Karnevaali tulisi kokoamaan paljon väkeä East Riverille viikonloppuna. Mutta Fang ei ollut enää juhlatuulella. Ajatus kodista kaukana valtameren toisella puolella tuntui nyt ahdistavalta.
****
Shih Lai liu’utti makuuhuoneen valeseinän huolellisesti paikoilleen. Sen taakse hän oli kätkenyt kaikki arveluttavat esineet, jotka sosiaalityöntekijän mielestä eivät sopineet lapsiperheeseen. Sitten hän vilkaisi itseään peilistä. Lyhythihainen kauluspaita ja farkut olivat siistit ja hyväkuntoiset. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä. Puukko retkotti makuuhuoneen parivuoteella ja katseli kiinnostuneena Shih Lain touhuja. Se oli nyt saksanpaimenkoiran kokoinen, tuuheaturkkinen ja oranssi olento, joka muistutti enemmän ylisuurta ja pitkähäntäistä ilvestä kuin kotikissaa.
”Teetkö minulle tempun?” Shih Lai sanoi Puukolle ja silitti sen otsaa. Puukko kehräsi tyytyväisenä ja painoi silmänsä viiruiksi.
”Kun minä naksautan tätä”, hän sanoi ja näytti Puukolle naksutinta. ”Sinä katoat. Ja kun minä naksautan uudelleen, sinä tulet takaisin.”
Puukko kehräsi. He olivat harjoitelleet katoamista naksuttimen kanssa monta kertaa, mutta Shih Lai oli silti huolissaan. Sosiaalityöntekijä ei saisi nähdä Puukkoa.
”Se on sinun omaksi parhaaksesi, poika”, Shin Lai selitti silitellessään otusta. ”Muuten he vievät sinut pois.”
Liao oli keittiössä. Sieltä kantautui miellyttävä sitruunakakun tuoksu. Vasemmalla käsivarrellaan Liao kantoi tottuneesti pientä vauvaa, jonka hän oli pukenut pörröiseen, vaaleansiniseen haalariin.
”Täällä näyttää hyvältä”, Shih Lai sanoi tullessaan keittiöön. Hän halasi Liaoa. Vauva alkoi hymyillä ja heilutella käsiään nähdessään isänsä.
”Minä alan seuraavaksi keittää nyyttejä lohikäärmevene karnevaaliin”, Liao sanoi. ”En vain tiedä, ymmärsinkö aivan oikein nämä raaka-aineet. Eihän kukaan ihminen voi syödä tällaisia?”
Liao näytti pöydällä odottavia paksuja bambunlehtiä. Shih Lai kokeili yhtä lehteä.
”Ehkä niitä pitää vain keittää tosi kauan”, hän ehdotti.
”No, joka tapauksessa odotan juhlaa kovasti”, Liao sanoi. ”Se on hyvä tilaisuus esitellä Tao yhteisölle. Niin moni on jo halunnut nähdä hänet.”
Shih Lai otti pojan Liaon sylistä, että tämä sai nostettua kakun uunista.
”Kunhan kaikki menee tänään hyvin”, Shih Lai muistutti.
Hän katsoi kelloa. Sosiaalityöntekijä tulisi neljänkymmenen minuutin kuluttua. Liao huoksi raskaasti ja istahti keittiön pöydän ääreen. Odottaminen oli kaikkein pahinta.
****
Pohjois Manhattan New York, syyskuu 1989
Syysilta hämärtyi yöksi. New Yorkin sheriffi ajoi Manhattanin läpi kohti sen pohjoisosassa sijaitsevaa vanhaa sotilastukikohtaa. Ränsistyneiden parakkien ja konehallien luona ei ollut yhtäkään toimivaa katulamppua. Jopa huumeidenkäyttäjät karttoivat paikkaa. Sanottiin, että siellä kummitteli.
Eihän siellä toki kummituksia majaillut, mutta toisaalta kiinalaismies, joka aluetta piti omanaan, oli kenties lähempänä kummitusta kuin ihmistä. Sheriffi pysäytti autonsa lentokonehallin eteen ja meni koputtamaan oveen. Hetken kuluttua kuului, miten ketjut rakennuksen sisäpuolella avattiin.
”Iltaa Sun”, sheriffi toivoitti, kun kiinalaismies kurkisti ovenraosta.
”Andrea, tule peremmälle”, kiinalainen vastasi ja hymyili.
Kaksikosta oli tullut ystäviä lukuisten yhdessä käytyjen taisteluiden aikana. Andrea oli oppinut arvostamaan Kuei Jinin erikoisia kykyjä ja Sun oli tyytyväinen löydettyään epäelämälleen jälleen tarkoituksen. Hän oli sotilas ja hän halusi taistella.
Sun meni retkikeittimensä luokse, missä hänellä oli teetä hautumassa. Andrea ei ymmärtänyt, miksi mies vaivautui keittämään itselleen juotavaa. Ei hän sitä varsinaisesti tarvinnut. Sun puolestaan oli oppinut, ettei Andrea voinut juoda teetä hänen seurakseen edes kohteliaisuudesta.
”Onko sinulla uutta tietoa?” Sun kysyi hitunen toiveikkuutta äänessään.
”Ei vielä”, Andrea vastasi. ”Primogenit kokoontuvat perjantaina. Vanessa esittelee meidän toiveemme heille. Ruhtinas on jo antanut suostumuksensa, joten sen pitäisi mennä läpi.”
”No, sitten meidän pitää vain odottaa”, Sun tokaisi.
Andrea oli pyytänyt, että Sun nimitettäisiin hänen apulaissheriffikseen. Periaatteessa titteli oli edelleen Dakotan hallussa, mutta Dakotasta ei enää ollut mihinkään. Bronxia hallitsevat muotihuumeet olivat vieneet häneltä viimeisenkin järjenhivenen. Lisäksi osa primogeneista vastusti Kuei Jinin nimittämistä Camarillan viralliseen asemaan. Vanessalla ei tulisi olemaan helppoa perjantaina, mutta Andrea luotti häneen. Vaikka Sun olikin auttanut Andreaa jo pitkään, virallinen nimitys olisi siltä tärkeä voitto kaksikolle.
Fang istui pöydän ääressä nojaten päätään toiseen käteensä ja pidelleen toisella kädellä puhelinta korvallaan.
”Oletko varma? Miten paljon?” Fang kysyi ja hieroi samalla silmiään.
”Selvä. Ymmärrän”, Fang sanoi hetken tauon jälkeen.
”Voitteko postittaa minulle tarvittavat dokumentit? Asun nykyisin New Yorkissa. Aivan, pahoitteluni, että puhelu tuli näin myöhään”, Fang sanoi raskaalla, hitaalla äänellä ja laski sitten puhelimen kädestään.
Lämmin syysaurinko valaisi asunnon. Fang oli iloinen siitä, että Vanessa nukkui. Hän ei juuri sillä hetkellä olisi jaksanut selittää puhelun sisältöä vaimolleen. Hän istui pitkään hiljaa, kunnes lopulta kohotti katseensa ja käveli hitaasti keittiöön. Hän tarvitsi drinkin. Tai kaksi. Fang kaatoi viskikarahvista itselleen suuren annoksen ja joi sen parilla kulauksella. Miellyttävä lämpö levisi Fangin mahasta päähän ja raajoihin.
Viina ei kuitenkaan auttanut Fangia unohtamaan ikäviä uutisia. Miten hän kertoisi asian Vanessalle? Fang päätti olla puhumatta mitään, kunnes saisi paperit itse tarkasteltavaksi. Hän nousi, puki takin päälleen ja lähti ulos.
Aluksi Fang ajatteli mennä tapaamaan miehiään. Heillä oli aina jotain tekeillä. Mutta jostain syystä Fang ei nyt kaivannut alamaailman seuraa. Riitaisat välit italialaisten kanssa ja avoin sota irlantilaisten kanssa oli uuvuttanut Fangin. Siksi hän suuntasi kulkunsa puistoon. Siellä Fang toivoi näkevänsä ystäviään, mutta hänen harmikseen puistossa istuskeli vain muutama vanhus. Fang jatkoi matkaansa puiston läpi.
East Riverin suunnalle vievä katu oli koristeltu lähestyvän lohikäärmevene karnevaalin kunniaksi paperisilla viireillä. Fangin vatsaa kouraisi. New Yorkissa ei oltu koskaan aikaisemmin juhlittu lohikäärmevene karnevaalia, sillä se ei ollut tuttu perinne mannerkiinalaisille siirtolaisille. Se oli Hongkongin perinteinen juhla ja Fang oli itse ehdottanut sen viettämistä. Karnevaali tulisi kokoamaan paljon väkeä East Riverille viikonloppuna. Mutta Fang ei ollut enää juhlatuulella. Ajatus kodista kaukana valtameren toisella puolella tuntui nyt ahdistavalta.
****
Shih Lai liu’utti makuuhuoneen valeseinän huolellisesti paikoilleen. Sen taakse hän oli kätkenyt kaikki arveluttavat esineet, jotka sosiaalityöntekijän mielestä eivät sopineet lapsiperheeseen. Sitten hän vilkaisi itseään peilistä. Lyhythihainen kauluspaita ja farkut olivat siistit ja hyväkuntoiset. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä. Puukko retkotti makuuhuoneen parivuoteella ja katseli kiinnostuneena Shih Lain touhuja. Se oli nyt saksanpaimenkoiran kokoinen, tuuheaturkkinen ja oranssi olento, joka muistutti enemmän ylisuurta ja pitkähäntäistä ilvestä kuin kotikissaa.
”Teetkö minulle tempun?” Shih Lai sanoi Puukolle ja silitti sen otsaa. Puukko kehräsi tyytyväisenä ja painoi silmänsä viiruiksi.
”Kun minä naksautan tätä”, hän sanoi ja näytti Puukolle naksutinta. ”Sinä katoat. Ja kun minä naksautan uudelleen, sinä tulet takaisin.”
Puukko kehräsi. He olivat harjoitelleet katoamista naksuttimen kanssa monta kertaa, mutta Shih Lai oli silti huolissaan. Sosiaalityöntekijä ei saisi nähdä Puukkoa.
”Se on sinun omaksi parhaaksesi, poika”, Shin Lai selitti silitellessään otusta. ”Muuten he vievät sinut pois.”
Liao oli keittiössä. Sieltä kantautui miellyttävä sitruunakakun tuoksu. Vasemmalla käsivarrellaan Liao kantoi tottuneesti pientä vauvaa, jonka hän oli pukenut pörröiseen, vaaleansiniseen haalariin.
”Täällä näyttää hyvältä”, Shih Lai sanoi tullessaan keittiöön. Hän halasi Liaoa. Vauva alkoi hymyillä ja heilutella käsiään nähdessään isänsä.
”Minä alan seuraavaksi keittää nyyttejä lohikäärmevene karnevaaliin”, Liao sanoi. ”En vain tiedä, ymmärsinkö aivan oikein nämä raaka-aineet. Eihän kukaan ihminen voi syödä tällaisia?”
Liao näytti pöydällä odottavia paksuja bambunlehtiä. Shih Lai kokeili yhtä lehteä.
”Ehkä niitä pitää vain keittää tosi kauan”, hän ehdotti.
”No, joka tapauksessa odotan juhlaa kovasti”, Liao sanoi. ”Se on hyvä tilaisuus esitellä Tao yhteisölle. Niin moni on jo halunnut nähdä hänet.”
Shih Lai otti pojan Liaon sylistä, että tämä sai nostettua kakun uunista.
”Kunhan kaikki menee tänään hyvin”, Shih Lai muistutti.
Hän katsoi kelloa. Sosiaalityöntekijä tulisi neljänkymmenen minuutin kuluttua. Liao huoksi raskaasti ja istahti keittiön pöydän ääreen. Odottaminen oli kaikkein pahinta.
****
Pohjois Manhattan New York, syyskuu 1989
Syysilta hämärtyi yöksi. New Yorkin sheriffi ajoi Manhattanin läpi kohti sen pohjoisosassa sijaitsevaa vanhaa sotilastukikohtaa. Ränsistyneiden parakkien ja konehallien luona ei ollut yhtäkään toimivaa katulamppua. Jopa huumeidenkäyttäjät karttoivat paikkaa. Sanottiin, että siellä kummitteli.
Eihän siellä toki kummituksia majaillut, mutta toisaalta kiinalaismies, joka aluetta piti omanaan, oli kenties lähempänä kummitusta kuin ihmistä. Sheriffi pysäytti autonsa lentokonehallin eteen ja meni koputtamaan oveen. Hetken kuluttua kuului, miten ketjut rakennuksen sisäpuolella avattiin.
”Iltaa Sun”, sheriffi toivoitti, kun kiinalaismies kurkisti ovenraosta.
”Andrea, tule peremmälle”, kiinalainen vastasi ja hymyili.
Kaksikosta oli tullut ystäviä lukuisten yhdessä käytyjen taisteluiden aikana. Andrea oli oppinut arvostamaan Kuei Jinin erikoisia kykyjä ja Sun oli tyytyväinen löydettyään epäelämälleen jälleen tarkoituksen. Hän oli sotilas ja hän halusi taistella.
Sun meni retkikeittimensä luokse, missä hänellä oli teetä hautumassa. Andrea ei ymmärtänyt, miksi mies vaivautui keittämään itselleen juotavaa. Ei hän sitä varsinaisesti tarvinnut. Sun puolestaan oli oppinut, ettei Andrea voinut juoda teetä hänen seurakseen edes kohteliaisuudesta.
”Onko sinulla uutta tietoa?” Sun kysyi hitunen toiveikkuutta äänessään.
”Ei vielä”, Andrea vastasi. ”Primogenit kokoontuvat perjantaina. Vanessa esittelee meidän toiveemme heille. Ruhtinas on jo antanut suostumuksensa, joten sen pitäisi mennä läpi.”
”No, sitten meidän pitää vain odottaa”, Sun tokaisi.
Andrea oli pyytänyt, että Sun nimitettäisiin hänen apulaissheriffikseen. Periaatteessa titteli oli edelleen Dakotan hallussa, mutta Dakotasta ei enää ollut mihinkään. Bronxia hallitsevat muotihuumeet olivat vieneet häneltä viimeisenkin järjenhivenen. Lisäksi osa primogeneista vastusti Kuei Jinin nimittämistä Camarillan viralliseen asemaan. Vanessalla ei tulisi olemaan helppoa perjantaina, mutta Andrea luotti häneen. Vaikka Sun olikin auttanut Andreaa jo pitkään, virallinen nimitys olisi siltä tärkeä voitto kaksikolle.
-
kardinaali - Viestit: 549
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988
Kirjoittaja Kronus » 01.10.2020 09:41
Syksy oli saapumassa New Yorkiin, mikä oli Vanessalle mieluisaa. Se merkitsi enemmän pimeitä tunteja vuorokaudessa, ja enemmän aikaa niin hänen velvollisuuksilleen kuin myös yhteisille hetkilleen Fangin kanssa. He olivat viettäneet ihanan kesäloman Miamissa, mutta vain lyhyen sellaisen. Pitkää lomaa kummankaan aikataulut eivät sallineet. Nyt syksyllä kiireitä alkoi kasaantua vieläkin enemmän, mutta aurinkokin laski aikaisemmin, ja Vanessa tahtoi varata enemmän aikaa illastaan Fangin kanssa jaettavaksi.
Kesällä hän oli tavannut joitain kertoja Wendiä. Vanessa ei halunnut erityisemmin kuulla Wendin tekemisistä, koska ne aina liittyivät väkeen jota Vanessa ei voinut hyväksyä. Oli epämiellyttävää kuulla asioista joista hän itse tiesi tietyssä mielessä enemmän, muttei voinut paljastaa mitään. Vielä epämiellyttävämpää oli kuvitella niitä yksityiskohtia joita Wendi jätti hänelle kertomatta. Tapaamiset olivat Vanessalle raskaita ja suloisenkatkeria, sillä Vanessa tiesi että Wendin elämä olisi pian muuttumassa peruuttamattomasti, hyvässä tai pahassa. Hän sääli Wendiä ja heidän vanhempiaan, eikä voinut muuta kuin hiljaa lohduttautua sillä että Wendin vaarallista elämää ohjasivat nyt häntä viisaammat kädet. Vanessa halusi olla Wendin tukena nyt, jotta se mikä ikinä häntä odottikin, olisi sitten helpompi kohdata.
Sitä vastoin Liaon luona Vanessa vieraili aina mielellään, silloin kun se sopi. Nyt vauvan synnyttyä Liao ja Shih Lai eivät saaneet paljon unta, mutta toisaalta se tarkoitti että oli miltei se ja sama mihin vuorokaudenaikaan vierailulle meni, varsinkin kun vei tuliaisiksi tarvikkeita ja lämmintä ruokaa, ja oli valmis vaihtamaan vaippoja sillä välin kun muut söivät. Aluksi Vanessa oli pelännyt että Liaon pieni vauva vieroksuisi häntä, kuten ainakin linnut, kissat ja koirat tekivät (Vanessa ei edelleenkään ollut varma kuuluiko Puukkoa nimittää kissaksi). Siksi hän oli hermostuneisuuttaan käyttänyt kaiken yliluonnollisen viehätysvoimansa heti ensitapaamisessa, ja se oli totisesti tepsinyt. Nyt hän ja vauva tulivat mainiosti juttuun, ja vauva aina hekotti Vanessan mille tahansa lepertelyille tai loruille. Vanessa lupasi auttaa ystäväänsä yösyötöissä (“Pitää minullakin jotain tekemistä olla silloin kun kaikki muut nukkuvat”), mutta ei halunnut tuppautua, koska häntä hieman hävetti. Vauvan ja äidin suhteen kuului olla erityinen, ei vauvan ja jonkun vieraan tädin.
Ying Yuen asia oli nyt hallinnassa, mutta kesken. Vanessa oli Cranen avulla äkkiä hankkinut alustavaa todistusaineistoa Ying Yuen puuhista ja suunnitelmista, ja toimittanut ne ruhtinaalle. Ruhtinaalla oli valta lopulta päättää mitä Ying Yuen kanssa piti tehdä, mutta ennen sitä ruhtinaan piti kuulla kaikki Jadekeisarista. Oli hänen oikeutensa - kenties jopa velvollisuutensa - tietää siitä ja päättää miten hänen kaupungissaan asiaan suhtauduttiin. Mutta samalla oli tehtävä selväksi ero niiden Kuei-jinien välillä, jotka palvelivat Jadekeisaria, ja niiden jotka eivät. Ying Yuelle Vanessa aikoi, jos mahdollista, ajaa jotakin sellaista järjestelyä jossa hän voisi pysyä kaupungissa, mutta ei pystyisi vaarantamaan ketään siellä. Hän ei ollut varma miten hyvin Camarillan tavalliset menetelmät saattaisivat Ying Yuea pakottaa, mutta kenties Tremereiltä löytyisi jokin sopiva epätavallinen konsti. Se tuntui olevan heidän erikoisalaansa.
Kesällä, ilman Ying Yuea, Chinatown oli ollut helpompi avata muille Kuei-jineille, joita Vanessa nyt virallisesti edusti. Hän halusi tehdä Chinatownista omalle väelleen, myös Kuei-jineille, hyvän yhteisön, kuin perheen. Se vaatisi varmasti rajojen asettamista, mutta loisi yhteenkuuluvuutta ja tarvittaessa turvaa. Hän halusi että kaikilla olisi "klaanin" joukossa luotettavia ystäviä ja jotain mitä yhdessä puolustaa. Vanessa myös uskoi että Camarillan luomat lait ja rakenteet olivat oikea tapa luoda rauha yhteisön erilaisten jäsenten välille, vaikka sitten hieman sovellettuina.
Bordellinauhojen kanssa Vanessa ja Fang olivat toistaiseksi antaneet Abraham Levin odottaa. Yksinkertaisinta olisi antaa Abrahamin kampanjan ehtiä niin pitkälle, ettei puolue enää pysty vaihtamaan ehdokastaan, ja sitten pilata Abrahamin maine. Silloin Demokraattien ehdokas voittaisi, ja tuleva kausi olisi vähemmistöille helpompi. Mutta Fangin esittämä vaihtoehto olisi ensin pilata Abrahamin suhteet perheensä lisäksi juutalaisyhteisöön ja muihin hyviin ystäviin (nämä eivät ehkä itse hätkähtäisi Abrahamin videosta, mutta varmaan ennemmin hylkäisivät Abrahamin kuin puolustelisivat Abrahamin huvitteluja vaimoilleen), jolloin hänelle jäisi vain poliittinen uransa ja julkinen asemansa. Sen jälkeen vaalit eivät edes olisi tärkeät, koska viran saatuaan Abraham haluaisi pitää siitä kiinni kynsin hampain, ja olisi sekä edelleen helposti kiristettävissä, että hyvissä asemissa tekemään isoja palveluksia Chinatownin väelle. Se olisi kieroa ja osoittaisi tavallaan Abrahamin edustamat ennakkoluulot oikeiksi, mutta niinhän järjestelmä nytkin näytti toimivan.
Olemalla kiristämisessä mukana alusta asti Vanessa oli samalla oppinut miten Fang näitä töitä hoitelee. Jollakin tavalla oli ollut huojentavaa nähdä että myös Fang osasi olla yhtä julma kuin Vanessa itse joskus ravintoaan hankkiessaan. Nähtyään Fangin julmaa puolta Vanessan oli ollut helpompi hyväksyä sama itsessään, ja hän myös arvosti Fangin lempeyttä ja hellyyttä entistä enemmän. Fangin pienemmätkin huomionosoitukset ovat tuntuneet suuremmilta, tietäen miten paljon ilkeämpi hän voisi olla. Vanessa oli kihlautunut tatuoidun rikollisen kanssa ja nainut tultasyöksevän lohikäärmeen. Miksi siis hän yhä yllättyi siitä että Fang tuntui sitä kiehtovammalta ja puoleensavetävämmältä mitä vaarallisempi hän oli? Oliko herra Vanderbilt saanut hänessä tämänkin muutoksen aikaan, vai oliko hän nyt vasta löytänyt todellisen minänsä?
Pitkin kesää sukulaiset kyselivät Vanessalta ja Fangilta perheenlisäyksestä, ja Vanessan oli myönnettävä että Liaon vauva oli herättänyt hänessäkin noita ajatuksia. Pitkään Vanessa oli ajatellut ettei se olisi koskaan mahdollista. Sitten hän oli tajunnut ettei mikään ollut ventruelle mahdotonta. Tarvittiin vain suunnitelma ja riittävästi päättäväisyyttä. Fangilla oli oma suunnitelmansa adoptoida lapsi Kiinasta tai Hong Kongista, mutta Vanessa piti siitä sitä vähemmän mitä enemmän hän sitä ajatteli. Hän pelkäsi ettei voisi rakastaa lasta joka ei ollut sukua heistä kummallekaan. Vanessa ei tulisi näkemään lapsessa itseään, ja siksi hän halusi ehdottomasti nähdä tässä Fangin ainutlaatuiset piirteet. He tulisivat olemaan perhe pitkään, ja siksi Vanessa toivoi että lapsi olisi lohikäärme ja yhtä pitkäikäinen kuin isänsä. Jos hän joskus joutuisi luopumaan Fangista, hän haluaisi lapsen joka olisi silloinkin muistuttamassa hänestä. Vanessa ei halunnut menettää lastaan ennen lapsensa isää. Ja sellaisen lapsenlapsen Fangin äitikin tietysti haluaisi. Kuka oikeastaan ei toivonut lapsestaan lohikäärmettä?
Ei, hänen oma suunnitelmansa oli parempi, eikä se oikeastaan edes ollut yhtään sen mutkikkaampi tai kalliimpi kuin adoptio Kiinasta Yhdysvaltoihin. Vanessa lainaisi toisen naisen kehoa, jolloin kaikki voisi mennä miltei kuten kenellä tahansa pariskunnalla. Toinen nainen ei olisi läsnä, tai tietoinen, kun hän tapailisi Fangia, joten heidän välillään ei olisi suhdetta. Vanessa ja Fang olivat riittävän varakkaita korvaamaan naiselle menetetyn ajan, aamupahoinvoinnit ja synnytystuskat (vaikkakin jos Vanessa olisi itse synnyttämässä lasta hän voisi myös aidosti kutsua sitä omakseen...), ja muusta lapseen liittyvästä naisen ei koskaan tarvinnut tietää enempää kuin mitä Vanessa päätti että hänen sopi tietää. Enää puuttui vain sopiva nainen, ja jos Fang ei kehdannut sellaista valita, Vanessa pystyisi kyllä tekemään valinnan itse.
Lisäetuna Vanessa voisi ehkä nähdä Central Parkin syksyisen väriloiston aamuauringon kuulaassa valossa, yhdessä Fangin kanssa. Vaikka syksy merkitsi lisää aikaa velvollisuuksille, Fangille, ystäville ja sukulaisille, se oli kovin synkkää ja alavireistä aikaa kun siitä näki pelkät pimeät illat. Siihen ei ollut pakko tyytyä. Vanessa voisi nauttia satokauden herkuista ja shampanjasta Fangin seurassa, sekä hänen kuumasta katseestaan ja kosketuksestaan. Vanessa voisi tehdä Chinatownista paremman paikan itselleen ja muille. Vanessa voisi täyttää kaikki odotukset ja saada kaiken.
Kesällä hän oli tavannut joitain kertoja Wendiä. Vanessa ei halunnut erityisemmin kuulla Wendin tekemisistä, koska ne aina liittyivät väkeen jota Vanessa ei voinut hyväksyä. Oli epämiellyttävää kuulla asioista joista hän itse tiesi tietyssä mielessä enemmän, muttei voinut paljastaa mitään. Vielä epämiellyttävämpää oli kuvitella niitä yksityiskohtia joita Wendi jätti hänelle kertomatta. Tapaamiset olivat Vanessalle raskaita ja suloisenkatkeria, sillä Vanessa tiesi että Wendin elämä olisi pian muuttumassa peruuttamattomasti, hyvässä tai pahassa. Hän sääli Wendiä ja heidän vanhempiaan, eikä voinut muuta kuin hiljaa lohduttautua sillä että Wendin vaarallista elämää ohjasivat nyt häntä viisaammat kädet. Vanessa halusi olla Wendin tukena nyt, jotta se mikä ikinä häntä odottikin, olisi sitten helpompi kohdata.
Sitä vastoin Liaon luona Vanessa vieraili aina mielellään, silloin kun se sopi. Nyt vauvan synnyttyä Liao ja Shih Lai eivät saaneet paljon unta, mutta toisaalta se tarkoitti että oli miltei se ja sama mihin vuorokaudenaikaan vierailulle meni, varsinkin kun vei tuliaisiksi tarvikkeita ja lämmintä ruokaa, ja oli valmis vaihtamaan vaippoja sillä välin kun muut söivät. Aluksi Vanessa oli pelännyt että Liaon pieni vauva vieroksuisi häntä, kuten ainakin linnut, kissat ja koirat tekivät (Vanessa ei edelleenkään ollut varma kuuluiko Puukkoa nimittää kissaksi). Siksi hän oli hermostuneisuuttaan käyttänyt kaiken yliluonnollisen viehätysvoimansa heti ensitapaamisessa, ja se oli totisesti tepsinyt. Nyt hän ja vauva tulivat mainiosti juttuun, ja vauva aina hekotti Vanessan mille tahansa lepertelyille tai loruille. Vanessa lupasi auttaa ystäväänsä yösyötöissä (“Pitää minullakin jotain tekemistä olla silloin kun kaikki muut nukkuvat”), mutta ei halunnut tuppautua, koska häntä hieman hävetti. Vauvan ja äidin suhteen kuului olla erityinen, ei vauvan ja jonkun vieraan tädin.
Ying Yuen asia oli nyt hallinnassa, mutta kesken. Vanessa oli Cranen avulla äkkiä hankkinut alustavaa todistusaineistoa Ying Yuen puuhista ja suunnitelmista, ja toimittanut ne ruhtinaalle. Ruhtinaalla oli valta lopulta päättää mitä Ying Yuen kanssa piti tehdä, mutta ennen sitä ruhtinaan piti kuulla kaikki Jadekeisarista. Oli hänen oikeutensa - kenties jopa velvollisuutensa - tietää siitä ja päättää miten hänen kaupungissaan asiaan suhtauduttiin. Mutta samalla oli tehtävä selväksi ero niiden Kuei-jinien välillä, jotka palvelivat Jadekeisaria, ja niiden jotka eivät. Ying Yuelle Vanessa aikoi, jos mahdollista, ajaa jotakin sellaista järjestelyä jossa hän voisi pysyä kaupungissa, mutta ei pystyisi vaarantamaan ketään siellä. Hän ei ollut varma miten hyvin Camarillan tavalliset menetelmät saattaisivat Ying Yuea pakottaa, mutta kenties Tremereiltä löytyisi jokin sopiva epätavallinen konsti. Se tuntui olevan heidän erikoisalaansa.
Kesällä, ilman Ying Yuea, Chinatown oli ollut helpompi avata muille Kuei-jineille, joita Vanessa nyt virallisesti edusti. Hän halusi tehdä Chinatownista omalle väelleen, myös Kuei-jineille, hyvän yhteisön, kuin perheen. Se vaatisi varmasti rajojen asettamista, mutta loisi yhteenkuuluvuutta ja tarvittaessa turvaa. Hän halusi että kaikilla olisi "klaanin" joukossa luotettavia ystäviä ja jotain mitä yhdessä puolustaa. Vanessa myös uskoi että Camarillan luomat lait ja rakenteet olivat oikea tapa luoda rauha yhteisön erilaisten jäsenten välille, vaikka sitten hieman sovellettuina.
Bordellinauhojen kanssa Vanessa ja Fang olivat toistaiseksi antaneet Abraham Levin odottaa. Yksinkertaisinta olisi antaa Abrahamin kampanjan ehtiä niin pitkälle, ettei puolue enää pysty vaihtamaan ehdokastaan, ja sitten pilata Abrahamin maine. Silloin Demokraattien ehdokas voittaisi, ja tuleva kausi olisi vähemmistöille helpompi. Mutta Fangin esittämä vaihtoehto olisi ensin pilata Abrahamin suhteet perheensä lisäksi juutalaisyhteisöön ja muihin hyviin ystäviin (nämä eivät ehkä itse hätkähtäisi Abrahamin videosta, mutta varmaan ennemmin hylkäisivät Abrahamin kuin puolustelisivat Abrahamin huvitteluja vaimoilleen), jolloin hänelle jäisi vain poliittinen uransa ja julkinen asemansa. Sen jälkeen vaalit eivät edes olisi tärkeät, koska viran saatuaan Abraham haluaisi pitää siitä kiinni kynsin hampain, ja olisi sekä edelleen helposti kiristettävissä, että hyvissä asemissa tekemään isoja palveluksia Chinatownin väelle. Se olisi kieroa ja osoittaisi tavallaan Abrahamin edustamat ennakkoluulot oikeiksi, mutta niinhän järjestelmä nytkin näytti toimivan.
Olemalla kiristämisessä mukana alusta asti Vanessa oli samalla oppinut miten Fang näitä töitä hoitelee. Jollakin tavalla oli ollut huojentavaa nähdä että myös Fang osasi olla yhtä julma kuin Vanessa itse joskus ravintoaan hankkiessaan. Nähtyään Fangin julmaa puolta Vanessan oli ollut helpompi hyväksyä sama itsessään, ja hän myös arvosti Fangin lempeyttä ja hellyyttä entistä enemmän. Fangin pienemmätkin huomionosoitukset ovat tuntuneet suuremmilta, tietäen miten paljon ilkeämpi hän voisi olla. Vanessa oli kihlautunut tatuoidun rikollisen kanssa ja nainut tultasyöksevän lohikäärmeen. Miksi siis hän yhä yllättyi siitä että Fang tuntui sitä kiehtovammalta ja puoleensavetävämmältä mitä vaarallisempi hän oli? Oliko herra Vanderbilt saanut hänessä tämänkin muutoksen aikaan, vai oliko hän nyt vasta löytänyt todellisen minänsä?
Pitkin kesää sukulaiset kyselivät Vanessalta ja Fangilta perheenlisäyksestä, ja Vanessan oli myönnettävä että Liaon vauva oli herättänyt hänessäkin noita ajatuksia. Pitkään Vanessa oli ajatellut ettei se olisi koskaan mahdollista. Sitten hän oli tajunnut ettei mikään ollut ventruelle mahdotonta. Tarvittiin vain suunnitelma ja riittävästi päättäväisyyttä. Fangilla oli oma suunnitelmansa adoptoida lapsi Kiinasta tai Hong Kongista, mutta Vanessa piti siitä sitä vähemmän mitä enemmän hän sitä ajatteli. Hän pelkäsi ettei voisi rakastaa lasta joka ei ollut sukua heistä kummallekaan. Vanessa ei tulisi näkemään lapsessa itseään, ja siksi hän halusi ehdottomasti nähdä tässä Fangin ainutlaatuiset piirteet. He tulisivat olemaan perhe pitkään, ja siksi Vanessa toivoi että lapsi olisi lohikäärme ja yhtä pitkäikäinen kuin isänsä. Jos hän joskus joutuisi luopumaan Fangista, hän haluaisi lapsen joka olisi silloinkin muistuttamassa hänestä. Vanessa ei halunnut menettää lastaan ennen lapsensa isää. Ja sellaisen lapsenlapsen Fangin äitikin tietysti haluaisi. Kuka oikeastaan ei toivonut lapsestaan lohikäärmettä?
Ei, hänen oma suunnitelmansa oli parempi, eikä se oikeastaan edes ollut yhtään sen mutkikkaampi tai kalliimpi kuin adoptio Kiinasta Yhdysvaltoihin. Vanessa lainaisi toisen naisen kehoa, jolloin kaikki voisi mennä miltei kuten kenellä tahansa pariskunnalla. Toinen nainen ei olisi läsnä, tai tietoinen, kun hän tapailisi Fangia, joten heidän välillään ei olisi suhdetta. Vanessa ja Fang olivat riittävän varakkaita korvaamaan naiselle menetetyn ajan, aamupahoinvoinnit ja synnytystuskat (vaikkakin jos Vanessa olisi itse synnyttämässä lasta hän voisi myös aidosti kutsua sitä omakseen...), ja muusta lapseen liittyvästä naisen ei koskaan tarvinnut tietää enempää kuin mitä Vanessa päätti että hänen sopi tietää. Enää puuttui vain sopiva nainen, ja jos Fang ei kehdannut sellaista valita, Vanessa pystyisi kyllä tekemään valinnan itse.
Lisäetuna Vanessa voisi ehkä nähdä Central Parkin syksyisen väriloiston aamuauringon kuulaassa valossa, yhdessä Fangin kanssa. Vaikka syksy merkitsi lisää aikaa velvollisuuksille, Fangille, ystäville ja sukulaisille, se oli kovin synkkää ja alavireistä aikaa kun siitä näki pelkät pimeät illat. Siihen ei ollut pakko tyytyä. Vanessa voisi nauttia satokauden herkuista ja shampanjasta Fangin seurassa, sekä hänen kuumasta katseestaan ja kosketuksestaan. Vanessa voisi tehdä Chinatownista paremman paikan itselleen ja muille. Vanessa voisi täyttää kaikki odotukset ja saada kaiken.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 357
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa