Chinatown New York, tammikuu 1989
Aamu valkeni kirkkaana monen sateisen ja tuulisen päivän jälkeen. Shih Lai oli ollut yhtäjaksoisesti valveilla yli vuorokauden valvoessaan ensin Liaon vuoteen vieressä, ja partioituaan sen jälkeen kaduilla. Häntä väsytti ja suretti Liaon kärsimys. Kirkas, jääkiteiden läpi suodattuva auringonvalo särki hänen silmiään. Mutta se ei haitannut. Shih Lai oli kaikesta surusta ja kärsimyksestä huolimatta onnellinen. Liao oli sanonut, että se elämä, joka hänen sisällään kasvoi, ei ollut sammunut. Se tarkoitti sitä, että heidän yhteinen lapsensa eläisi. Ja se tarkoitti sitä, että elokuussa Shih Lai olisi isä.
Liaon isoäiti ei ollut asiasta lainkaan hyvillään. Kun Shih Lai astui Liaon talon rappukäytävään, hän tunsi vatsassaan ikävän solmun. Kaikesta onnesta huolimatta syyllisyys Liaon kärsimyksestä painoi Shih Lain mieltä. Oli hänen vikaansa, että Liaon kimppuun oli käyty. Jokainen askel, jonka hän koleassa porraskäytävässä otti, tuntui edellistä raskaammalta. Yrttiteen tuoksu leijaili Liaon asunnosta rappukäytävään. Shih Lai ehti jo haaveilla kupista lämmintä juotavaa ja kenties tilaisuudesta ottaa torkut sohvalla. Mutta se oli vain haavetta. Kun hän väänsi asunnon ovikelloa ja kuuli hitaiden, mutta kuitenkin voimakkaiden askelten tulevan ovelle hän tiesi, ettei isoäiti olisi vieläkään antanut hänelle anteeksi.
Vanha nainen avasi oven ja katsoi tulijaa paheksuvasti. Puukko sen sijaan kirmasi rappukäytävään ja alkoi hyppiä Shih Lain jalkaa vasten. Shih Lai kumartui silittämään sen niskaa. Otus heittäytyi selälleen kivilattialle ja alkoi kehrätä.
”Saisit viedä tuon olennon mennessäsi”, isoäiti tuhahti. ”Se häiritsee Liaon toipumista.”
”Mutta se ilahduttaa Liaota”, Shih Lai sanoi varovasti. Hän tiesi, että Liao piti kissasta ja hoivasi sitä mielellään.
Vanha nainen mutristi suutaan, eikä sanonut mitään. Hän seisoi ovella tukkien Shih Lain tien sisälle asuntoon.
”Minä tulin katsomaan miten Liao voi”, Shih Lai sanoi.
”Hän nukkuu”, isoäiti vastasi.
”Enkö voisi…”, Shih Lai aloitti
”Et”, vanhus vastasi.
Shih Lai huokasi. Hän olisi halunnut nähdä Liaon. Hän olisi halunnut levähtää hetken naisen vieressä ja silittää hänen pehmeää ihoaan. Shih Lai kaipasi Liaon läheisyyttä. Hän oli myös huolissaan tästä, vaikka tiesi, ettei Liaolla ollut mitään hätää isoäitinsä hoivissa. Puukko nousi ylös lattialta ja alkoi kiehnätä Shih Lain miekkaa vasten. Se kai aisti siinä jotain tuttua.
”Voit tulla iltapäivällä uudelleen”, vanhus sanoi lopulta. ”Ota tuo otus mukaasi”, hän jatkoi ja löi sitten oven kiinni Shih Lain ja Puukon nenän edestä.
Shih Lai otti Puukon syliinsä ja lähti laskeutumaan alas kivisiä rappusia. Hän kulki kuin varjo. Väsymys ja huoli painoivat häntä. Puukko puski Shih Lain rintaa kuumalla otsallaan ja mourusi. Se oli ensimmäistä kertaa ulkona.
Koska ei voinut nähdä omin silmin, miten Liao ja vauva voivat, Shih Lai päätti käydä viemässä heille hedelmiä alttarille. Hedelmäkaupan myyjä auttoi häntä valitsemaan muutaman kauniin mandariinin ja päärynän. Lähes kaikki Chinatownissa olivat kuulleet Liaon kohtalosta, eikä hedelmäkauppias raaskinut ottaa Shih Lailta maksua ostoksista.
Puistossa ei niin varhain aamulla vielä ollut paljoa väkeä. Puukko nuuhki ilmaa kiinnostuneena ja iski silmänsä kahteen puluun, jotka etsivät ruokaa roskakorin luota. Shih Lai piti Puukon tiukasti sylissään, ettei se päässyt hätyyttämään lintuja. Hän näki alttarin, joka kohosi rauhallisena huurteisten pensaiden takana, mutta Shih Lai huomasi myös, ettei se ollut autio. Hän vetäytyi nopeasti pensaiden suojaan ja laski toisen kätensä rauhoittavasti Puukon pään päälle. Ihmiset, jotka alttarilla olivat, eivät olleet aasialaisia.
Shih Lai tarkkaili erikoista joukkoa. He eivät vaikuttaneet turisteilta. Kolme miestä ja nainen, kaikki pukeutuneet paksuihin, mustiin talvitakkeihin ja lierihattuihin, näyttivät siltä kuin olisivat etsineet jotain alttarin luota. He eivät selvästikään olleet tulleet sinne rukoilemaan. Mutta eivät he myöskään siltä näyttäneet, että olisivat katsomassa nähtävyyttä.
Shih Lai lähestyi alttaria varuillaan. Ei hänellä sinänsä ollut mitään syytä epäillä muukalaisten touhuja. He olivat ihmisiä ja vaikka he eivät olleetkaan rukoilemassa, heillä oli silti kaikki oikeus olla siellä. Mutta jokin heissä herätti Shih Lain mielessä huolen. Yksi miehistä huomasi Shih Lain, kun tämä oli ehtinyt miltei alttarin portaiden luokse. Kaikki neljä kääntyivät katsomaan häntä.
Shih Lai nyökkäsi nelikolle ja nousi portaat ylös. Hän polvistui, laski Puukon maahan ja kääri hedelmät esille ruskeasta voimapaperista. Puukko nuuski alttaria kiinnostuneena. Sen karvat nousivat pystyyn ja se alkoi hyristä hiljaa. Shih Lai olisi halunnut olla rauhassa. Tämä oli tärkeä hetki. Mutta vieraat eivät antaneet hänen hoitaa asiaansa. He tulivat seisomaan Shih Lain taakse, kiusallisen lähelle häntä. Shih Lai jännittyi.
”Puhutko englantia?” Yksi mies kysyi.
”Puhun, jonkin verran”, Shih Lai vastasi ja kääntyi katsomaan miestä.
”Mitä sinä tulit tänne toimittamaan?” Mies kysyi tylysti. Shih Lai kurtisti kulmiaan.
”Tulin rukoilemaan”, hän vastasi.
”Entä mikä tuo on?” Mies kysyi ja nyökkäsi Puukon suuntaan. Puukko köyristi selkänsä ja sähisi nelikolle.
”Kissa”, Shih Lai vastasi.
”Kissa…”, mies toisti huvittuneena.
Shih Lai alkoi kyllästyä nelikkoon. Mitä he oikeastaan tahtoivat?
”Annatteko te minun rukoilla rauhassa?” Shih Lai kysyi ärtyneenä.
”Me olemme terveysviranomaisia”, sanoi vuorostaan nelikon ainoa nainen ja näytti Shih Laille virkamerkkiään. ”Ja me olemme tulleet sulkemaan tämän alttarin.”
”Miksi?!” Shih Lai huudahti ja nousi nopeasti seisomaan.
”Tämä rikkoo kaupungin terveysmääräyksiä”, nainen selitti.
”Miten niin? Tämä alttari on ollut tässä siitä asti, kun ensimmäiset aasialaiset maahanmuuttajat rakensivat sen”, Shih Lai sanoi.
Nelikko ei kuitenkaan näyttänyt välittävän Shih Laista, vaan alkoivat kiinnittää laminoitua ilmoitusta alttarin pylvääseen.
”Te ette voi tehdä näin!” Shih Lai raivostui. ”Te ette voi viedä ihmisiltä heidän rukouspaikkaansa!”
”Olkaa hyvä ja poistukaa”, yksi miehistä sanoi. ”Ja ottakaa…hmm…kissa mukaanne”, hän lisäsi.
Puukko aisti, että siitä puhuttiin, ja se alkoi jälleen sähistä muukalaisille. Shih Lai ei hievahtanutkaan.
”Minä en lähde minnekään”, Shih Lai sanoi. ”Olen tullut tänne rukoilemaan vaimoni ja lapseni puolesta. Ja minä aion myös tehdä sen.”
Hän käänsi nelikolle selkänsä ja jäi rauhallisesti seisomaan kasvot kohti alttaria. Tämä ei ollut hänen taistelunsa. Hänen tehtävänsä ei ollut ottaa yhteen näiden länsimaisten tunkeilijoiden kanssa, mutta jos he eivät jättäisi hänelle vaihtoehtoja, hänen olisi pakko puolustaa sitä, minkä tiesi olevan Chinatownille tärkeää. Alttari oli jo kerran häpäisty, eikä siitä ollut seurannut mitään hyvää. Sen sulkemisesta tuskin myöskään seuraisi mitään toivottua.
”Hyvä herra…mikä teidän nimenne onkaan…”, aloitti mies, joka oli ensimmäisenä puhunut.
”Shih Lai”, Shih Lai vastasi katsomatta puhujaa.
”Jos te vastustatte meitä, meidän on pidätettävä teidät”, mies sanoi.
”Ei”, Shih Lai sanoi ja kääntyi lopulta ympäri. ”Sitä te ette tee. Te ette pysty”, hän jatkoi.
Hetken aikaa he seisoivat siinä kaikki viisi aivan hiljaa. Terveysviranomaiset tuijottivat kummallisesti pukeutunutta kiinalaismiestä, joka yksin uskalsi uhmata heitä. He näkivät kyllä, että Shih Lai oli aseistettu. He näkivät myös, ettei hän aikonut antaa tuumaakaan periksi. Kukaan ei halunnut aloittaa tappelua.
”Tämä ei jää tähän”, yksi miehistä sanoi lopulta. Sitten hän viittasi tovereitaan poistumaan.
Shih Lai jäi tuijottamaan heidän jälkeensä varmistaakseen, etteivät he olleet tulossa takaisin. Sitten hän meni ja repi laminoidun ilmoituksen pois alttarin pylväästä. Jos kaupunki aikoi sulkea heidän alttarinsa, saisivat virkamiehet ainakin yrittää hiukan kovemmin ajaa asiaansa. Onneksi Chinatownissa oli päteviä lakimiehiä, jotka voisivat selvittää, oliko alttarin sulkemiseen mitään juridisia perusteita. Se ei lopulta ollut Shih Lain huoli. Hän palasi alttarin eteen ja keräsi maahan levinneet hedelmät takaisin keoksi. Puukko tuli kehräämään hänen kylkeensä, kun hän polvistui rukoukseen. Välikohtaus oli virkistänyt häntä, eikä hänellä enää ollut kiire minnekään.

